Part 11

Luutnantti katseli uteliaana tätä jokielämää ja hänen lotjansa etenivät sillaikaa nopeasti Kudakia kohti. Sumu laski ja rantojen ääriviivat kävivät selviksi. Matkustajien päiden päällä lenteli miljoonia vesilintuja, pelikaaneja, villihanhia, kurkia, sorsia, lokkeja ja kalakotkia; kaislikoissa rannoilla vallitsi sellainen melu, sellainen veden loiskina ja siipien humu, että olisi tehnyt mieli sanoa lintujen siellä pitävän valtiopäiviään tai käyvän sotaa.

Krementshugista alaspäin kävivät rannat matalammiksi ja avonaisemmiksi.

-- Katsokaappas, armollinen herra, huudahti yhtäkkiä Rzendzian, -- vaikka aurinko paistaa, niin on kuin olisi lunta tuolla kentillä.

Skrzetuski katsahti sinne: todella välkkyi silmänkantamiin asti jotakin valkeaa auringossa joen molemmilla rannoilla.

-- Hei, luotsi, mikä tuolla kiiltää noin valkeana? kysyi hän luotsilta.

-- Kirsikkapuut, hyvä herra! vastasi luotsi.

Siellä oli todellakin kirsikkametsiä. Kääpiöpuina levisivät ne laajalti molemmilla rannoilla eteläpuolella Psjolan suuta. Niiden makea ja suurenkokoinen hedelmä tuli syksyllä hyvään tarpeeseen lintujen, eläinten ja aroilla harhailevien ihmisten ravintona ja samalla sitä myöskin kauppatavarana proomuissa vietiin Kiovaan asti ja kauvemmaksikin. Nyt olivat metsät kukkien peitossa. Kun päästiin likemmä rantaa, jotta soutajat saisivat levätä, astuivat luutnantti ja Rzendzian maihin, likempää tarkastaakseen noita lehtoja. Niistä levisi niin juovuttava lemu, että he tuskin saattoivat hengittää. Joukko lintuja oli maassa, paikoittain muodostivat pensaantapaiset puut läpipääsemättömän tiheikön, kirsikkapuiden välillä kasvoi runsaasti myöskin villiä kääpiömanteleja. Ne olivat kokonaan ruusunvärisessä kukassa ja niistä levisi vieläkin voimakkaampi tuoksu. Miljoonat kimalaiset, mehiläiset ja moniväriset perhoset liitelivät yläpuolella kirjavaa kukkamerta, jonka äärtä ei näkynyt missään.

-- Tämä on ihmemaa, sanoi Rzendzian. -- Ja miksei täällä asu ihmisiä? Eläimiä täällä on runsaasti.

Samassa alkoi kirsikkapensaista pujahdella esiin harmaita jäniksiä ja lukemattomia määriä suuria sinijalkaisia peltopyitä; Rzendzian ampui niitä muutamia, mutta sai sitte suureksi ihmeekseen kuulla luotsilta, että näiden liha on myrkkyä.

Pehmeässä maassa näkyi peurojen ja antilopinsukuisten suhakkien jälkiä ja kaukaa kuului villisikojen röhkivä ääni.

Katseltuaan seutua ja levähdettyään jatkoivat matkamiehet kulkuaan. Rannat milloin kohosivat, milloin tulivat tasaisiksi ja kulkijan silmän eteen avautui silloin ihania tammilehtoja, metsiä, kumpuja ja aavaa aroa. Seutu oli niin upeaa ja rikasta, että Skrzetuski ehdottomasti tuli toistaneeksi Rzendzianin kysymyksen: miksi täällä ei asu ihmisiä? Mutta tarvittiin toinen Jeremi Wisniowiecki ottamaan haltuunsa nämä asumattomat maat, panemaan siellä toimeen järjestyksen ja suojelemaan niitä tatarilaisten ja suistolaisten hyökkäyksiltä. Paikoittain muodosti joki lahdelmia ja mutkia, täytti vedellä syvänteet, löi vaahtoisina aaltoina rantakallioita vastaan ja ajoi vettä pimeihin kallioluoliin. Juuri tällaisissa luolissa ja joenmutkissa olivat kasakkojen kätkö- ja piilopaikat. Kaislan ja ruokojen peittämät sivujokien suut olivat mustinaan lintuja, sanalla sanoen: maailma, joka avartui matkustajiemme silmien eteen, oli villi, rehevä, milloin jyrkkärantainen, milloin lakea, mutta koskematon ja salaperäinen.

Venematka muuttui vähitellen epämiellyttäväksi, sillä päivän paahtaessa ilmaantui parvittain pistäviä sääskiä ja kaikenlaisia kuivalla arolla tuntemattomia hyönteisiä. Muutamat niistä olivat sormen paksuisia ja kun ne pääsivät puremaan, tuli verta vuotamalla.

Illalla tultiin Romanowkan saarelle, jonka tulet olivat näkyneet jo kauvas, ja pysähdyttiin sinne yöksi. Kalastajat, jotka tulivat katsomaan luutnantin saattojoukkoa, olivat voidelleet paitansa, kasvonsa ja kätensä tökötillä, suojellakseen itseään sääskien puremalta. He olivat tavoiltaan raakaa ja villiä väkeä, keväisin he joukolla läksivät metsästämään ja kalastamaan, sitte kuljettaakseen saaliinsa Czehryniin, Czerkasyyn, Perejaslawiin ja Kiovaan. Heidän ammattinsa oli raskasta, mutta tuottavaa, sillä kaloja oli niin runsaasti, että niistä kesällä tuli suorastaan vastus paikkakunnalle. Veden puutteessa kuoli niitä näet joukoittain lätäkköihin ja niinsanottuihin "hiljaisiin vedenkulmiin" ja siellä ne mätänivät ja myrkyttivät ilman.

Kalastajilta sai luutnantti tietää, että kaikki suistolaiset, jotka juuri täällä olivat harjoittaneet metsästystä ja kalastusta, olivat muutama päivä sitte jättäneet saaren ja lähteneet Suistomaahan leiriatamanin käskystä. Joka yö näkyi saarella tulia, joita Sicziin pyrkivät pakolaiset olivat sytyttäneet arolle. Kalastajat tiesivät, että parhaillaan valmistellaan sotaretkeä ljaheja vastaan eivätkä ensinkään salanneet sitä luutnantilta. Silloin huomasi Skrzetuski, että hänen retkensä on ehkä todella liian myöhäinen ja ehkä jo ennenkuin hän saapuu Sicziin, kasakkajoukot lähtevät liikkeelle pohjoista kohden. Mutta hänen oli käsketty mennä ja todellisena sotilaana hän ei epäröinyt, vaan päätti tunkea eteenpäin, vaikkapa keskelle zaporogilaisleiriä.

Varhain seuraavana aamuna lähdettiin taasen eteenpäin. Kuljettiin kauniin Tarenski Rogin, Sucha Goran ja Konski Ostrogin ohi; viimemainittu oli kuuluisa soistaan ja käärmeistään, jotka tekivät sen mahdottomaksi ihmisten asua. Kaikki täällä, seudun jylhyys ja virran vuolaus ilmaisivat jo koskien lähestyvän. Vihdoin piirtyi Kudakin torni taivaanrannalle -- matkan ensi osa oli suoritettu.

Luutnantti ei kuitenkaan sinä iltana lähtenyt linnaan, sillä herra Grodzicki oli pannut toimeen sellaisen järjestyksen, että kun ennen auringon laskua vartiostolle oli jaettu tunnussana, ei ketään päästetty ulos linnasta eikä liioin sisään. Ja vaikkapa itse kuningas olisi saapunut, niin hänen olisi täytynyt jäädä yöksi linnoituksen vallien juurelle sijaitsevaan kauppalaan.

Niin teki luutnanttikin. Yösija ei ollut mikään erinomainen, sillä kauppalan savimökit, joita oli noin kuusikymmentä, olivat niin pienet, että muutamiin piti mennä ryömimällä. Parempia ei kannattanut rakentaa, sillä linnoitus muutti ne jokaisen tatarilaishyökkäyksen aikana tuhkaläjäksi, jotta ne eivät soisi hyökkääjille suojaa ja turvallista pääsyä valleille. Tässä kauppalassa asui väliaikaista väkeä, nimittäin maankulkijoita Puolasta, Vähävenäjältä, Krimistä ja Valakiasta. Täällä oli melkein jokainen eri uskoa, mutta sitä ei kukaan kysynyt. Maata ei viljelty, tatarilaishorda kun teki olot turvattomiksi. Ihmiset elivät kaloilla ja Ukrainasta tuodulla viljalla, joivat hirssiviinaa ja harjoittivat kaikenlaisia käsityöläisammatteja, jonkatähden heitä linnassa pidettiin arvossa.

Luutnantti saattoi tuskin ummistaa silmiään, hänen yömajassaan oli nimittäin niin sietämätön haju, siellä kun säilytettiin hevosennahkoja, joista kauppalassa tehtiin hihnoja. Aamulla auringon koittaessa, heti kun kelloilla ja torvilla oli annettu heräämisen merkki, hän lähetti linnaan sanan, että ruhtinaan lähettiläs oli saapunut ja pyysi päästä päällikön puheille. Grodzicki, jolla ruhtinaan käynti oli tuoreessa muistissa, lähti itse häntä vastaan. Hän oli viidenkymmenen ikäinen mies, yksisilmäinen kuin kyklopi ja synkän näköinen. Oleskellessaan erämaassa kaukana maailmasta ja näkemättä ihmisiä, oli hän nimittäin villiytynyt, ja tottuneena rajattomaan itsevaltiuteen hän oli käynyt käskeväksi ja karkeaksi. Hänen kasvojansa rumensivat sitäpaitsi rokonarvet, mutta kaunistuksiksi saattoi sensijaan lukea sapelinlyöntien ja tatarien nuolten jättämiä jälkiä, jotka valkoisina täplinä erottautuivat tummasta ihosta. Hän oli rehellinen sotilas ja herkkä kuin kurki ja hänen silmänsä tuijottivat alituisesti siihen suuntaan, mistä tatarit ja kasakat saattoivat tulla. Hän ei juonut muuta kuin vettä eikä nukkunut muuta kuin seitsemän tuntia vuorokaudessa, nousi usein yöllä katsomaan, ovatko vartiat valleilla valppaina ja rankaisi kuolemalla sotamiehiänsä vähimmästäkin huolimattomuudesta. Kohdellen kasakoita ymmärtäväisesti, vaikka ankarastikin, olihan saavuttanut heidän suosionsa. Kun talvella oli nälänhätä Siczissä, auttoi hän heitä viljalla. Hän oli vähävenäläinen, samaa maata kuin ne, jotka aikoinaan yhdessä Przeclaw Lanckoronskin ja Samko Zborowskin kanssa olivat siirtyneet aroille.

-- Lähdette siis Sicziin? kysyi hän Skrzetuskilta, saatettuaan hänet linnaan ja otettuaan hänet vieraanvaraisesta vastaan.

-- Sicziin. Minkälaisia uutisia sieltä kuuluu, herra komendantti?

-- Nyt on sota! Leiriatamani kokoaa kasakoita kaikilta niityiltä, jokivarsilta ja saarilta. Ukrainasta tulee karkulaisia ja minä koetan heitä ehkäistä minkä voin. Siellä on sotaväkeä jo noin kolmekymmentä tuhatta, ehkä enemmänkin. Kun he marssivat Ukrainaan ja linnakasakat ja irtolaiset liittyvät heihin, niin tulee heitä yhteensä satatuhatta.

-- Entä Chmielnicki?

Häntä odotetaan joka päivä Krimistä tatarien kanssa. Ehkä hän jo on tullutkin. Totta puhuen teidän on aivan tarpeetonta lähteä Sicziin, sillä pian he jo ovat täällä ja varma on myöskin, että he eivät mene Kudakin ohi eivätkä jätä sitä ottamatta. Ettekö te voi pitää puolianne?

Grodzicki katsoi synkästi luutnanttiin ja vastasi aivan tyynellä äänellä:

-- Minä en voi pitää puoliani.

-- Kuinka niin?

-- Sillä minulla ei ole ruutia. Lähetin likemmä kaksikymmentä venettä sitä hakemaan, jotta minulle lähetettäisiin edes vähän -- mutta ei lähetetty. En varmaan tiedä, olisivatko lähetit matkalla vangitut vai eikö ole ruutia saatavissa -- tiedän vain, että tähän asti ei ole lähetetty. Minulla on ampumavaroja kahdeksi viikoksi, mutta ei enemmäksi aikaa. Jos minulla olisi niitä tarpeeksi, niin ennen minä räjähyttäisin Kudakin ja itseni ilmaan kuin kasakan jalka astuisi tänne. Minun on käsketty jäädä tänne ja jään siis, on käsketty vartioida ja minä vartioitsen, on käsketty näyttää hampaita ja minä näytän: ja kun täytyy kuolla ja kun kerran äiti on minut synnyttänyt, niin osaan kuollakin.

-- Eikö teidän armonne itse voi valmistaa ruutia?

-- Kahteen kuukauteen eivät zaporogilaiset ole päästäneet tänne salpietaria, jota täytyy tuoda Mustaltamereltä -- ykskaikki, täytyy kuolla.

-- Meilläpä on opittavaa teiltä vanhoilta sotilailta! Mutta entä jos itse lähtisitte noutamaan salpietaria?

-- Minä en jätä Kudakia enkä voi jättää, hyvä herra. Täällä minä olen elänyt ja täällä tulkoon kuolemakin. Älkää luulko, että teitä täällä odottavat juhlalliset ja komeat vastaanotot, jommoisia muualla valmistetaan lähettiläiden kunniaksi, ei teitä matkallanne myöskään suojele lähettilään arvo. Nehän murhaavat omia atamanejansakin, siitä asti kun olen ollut täällä, en muista että kukaan heistä olisi kuollut luonnollisen kuoleman. Ja sama kohtalo odottaa teitäkin.

Skrzetuski vaikeni.

-- Näen että rohkeutenne lannistuu. Parempi on, ettette lähde.

-- Herra komendantti, vastasi luutnantti suuttuneena, -- keksikää jotakin parempaa minua peloittaaksenne, sillä sen mitä minulle nyt sanotte, olen kuullut jo kymmenen kertaa ja kun neuvotte minua keskeyttämään matkani, niin näen, ettette itsekään minun sijassani lähtisi -- miettikää siis, eikö teiltä puutu paitsi ruutia myöskin rohkeutta Kudakin puolustukseen!

Grodzicki ei suuttunut, vaan katsoi tyynesti luutnanttiin.

-- Terävähampainen hauki, mutisi hän vahävenäjän kielellä. -- Suokaa minulle anteeksi. Vastauksestanne näen, että osaatte puolustaa ruhtinaan ja aatelissäädyn arvoa. Annan teille pari tshaikaa, sillä proomuillanne ette pääse alas koskista.

-- Juuri sitä tulinkin pyytämään teidän armoltanne.

-- Nienasytetsissa tulee teidän käskeä vetämään ne maata myöten, sillä vaikka siellä onkin paljon vettä, ei sieltä voi kukaan kulkea. Ehkä mahdollisesti joku pieni vene pääsee siitä. Ja kun olette päässyt alavesille, niin pitäkää varanne, ettei teitä hyppäytetä pois veneestä ja muistakaa, että rauta ja lyijy ovat kaunopuheisemmat kuin sanat. Siellä annetaan arvoa vain rohkeille miehille. Tshaikat ovat huomisaamuna valmiit, käsken panna niihin vain toisen peräsimen lisää, sillä yksi ei riitä koskissa.

Sen sanottuaan läksi Grodzicki tuvasta näyttämään luutnantille linnaa ja sen laitoksia. Kaikkialla vallitsi mallikelpoinen järjestys ja kuri. Vartiat kävelivät valppaina valleilla yöt ja päivät ja tatarilaisten vankien täytyi lakkaamatta vahvistaa ja korjata niitä.

-- Minä annan luoda vallin joka vuosi aina kyynärää korkeammaksi, sanoi herra Grodzicki, -- se onkin jo niin korkea, että jos minulla olisi ruutia tarpeeksi, niin ei satatuhattakaan miestä mahtaisi minulle mitään. Mutta ilman ampumavaroja en voi pitää puoliani, jos tulee ylivoimainen vihollinen.

Linnoitus oli todellakin vaikea valloittaa, sillä paitsi tykkejä suojelivat sitä Dnieperin äkkijyrkät rannat, ja luoksepääsemättömät kalliot nousivat vedestä kuin seinä. Ei tarvittu edes lukuisaa linnaväkeä. Eikä linnassa ollutkaan enempää kuin kuusisataa miestä, mutta nämä olivat sensijaan valituinta väkeä, aseinaan musketit ja piipyssyt. Dnieper juoksi tällä kohdalla ahtaassa uomassa ja oli niin kapea, että valleilta ammuttu nuoli lensi kauvas toiselle rannalle. Linnan tykit hallitsivat molempia rantoja ja koko seutua. Sitäpaitsi oli puolen penikulman päässä linnasta korkea torni, josta näki yltympäri kahdeksan Puolan penikulman päähän ja siinä sata sotamiestä, joita herra Grodzicki joka päivä kävi tarkastamassa. Kun nämä havaitsivat jossakin ihmisjoukon, antoivat he merkin linnaan ja silloin soitettiin siellä heti kelloja ja koko linnaväki oli aseissa.

-- Tuskin kuluu viikkoakaan, sanoi herra Grodzicki, -- ilman hälyytystä, sillä tatarit kulkevat täällä kuin susilaumat ja välistä heitä on tuhansia ja heitä me tykeillämme lakaisemme maahan minkä jaksamme, mutta usein tapahtuu, että vartiat luulevat villejä hevoslaumoja tatareiksi.

-- Eikö olo tällaisessa yksinäisyydessä käy teille ikäväksi? kysyi herra Skrzetuski.

-- Vaikka minulle annettaisiin paikka kuninkaallisissa huoneissa, niin olisin mieluummin täällä. Enemmän minä täältä näen maailmaa kuin kuningas akkunastaan Varsovassa.

Ja valleilta näkyikin todella arojen ääretön avaruus, joka tähän aikaan vuotta oli kuin ainoa vihreä meri; pohjoisessa oli Samarajoen suu ja etelässä näkyi koko Dnieperin juoksu, kalliot, jyrkänteet, metsät aina toisen Dnieperin putouksen, Surskin kuohuihin asti.

Illansuussa he vielä kävivät katsomassa tornia, koska Skrzetuski, joka ensi kerran näki tämän kaukaisilla aroilla sijaitsevan linnan, oli huvitettu kaikesta. Sillaikaa laitettiin kauppalassa häntä varten kuntoon tshaikoja. Kun molempiin päihin oli pantu ruori, tulivat ne helpommiksi ohjata. Aamulla varhain piti hänen lähteä liikkeelle. Mutta yöllä hän ei juuri ensinkään nukkunut, hän vain ajatteli, mitä hänen tuli tehdä, nyt kun välttämätön perikato uhkasi häntä hänen lähettiläsretkellään kauheaan Sicziin. Elämä hänelle hymyili, sillä hän oli nuori ja rakasti ja hänellä oli toivoa saada elää rakastettunsa rinnalla. Mutta enemmän kuin elämää rakasti hän kuitenkin kunniaa ja mainetta. Hänen mieleensä johtui, että sota on tulossa ja että Helena, odottaessaan häntä Rozlogissa, voi joutua kauhean tulipalon uhriksi, hän voi jäädä ei ainoastaan Bohunin, mutta myöskin villin ja hillittömän roskaväen käsiin. Skrzetuskin sydäntä kalvoi tuska ja levottomuus. Arot ovat jo varmaan kuivat ja nyt voisi Rozlogista ajaa Lubnieen, ja hän oli kuitenkin käskenyt Helenaa ja vanhaa ruhtinatarta odottamaan hänen paluutaan, sillä hän ei voinut otaksua, että myrsky puhkeaisi niin nopeasti. Hän ei tietänyt, mikä häntä saattoi olla uhkaamassa matkalla Sicziin. Siksi käveli hän nyt nopein askelin linnatuvassa, tarttui tuontuostakin leukaansa ja väänteli käsiään. Mitä hänen oli tehtävä? Miten meneteltävä? Ajatuksissaan hän jo näki Rozlogin tulessa ja ympärillä ulvovan väkijoukon, joka enemmän muistutti pahoja henkiä kuin ihmisiä. Hänen omat askeleensa herättivät synkän kaiun linnan holveissa ja hänestä tuntui, että pahat vallat jo vaanivat Helenaa. Valleilta soitettiin merkki, että valot ovat sammutettavat. Se vaikutti häneen ikäänkuin se olisi ollut Bohunin torventoitotus. Hän kiristeli hampaitansa ja piti kiinni sapelin kahvasta. Oi, miksi hän olikin väkisin pyrkinyt tälle retkelle ja vapauttanut Bychowiecin!

Rzendzian joka nukkui kynnyksellä, oli huomannut herransa kiihtyneen mielentilan. Hän nousi, hieroi silmiään, pani soihdut, jotka paloivat rautaisissa vanteissa, loimuamaan ja alkoi kierrellä pitkin huonetta, herättääkseen herransa huomion.

Mutta luutnantti oli kokonaan vaipunut tuskallisiin ajatuksiinsa ja jatkoi yhä kävelyään, herättäen askelillaan eloon nukkuneet kaiut.

-- Herra luutnantti, hoi! sanoi Rzendzian. Skrzetuski katseli hänen lasittunein silmin. Yhtäkkiä hän heräsi mietteistään.

-- Rzendzian, pelkäätkö sinä kuolemaa? kysyi hän.

-- Ketä? jaa niin, kuolemaa? Mitä armollinen herra puhuukaan?

-- Joka lähtee Sicziin, ei palaa sieltä.

-- Miksikä armollinen herra sitte lähtee sinne?

-- Se on minun tahtoni, älä sinä sekaannu siihen; mutta sinua minun käy sääli, sillä sinä olet vielä lapsi ja vaikka oletkin aika veitikka, niin eivät sinun hulivilitemppusi siellä auta. Palaa sinä Czehryniin ja sieltä Lubnieen.

Rzendzian raappi päätään.

-- Armollinen herra, kyllä minä pelkään kuolemaa, sillä kuka sitä ei pelkäisi -- silloinhan ei pelkäisi Jumalaakaan, sillä hänen tahtonsahan on tehdä ihminen joko eläväksi tai kuolleeksi --, mutta jos te lähdette vapaaehtoisesti kuolemaan, niin silloin se tulee teidän synniksenne, koska olette herra, eikä minun viakseni, joka olen palvelija. Siksi minä en jätäkään teitä, sillä minä en ole mikään moukka, vaan aatelismies, vaikkakin köyhä, enkä myöskään ole ilman kunniantuntoa.

-- Tiesin että olet kunnon poika, siksi sanon sinulle: kun et tahdo lähteä vapaaehtoisesti, niin saat lähteä käskystäni, se on kun onkin nyt niin.

-- Vaikka armollinen herra minut tappaisi, niin minä en lähde! Luuletteko te, että minä olen mikäkin Juudas tai muu sellainen, joka jättäisi teidän armonne kuolemaan?

Tätä sanoessaan Rzendzian vei kätensä silmilleen ja alkoi ääneensä itkeä. Herra Skrzetuski huomasi, ettei hän tällä tavoin pääse tarkoituksensa perille. Hän ei myöskään tahtonut käyttää uhkaa, sillä hänen kävi poikaa sääli.

-- Kuulehan, sanoi hän Rzendzianille, -- sinä et kuitenkaan voi olla minulle miksikään avuksi, enkä minäkään vapaaehtoisesti pane päätäni miekan alle, vie siis Rozlogiin kirje, sillä se on minulle tärkeämpää kuin itse elämä. Sano siellä neidille ja ruhtinaille, että he heti, vähääkään viivyttelemättä, toimittavat neidin Lubnieen, muuten kapinalliset heidät yllättävät. Jää sinä itse valvomaan, että tämä kaikki tapahtuu. Minä uskon sinulle tärkeän toimen, toimen, joka on ystävän eikä palvelijan arvoinen.

-- Teidän armonne saa lähettää jonkun muun; kirjeen voi viedä kuka hyvänsä.

-- Mutta kehenkä muuhun minä täällä voin luottaa? Oletko tullut hulluksi? Minä toistan sinulle vielä: mitä minä hyödyn, vaikka kaksi kertaa pelastaisit elämäni, jollet vielä tee minulle tätä palvelusta, nyt kun minä olen tuskissani enkä tiedä mitä voi tapahtua ja kylmä hiki vuotaa pitkin ihoani.

-- Hyvä Jumala! näen että minun täytyy lähteä, mutta minun käy armollista herraa niin sääli, että vaikka lahjoittaisitte minulle tuon pistevyön, niin en ilostuisi.

-- Saat vyön, mutta toimita asiasi hyvin.

-- Minä en tahdo vyötäkään, jollei armollinen herra päästä minua mukaansa.

-- Sinä matkustat huomenna takaisin veneessä, jonka herra Grodzicki lähettää Czehryniin, ja sitte sinä viipymättä ja levähtämättä lähdet suoraan Rozlogiin. Älä sano vanhalle ruhtinattarelle äläkä neidille, mikä minua uhkaa, pyydä vaan että he lähtisivät heti, vaikkapa ratsain ja vaikkapa ilman matkatavaroita Lubnieen. Kas tuossa rahamassi matkallesi; kirjeen kirjoitan heti paikalla.

Rzendzian vaipui luutnantin jalkojen juureen.

-- Herrani, enkö minä enään saa nähdä teitä?

-- Jos Jumala suo, jos Jumala suo! vastasi luutnantti nostaen hänet seisaalleen. -- Mutta ole Rozlogissa iloisen näköinen. Ja pane nyt nukkumaan.

Loppuyö kului Skrzetuskilta kirjeen kirjoittamiseen ja palavaan rukoukseen. Sen jälkeen rauhan enkeli liiteli hänen luoksensa. Yö oli jo valjennut ja aamun koitto loisti idän puolella sisään kapeista ikkunoista. Päivä teki tuloaan ja ruusunpunaiset välähdykset livahtelivat huoneeseen. Tornissa ja linnassa aljettiin soittaa väkeä hereille. Pian ilmestyi herra Grodzicki huoneeseen.

-- Herra luutnantti, veneet ovat valmiit.

-- Minä olen minäkin valmis, sanoi Skrzetuski tyynesti.

KYMMENES LUKU.

Keveät veneet kiitivät veden mukana kuin pääskyset, kuljettaen nuorta ritaria ja hänen kohtaloaan. Tulvaveden takia eivät kosket olleet erittäin vaaralliset. Surskin ja Lochannyn putoukset olivat jo selän takana, suotuisa aalto auttoi heidät Woronowa Zaboran koskesta ja vain vähän raappivat veneen pohjaa Kniazy ja Streltshy, ne vain hipaisivat eivätkä lyöneet rikki. Vihdoin tulivat kauhean Nienasytetsin vaahdot ja pyörteet kaukaa näkyviin. Nyt täytyi astua ulos veneistä ja vetää ne maata myöten. Se oli vaivaloinen ja raskas työ, johon tavallisesti meni koko päivä. Onneksi oli, nähtävästi entisten kuljetusten jäljeltä, pitkin koko rantaa jäänyt suuri joukko pyöreitä puita, jotka pantiin veneitten alle, jotta ne helpommin liukuisivat. Ei koko seudulla enempää kuin aroillakaan näkynyt ainoaa elävää olentoa, ei myöskään joella ainoatakaan venettä, sillä Sicziin saattoivat kulkea vain ne, jotka herra Grodzicki päästi Kudakin läpi ja hän katkaisi tahallaan Zaporozen, koskien takaisten maiden yhteyden muun maailman kanssa. Hiljaisuutta häiritsi vain aaltojen kohina Nienasytetsin kallioita vastaan. Sillaikaa kun väki kuljetti veneitä eteenpäin, katseli herra Skrzetuski luonnon viileyttä ympärillä. Peloittava näky oli hänen silmiensä edessä. Poikkipäin yli koko joen leveyden oli seitsemän kalliotoetta törröttämässä veden yli. Ne olivat mustat ja aallot olivat niihin murtaneet ikäänkuin portteja ja läpikäytäviä. Vesi kolkutteli koko painollaan näitä tokeita ja ponnahti tuontuostakin niistä ylös, ärjyi, raivosi ja, hajaantuneena valkeaksi, vaahtoisaksi sakaksi, hypätä niiden välitse, niinkuin pillastunut ratsu. Mutta vielä kerran takaisin lyötynä se, ennenkuin oli päässyt valumaan ulos aukoista, ikäänkuin kiristeli hampaitaan kallioita kohti, kääntelihe voimattomassa vihassa ja muodostui pyörteiksi; se kuohahti patsaina ilmaan, kiehui niinkuin sitä olisi keitetty ja läähätti väsymyksestä kuin villi peto. Sitte kuului uudestaan kuin sadan tykin pauke, kuin kokonaisten susilaumojen ulvona ja korskahteleminen. Vielä viimeinen ponnistus! Ja jokaisen kosken kynnyksellä oli vastassa sama taistelu, sama kiehuna. Kuilun yläpuolella kirkuivat linnut ikäänkuin pelästyksissään edessään olevasta näöstä ja kynnysten välille lankesi synkät varjot kallioista, jotka värjöttivät suvannon ääressä kuin mitkäkin pahat henget.

Veneitä vetävät miehet tekivät ahkeraan ristinmerkkejä ja varoittelivat luutnanttia menemästä liian likelle rantaa. Heillä oli näet sellainen luulo, että se joka liian kauvan katselee Nienasytetsia, lopulta näkee jotakin, josta järki hämmentyy. Venemiehet vakuuttivat niinikään, että pyörteistä välistä sukelsi esiin mustia pitkiä käsiä, ne tarttuivat kiinni varomattomiin, jotka tulivat liian lähelle ja silloin kuului kuiluista kauheaa naurua. Yön aikaan eivät Zaporogin kasakat uskaltaneet vetää venettään kosken kohdalta.

Suistomaan veljeskuntaan ei otettu ketään toveriksi, jollei hän yksin veneessään ollut kulkenut kaikista näistä koskista. Vain Nienasytetsiin nähden tehtiin poikkeus, koska vedet eivät milloinkaan peittäneet sen kallioita. Ainoastaan Bohunin tiesivät sokeat laulajat kertoa laskeneen Nienasytetsistakin, mutta sitä ei kuitenkaan uskottu.

Veneiden vetäminen vei miltei koko päivän ja aurinko oli jo laskemaisillaan, kun luutnantti uudelleen istuutui veneeseensä. Seuraavat kosket olivat helpot laskea, sillä kivet niissä olivat kokonaan veden peitossa. Vihdoin päästiin suiston tyynille vesille.