Part 12

Matkallaan näki herra Skrzetuski Kuczkasin rajapyykin, valkeista kivistä tehdyn jättiläiskokoisen kummun, jonka ruhtinas oli teettänyt käyntinsä muistoksi. Samasta kummusta oli herra Boguslaw Maszkiewicz Lubniessa kertonut hänelle. Sicziin ei enään ollut pitkä matka, mutta kun luutnantti ei tahtonut yön aikaan lähteä Czertomelikin mutkiin, päätti hän jäädä yöksi Chortycaan.

Niinikään halusi hän tavata jonkun zaporogilaisen, edeltäpäin ilmoittaakseen tulonsa, jotta tiedettäisiin, että hän on lähettiläs eikä muu matkustavainen. Chortyca näytti luutnantin suureksi hämmästykseksi olevan tyhjänä, hän oli nimittäin Grodzickilta kuullut, että siellä aina pidettiin kasakkavartiosto tatarilaishyökkäysten varalta. Hän lähti nyt itse muutaman sotamiehen kanssa saarta kohden tiedustelulle, mutta pysytteli verraten kaukana rannasta. Koko saaren mittaa hän ei voinut kulkea, sillä se oli melkein penikulman pituinen ja tulossa oli pimeä ja koleanpuoleinen yö. Niin ollen hän palasi veneittensä luo, jotka sillä välin olivat vedetyt hiekalle, ja rannalle sytytettiin nuotioita karkoittamaan sääskiä.

Suurin osa yötä kului rauhallisesti. Sotamiehet ja soutajat asettuivat nukkumaan tulien ääreen. Ainoastaan vartiat olivat valveilla ja samoin luutnantti, jota Kudakista lähtien oli vaivannut kauhea unettomuus. Hän tunsi myöskin, että hänessä on kuume. Hetkittäin hän oli kuulevinaan saaren sisäosasta lähestyviä askelia välistä taas kummallisia ääniä, ikäänkuin vuohien määkinää jossakin etäällä. Mutta hän arveli, että hänen korvansa pettävät.

Yhtäkkiä, vähää ennen aamun koittoa seisahtui hänen eteensä jokin tumma hahmo.

Se oli vartioston vääpeli.

-- Herra, nyt ne tulevat! sanoi hän hätäisesti.

-- Ketkä?

-- Varmaan suistolaiset; heitä on noin neljäkymmentä.

-- Hyvä. Se ei ole paljon. Herätä miehet. Ampukaa!

Miehet pääsivät heti jaloilleen. Tuli, johon oli heitetty risuja, leimahti korkealle, valaisten veneet ja luutnantin pienen sotilasjoukon. Muut vartiomiehet juoksivat niinikään heti ympärille.

Kuului jo selvästi miesjoukon epäsäännöllisiä askelia, jotka pysyttelivät jonkun matkan päässä. Jokin ääni kysyi tuimasti:

-- Kuka siellä rannalla on?

-- Keitäs te olette? kysyi vartioväen vääpeli.

-- Vastaa, senkin paholainen, tai muuten kysyn kiväärilläni!

-- Hänen korkeutensa herra lähettiläs armollisen ruhtinaan Jeremi Wisniowieckin luota leiriatamanin luo, vastasi kuuluvalla äänellä vääpeli.

Äänet joukossa vaikenivat, nähtävästi pidettiin lyhyt neuvottelu.

-- Mutta tule itse tänne! huusi vääpeli, -- älä pelkää. Lähettiläille ei tehdä pahaa eivätkä lähettiläätkään loukkaa ketään!

Taasen alkoi kuulua askelia ja hetken päästä sukelsi pimennosta esiin muutamia kymmeniä miehen hahmoja. Tulijat olivat ruskeaihoisia ja matalakasvuisia ja heidän yllään oli turkit, karva ulospäin. Luutnantti huomasi heti ensi katsannolla, että suurin osa heistä oli tatareja, kasakoita oli vain toistakymmentä. Herra Skrzetuskin päähän välähti salaman nopeudella ajatus, että koska Chortycan saarella on tatareja, niin on varmaan Chmielnicki jo palannut Krimistä.

Joukon etunenässä oli vanha zaporogilainen, jättiläiskokoinen, villi ja julman näköinen mies. Tämä lähestyi nuotiota ja kysyi:

-- Kuka täällä on lähettiläs?

Väkevä viinanhaju levisi yltympäri. Zaporogilainen oli nähtävästi juovuksissa.

-- Kuka täällä on lähettiläs? toisti hän.

-- Minä olen, vastasi ylpeästi herra Skrzetuski.

-- Sinä?

-- Olenko minä sinun veljesi, kun minua sinuttelet?

-- Ymmärrä toki senkin raakalainen olla kohtelias, keskeytti vääpeli. -- Ihmisten on tapana sanoa: korkeasti jalosukuinen herra lähettiläs.

-- Hitto teidät vieköön, pirun sikiöt ja korkeasti jalosukuiset pojat! Mitä asiaa teillä on atamanille?

-- Se ei kuulu sinuun! Tiedä vain, että kaulasi riippuu siitä, toimitatko minut heti atamanin luo.

Samassa hetkessä astui toinenkin zaporogilainen esiin joukosta.

-- Me olemme täällä atamanin käskystä, sanoi hän, -- ja valvomme, ettei kukaan ljahi lähestyisi meitä. Ja jos joku lähestyy, tulee meidän vangita hänet ja viedä atamanin luo, minkä myös teemme.

-- Sitä ei vangita, joka lähtee vapaaehtoisesti.

-- Vangitsen, sillä sellainen on käsky.

-- Tiedätkös, moukka, mitä merkitsee lähettilään persoona ja tiedätkö, ketä minä täällä edustan?

Silloin puuttui vanha jättiläinen puheeseen:

-- Saattakaamme lähettiläs, mutta parrasta taluttaen -- kas noin!

Sen sanottuaan tarttui hän luutnantin leukaan, mutta päästi samassa hetkessä valituksen ja kaatui maahan kuin salaman iskemänä.

Luutnantti oli nuijalla halkaissut hänen päänsä.

-- Lyö! lyö! ulvoivat vimmastuneet äänet joukosta. Ruhtinaan miehet ryntäsivät pelastamaan päällikköään. Kiväärit paukkuivat, huudot "lyö, lyö" sekaantuivat raudan kalskeeseen. Syntyi sekamelskainen taistelu. Tappelun tuoksinassa tallatut tulet sammuivat ja pimeys verhosi taistelijat. Pian oli toinen niin toisen kimpussa, ettei enää ollut tilaa edes huitomiseen, ja veitset, nyrkit ja hampaat saivat korvata sapelin.

Pian kaikui saaren sisäosasta lukuisia uusia huutoja: hyökkääjille tuli apua.

Hetken perästä se jo olisi tullut liian myöhään, sillä Skrzetuskin reippaat sotamiehet olivat voiton puolella.

-- Veneisiin! huusi luutnantti kaikuvalla äänellä. Sotamiehet täyttivät silmänräpäyksessä käskyn, mutta onnettomuudeksi olivat veneet vedetyt liian kauvas hiekalle, joten niitä ei ehdittykään työntää vesille. Sillävälin oli vihollinen raivoisana hyökännyt rannalle.

-- Ampukaa! komensi herra Skrzetuski.

Yhteislaukaus musketeista pysähdytti heti hyökkääjät. He joutuivat hämilleen, vetäytyivät ryhmään ja peräytyivät epäjärjestyksessä, jättäen toistakymmentä ruumista makaamaan hiekalle. Muutamat kaatuneista heittelehtivät suonenvedontapaisesti, ikäänkuin vedestä nostetut ja rannalle viskatut kalat.

Samaan aikaan työnsivät venemiehet kymmenkunnan sotamiehen auttamina airot maahan ja ponnistivat viimeiset voimansa saadakseen veneet vesille. Turhaan.

Vihollinen alkoi hyökkäyksensä kauempaa. Veteen sattuvien kuulien läiske sekaantui nuolien vinkunaan ja haavoitettujen voihkinaan.

Tatarit yllyttivät toinen toistaan, huutaen yhä kimeämmin Allahin nimeä. Vastaan kuuluivat kasakkain huudot "lyö! lyö!" ja herra Skrzetuskin tyyni ääni, joka yhä useammin toisti komentoa:

-- Ampukaa!

Aamun sarastus valaisi kalpeana taistelua. Maan puolella saattoi nähdä kasakkain ja tatarien joukon, edelliset pyssynperät poskea vastaan, jälkimäiset jännittämässä taaksepäin ja laukaisemassa kaaripyssyjensä jänteitä. Veden puolella näkyi kaksi venettä, joista vähän päästä savusi ja välkähteli yhteislaukauksia. Joukkojen välillä makasivat ruumiit jo levollisina pitkällään hiekalla.

Yhdessä veneessä seisoi herra Skrzetuski muita pitempänä, ylpeänä ja tyynenä, pitäen käsissään luutnantin arvomerkkiä, taistelunuijaa, ja paljain päin, sillä tatarilainen nuoli oli vienyt hatun hänen päästään.

Vääpeli lähestyi häntä ja kuiskasi:

-- Herra, me emme voi pitää puoliamme -- niitä on liian suuri joukko!

Luutnantti ei enään välittänyt muusta kuin että hän voisi verellään sinetöidä lähettitoimensa, kostaa arvonsa solvaamisen ja kuolla kunnialla. Sentähden hän, sillaikaa kun hänen sotamiehensä tekivät eväspusseistaan jonkinlaista suojusta, jonka takaa he puolustivat itseään vihollista vastaan, seisoi niin että kaikki saattoivat nähdä hänet ja että kaikki laukaukset ja lyönnit saattoivat osua häneen.

-- Hyvä, sanoi hän, -- kaatukaamme viime mieheen asti.

-- Kaatukaamme, isä kulta! huusivat sotamiehet.

-- Ampukaa!

Veneistä nousi uudelleen savua. Saaren keskeltä alkoi tulvia yhä uusia joukkoja, aseinaan keihäät ja viikatteet. Hyökkääjät jakaantuivat kahteen osaan. Toisen hallussa oli ampumisen toimi, toinen, johon kuului noin kaksisataa kasakkaa ja tataria, odotti otollista hetkeä ryhtyäkseen käsikähmään. Samaan aikaan ilmestyi saaren kaislikoista neljä venettä, joiden aikomus oli hyökätä luutnantin päälle selästä ja molemmilta sivuilta.

Oli jo aivan valoisaa. Savut kiirivät pitkinä nauhoina tyynessä ilmassa, verhoten taistelutantereen.

Luutnantti käski kahdenkymmenen sotamiehen kääntyä hyökkääviä veneitä vastaan, jotka airojen tarpomina linnun nopeudella kiitivät joen tyyntä pintaa. Saaren sisäosista tulevia tatareja ja kasakoita vastaan suunnattu kiväärituli kävi sentakia melkoista heikommaksi. Sitä he näkyivät odottaneenkin.

Vääpeli lähestyi uudestaan luutnanttia.

-- Herra! Tatarit ottavat tikarit hampaisiinsa. Pian he heittäytyvät meidän kimppuumme.

Ja aivan, oikein noin kolmesataa tataria, sapelit käsissä ja puukot hampaissa, valmistautuikin hyökkäämään. Heidän seurassaan oli muutamia kymmeniä zaporogilaisia, viikatteet kädessä.

Oli nähtävästi tarkoitus rynnätä joka taholta, sillä hyökkääjien veneet olivat jo tulleet ampumamatkan päähän. Veneiden sivuilta pöllähteli savupilviä. Kuulia alkoi kuin rakeita sataa luutnantin miesjoukkoon. Molemmat veneet olivat täynnä voihkivia. Kymmenkunnan minuutin kuluttua oli puolet luutnantin miehistä kaatunut ja loput taistelivat epätoivon vimmalla. Heidän kasvonsa olivat ruudinsavusta mustuneet, heidän kätensä väsyneet, katse oli käynyt sameaksi, silmät verestivät ja muskettien piiput alkoivat polttaa kämmeniä. Suurin osa oli haavoittunut.

Äkkiä täytti kauhea melu ja ulvonta ilman: tatarit alkoivat ryntäyksensä.

Nopean liikkeen vaikutuksesta hälveni savu yhtäkkiä ja näkyviin tulivat luutnantin molemmat veneet, jotka olivat kokonaan mustan tatarilaisjoukon peitossa, ikäänkuin kaksi hevosenruumista, joita susilauma raatelee. Tämä joukko töni, kuhisi, ulvoi, ponnisteli; se näytti taistelevan oman itsensä kanssa ja tuhoutuvan. Toistakymmentä Skrzetuskin sotamiehistä teki vielä vastarintaa ja luutnantti itse seisoi maston ääressä, kasvot veressä, ammuttu nuoli vasemmassa olkapäässään ja vimmatusti puolustautuen. Hänen vartalonsa näytti ympäröivän joukon keskellä jättiläiskokoiselta, sapeli välkähteli kuin salama, sen lyönteihin vastasivat voivotukset ja ulvonta. Vääpeli ja eräs sotilas vartioivat häntä ja joukko peräytyikin välistä näiden kolmen edestä. Mutta takaapäin sattunut lyönti kaatoi hänet kumoon ja sapelin iskuista meni hän tainnoksiin.

-- Eloon jääneet vietäkööt atamanin luo! karjui ääniä joukosta. -- Antautukaa!

Mutta herra Skrzetuski antautui nyt vain Jumalalle, sillä äkkiä hän kalpeni ja horjahti veneen pohjalle.

-- Hyvästi, isä kulta! huudahti vääpeli epätoivoisella äänellä.

Hetken perästä kaatui hänkin. Hyökkääjien tunkeva joukko peitti veneen kokonaan.

YHDESTOISTA LUKU.

Mittojen ja painojen vakausmiehen eli niinsanotun "kantarejn" mökissä Hassan Baszan esikaupungissa Siczissä istui pöydän ääressä kaksi zaporogilaista, vahvistaen itseään hirssiviinalla, jota he hörppivät lakkaamatta pöydän keskellä olevasta puutuopista. Toinen vanha, jo sammaltunut oli Filip Zachar, itse vakausmies, toinen Anton Tatarczuk, czehryniläisen huonekunnan atamani, noin neljänkymmenvuotias mies, pitkä ja voimakas, kasvoissa villi ilme, silmät vinossa niinkuin yleensä tatareilla. Molemmat puhuivat keskenään hiljaa, ikäänkuin peläten, että joku heitä kuuntelisi.

-- Siis tänäpäivänä? kysyi vakausmies.

-- Tuskin sentään aivan heti, vastasi Tatarczuk. -- Odotetaan vielä leiriatamania ja Tuhaj-beita, joka läksi Chmielnickin itsensä kanssa Bazawlukiin, koska horda nyt on siellä. Toverineuvosto on jo kokoontunut asepihalle, mutta huonekunnat kutsutaan neuvotteluun vielä ennen iltaa. Ennen yötä on jo kaikki selvillä.

-- Hm, ehkä käy hullusti, mutisi vanha Filip Zachar.

-- Kuule, kantarej, tiedätkö, että sillä oli kirje minulle.

-- Tiedän kyllä, sillä itse minä vein kirjeet leiriatamanille, ja minä olen kirjoitustaitoinen mies. Puolalaiselta löydettiin kolme kirjettä, yksi itse leiriatamanille, toinen sinulle ja kolmas nuorelle Barabaszille. Kaikki Siczissä tietävät sen jo.

-- Mutta kuka ne on kirjoittanut, tiedätkö sen?

-- Leiriatamanille kirjoitti itse ruhtinas, sillä kirjeessä oli hänen sinettinsä, mutta kuka teille kirjoitti, sitä en tiedä.

-- Varjele, laupias Jumala!

-- Jos sinua vaan ei siinä mainita selvästi puolalaisten ystävänä, niin ei ole hätää.

-- Varjele, laupias Jumala, toisti Tatarczuk.

-- Nähtävästi pelkäät.

-- Hyi olkoon, en minä mitään pelkää.

-- Mahdollista on myöskin, että leiriatamani kääntää ja vääntää kaikki kirjeet, sillä hänen omakin kallonsa on vaarassa. Oli siellä kirje yhtä hyvin hänelle kuin teillekin.

-- Ehkä.

-- Mutta jos sinä pelkäät jotakin...

Tässä vanha kantarej alensi ääntään entistä enemmän.

-- Lähde pakoon!

-- Mutta kuinka? Ja minne? kysyi levottomana Tatarczuk. -- Leiriatamani on pannut vahdit kaikille saarille, ettei kukaan pääsisi purjehtimaan ljahien luo ilmoittamaan mitä täällä tehdään. Bazawlukissa pitävät tatarit tarkasti vahtia. Täältä ei pääse luiskahtamaan kalakaan, eikä lintukaan lennä täältä pois.

-- Piiloittaudu sitte itse Siczissä, mikäli voit.

-- Kyllä ne löytävät. Paitsi jos sinä piiloitat minut tynnyrien sekaan basaarissa. Sinä olet sukulaiseni!

-- En piiloittaisi omaa veljeänikään. Jos pelkäät kuolemaa, niin juo itsesi juovuksiin: humalassa et tunne mitään.

-- Ehkei kirjeessä ole mitään.

-- Mutta jos...

-- Voi surkeutta! voi surkeutta! sanoi Tatarczuk. -- Minä en pelkää mitään. Minä olen hyvä kasakka ja ljahien vihollinen. Mutta vaikkei kirjeessä olisikaan mitään, niin piru ties, mitä se ljahi sanoo neuvoston edessä. Hän voi minut tuhota.

-- Se on kiukkuinen ljahi; ei hän sano mitään.

-- Olitko tänään hänen luonansa?

-- Olin. Voitelin hänen haavojansa tökötillä ja kaasin viinaa ja tuhkaa hänen kurkkuunsa. Kyllä hän paranee. Se on kiukkuinen ljahi. Kerrotaan että hän Chortycassa teurasti tatareja, ennenkuin saivat hänet vangiksi, niinkuin sikoja. Ole sinä levollinen ljahin puolesta.

Synkän kumea ääni katkaisi heidän keskustelunsa, asepihalla lyötiin rumpua. Kuullessaan tämän äänen säpsähti Tatarczuk ja hypähti pystyyn. Tavaton levottomuus kuvastui hänen kasvoillaan ja liikkeissään.

-- Nyt soitetaan neuvotteluun, sanoi hän, hätäisesti hengittäen. -- Varjele laupias Jumala! Filip, älä sano, mistä ja kenen kanssa olet puhunut. Varjele, laupias Jumala!

Sen sanottuaan tarttui Tatarczuk viinatuoppiin, nosti sen molemmin käsin huulilleen ja joi, joi, aivan kuin tahtoen juoda itsensä kuoliaaksi.

-- Menkäämme nyt, sanoi vakausmies. Rummunpärinä kumisi yhä kuuluvammin.

He menivät ulos huoneesta. Hassan Baszan esikaupungin erotti asepihasta vain valli, joka ympäröi varsinaista kasarmikaupunkia ja portti, jonka yläpuolella oli korkea torni. Sieltä ammottivat tykkien kidat. Hassan Baszan keskellä oli vakausmiehentalo ja kauppa-atamanien mökit. Jotenkin laajan torin ympärillä olivat ladot, joissa kauppapuodit sijaitsivat. Ne olivat yleensä surkeannäköinä rakennuksia, häthätää kokoonkyhättyjä tammihirsistä, joita runsaasti saatiin Chortycasta, ja katetut risuilla ja kaislalla. Itse mökit, niiden joukossa myöskin vakausmiehen asumus, olivat metsästäjämajojen näköiset, sillä ainoastaan niiden katot kohosivat yläpuolelle maanpintaa. Nämä katot olivat mustat ja savuttuneet, sillä kun mökissä poltettiin tulta, tunki savu ei ainoastaan räppänän, vaan koko katon läpi ja silloin saattoi luulla, ettei edessä ollut ihmisasunto, vaan risu- ja kaislaläjä, jossa poltettiin tervaa. Mökeissä vallitsi ikuinen pimeys, siksi pidettiinkin niissä alituisesti pärevalkeaa. Puotilatoja oli muutamia kymmeniä. Niitä oli sekä sellaisia, jotka olivat huonekuntien omaisuutta että muukalaispuoteja, joissa välistä tatarit ja valakialaiset rauhan aikana kaupittelivat tavaroitaan. Edelliset myivät nahkoja, itämaisia kankaita, aseita ja kaikenlaista muuta tavaraa, jälkimäiset etupäässä viiniä. Mutta muukalaispuodeissa oli vain harvoin myyjiä, koska kauppa tässä villissä pesässä useimmiten muuttui ryöstöksi, josta ei vakausmies eivätkä puotiatamanit voineet pidättää joukkoja. Latojen välissä oli myöskin kolmekymmentä kahdeksan huonekunnille kuuluvaa kapakkaa ja niiden edessä makasi aina tunkioiden, lastujen, tammipölkkyjen ja hevoslannan keskellä tajuttoman juopumuksen tilassa zaporogilaisia, toiset vaipuneina sikeään uneen, toiset vaahto huulilla tai väännellen itseään viinahulluuden kouristuksissa. Muutamat puolihumalaiset ulvoivat kasakkalauluja, syljeskelivät, tappelivat tai suutelivat, kirosivat kasakan kohtaloa tai itkivät kasakkain kurjuutta ja tallailivat makaavien päitä tai rintoja. Vasta silloin, kun oli lähdettävä sotaretkelle tatareja vastaan tai Vähä-Venäjälle, käskettiin pysymään raittiina ja retkelle lähtevät rangaistiin kuolemalla, jos heidät tavattiin juovuksissa. Mutta tavallisina aikoina, varsinkin puotitorilla, olivat melkein kaikki juovuksissa: kantarej ja puotiatamanit, myyjät ja ostajat. Viinanhaju, sekaantuneena tervan, kalojen, savun ja hevosnahkojen katkuun täytti alituisesti ilman koko tässä esikaupungissa, joka puotiensa kirjavan tavaran puolesta muistutti jotakin puoleksi turkkilaista, puoleksi tatarilaista kaupunkia. Puodeissa myytiin kaikkea mitä ikinä saattoi ryövätä Krimistä, rumenilaisista maista tai Anatolian rannikoilta. Siellä oli räikeänvärisiä itämaisia kankaita, kultalankaa, altembassia, brokaadia, verkaa, karttuunia, drelliä ja palttinaa, pronssisten ja rautaisten tykkien kappaleita, nahkoja, turkkeja, kuivattua kalaa, luumuja ja turkkilaisia makeisia, kirkkoastioita, messinkisiä puolikuita, joita oli ryövätty minareteista, tai kullattuja ristejä, joita oli riistetty kreikanuskoisista kirkoista, ruutia ja lyömäaseita, nuijia, keihäitä ja satuloita. Ja kaikkien näiden sekalaisten esineiden ja värien keskellä kiertelivät ihmiset, puettuina mitä erilaisimmista puvuista otettuihin rääsyihin, kesällä puolialastomina, aina puolivilleinä, savuttuneina, mustina, liassa ja noessa, täynnä märkähaavoja jättiläissääskien puremista, sääskiä kun oli miljoonittain Czertomelikin rannalla, ja kuten yllä sanottiin, ikuisesti juovuksissa.

[Hyökkäyksensä aikana zaporogilaiset eivät säästäneet ketään eivätkä mitään. Ennen Chmielnickin aikoja ei Ziczissä ollut mitään kirkkoa. Ensimäisen kreikanuskoisen kirkon rakennutti juuri Chmielnicki; siellä ei yleensä kysytty mitä uskoa kukin oli, se mitä kerrotaan suistolaisten uskonnollisesta mielialasta, on tarua.]

Tällä hetkellä oli koko Hassan Basza'ssa vielä enemmän ihmisiä kuin tavallisesti. Portit ja kapakat suljettiin, sillä kaikki kiirehtivät asepihalle, jossa neuvottelun tuli tapahtua. Filip Zachar ja Anton Tatarczuk kulkivat muiden mukana, mutta viimemainittu jätätteli jäljelle, kulki laiskasti ja päästi joukon edelle. Yhä selvemmäksi kävi levottomuus hänen kasvoillaan. He menivät vallihaudan sillan yli, kävivät sisään portista ja tulivat laajalle asepihalle, jota ympäröi noin kolmekymmentä kahdeksan isoa, puista rakennusta. Ne olivat huonekuntain taloja, jonkinlaisia kasarmeja, joissa kasakat asuivat. Nämä huonekuntatalot olivat kaikki samankokoiset ja toistensa kaltaiset, ne erotettiin toisistaan vain nimitysten kautta, jotka olivat annetut Ukrainan kaupunkien mukaan, ja niiden mukaan nimitettiin myöskin kasakkarykmentit. Yhdessä nurkassa pihaa kohosi neuvoston talo. Siellä istuvat atamanit, leiriatamanin toimiessa esimiehenä, mutta joukot eli niinsanottu toverikunta neuvotteli taivasalla, lähetellen vähänpäästä edustajia vanhain neuvoston luo ja välistä myöskin tungeskellen neuvostotalon sisään, harjoittaakseen pakkovaikutusta neuvotteleviin.

Asepihalla oli tungos jo tavaton, sillä leiriatamani oli koonnut Sicziin kaikki saarille, joille ja niityille hajaantuneet sotajoukot. "Toverikunta" oli siten tavallista lukuisampi. Aurinko oli vaipumassa lännen puoleen, ja siksi oli ajoissa sytytetty toistakymmentä tervatynnyriä. Siellä täällä oli myöskin viinatynnyrejä, joita jokainen huonekunta oli hankkinut itseään varten, ja ne lisäsivät melkoisesti tarmoa neuvotteluihin. Järjestystä eri huonekuntain välillä valvoivat esaulit, asestettuina raskailla tamminuijilla, voidakseen hillitä niillä neuvottelevia, ja pistoleilla suojellakseen omaa henkeään, joka usein oli vaarassa.

Filip Zachar ja Tatarczuk menivät suoraan neuvottelutaloon, koska toinen heistä vakausmiehenä, toinen taas huonekunnan atamanina oli oikeutettu istumaan vanhain neuvostossa. Neuvoston tuvassa oli vain yksi ainoa pieni pöytä, jonka edessä istui sotakirjuri. Atamanien ja leiriatamanien paikat olivat pitkin seiniä ja peitetyt taljoilla. Mutta tällä hetkellä ne vielä olivat tyhjinä. Leiriatamani käveli pitkin askelin tuvan lattialla ja huonekunta-atamanit olivat kokoontuneet pieniin ryhmiin ja keskustelivat hiljaa, vain välistä kuului joku äänekkäämpi kirous. Tatarczuk huomasi, etteivät edes hänen tuttavansa ja ystävänsä olleet häntä näkevinään, siksi lähestyi hän suoraan nuorta Barabaszia, joka oli samassa asemassa kuin hänkin. Toiset katselivat heihin kulmiensa alta, mutta nuori Barabasz ei paljoa välittänyt siitä, koska hän ei käsittänyt, mitä he tarkoittivat. Hän oli kaunis mies ja tavattoman väkevä. Sen nojalla hän olikin päässyt huonekunta-atamanin arvoon, sillä muuten hän koko Siczissä kulki tyhmyrin maineessa. Sentähden häntä sanottiinkin "hölmöatamaniksi" ja jokainen hänen sanansa herätti aina naurun hohotuksen vanhain neuvostossa.

-- Jos vähän odotamme, niin ehkä saamme mennä kivi kaulassa veteen, kuiskasi hänelle Tatarczuk.

-- Miksikä niin? kysyi Barabasz.

-- No etkö ole kuullut kirjeistä?

-- Saakeli soikoon! olenko minä kirjoittanut joitakin kirjeitä?

-- Näetkö, kuinka ne katselevat meitä kulmainsa alta?

-- Jos minä löisin jotakuta heistä kalloon, niin että silmä vuotaisi maalle, niin eivätpäs katselisi, sanoi Barabasz vähävenäjän kielellä.

Ulkoa kuuluvat huudot ilmaisivat että jotakin oli tulossa. Tuvan ovet aukenivat selkoisen selälleen ja sisään astui Chmielnicki Tuhaj-bein seurassa. Heitä tervehdittiin iloisesti. Muutama kuukausi sitten oli Tuhaj-bei, uljain tatarilaismurzoista ja suistolaisten kauhu, ollut hirveän vihan esineenä Siczissä -- nyt heitteli toverikunta taasen lakkejansa ilmaan hänet nähdessään, pitäen häntä Chmielnickin ja zaporogilaisten hyvänä ystävänä.

Tuhaj-bei astui sisään edellä ja hänen jäljessään Chmielnicki, kädessään sotanuija, zaporogilaisten sotajoukkojen hetmanin merkki. Tätä virkaa hän oli hoitanut siitä asti kun hän palasi Krimistä, saatuaan apujoukkoja khanilta. Kasakkajoukot olivat nostaneet hänet käsilleen ja, lyötyään auki sota-aarreaittansa ovet, tuoneet hänelle nuijan, lipun ja sinetin, joita tavallisesti kannettiin hetmanin edessä. Ja siitä hän oli melkoisesti muuttunut, näkyi, että hän persoonassaan edusti koko Zaporozen hirvittävää voimaa. Hän ei enään ollut vääryyttä kärsivä, arojen läpi Sicziin karannut Chmielnicki, vaan hetmani Chmielnicki, verinen henki, jättiläinen, joka kosti itse karsimansa vääryyden miljoonille.

Ja kuitenkaan hän ei ollut saanut murretuksi kahleitansa, vaan joutunut uusiin, raskaampiin. Se näkyi koko hänen suhteestaan Tuhaj-beihin. Hän, Zaporozen hetmani oli täällä Zaporozen sydämessä toisella sijalla tatarilaisen jälkeen. Hän sieti nöyränä tämän ylpeyttä ja sanomattoman ylenkatseellista kohtelua, hän oli vasallin suhteessa hallitsevaan herraan. Ja niin täytyikin olla. Chmielnicki sai kaikesta kasakkain joukossa nauttimastaan luottamuksesta ja arvonannosta kiittää tatareja ja khanin armoa, khanin, jonka edustajana oli villi ja raivoisa Tuhaj-bei. Mutta Chmielnicki osasi rinnassaan yhdistää paisuttavan ylpeyden nöyryyteen, yhtähyvin kuin rohkeuden viekkauteen. Siinä miehessä oli jalopeuraa ja kettua, kotkaa ja käärmettä. Ensi kertaa kasakkayhteiskunnan olemassaolon aikana esiintyi tatarilainen herrana keskellä Sicziä. "Toverikunta" heitteli lakkeja ilmaan pakanan edessä. Sellaiset olivat nyt ajat.