Part 16

Vene kiiti nuolena ja herra Krzeczowski, seisoen sen keskellä, lakki verisen sapelinsa päässä, silmät säihkyen, huusi mahtavalla äänellä:

-- Pojat, emme rupea murhaamaan omaa väkeä. Eläköön Bohdan Chmielnicki, zaporogilaisten hetmani!

-- Eläköön! toistivat sadat ja tuhannet äänet.

-- Kuolema ljaheille!

-- Kuolema heille!

Lotjista kuuluvaan meluun vastasivat rannoilta zaporogilaisten huudot. Mutta kauvempana seisovien aluksien väki ei vielä tietänyt mistä on kysymys. Vasta kun kaikkialle oli levinnyt sanoma, että herra Krzeczowski menee zaporogilaisten puolelle, valtasi todellinen ilon huumaus Ukrainan kasakat. Kuusi tuhatta lakkia lensi ilmaan, kuusi tuhatta pyssyä jymisi. Lotjat tärisivät miesten askelten alla. Syntyi melu ja sekasorto. Mutta tuohon iloon oli vuodatettava verta, sillä vanha Barabasz tahtoi ennemmin kaatua kuin kavaltaa sen lipun, jonka alla hän oli koko elämänsä palvellut. Muutamakymmen czerkasylaista sotilasta ilmoitti pysyvänsä hänelle uskollisena. Ja nyt alkoi lyhyt ja hirveä tappelu, tappelu samanlainen kuin kaikki taistelut, joissa kuolemaa eikä armoa haluava kourallinen ihmisiä puolustautuu joukkoja vastaan. Ei Krzeczowski enempää kuin kukaan kasakoistakaan ollut odottanut tällaista vastarintaa. Vanhassa sotapäällikössä oli herännyt entinen leijona. Kehoitukseen että hän laskisi aseensa vastasi hän laukauksilla. Nuija kädessä, valkeat hapset hajalla hän antoi käskyjä kuuluvin äänin ja nuorukaisen tarmolla. Hänen aluksensa ympäröitiin joka puolelta, miehiä niistä lotjista, jotka eivät voineet päästä lähelle, hyppäsi veteen ja, uiden tai kahlaten kaislojen välissä sekä sitte tarttuen lotjan syrjään, nousi vimmastuneina siihen. Vastarinta oli lyhyt. Barabaszille uskollisina pysyneet Ukrainan kasakat peittivät sapelien rikki hakkaamilla tai käsin revityillä ruumiillaan aluksen kannen. Vanhus, sapeli kädessä, puolustautui vielä. Krzeczowski ryntäsi häntä kohden.

-- Antautukaa! huusi hän.

-- Sinä petturi, kuolema sinulle! vastasi Barabasz ja kohotti sapelinsa lyöntiin.

Krzeczowski peräytyi nopeasti miesjoukkoon.

-- Lyökää! huusi hän kasakoille.

Näytti siltä kuin ei kukaan olisi ensimäisenä tahtonut nostaa kättään vanhusta vastaan. Onnettomuudeksi kuitenkin eversti, veressä seisoen, luiskahti ja kaatui.

Pitkänään ei hän herättänyt enään samaa kunnioitusta tai kauhua ja yhtäkkiä upposi toistakymmentä sapelinterää hänen ruumiiseensa. Vanhus ehti vain huudahtaa: "Jeesus Maaria!"

Makaavaa aljettiin nyt lyödä. Hänet hakattiin kappaleiksi. Poikki lyötyä päätä heiteltiin lotjasta lotjaan niinkuin palloa, kunnes se vihdoin vahingossa putosi veteen.

Jäljelle jäivät saksalaiset, joista oli vaikeampi suoriutua, sillä rykmenttiin kuului noin tuhat vanhaa ja eri sodissa harjaantunutta sotilasta.

Kunnon Flick tosin oli saanut kuolemansa Krzeczowskin kädestä, mutta rykmentin johtoon oli jäänyt Johan Werner, everstiluutnantti, sotavanhus vielä kolmenkymmenvuotisen sodan ajoilta.

Krzeczowski oli melkein varma voitostaan, koska kasakkain veneet joka puolelta piirittivät saksalaisten lotjia. Mutta hän tahtoi kuitenkin säilyttää tuon melkoisen joukon erinomaista ja oivallisesti asestettua jalkaväkeä Chmielnickille ja rupesi sentähden keskusteluihin heidän kanssaan.

Näytti jo siltä kuin Werner suostuisi, koska hän tyynesti keskusteli Krzeczowskin kanssa ja tarkkaavasti kuunteli kaikkia lupauksia, joita petollinen eversti runsaasti antoi hänelle. Palkka, jonka valtio oli sitoutunut maksamaan, oli suoritettava heti sekä tältä vuodelta että vielä tulevaltakin. Vuoden päästä voisivat sotamiehet lähteä minne tahtoivat, vaikkapa valtakunnan sotajoukon leiriin.

Werner näytti miettivän ehtoja, mutta samalla hän hiljaa käski vetää lotjia itseään kohti, niin että ne muodostaisivat suljetun piirin. Tämän piirin reunaan muodostui jalkamiehistä muuri. Nämä olivat kookkaita ja rotevia miehiä, yllään keltainen kölleri ja samanvärinen hattu, ja he seisoivat täydessä taisteluasennossa, vasen jalka edessä ja musketti oikealla jalalla.

Werner seisoi paljastettu miekka kädessä ensimäisessä rivissä ja mietti kauvan.

Vihdoin hän nosti päänsä pystyyn.

-- Herr Hauptmann, sanoi hän, -- me suostumme.

-- Ette kadu kauppojanne uudessa palveluksessa! huudahti iloissaan Krzeczowski.

-- Mutta sillä ehdolla...

-- Suostun niihin jo edeltäpäin.

-- Jos niin on, niin sitä parempi. Meidän välipuheemme valtakunnan kanssa päättyy kesäkuussa. Kesäkuusta lähdemme teidän palvelukseenne.

Kirous pääsi Krzeczowskin huulilta, mutta hän hillitsi raivonsa.

-- Teettekö pilkkaa, herra everstiluutnantti? kysyi hän.

-- En, vastasi Werner tyynesti. -- Meidän sotilaskunniamme käskee pitämään kiinni sopimuksesta. Palveluksemme loppuu kesäkuussa. Me palvelemme rahasta, mutta emme ole pettureita. Muuten ei kukaan meitä palkkaisi ettekä te itsekään luottaisi meihin, sillä kuka teille takaisi, ettemme ensimäisessä taistelussa menisi jälleen hetmanien puolelle.

-- Mitä sitte tahdotte?

-- Että antaisitte meidän mennä.

-- Siitä ei tule mitään, hullu mies! Minä käsken hakata teidät maahan.

-- Mutta paljonko kadotatte omaa väkeänne?

-- Ei yksikään teistä pääse menemään!

-- Teistä ei jää puoliakaan.

Molemmat puhuivat totta. Krzeczowski, jonka verta saksalaisen pitkäveteisyys oli aika lailla kuohuttanut ja jonka raivo jo alkoi saada ylivallan, ei vielä halunnut ryhtyä taisteluun.

-- Niinkauan kuin aurinko paistaa tänne lahteen, sanoi hän, -- annan teille ajattelemisen aikaa. Sitte käsken painaa pyssyn hanaa.

Ja hän lähti kiireesti omalla veneellään neuvotellakseen Chmielnickin kanssa.

Seurasi odotus. Kasakkalotjat kerääntyivät yhä kiinteämpään piiriin saksalaisten ympärille. Saksalaiset säilyttivät tyynen ryhtinsä tavalla, jolla vain vanhat ja hyvin harjaantunut sotamiehet voivat sen säilyttää vaaran hetkellä. Uhkauksiin ja solvauksiin, joita heitä vastaan vähän päästä sateli kasakkain lotjista, he vastasivat ylenkatseellisesti vaieten. Tämä tyyneys teki valtavan vaikutuksen keskellä yhä kiihtyviä raivonpurkauksia, sillä kasakat, jotka uhkaavasti heiluttelivat keihäitänsä ja pyssyjänsä, odottivat kärsimättöminä, hammasta kiristäen ja kiroten, taistelukäskyä.

Aurinko, joka oli kääntynyt lounaasta läntiselle taivaanrannalle, korjasi verkalleen välkkyvän kultansa pois lahdelta. Lahti vaipui varjoon. Vihdoin se kokonaan lepäsi hämärässä.

Silloin toitotettiin torveen.

Ja senjälkeen kuului kaukaa herra Krzeczowskin ääni:

-- Aurinko on laskenut, joko olette miettineet loppuun?

-- Jo, vastasi Werner ja kääntyen sotamiehiinsä päin, heilautti paljastettua miekkaansa.

-- Feuer! komensi hän tyynellä, pitkäveteisellä äänellä.

Paukahti. Veteen putoavien ruumiiden läiskinä, raivonhuudot ja kiivas ammunta vastasivat saksalaisten muskettien ääneen. Rannalle viedyt tykit sylkivät, bassoa laulaen, kuulia saksalaisten lotjiin. Savupilvet peittivät kokonaan lahden ja keskellä huutoa, tatarilaisnuolien vinkunaa ja pyssyjen pauketta, ilmoittivat vain muskettien säännölliset yhteislaukaukset, että saksalaiset yhä puolustavat itseään.

Auringon laskiessa riehui vieläkin taistelu, mutta tuntui jo heikkenevän. Chmielnicki ratsasti Krzeczowskin, Tuhaj-bejn ja kymmenkunnan atamanin seurassa rannalle tiedustelemaan taistelun kulkua. Hänen avonaiset sieraimensa vetivät sisäänsä ruudinsavua ja uppoavien ja veteen putoavien saksalaisten äänet hyväilivät hänen korvaansa. Päälliköt katselivat, kaikki kolme, teurastusta, ikäänkuin se olisi ollut hyvää tietävä enne.

Taistelu herposi. Laukaukset vaikenivat ja kasakkaan yhä kiihtyvät voitonhuudot kohosivat ilmoille.

-- Tuhaj-bej, sanoi Chmielnicki, -- tämä on ensimäisen voiton päivä.

-- Ei ole sotavankeja, ärähti murza, -- en minä pidä sellaisista voitoista.

-- Kyllä Ukrainassa saat. Koko Stambul ja Galata tulevat täyteen vankejasi.

-- Minä otan vaikka sinut, jollei tule muita!

Sen sanottuaan hymyili villi Tuhaj-bej ilkkuen ja lisäsi hetken perästä:

-- Mielelläni minä sentään olisin ottanut nuo "frankit".

Sillävälin oli taistelu jo kokonaan lakannut. Tuhaj-bej käänsi ratsunsa leiriä kohden ja muut seurasivat häntä.

-- No, nyt Keltaisille Vesille! huusi Chmielnicki.

VIIDESTOISTA LUKU.

Kuunnellessaan taistelun tuoksinaa odotti luutnantti vapisevin sydämin sen loppua, luullen aluksi, että Chmielnicki oli kohdannut kaikki hetmanien sotavoimat.

Illansuussa vanha Zachar kuitenkin päästi hänet tästä harhaluulosta. Tieto ukrainalaisten kasakkain ja Krzeczowskin petoksesta sekä saksalaisten tuhosta tärisytti nuorta upseeria sielun pohjia myöten, sillä tämä oli omiaan ennustamaan vain uusia petoksia, ja luutnantti tiesi tarkoin, että melkoinen osa hetmanin joukoista oli kasakkoja.

Hänen sieluntuskansa kasvoivat kasvamistaan ja voitonriemu zaporogilaisten leirissä lisäsi niiden katkeruutta. Kaikki ennusti pahinta. Ruhtinaasta ei kuulunut mitään ja hetmanit nähtävästi tekivät kauhean virheen, kun he, sensijaan että olisivat koko voimallaan marssineet Kudakia kohden tai edes odottaneet vihollista linnoitetuissa leireissä Ukrainassa, hajoittivat voimansa, heikonsivat itseään vapaaehtoisesti ja antoivat väelleen laajalti tilaisuutta lupauksen rikkomiseen ja petokseen. Zaporogilaisleirissä oli kyllä jo aikaisemmin puhuttu herra Krzeczowskista ja mainittu, että osa sotajoukkoja Stefan Potockin johdolla oli lähetetty erikseen, mutta luutnantti ei ollut uskonut näihin huhuihin. Hän luuli, että oli kysymys vain joistakin voimakkaista etujoukoista, jotka aikanaan vetäytyvät takaisin. Ja kaikki olikin toisin. Chmielnicki oli Krzeczowskin petoksen kautta saanut muutamia tuhansia miehiä lisää ja nuorta Potockia uhkasi kauhea vaara. Kun hän nyt ilman apujoukkoja harhaili erämaissa, saattoi Chmielnicki hänet helposti saartaa ja kokonaan tuhota.

Haavojen tuottamissa tuskissa, levottomuudessa unettomina öinä oli Skrzetuskin ainoana lohdutuksena ruhtinas. Chmielnickin tähden täytyy vielä kalveta, kun ruhtinas lähtee liikkeelle Lubniesta. Ja kuka tietää, eikö hän jo olekin yhtynyt hetmaneihin. Vaikka Chmielnickin voimat olivatkin mahtavat, vaikka hänen sotaretkensä alku olikin onnellinen, vaikka Tuhaj-bej oli yhtynyt häneen ja vaikkapa itse Krimin "tsaari" tarvittaessa oli luvannut marssia avuksi, niin Skrzetuskin päähän ei edes juolahtanut ajatus, että tämä melske voisi kestää kauvan, ja että yksi kasakka voisi järkyttää koko valtakunnan ja murtaa sen peloittavan voiman. Ukrainan kynnyksillä tämä aalto särkyy, ajatteli luutnantti, sillä kuinka ovatkaan päättyneet kaikki kasakkakapinat? Ne ovat puhjenneet kuin liekki ja sammuneet heti kun ovat joutuneet tekemisiin hetmanien kanssa. Niin on käynyt tähän asti. Kun toiselta puolen taisteluun käy suistolaisryövärien pesä ja toiselta puolen valta, jonka rantoja huuhtoo kaksi merta, niin on ratkaisu helppo nähdä jo edeltäpäin. Myrsky ei voi kestää kauvan, se menee ohi ja seuraa kaunis ilma. Tämä ajatus vahvisti herra Skrzetuskia ja, saattaapa sanoa, piti häntä pystyssä, sillä hänen hartioillaan lepäsi niin raskas kuorma, ettei hän koko elämässään ollut tuntenut sellaista. Mutta vaikka myrsky meneekin ohi, niin se voi hävittää peltoja, kaataa taloja ja tehdä korvaamattomia vahinkoja. Tämän myrskyn tähden hän itse oli ollut vähällä menettää elämänsä, oli kadottanut voimansa ja joutunut onnettomaan vankeuteen juuri silloin, kun vapaus oli hänelle melkein yhtä tärkeä kuin itse elämä. Kuinka paljon joutuivatkaan tästä myrskystä kärsimään heikommat olennot, sellaiset jotka eivät kyenneet itseään puolustamaan! Miten oli Helenan Rozlogissa?

Mutta Helena oli varmaan jo Lubniessa. Luutnantti näki hänet unissaan ystävällisten kasvojen ympäröimänä, itse ruhtinaan ja ruhtinatar Griseldan vaalimana ja ritarien ihailemana -- vain husaariaan hän ikävöi, häntä, joka katosi jossakin Siczin matkalla. Mutta tuleepa jälleen hetki, jolloin husaari palajaa. Onhan itse Chmielnicki luvannut hänelle vapauden, ja tämä kasakka-aalto soluu yhä valtakunnan rintamaita kohden ja ja kun se siellä särkyy, tulee vaivoista, tuskista ja levottomuuksista vihdoinkin loppu.

Aalto kulki todella eteenpäin. Chmielnicki oli viipymättä noussut leiristään ja marssi hetmaninpoikaa tapaamaan. Hänen voimansa oli todella hirveä, sillä yhdessä Krzeczowskin sotilaiden ja Tuhaj-bejn tatarilaisten kanssa hän komensi lähes 25 tuhatta harjaantunutta ja taistelunhaluista sotilasta. Potockin voimista ei ollut tarkkoja tietoja. Karkulaiset sanoivat, että hän tuo muassaan kaksi tuhatta miestä raskasta ratsuväkeä ja toistakymmentä tykkiä. Taistelu tällaisten lukusuhteiden vallitessa saattoi olla epätietoinen. Sillä yksi ainoa noiden kauheain husaarijoukkojen hyökkäys riitti usein tuhoamaan kymmenkertaisesti suuremmat joukot. Niin oli aikoinaan herra Chodkiewicz, Liettuan hetmani, kolmella tuhannella husaarilla Kirkholman luona lyönyt perinpohjin kahdeksantoistatuhatta valittua ruotsalaista jalka- ja ratsumiestä. Niin oli Kluszynin luona yksi ainoa kyrassieerien lippukunta hurjassa raivossa hajoittanut muutaman tuhannen englantilaista ja skottilaista palkkasoturia. Chmielnicki muisti sen ja siksipä hän vähävenäläisen kronikankirjoittajan sanojen mukaan liikkui verkalleen ja varovaisesti. Katsellen joka taholle järkensä monilla silmillä kuten viekas metsästäjä, ja asettaen vartioita penikulman päähän ja kauvemmaksikin leiristään [Samoil Weliczko, 62], niin hän läheni Keltaista Vettä. Saatiin taasen kiinni kaksi karkuria. Nämä vahvistivat tiedot kruunun sotavoimain vähyydestä ja ilmoittivat, että kastellaani jo on tullut Keltaisen Veden yli. Sen kuultuaan Chmielnicki pysähtyi kuin naulittu ja antoi luoda vallit leirinsä ympärille.

Hänen sydämensä sykki iloisesti. Jos Potocki uskaltaa ryhtyä hyökkäykseen, niin hänet varmaan lyödään. Kasakat eivät avonaisella kentällä osaa pitää puoliaan kyrassieereja vastaan, mutta vallin takaa he taistelevat erinomaisesti. Ja ollen niin paljon lukuisammat kuin heidän vastustajansa, he varmaan torjuvat hyökkäyksen. Chmielnicki laski saavansa etua Potockin nuoruudesta ja kokemattomuudesta. Mutta nuoren kastellaanin apuna oli kokenut sotamies, Zywiecin starostan poika, herra Stefan Czarniecki, husaarieversti. Tämä huomasi vaaran ja taivutti kastellaanin vetäytymään Keltaisen Veden taakse.

Chmielnickin ei auttanut muuta kuin marssia heidän perässään. Kun hän toisena päivänä oli kulkenut Keltaisen Veden pyörteiden yli, seisoivat molemmat sotajoukot silmä silmää vastaan.

Mutta kumpikaan päälliköistä ei tahtonut iskeä ensimäisenä. Vihollisen leiri alkoi kiireesti tehdä valleja ympärilleen. Oli lauvantai, toukokuun viides päivä. Koko päivän satoi kaatamalla. Pilvet olivat niin paksut, että puolenpäivän jälkeen vallitsi pimeys kuin talvipäivänä. Illansuussa rankkasade vieläkin yltyi. Chmielnicki hieroi iloissaan käsiään.

-- Kunhan nyt aro pehmenee, sanoi hän Krzeczowskille, -- niin en epäile ryhtyä hyökkäykseen ja kohdata husaareja, sillä he vajoavat raskaissa varustuksissaan lokaan.

Ja satoi satamistaan aivan kuin koko taivas olisi tahtonut rientää avuksi Zaporozelle.

Sotamiehet lapioivat laiskasti ja synkän näköisinä sadetulvan valautuessa maahan. Tulta ei voinut sytyttää. Muutama tuhat ordan tataria lähti leiristä vartioimaan, etteivät puolalaiset, käyttäen hyväkseen sumua, sadetta ja yötä, koettaisi pujahtaa pois. Sitte alkoi syvä hiljaisuus. Kuului vain sateen kohina ja tuulen humina. Varmaan ei kukaan nukkunut kummassakaan leirissä.

Varhain aamulla soivat torvet puolalaisessa leirissä kauvan ja surullisesta, ikäänkuin hälyytyksen merkiksi. Sitte rämisivät rummut kummallakin puolen. Päivä valkeni surullisena, hämäränä, märkänä. Rankkasade lakkasi, mutta hienoa vihmaa tihkui vielä ikäänkuin sihvilän läpi.

Chmielnicki käski laukaista tykit. Senjälkeen kajahti heti toinen, kolmas, kymmenes laukaus ja kun tavallinen tykkien vuoropuhelu leiristä leiriin oli alkanut, sanoi herra Skrzetuski kasakalle, joka oli hänen suojelusenkelinään:

-- Zachar, vie minut vallille, että voisin nähdä, mitä siellä tapahtuu!

Zachar oli itsekin utelias näkemään eikä pannut vastaan. He nousivat korkealle kulmavallille, josta kuin kämmeneltään saattoi nähdä hiukan kuperan aroalangon, Keltaisen Veden pyörteet ja molemmat sotajoukot. Mutta tuskin oli herra Skrzetuski kääntänyt silmänsä sinnepäin, kun hän tarttui päähänsä ja huusi:

-- Herra Jumala! tämähän on etuvartiosto eikä enempää!

Kasakkaleirin vallit ulottuivatkin lähes neljännespenikulman pituudelle, kun sensijaan puolalainen leiri siihen verrattuna näytti vain pieneltä vallitukselta. Voimien epäsuhde oli niin suuri, että kasakkaan voittoa ei tarvinnut epäilläkään.

Tuska ahdisti luutnantin sydäntä. Ei ollut siis vielä tullut hetki, jolloin kopeus ja napina kaatuvat. Päinvastoin oli seuraava hetki tuova niille uutta voitonriemua! Siltä ainakin näytti.

Kahakat tykkitulen suojassa olivat jo alkaneet. Kulmavallilta saattoi nähdä yksityisiä ratsastajia tai yhteentörmääviä ratsastajaryhmiä. Nyt hyökkäsivät tatarit Potockin kasakoita vastaan, jotka olivat puetut tummansiniseen ja keltaiseen. Ratsastajat tulivat aivan kiinni toisiinsa ja karauttivat samassa nopeasti pois, ahdistelivat toinen toistansa sivultapäin, ampuivat toisiaan pistooleilla ja jousilla, tai koettivat lingoilla heittää suopungin toistensa kaulaan. Tämä temmellys näytti kaukaa pikemmin leikinteolta ja vain hevoset, jotka siellä täällä juoksivat pitkin tannerta ilman ratsastajia, osottivat, että taistellaan elämästä ja kuolemasta.

Tatareja lappasi yhä enemmän paikalle. Pian oli tanner mustanaan heidän kaatuneitaan. Silloin alkoi myöskin puolalaisesta leiristä tulla esiin yhä uusia lippukuntia, jotka sijoittuivat taisteluasentoon juoksuhaudan eteen. Ne olivat niin lähellä, että herra Skrzetuski tarkalla silmällään helposti saattoi erottaa liput ja hevoshännät, vieläpä ratsumestarit ja luutnantitkin, jotka seisoivat hevosineen hiukan syrjässä, lippujen luona.

Hänen sydämensä alkoi kiivaasti lyödä, puna nousi hänen kalpeille kasvoilleen ja ikäänkuin olisi saanut kiitollisia kuulijoita Zacharista ja kulmavallilla tykkiensä ääressä seisovista kasakoista, hän, kun lippukunnat tulivat esiin juoksuhaudan takaa, ihastuksissaan huusi:

-- Ne ovat herra Balabanin rakuunat, minä näin heidät Czerkasyssa!

-- Tuo on valakialainen lippukunta, sillä on risti lipussa!

-- Kas, ratsuväki astuu valleilta!

Ja sitte hän vieläkin suuremmalla ihastuksella ja nostaen kätensä ilmaan huusi:

-- Husaarit, herra Czarnieckin husaarit! Husaarit tulivat todella esiin, päidensä päällä siipien pilvi ja pystyssä törröttävä keihäsmetsä, yllään kullanvärinen taftatakki ja satulassa pitkä viheriänmusta lippu. He ratsastivat juoksuhaudoistaan esiin kuusi miestä rivissä ja asettuivat vallin juurelle. Kun herra Skrzetuski näki heidän tyyneytensä, arvokkaisuutensa ja ryhtinsä, niin kyyneleet tulivat hänen silmiinsä ja sumensivat häneltä hetkeksi näön.

Vaikka voimat olivat niin epätasaiset, että noita muutamia lippukuntia vastaan vyöryi kokonainen laavavirta zaporogilaisia ja tatareja, jotka tavallisuuden mukaan olivat asettuneet sivustoille, ja vaikka heidän rivinsä ulottuivat niin kauvas arolle, että niiden loppua tuskin saattoi nähdä, niin uskoi herra Skrzetuski jo voittoon. Hänen kasvonsa hymyilivät, hänen voimansa palasivat, hänen tantereelle tähdätyt silmänsä iskivät tulta, mutta pystyssä hän ei pysynyt.

-- Hei, poika, murisi vanha Zachar, -- tahtoisiko sielu paratiisiin!

Silloin hyökkäsivät muutamat irtonaiset tatarilaisosastot kirkuen ja Allahia huutaen eteenpäin. Leiristä vastattiin laukauksilla. Mutta tämä oli vain peloitusta. Tatarit eivät ratsastaneet edes puolalaisten lippukuntien läheisyyteenkään, he karauttivat molemmille puolin oman väkensä luokse ja katosivat joukkoon.

Sitte kuului pärrytys suuresta Siczin rummusta ja samassa läksi koko kasakka- ja tatarilainen jättiläisarmeija puolikuunsa alla liikkeelle. Chmielnicki koetti nähtävästi yhdellä ainoalla liikkeellä tuhota puolalaisten lippukunnat ja valloittaa heidän leirinsä. Se olisi ollut mahdollista, jos olisi saatu aikaan pakokauhu. Mutta mitään sellaista ei ilmennyt puolalaisissa lippukunnissa. Ne pysyivät tyyninä, sijoitettuina jotenkin pitkäksi linjaksi, niiden selkää suojeli valli ja sivustoja leiritykit; niihin saattoi siis iskeä vain edestä. Hetkeksi näytti jo siltä, kuin ne aikoisivat ottaa vastaan taistelun paikalla seisten, mutta kun puolikuu oli ehtinyt tantereen puoliväliin, kaikuivat juoksuhaudasta rynnäkköön kehoittavat torventoitotukset. Ja yhtäkkiä keihästen aita, joka tähän asti oli törröttänyt ylöspäin, yhtaikaa laskeutui hevosten päiden tasalle.

-- Husaarit iskevät! huusi herra Skrzetuski.

Ja he kumartuivatkin satuloissaan ja kiidättivät eteenpäin ja heidän jäljessään rakuunien lippukunnat ja koko taistelulinja.

Husaarien isku oli kauhea. Ensimäisessä hyökkäyksessä kohtasivat he kolme kasakkahuonekuntaa, kaksi Steblovin ja yhden Mirgorodin, ja hajoittivat ne silmänräpäyksessä. Ulvonta kuului aina herra Skrzetuskin korviin asti. Hevoset ja miehet kaatuivat maahan rautaisten ratsumiesten jättiläispainon alla, kaatuivat kuin vainion vilja myrskyn puhaltaessa. Vastarintaa kesti niin lyhyen ajan, että Skrzetuskista tuntui siltä kuin jokin jättiläislohikäärme yhdellä siemauksella olisi niellyt nuo kolme rykmenttiä. Ja nämä olivat kuitenkin lujimpia Siczin sotilaita! Siipien huminan pelottamina alkoivat hevoset zaporogilaisten riveissä pillastua. Irklejewin, Kalnibolotin, Minskin, Szkurynin ja Titorowin rykmentit hämääntyivät täydellisesti ja peräytyivät pakenevien joukkojen painamina epäjärjestyksessä. Silloin saavuttivat rakuunat husaarit ja alkoivat yhdessä heidän kanssaan verisen niittonsa. Wiasiurynin huonekunta pakeni kovan, mutta lyhyen vastarinnan jälkeen ja kieri villinä kauhusta aivan kasakkaan juoksuhaudoille asti. Chmielnickin joukkojen keskusta alkoi sekin horjua yhä enemmän ja pian se lyötynä, ajettuna epäjärjestykseen ja rautaisen tulvan painamana ei enään saanut tilaisuutta pysähtyä ja järjestäytyä.

-- Piruja ne ovat eikä ljaheja! huusi vanha Zachar.

Skrzetuski oli kuin hulluna ilosta. Sairaana ei hän voinut hillitä itseään, vaan nauroi ja itki yhtaikaa ja huuteli välistä komentosanoja, ikäänkuin olisi itse ollut johtamassa lippukuntaansa. Zachar piteli häntä liepeestä kiinni ja hänen täytyi kutsua muita avukseen.

Taistelu tuli niin lähelle kasakkaleiriä, että jo saattoi eroittaa melkein kasvot. Valleilta ammuttiin tykeillä ja kasakkain kuulat, jotka tapasivat sekä omia että vihollisia, lisäsivät sekasortoa.

Husaarit iskivät nyt Paszkowin huonekuntaan. Se oli hetmanin kaarti ja sen keskellä oli itse Chmielnicki. Yhtäkkiä kajahti kauhea huuto läpi zaporogilaisten rivien: suuri vaaleanpunainen lippu huojui ja kaatui.

Mutta silloin ryntäsi Krzeczowski viidentuhannen ratsumiehensä etunenässä taisteluun. Istuen nuija kädessä tavattoman suuren hevosen selässä, hän kiiti ensimäisessä rivissä paljain päin, sapeli pään päällä, häätäen edeltään hajautuneita suistolaisia, jotka, nähdessään paikalle rientävän avun, kääntyivät, vaikka epäjärjestyksessäkin, uudestaan hyökkäykseen. Taistelu kiehahti linjan keskikohdalla uudelleen.

Kummallakaan sivustolla ei onni myöskään suosinut Chmielnickiä. Tatarit, jotka valakialaiset lippukunnat ja Potockin ratsumiehet kaksi kertaa olivat työntäneet takaisin, kadottivat kokonaan halun taisteluun. Tuhaj-bejn alta kaatui kaksi hevosta. Voitto kallistui ehdottomasti nuoren Potockin puolelle.

Taistelu ei kuitenkaan enään kestänyt kauvan Rankkasade, joka vähän aikaisemmin oli kiihtymistään kiihtynyt, kävi pian niin valtavaksi, ettei sadeaaltojen läpi nähnyt mitään. Nyt ei enään tulvinut maan päälle joitakin saderyöppyjä, vaan kokonainen vedenpaisumus taivaan avatuista suluista. Aro muuttui järveksi. Tuli niin pimeä, ettei ihminen muutaman askeleen päässä eroittanut toista. Sateen kohinassa eivät komentosanat kuuluneet, kastuneet musketit ja tykit vaikenivat. Itse taivas teki lopun teurastuksesta.