Part 13

Neuvottelu alkoi. Tuhaj-bei asettui keskelle, paksuimmalle taljakimpulle, väänsi jalat ristiin alleen ja alkoi pureskella kuivattuja auringonkukansiemeniä ja syljeskeli kuoret eteensä keskelle tupaa. Hänen oikealla puolellaan istui Chmielnicki nuijineen, vasemmalla leiriatamani ja atamani- ja "toverikunnan" edustajat etäämpänä pitkin seiniä. Keskustelut hiljenivät ja ulkoa kuului vain taivasalla neuvottelevan joukon häly ja kumea kohina, joka muistutti aaltojen pauhinaa. Chmielnicki alkoi puhua: [Siczin kasakkain neuvottelut on päiväkirjassaan kuvannut Erich Lassota, keisarin lähettiläs Zaporozessa v. 1594.]

-- Hyvät herrat! Majesteetillisen Krimin tsaarin armosta, hyväntahtoisuudesta ja jalomielisyydestä, Krimin tsaarin, monien kansain herran ja taivaankappaleitten sukulaisen ja armollisen Puolan kuninkaan Wladislawin, meidän herramme luvalla ja urheitten zaporogilaisjoukkojen vapaasta tahdosta ja luottaen viattomuuteemme ja Jumalan vanhurskauteen, lähdemme kostamaan kauheita ja julmia vääryyksiä, joita me kristittyinä olemme kärsineet, niin kauvan kuin olemme voineet, viekkailta ljaheilta, komisarjuksilta, starostoilta ja isännöitsijöiltä, koko aatelilta ja juutalaisilta. Ja näiden vääryyksien takia te, hyvät herrat, ja koko zaporogilainen sotajoukko olette vuodattaneet paljon kyyneliä ja antaneet minulle hetmanin nuijan, jotta minä voisin teille tehokkaammin muistuttaa meidän ja sotajoukkojemme viattomuutta. Tämän huomioon ottaen lähdin minä teidän luvallanne, hyvät herrat, pyytämään apua tatarilaisten majesteetilliselta tsaarilta ja hän on tarjonnut meille apuansa. Mutta ollessamme jo valmiina ei hämmästykseni ollut vähäinen, kun kuulin, että keskellämme voi olla pettureita, jotka pitävät yhtä viekkaitten ljahien kanssa ja ilmoittavat heille meidän valmistuksistamme, niin että kaikkien niiden, jotka ovat sellaisia, täytyy tulla rangaistuiksi teidän tahtonne ja jalomielisyytenne mukaan. Ja me pyydämme, että kuulisitte ne kirjeet, jotka meidän vihollisemme ruhtinas Wisniowieckin lähetti on tuonut tänne, ei lähettiläänä, vaan vakoilijana, joka tahtoo vaania meidän valmistuksiamme ja meidän ystävämme Tuhaj-bejn hyvää tahtoa ja kavaltaa meidät ljaheille. Josta kaikesta leiriatamani minun uskollisena ystävänäni on ilmoittanut Tuhaj-bejlle ja koko sotajoukolle, jotta te voisitte tuomita hänet rangaistavaksi kuin myöskin ne, joille hän on tuonut kirjeitä.

Chmielnicki vaikeni. Hälinä akkunain takana kävi yhä äänekkäämmäksi, sotakirjuri nousi ja alkoi lukea ensinnä ruhtinaan kirjettä leiriatamanille, joka alkoi sanoilla: "me Jumalan armosta Lubnien, Chorolin, Prilukan, Hadziaczin ruhtinas ja herra y.m., Vähävenäjän vojevoda y.m., starosta y.m." Kirje oli aivan virallinen. Ruhtinas, joka oli kuullut, että sotajoukot oli koottu "niityiltä" kysyi atamanilta, oliko tämä totta ja pyysi samalla, että hän kristittyjen maiden rauhan takia luopuisi sellaisista aikomuksista. Samoin että hän jättäisi Chmielnickin, jos tämä nostattaisi Siczin kapinaan, komisarjuksille, jotka itsekin siitä muistuttavat. Toinen kirje oli herra Grodzickilta, niinikään suur-atamanille, kolmas ja neljäs olivat Zacwilichowskilta ja Czerkasyn vanhalta päälliköltä Tatarczukille ja Barabaszille. Niissä kaikissa ei ollut mitään, mikä saattoi tehdä epäilyksenalaisiksi henkilöt, joille ne olivat osoitetut. Zacwilichowski pyysi Tatarczukilta vain, että tämä pitäisi huolta kirjeen tuojasta ja olisi hänelle apuna kaikessa.

Tatarczuk veti syvältä henkeään.

-- Mitä sanotte näistä kirjeistä, hyvät herrat? kysyi Chmielnicki.

Kasakat vaikenivat. Kaikki neuvottelut alkoivat, kunnes viina lämmitti pään, aina sillä tavalla, ettei kukaan atamaneista tahtonut ensimäisenä käyttää puheenvuoroa. He tekivät sen yksinkertaisina ja viekkaina miehinä etupäässä siksi, että pelkäsivät lausuvansa tyhmyyden, joka voisi saattaa ehdotuksen tekijän naurunalaiseksi tai tuottaa hänelle koko elinajaksi jonkun pilkallisen liikanimen. Niin oli laita Siczissä, missä keskellä suurinta yksinkertaisuutta taipumus pilkantekoon oli kuulumattoman kehittynyt samoinkuin pelko joutua pilkanalaiseksi.

Kasakat siis vaikenivat. Chmielnicki rupesi uudelleen puhumaan:

-- Leiriatamani, meidän veljemme ja vilpitön ystävämme, minä uskon atamaniin, niinkuin omaan sieluuni ja joka sanoisi jotakin muuta, se hautoisi mielessään petosta. Atamani on vanha toveri ja sotilas.

Sen sanottuaan hän nousi ja suuteli leiriatamania.

-- Hyvät herrat, vastasi siihen leiriatamani, -- minä kokoan joukot, mutta hetmani olkoon johtaja. Mitä tulee lähettilääseen, niin hän on minun, koska hänet on lähetetty luokseni. Ja koska hän on minun, niin minä lahjoitan hänet teille.

-- Te, herrat edustajat, viekää terveisiä atamanille, sanoi Chmielnicki, -- sillä hän on oikeamielinen mies, ja palatkaa kertomaan "toverikunnalle", että jos joku on kavaltaja, niin ei hän ainakaan. Hän on ensimäisiä, jotka ovat asettaneet vartiostoja, hän on käskenyt ottamaan kiinni kavaltajat, jotka aikovat mennä ljahien luo. Te, herrat edustajat, sanokaa, että hän ei ole petturi, vaan että hän on paras meistä kaikista.

Herrat edustajat kumartuivat ensinnä Tuhaj-bejn vyötä kohden ja hän itse pureskeli koko ajan suurimmalla välinpitämättömyydellä auringonkukansiemeniä. Sitte he samoin kumarsivat Chmielnickiä sekä leiriatamania ja lähtivät ulos huoneesta. Hetken perästä ilmaisi iloinen hälinä akkunoiden alla, että edustajat olivat täyttäneet tehtävänsä.

-- Eläköön meidän leiriatamanimme! Eläköön! huudettiin kähein äänin niin lujaan, että huoneen seinät tuntuivat tärisevän perustuksiaan myöten.

Samassa kuului pyssyjen ja pistolien laukauksia. Edustajat palasivat ja istuutuivat uudelleen huoneen nurkkaan.

-- Hyvät herrat! sanoi Chmielnicki, kun melu akkunoiden alla oli hiukkasen vaiennut, -- te olette jo viisaasti tuominneet, että leiriatamani on rehellinen mies. Mutta jos atamani ei ole petturi, niin kuka on petturi? Kenellä on ystäviä ljahien joukossa, kenen kanssa he ovat salaneuvoissa, kenelle he kirjoittavat kirjeitä, kenen huomaan he suosittelevat lähettiläänsä persoonan, kuka on petturi?

Näin sanoessaan kohotti Chmielnicki yhä ääntään ja loi ilkkuvan sivukatseen Tatarczukin ja nuoren Barabaszin puoleen, ikäänkuin hän olisi tahtonut osoittaa nimenomaan heitä. Huoneessa syntyi hälinä. Useat äänet alkoivat huutaa: "Barabasz ja Tatarczuk!" Muutamat huonekunta-atamanit nousivat paikoiltaan, edustajienkin joukossa alkoi kuulua huutoja: "Surma heille!"

Tatarczuk kalpeni, mutta nuori Barabasz alkoi hämmästynein silmin katsella läsnäolevia. Hänen laiska ajatuksensa yritti jonkun ajan kuluttua arvata mistä häntä syytetään ja lopuksi hän sanoi vähävenäjän kielellä:

-- Ei koira tule syömään lihaa!

Sen sanottuaan purskahti hän tylsämieliseen nauruun ja hänen mukanaan kaikki muutkin. Yhtäkkiä suurin osa huonekunta-atamaneja alkoi villisti nauraa, itsekään tietämättä miksi.

Äänet ikkunan takana kävivät yhä kuuluvammiksi. Nähtävästi alkoi viina jo lämmittää päitä. Ihmisaallon kohina kävi joka hetki mahtavammaksi.

Mutta Anton Tatarczuk nousi, kääntyi Chmielnickin puoleen ja alkoi puhua:

-- Mitä minä olen teille tehnyt, herra zaporogilaisten hetmani, kun te vaaditte minun kuolemaani? Mihin minä olen syypää? Komisarjus Zacwilichowski on kirjoittanut minulle kirjeen -- entä sitte? Onhan ruhtinaskin kirjoittanut leiriatamanille ja olenko minä saanut kirjettä? En. Ja jos olisin saanut, niin mitä olisin tehnyt? Olisin mennyt kirjurin luo ja käskenyt häntä lukemaan sen itselleni. Sillä en minä osaa kirjoittaa enkä lukea. Ja te tietäisitte kaikki, mitä kirjeessä on. Mutta puolalaista en minä ole omin silmin nähnytkään, niin että olenko minä petturi? Hei, veljet zaporogilaiset, Tatarczuk on ollut teidän kanssanne Krimissä ja kun lähdettiin sotaretkelle Valakiaan, niin lähti hänkin Valakiaan. Kun marssittiin Smolenskia kohden, niin lähti hänkin Smolenskia kohden, tappeli teidän kanssanne, uljaat kasakat, eli teidän kanssanne, uljaat kasakat, ja vuodatti vertaan teidän kanssanne, uljaat kasakat -- ja näki nälkää teidän kanssanne, uljaat kasakat, ja niin hän ei ole ljahi eikä petturi, vaan kasakka, teidän veljenne, ja jos herra hetmani vaatii hänen kuolemaansa, niin sanokoon, miksi hän sitä vaatii? Mitä minä olen hänelle tehnyt? Millä osoittanut vilpillisyyttä? Ja te, veljet, armahtakaa ja tuomitkaa oikeamielisesti!

-- Tatarczuk on kunnon kasakka! Tatarczuk on rehellinen mies! huusivat muutamat äänet.

-- Sinä, Tatarczuk, olet kunnon kasakka, sanoi Chmielnicki, -- enkä minä ahdista sinua, sillä sinä olet minun ystäväni etkä ljahi, vaan kasakka, meidän veljemme. Ja jos ljahi olisi petturi, niin minä en surisi enkä itkisi, mutta jos hyvä kasakka on petturi, jos minun ystäväni on petturi, niin minun sydäntäni ahdistaa ja säälin hyvää kasakkaa. Mutta koska olet ollut Krimissä ja Valakiassa ja Smolenskin luona, niin sinun syntisi on vielä sitä suurempi, että nyt vilpillisesti olet tahtonut ilmiantaa puolalaiselle zaporogilaisten valmistukset ja tarkoitukset. Sinulle on kirjoitettu, että antaisit lähettiläälle apua kaikessa mitä hän haluaa ja sanokaa, herrat atamanit, mitä ljahi voisi haluta? Eikö minun ja vilpittömän ystävämme Tuhaj-bejn kuolemaa? Eikö zaporogilaisten sotajoukkojen turmiota? Niin, sinä Tatarczuk, olet vikapää etkä voi sitä toiseksi todistaa. Ja Barabaszille kirjoitti hänen setänsä, Czerkasyn päällikkö, Czaplinskin ystävä ja ljahien ystävä, joka pidätti luonansa privilegiokirjat, että zaporogilaissotajoukko ei saisi niitä, ja kun näin on, ja minä vannon Jumalan kautta, että ei ole toisin, niin te molemmat olette syypäät ja pyytäkää armahdusta atamaneilta, minäkin pyydän teidän kanssanne, vaikka teidän syynne on raskas ja petos ilmeinen.

Silloin kuului ikkunan takaa ei enään melua ja humua, vaan ikäänkuin myrskyn pauhinaa. Toverikunta tahtoi tietää, mitä neuvottelutuvassa tehdään ja lähetti uudestaan edustajia.

Tatarczuk tunsi, että hän oli hukassa. Nyt hän muisti, että hän viikko sitten oli atamanien kokouksessa vastustanut nuijan antamista Chmielnickille ja liittoa tatarien kanssa. Kylmät hikipisarat valuivat alas pitkin hänen otsaansa. Hän ymmärsi, ettei hän enään voi pelastua. Mitä taas tulee nuoreen Barabasziin, oli selvää, että Chmielnicki tahtoi kostaa Czerkasyn vanhalle päällikölle, joka syvästi rakasti veljensä poikaa. Mutta Tatarczuk ei tahtonut kuolla. Hän ei olisi kalvennut sapelin iskua, ei kuulaa, eikä edes paaluunpistämistä, mutta kuolema, joka häntä nyt odotti, pöyristytti häntä. Ja käyttäen hyväkseen hetken hiljaisuutta, joka vallitsi Chmielnickin puheen jälkeen, hän huusi läpitunkevalla äänellä:

-- Kristuksen nimessä, veljet atamanit, sydämelliset ystävät, älkää tuhotko viatonta, sillä minä en ole nähnyt ljahia enkä puhunut hänen kanssaan. Armahtakaa, veljet! En tiedä mitä tuo ljahi olisi minulta tahtonut. Kysykää häneltä itseltään. Minä vannon Kristuksen, Vapahtajan, pyhän puhtaimman Neitseen, pyhän Nikolai Ihmeittentekijän, pyhän arkkienkeli Mikaelin kautta, että te tuhoatte viattoman sielun!

-- Tuokaa tänne ljahi! huusi vanhain neuvostosta vakausmies.

-- Ljahi tänne! ljahi tänne! huusivat huonekuntain atamanit.

Syntyi hämminki; toiset ryntäsivät viereiseen huoneeseen, jonne vanki oli suljettu, tuodakseen hänet neuvoston eteen, toiset lähenivät uhkaavina Tatarczukia ja Barabaszia. Mirgorodin huonekunnan atamani Hladki huusi ensinnä: "kuolema heille"! Edustajat toistivat huudon, mutta Czarnota hypähti ovelle, aukaisi sen ja huusi kokoontuneille joukoille:

-- Herrat toverit, Tatarczuk on petturi ja Barabasz on petturi -- kuolema heille!

Joukko vastasi kauhealla ulvonnalla. Huoneessa syntyi sekamelska. Kaikki huonekunta-atamanit nousivat paikoiltaan, toiset huusivat: "ljahi, ljahi!" toiset koettivat hillitä melskettä, mutta samassa meni ovi tunkeilevan joukon painosta selkoisen selälleen ja pihalla neuvotteleva lauma törmäsi keskelle huonetta. Kauhean näköiset, raivosta huumaantuneet miehet täyttivät huoneen, pauhaten, puiden nyrkkiä, kiristellen hampaita, levittäen ympärilleen viinanhajua ja huutaen juopunein äänin: "Kuolema Tatarczukille! paaluun Barabasz! Antakaa petturit tänne! tuokaa heidät asepihalle!" "Lyö, lyö kuoliaaksi!" ja sadat kädet ojentuivat samassa hetkessä ottamaan onnettomia uhreja. Tatarczuk ei tehnyt vastarintaa, voihki vain läpitunkevalla äänellä, mutta nuori Barabasz alkoi puolustaa itseään pelottavalla voimalla. Hän oli vihdoinkin ymmärtänyt, että hänet tahdotaan murhata. Kauhu, epätoivo ja raivo kuvastuivat hänen kasvoillaan. Vaahto peitti hänen huulensa ja rinnasta tunkeutui eläimellinen karjuna. Kaksi kertaa riuhtaisi hän itsensä irti murhamiestensä käsistä ja kaksi kertaa heidän kätensä tarttuivat hänen olkapäihinsä, rintaansa, leukaansa ja ohimopalmikkoonsa. Hän riuhtoi, puri, karjui, kaatui maahan ja nousi uudestaan, verissään, hurjana. Häneltä revittiin vaatteet, hiukset Päästä, puhkaistiin silmä, vihdoin häneltä, kun hän oli joutunut seinää vastaan, väännettiin käsi poikki. Silloin hän kaatui. Ahdistajat kävivät kiinni hänen jalkoihinsa ja raastoivat hänet yhdessä Tatarczukin kanssa asepihalle. Siellä vasta, tervatynnyreiden ja nuotioiden valossa, alkoi pikamestaus. Muutama tuhat miestä ryntäsi tuomittujen päälle, repi heidät kappaleiksi, ulvoen ja taistellen keskenään siitä, kuka pääsisi uhrien kimppuun. Heitä tallattiin jaloin, heidän ruumiistaan revittiin kappaleita, villi lauma pyöri heidän ympärillään hullaantuneiden joukkojen kauheassa, suonenvedontapaisessa liikkeessä. Välistä nostivat veriset kädet ilmaan kaksi jo muodottomaksi muuttunutta ihmisruumista, välistä ne uudestaan paiskattiin maahan. Kauempana seisovat karjuivat täyttä kurkkua, että uhrit olivat heitettävät veteen tai laahattavat palavan tervatynnyrin päälle, juopuneet alkoivat tapella keskenään, hurjuudessaan sytyttivät muutamat tuleen kaksi viinatuoppia, jotka valaisivat helvetillistä näytelmää väräjävällä, sinertävällä valollaan. Taivaalta katseli sitä myöskin kuu, tyynenä, kirkkaana, leppeänä.

Niin rankaisi "toverikunta" pettureitaan.

Mutta neuvoston tuvassa oli, siitä hetkestä kun kasakat olivat laahanneet ulos Tatarczukin ja nuoren Barabaszin, jälleen hiljennyt ja atamanit istuivat entisille paikoilleen seinien ääreen, sillä viereisestä huoneesta tuotiin vanki.

Varjo lankesi hänen kasvoilleen, kun tulikin oli uunista sammunut, ja hämärässä näkyi vain komeavartaloinen mies pystypäisenä ja ylpeänä, vaikka kädet olivat sidotut yhteen niininuoralla. Hladki heitti huoneeseen kimpun päreitä ja hetken päästä paloi iloinen liekki, valaen kirkasta loimuaan Chmielnickiin päin kääntyneen vangin kasvoille.

Hänet nähdessään Chmielnicki säpsähti.

Vanki oli -- herra Skrzetuski.

Tuhaj-bej sylkäisi auringonkukansiementen kuoret suustaan ja mutisi vähävenäjän kielellä:

-- Minä tunnen tuon puolalaisen -- hän on ollut Krimissä.

-- Kuolema hänelle! huusi Hladki.

-- Kuolema! toisti Czarnota.

Chmielnicki oli jo päässyt mielenliikutuksensa herraksi. Hän katsahti pikaisesti Hladkiin ja Czarnotaan, jotka tämän katseen vaikutuksesta vaikenivat, ja sitte hän kääntyi leiriatamanin puoleen, sanoen:

-- Minäkin tunnen hänet.

-- Mistä sinä olet? kysyi leiriatamani Skrzetuskilta.

-- Olen lähettiläänä tullut luoksesi, leiriatamani, mutta Chortycassa hyökkäsivät ryövärit kimppuuni ja vasten tapoja, joita villeimmätkin kansat noudattavat, löivät minua. Ja huolimatta lähettiläsarvostani ja syntyperästäni he haavoittivat minut, kohtelivat minua huonosti ja toivat minut vankina tänne, jonka seikan hänen armonsa ruhtinas Jeremi Wisniowiecki kyllä on pitävä muistossaan sinun varaltasi herra, leiriatamani.

-- Miksikäs sinä osoitit pahaa sisuasi ja löit nuijallasi kuoliaaksi kelpo kasakan? Miksi sinä tapoit neljä kertaa niin monta kuin teitä oli itseänne? Etkö sinä tullut tänne tuomaan kirjettä katsellaksesi meidän valmistuksiamme ja ilmoittaaksesi niistä ljaheille? Me tiedämme myöskin, että sinulla oli kirjeitä zaporogilaisarmeijan pettureille, jotta voisit yhdessä heidän kanssansa valmistella koko sotajoukon turmiota ja siksi sinua ei otetakaan vastaan lähettiläänä, vaan petturina ja sellaisena tulet saamaan oikeudenmukaisen rangaistuksen.

-- Erehdyt, leiriatamani ja sinä omavaltaisesti arvoosi noussut hetmani, sanoi luutnantti, kääntyen Chmielnickin puoleen. -- Jos minulla on ollut kirjeitä, niin on jokaisella lähettiläällä, joka matkustaa vieraihin maihin, tapana ottaa kirjeitä tuttavilta tuttaville, jotta hän itsekin niiden kautta saisi tuttavia vieraissa maissa. Mutta minä tulin tänne mukanani ruhtinaan kirje, en valmistellakseni teille turmiota, vaan pidättääkseni teitä sellaisista teoista, jotka voivat viedä laittomiin yrityksiin valtakuntaa vastaan ja tuottaa teille itsellenne ja koko zaporogilaissotajoukolle turmion ja perikadon. Ketä vastaan te nostatte jumalattoman kätenne? Ketä vastaan te, jotka kutsutte itseänne kristikunnan puolustajiksi, teette liiton pakanoiden kanssa? Kuningasta, aatelissäätyä ja koko valtakuntaa vastaan! Siksi olette te pettureita enkä minä ja siksi sanon teille, että jollette nöyryydessä ja kuuliaisuudessa koeta hyvittää pahoja tekojanne, niin paha teidät perii! Ovatko Pawlukin ja Nalewajkon ajat jo hävinneet muistostanne? Oletteko jo unohtaneet heidän rangaistuksensa? Muistakaa siis, että Puolan valtakunnan kärsivällisyys on jo loppunut ja miekka riippuu teidän päittenne päällä.

-- Haukut, pirun sikiö, päästäksesi kuoleman kynsistä! huusi leiriatamani, -- mutta sinua eivät auta uhkauksesi eivätkä mahtavat sanasi.

Myöskin muut atamanit alkoivat kiristellä hampaitaan ja kalistella sapelejaan. Mutta herra Skrzetuski nosti päänsä entistä korkeammalle ja sanoi:

-- Älä luule, leiriatamani, että minä pelkään kuolemaa tai puolustan henkeäni tai todistelen viattomuuttani. Aatelismiehenä voin joutua vain vertaisteni tuomittavaksi enkä minä seiso tässä tuomarien, vaan ryövärien edessä, en aatelin edessä, vaan moukkien, en sotilaiden, vaan raakalaisten ja minä tiedän hyvin, etten vältä kuolemaani, jolla te täytätte vääryytenne mitan. Minun edessäni on kuolema ja kidutus, mutta takanani on koko valtakunnan mahti ja kosto ja sitä te kaikki vapisette.

Hänen jalo ryhtinsä, puheen ylevyys ja Puolan valtakunnan nimi tekivät voimakkaan vaikutuksen. Atamanit katselivat vaieten toinen toistaan. Sillä hetkellä näyttivät he tuntevan, ettei heidän edessään seisonut vanki, vaan suuren ja mahtavan kansan uhkaava lähettiläs. Tuhaj-bej mutisi:

-- Kiukkuinen ljahi!

-- Kiukkuinen ljahi! toisti Chmielnicki.

Kova kolkutus oveen keskeytti keskustelun. Tatarczukin ja Barabaszin teloitus oli juuri loppunut asepihalla; toverikunta toimitti uuden lähetystön.

Toistakymmentä veristä, läähättävää, hikistä ja juopunutta kasakkaa tuli huoneeseen. He seisahtuivat ovelle ja alkoivat, ojentaen vielä verestä höyryäviä käsiänsä, puhua:

-- Toverikunta kumartaa herroja vanhain neuvoston jäseniä -- he kumartuivat kaikki näiden vöitä kohden -- ja pyytää, että heille jätettäisiin tämä ljahi, jotta he saisivat leikkiä hänen kanssaan samalla tavalla kuin Barabaszin ja Tatarczukin.

-- Jätetään ljahi heille! huusi Czarnota.

-- Ei saa jättää! huusi joku toinen. -- Hän on lähettiläs.

-- Kuolema hänelle! huusi joukko ääniä.

Sitte vaikenivat kaikki, odottaen mitä leiriatamani ja Chmielnicki sanoisivat.

-- Toverikunta pyytää ja jollei saa, niin ottaa itse, toistivat edustajat.

Herra Skrzetuski näytti olevan auttamattomasti tuhon oma, kun samassa Chmielnicki kumartui sanoakseen jotakin Tuhaj-bejn korvaan.

-- Hän on sinun vankisi, kuiskasi hän, -- tatarit ovat hänet vanginneet, hän on sinun. Annatko riistää hänet itseltäsi? Hän on rikas aatelismies ja muutenkin maksaisi Jeremi hänestä paljon kultaa.

-- Antakaa ljahi! huusivat kasakat yhä uhkaavammin.

Tuhaj-bej liikahti paikaltaan ja nousi. Hänen hahmonsa muuttui yhtäkkiä, silmäterät suurenivat kuin villikissalla ja valkeat hampaat välähtelivät. Hän hypähti kuin tiikeri kasakkain eteen, jotka vaativat häneltä vankia.

-- Menkää tiehenne, pässit, uskottomat koirat, orjat, siansyöjät! karjui hän, tarttui kahta zaporogilaista partaan ja ravisti vimmatusti. -- Tiehenne, juopot, saastaiset elukat, niljaiset käärmeet! Te olette tulleet riistämään minulta sotavankiani, mutta kyllä minä teille -- kas noin, pässit! Niin sanoen hän nyhtäisi yhä useampia kasakkoja parrasta, kaatoi vihdoin yhden allensa ja alkoi tallata häntä jaloillaan. -- Kasvoillenne maahan, orjat, sillä minä vien teidät vangiksi, minä tallaan koko Siczin jalkojeni alle niinkuin teidät! Minä poltan sen raunioiksi ja peitän teidän raadoillanne!

Edustajat perääntyivät pelästyneinä -- kauhea ystävä oli näyttänyt voimaansa.

Ja kumma kyllä: Bazawlukissa oli vain kuusi tuhatta ordan tataria, heidän selkänsä takana seisoi kyllä vielä khani ja koko Krimin sotavoima, mutta itse Siczissä oli toistakymmentä tuhatta kasakkaa, lukuunottamatta niitä, jotka Chmielnicki oli jo lähettänyt Tomakowkaan -- eikä ainoakaan ääni noussut vastustamaan Tuhaj-bejtä. Se menettelytapa, mitä julma murza oli käyttänyt vankia puolustaessaan, osoittautui ainoaksi tepsiväksi. Se vaikutti vakuuttavasti zaporogilaisiin, joille tatarien apu tällä hetkellä oli välttämätön. Lähetystö meni suoraa päätä asepihalle, huutaen joukoille, ettei heidän anneta leikkiä ljahin kanssa, sillä hän on Tuhaj-bejn vanki ja Tuhaj-bej on suutuksissaan. "Hän repi meitä parrasta!" huusivat he. Asepihalla ruvettiin heti toistelemaan: "Tuhaj-bej suuttui!" -- "Suuttui!" huusivat joukot alakuloisina. "Suuttui, suuttui!" ja hetken perästä alkoi joku kimeä ääni nuotion ääressä laulaa:

Hei, hei, Tuhaj-bej suuttui kovin meihin! Hei, hei, Tuhaj-bej älä suutu meihin!

Nyt toistivat tuhannet äänet: "hei, hei, Tuhaj-bej" ja niin syntyi yksi noita lauluja, jotka sitte niinsanoaksemme myrskytuuli kantoi yli koko Ukrainan, koskettaen niiden kautta lyyrojen ja teorbanien kieliä.

Mutta pian katkesi laulukin, sillä Hassan Baszan puolisesta portista juoksi paikalle kymmenkunta miestä, jotka tunkeutuen joukon läpi, huusivat: "pois tieltä, pois tieltä!" ja kiiruhtivat minkä pääsivät neuvostotalolle. Atamanit olivat jo, poislähdössä, kun nämä uudet vieraat tulivat huoneeseen.

-- Kirje hetmanille! huusi eräs vanha kasakka.

-- Mistä te olette?

-- Czehrynistä. Olemme kulkeneet yötä ja päivää tuodaksemme tämän kirjeen. Kas tässä!

Chmielnicki otti kirjeen kasakan käsistä ja alkoi lukea. Yhtäkkiä hänen kasvonsa muuttuivat, hän keskeytti lukemisensa ja sanoi lujalla äänellä:

-- Herrat atamanit! Suurhetmani lähettää poikansa Stefanin sotajoukon etunenässä meitä vastaan. Sota!

Tuvassa syntyi tavaton hälinä. Vaikea on sanoa, oliko se ilon vaiko pelästyksen hälinää. Chmielnicki astui keskelle huonetta, pani kädet lanteilleen, hänen silmänsä salamoivat ja hänen äänensä uhkasi ja käski.

-- Huonekunta-atamanit kasarmeihinsa! Ampukaa torneista tykeillä! Lyökää rikki viinatynnyrit! Huomenna aamun koittaessa lähdetään marssimaan!

Tästä hetkestä alkaen loppuivat Siczissä yleiset neuvottelut, atamanien ja "toverikunnan" kokoukset ja sananvalta. Chmielnicki otti käsiinsä rajattoman vallan. Vielä hetki sitte täytyi hänen, peläten, ettei hurja "toverikunta" tottelisi häntä, viekkaudella puolustaa vankia ja viekkaudella tuhota kapinaan haluttomat. Nyt hän oli kaikkien elämän ja kuoleman herrana. Niin kävi aina. Sekä ennen että jälkeen sotaretken, vaikka hetmani jo oli valittu, oli määräävänä joukon tahto, jonka vastustaminen oli vaarallinen sekä huonekunta- että leiriatamanille. Mutta heti kun sotaretki oli julistettu, muuttui toverikunta sotajoukoksi, joka alistui sotakuriin, huonekunta-atamanit tulivat upsereiksi ja hetmani ylipäälliköksi, diktaattoriksi.

Siksi atamanit kuullessaan Chmielnickin käskyt lähtivät suoraa päätä huonekuntiensa luo. Neuvottelukokous oli loppunut.

Hetken perästä tärisytti huoneen seiniä kanuunanpauke siltä portilta, joka johti Hassan Baszasta Siczin asepihalle. Se vyöryi synkkänä kaikuna yli koko Czertomelikin, ilmoittaen sodan alkaneen.