Part 1

TULELLA JA MIEKALLA I

Kuvaus menneiltä ajoilta

Kirj.

HENRYK SIENKIEWICZ

Tekijän luvalla puolankielestä suomentanut

Maila Talvio

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1916.

I

JOHDANNOKSI.

Kun "Tulella ja miekalla" (Ogniem i mieczem) v. 1884 ilmestyi, herätti se ihastuksen, jollaista ei pitkään aikaan mikään puolalainen kirja ollut saanut osakseen. Ulkomaillakin johti teos yleisön huomion Puolaan ja puolalaista kirjallisuutta aljettiin kääntää länsi-eurooppalaisille kielille. Puolalaisia viehätti tässä kirjassa sekä Sienkiewiczin yhtä värikäs kuin asiallinen kertomistapa että itse isänmaallinen aihe: vyörytetäänhän tässä teoksessa silmien ohitse joukottain henkilöjä ja tapauksia eräästä puolalaisen historian kohtalokkaimpia aikakausia.

Vaikka "Tulella ja miekalla" luonnollisesti on löytänyt ja aina tulee löytämään likeisimmän lukijapiirinsä Sienkiewiczin kotimaassa, on sen viehätysvoima ei-puolalaiseenkin lukijaan suuri. Tämä Sienkiewiczin nuoruudenteos on kuin onkin niitä historiallisia romaaneja, joissa kuulemme ikäänkuin historian humisevan päidemme päällä ja tunnemme ihmisjoukkojen kamppailun alkuoloista, kaaoksesta kohti järjestettyjä oloja, selkeyttä. Kuin loistava, Sienkiewiczin kuuluisan maamiehen Matejkon, maalarin, kuvasarja, leviävät Tulella ja miekalla-teoksen tapahtumat lukijan eteen.

Pari sanaa suomalaiselle lukijalle selitykseksi hiukan monimutkaisesta kasakkalaitoksesta.

Puola oli 16:nnella vuosisadalla kohonnut Itä-Euroopan mahtavimmaksi valtakunnaksi. Koko itäinen puolisko oli kansallisuudeltaan liettualainen ja venäläinen. Varsinkin valtakunnan lounaisissa maakunnissa asui venäläisiä, etupäässä vähävenäläisiä, jotka olivat kreikkalaiskatolista uskoa. Puolalaiset yrittivät heidän keskuuteensa levittää roomalaiskatolista uskontoa. Tämä nosti vähävenäläiset vastarintaan, joka kävi yhä kovemmaksi, kun puolalaiset saattoivat osan ennen vapaita vähävenäläisiä talonpoikia maaorjuuteen. Vähävenäläisen vastarinnan johtajiksi tulivat kasakat, joiden keskustaksi 16:nnen vuosisadan lopulla muodostui Sicz eli Setsh eräällä Dnieperin saarella koskien alapuolella. Sensijaan että he ennen olivat ryöstäen hyökkäilleet tatarilaisten ja turkkilaisten alueille, he 1590-luvulta alkaen ahdistelivat myöskin puolalaisten ylimysten kaakkoisissa rajamaissa olevia maatiloja. Heidän joukkoonsa oli näet siirtynyt paljon puolalaisten herrojen karanneita maaorjia. Nämä hyökkäykset kehittyivät vähitellen varsinaisiksi sotaretkiksi Puolaa vastaan ja tulivat sitä vaarallisemmiksi, jota lujemmaksi kasakkain sotilaallinen järjestö oli muodostunut. Rauhanteossa kasakkasotien jälkeen oli aina kysymys siitä, kuinka suuri kasakkasotajoukko sai olla. Niin esim. v:n 1625 sopimuksessa määrättiin, että kasakkajoukkoja saisi olla 6000 miestä, muiden oli palattava takaisin maaorjuuteen. Sallittu kasakkamäärä oli pantava luetteloon, rekisteriin. Rekisterikasakat olivat siis Puolan hallituksen suvaitsemia kasakkoja ja heihin luultiin voitavan luottaa. Erittäin vihasivat kasakat Puolan valtakunnan suojaksi heidän lähimpään naapuruuteensa rakennettua Kudakin eli Kodakin linnoitusta. Useissa taisteluissa koettivat kasakat hävittää Kudakin ja suurentaa "rekisterin" lukumäärää. V. 1638 saivat kasakat onnettoman kapinan jälkeen kärsiä suuren nöyryytyksen. Heidän itsehallintonsa lakkautettiin, he saivat asua vain kolmessa starostakunnassa. "Rekisteri" alennettiin jälleen kuuteentuhanteen, mitään sen ulkopuolella olevia kasakoita ei tunnustettu. Hävitetty Kudakin linnoitus rakennettiin uudelleen ja kasakat alistettiin Ukrainaan majoitettujen puolalaisten sotajoukkojen valvontaan. Mutta vain kymmenkunnan vuotta kesti hiljaisuutta. Bohdan Chmielnickin johdolla nousi koko Ukrainan kansa kapinaan puolalaisia vastaan. Siitä alkoi Puolan valtakunnan nopea heikentyminen. Kasakatkaan eivät kuitenkaan saavuttaneet toivomaansa tulosta. V. 1654 Ukraina yhdistettiin Moskovan valtakuntaan ja samalla myöskin entinen vapaa kasakkajärjestö loppui.

Puolalaisten nimien kirjoituksessa on seurattu -- mikäli meidän kirjapainoissamme löytyvät merkit ovat sallineet -- puolalaisten omaa kirjoitustapaa. Sen selittämiseksi riittänee seuraavien seikkain mainitseminen: _c_ on äännettävä kuin suomen _ts_ siis: Chmielnicki l. Hmjelnitski; _cz_ on _tsh_, esim. Sicz l. sitsh; _z_ on soinnillinen _s_-äänne (esim. ven. znak); _ch_ = _h_; _rz_ äännetään _sh_ (_r_ ei kuulu ollenkaan) esim. Skrzetuski l. Skshetuski.

_Suomentaja_.

ENSIMÄINEN LUKU

Vuosi 1647 oli kumma vuosi. Kaikkinaiset merkit taivaalla ja maan päällä ennustivat silloin onnettomuutta ja harvinaisia tapahtumia.

Ajan kronikoitsijat kertovat, että jo keväästä alkaen oli liikkeellä suunnattomia heinäsirkkalaumoja. Ne tulvivat aroilta ja hävittivät kedot ja viljavainiot. Varmaan tämä tiesi, että tatarilaiset valmistautuivat hyökkäämään maahan. Kesällä tapahtui suuri auringonpimennys ja pian senjälkeen ilmestyi pyrstötähti taivaalle. Varsovassa nähtiin pilvissä hauta ja tulinen miekka. Toiset väittivät ruton olevan tulossa tuhoamaan maata ja ihmisten sukukuntaa. Turvauduttiin paastoihin ja almunantoon. Vihdoin tuli niin leuto talvi, etteivät vanhimmatkaan ihmiset muistaneet vertaa. Eteläisissä vojevodakunnissa eivät joet ensinkään jäätyneet ja aamuisin sulava lumi paisutti ne yli äyräittensä niin että rannat olivat tulvaveden vallassa. Satoi runsaasti. Aro likosi ja muuttui ainoaksi järveksi. Keskipäivälle taas paistoi aurinko niin lämpöisesti, että Bracslawin vojevodakunnassa [käsitti osan Podoliaa ja nykyistä Kiovan kuvernementtia. Suoment. muistutus.] ja Ukrainan aroilla nurmet vihannoivat jo joulukuun keskivaiheilla. Mehiläiset alkoivat hurista ja surista keoissaan. Karja ammui tarhassa. Kun siis nyt koko luonnon järjestys tuntui olevan sekaisin, kääntyivät levottomat mielet ja katseet odottamaan onnettomuutta Ukrainan puolelta, sillä sieltä se likinnä tuntui olevan odotettavissa.

Aroilla ei kuitenkaan tapahtunut mitään merkillistä. Ne ottelut ja kahakat, jotka siellä nytkin suoritettiin, olivat varsin tavallista laatua, niiden näkijöinä olivat ainoastaan kotkat, haukat ja arojen pedot.

Sellaista oli aroilla. Viimeiset asutuksen jäljet päättyivät etelässä Czehrynin takana Dnieperin puolella ja Dniesteristä lähtien jonkun matkan päässä Umanista. Sitte riitti loppumatonta aroa aina mereen asti. Molemmat joet olivat sen kahden puolen ikäänkuin kehyksinä. Dnieperin koskien alapuolella, Suistomaassa eli niinsanotussa Nizissä, siinä missä joki teki polven, saattoi vielä tavata kasakka-asutusta, mutta itse aroilla ei asunut ainoatakaan ihmisolentoa ja ainoastaan siellä täällä jokien varsilla näkyi jokin maavarustus kuin saari meressä. Nimellisesti kuului tämä maa Puolan valtakunnalle, mutta valtakunta salli tatarien käyttää sitä laidunmaanaan. Kun kasakat taas usein ahdistivat tatareja, oli laidunmaa samalla taistelukenttänä.

Kuinka paljon siellä oli taisteltu ja kuinka paljon sinne oli kaatunut ihmisiä, sitä oli mahdoton tietää ja muistaa. Haukat, kotkat ja korpit yksin sen tiesivät ja kun kaukaa kuuli siipien havinaa ja rääkymistä ja kun näki lintuparvien kiertävän samaa kohtaa, tiesi, että siellä lepää hautaamattomia ruumiita tai luita. Heinikossa väijyttiin ihmisiä kuin mitäkin susia tai suhakkeja, aroantilopeja. Joka tahtoi, ampui. Karanneet rikoksentekijät piileskelivät villeillä aroilla, asestetut paimenet kaitsivat siellä karjojaan, ritarit hakivat sieltä seikkailuja, ryövärit saalista, kasakat tatareja, tatarit kasakoita. Joskus piti olla kokonaisia joukkokuntia vartioimassa karjaa hyökkääjiä vastaan. Aro oli niinmuodoin yhtaikaa sekä autio että täysi, äänetön ja uhkaava, hiljainen ja täynnä väijytyksiä. Näitä seutuja ei turhaan nimitetty "Villeiksi kentiksi".

Toisinaan otti suuri sota haltuunsa aron. Silloin virtaili siellä tatarijoukkoja ja kasakkaparvia ja liikkui puolalaisia ja valakialaisia lippukuntia. Öisin hirnuivat sekä hevoset että ulvoivat sudet, messinkirumpujen ja kalistimien ääni kuului aina Mustallemerelle asti, sekä pitkin niinsanottua Mustaa tietä että Kuczmanin valtatietä [eteläisen Bugin ja Dniesterin välillä, nykyisessä Podolian kuvernementissa. Suoment. muistutus.] -- olisi luullut kokonaisen kansainvaelluksen olevan liikkeellä. Puolan rajaa, Kamienecista Dnieperille, vartioivat kasakkakylät ja maanvarustukset ja kun tielle alkoi syntyä liikettä, saattoi sen huomata siitä, että lukemattomat lintuparvet suuntasivat kulkunsa pohjoista kohti. Risteilevät tatarijoukot olivat ne tietenkin pelästyttäneet. Mutta tuli tatari sitte Mustasta metsästä tai Dniesterin Valakian puoleiselta rannalta, niin hän aina, yhdessä lintujen kanssa, pysähtyi arolle, pohjoisiin vojevodakuntiin.

Tänä talvena eivät kuitenkaan lintujen laumat kirkuen suunnanneet kulkuaan Puolaa kohti. Arolla oli tavallista hiljaisempaa. Kertomuksemme alkaa hetkenä, jolloin aurinko laski, punaillen säteillään autiota seutua. Pohjoisella äärellä Villejä kenttiä, pitkin Omelniczekjoen pituutta aina sen laskuun saakka, ei terävinkään silmä olisi voinut keksiä elävää olentoa, ei edes liikettä aron tummassa, kuivassa kuloheinässä. Ainoastaan toinen puolisko auringon kiekkoa oli vielä näkyvissä ilman rannalla. Taivas oli jo tummennut ja arokin hämärtyi hämärtymistään. Vasemmalla rannalla, jonkun matkan päässä joesta, oli töyräs, jota paremmin olisi saattanut luulla hautakummuksi kuin mäeksi -- tällä töyräällä kiilteli entisen kasakka-asumuksen rauniot. Ehkäpä oli joku Teodorik Buczacki kerran rakennuttanut siihen kasakkavarustuksen -- vihollisen hyökkäys oli sen sittemmin hävittänyt. Raunioista lankesi maahan pitkä varjo. Etäisyydessä kimmeltelivät tulvivan Omelniczekjoen vedet, sillä kohdalla läheten Dnieperiä. Illan rusko sammui kuitenkin sammumistaan sekä maasta että taivaalta. Ilmasta kuuluivat kurkien huudot, linnut olivat matkalla merta kohti. Muuten ei hiljaisuutta häirinnyt ainoakaan ääni.

Yö lankesi arolle ja yön mukana tuli aaveiden hetki. Silloin kertoilivat kyliä vartioivat urhot toisilleen tarinoita kaatuneista, jotka äkkikuolema oli temmannut pois keskeltä syntistä elämää. Heidän varjonsa karkeloivat pitkin aroa, niitä pitelemässä ei ollut ristejä enempää kuin kirkkojakaan. Kun illan soimut pohjoisessa alkoivat sammua, ennustaen puoliyön hetkeä, luettiin kylissä rukouksia vainajien puolesta. Tiedettiin niinikään, että Villeillä kentillä harhailevat varjot olivat asettuneet matkustajien tielle ja vaikeroiden rukoilleet heiltä pyhän ristin merkkiä. Vampyyrejä oli niinikään tavattu ulvoen ajamassa ihmisiä takaa. Tottunut korva saattoi jo kaukaa eroittaa suden ulvonnan vampyyrin ulvonnasta. Kokonaiset varjojen sotajoukot olivat tulleet liki kyliä niin että vartioiden oli pitänyt hälyttää miehistö liikkeelle. Tällainen ennusti usein suurta sotaa. Yksityisten aaveiden kohtaaminen ei sekään tietänyt hyvää, sitä ei kuitenkaan aina tarvinnut pelästyä, sillä elävä ihminenkin saattoi joskus ilmaantua arolle ja liukua matkalaisten ohitse kuin haamu, joten häntä helposti saattoi luulla hengeksi.

Yön langettua yli Omelniczekjoen seudun, ei siis tuntunut vähääkään oudolta, että hävitetyn kylän raunioille nyt ilmaantui aave, vai olisiko se ollut ihmisolento. Kuu nousi juuri Dnieperin takaa ja valaisi Villit kentät sekä likeisten ohdakkeiden latvoja että kaukaista aroa myöten. Samassa tuli näkyviin muitakin yöllisiä olentoja. Ohi kiitävät pilvenhattarat peittivät tuontuostakin kuunvalon, joten nuo olennot vuoroin välkkyivät valoisina, vuoroin ikäänkuin sammuivat. Ajoittain ne kokonaan hävisivät ja tuntuivat uponneen varjoihin. Ne suuntasivat kulkunsa töyräälle, jolla ensimainittu olento seisoi, hiipivät hiljaa, varovasti ja hitaasti, joka hetki pysähtyen kuuntelemaan.

Niiden liikkeissä oli jotakin peloittavaa, kuten koko tässä näköään niin tyynessä arossa. Silloin tällöin nousi tuulenhenki Dnieperin takaa ja pani kuivat ohdakkeet raunioiden juurella surullisesti kahisemaan ja vapisemaan, ikäänkuin ne olisivat pelänneet. Vähitellen hävisivät olennot, kadoten raunioiden varjoon. Yön kalpeassa valossa näkyi ainoastaan yksi olento, seisoen paikallaan kukkulalla.

Vihdoin alkoi melu kääntää puoleensa hänen huomiotaan. Hän astui töyrään syrjälle ja rupesi tarkkaavasti katselemaan eteensä aroille. Tuuli taukosi samassa, kahina lakkasi ja hiljaisuus oli täydellinen.

Äkkiä kuului läpitunkeva vihellys. Hätääntyneet äänet huusivat kimeästi: "Hoi! hoi! Jeesus Kristus! auttakaa! lyökää!" Tuliluikut paukahtelivat, punaiset valot välkähtelivät pimeydessä. Kavioiden kapse sekaantui teräksen kilinään. Joitakin uusia olioita näytti ilmaantuneen arolle kuin maan alta. Tuntui siltä kuin myrsky äkkiä olisi ottanut valtoihinsa hiljaisen, pahaenteisen aron. Ihmisten valitus ja kauhun huudot vuorottelivat, kunnes kaikki hiljeni ja taistelu oli päättynyt.

Villeillä kentillä oli taasen oteltu, niinkuin niin monasti ennen.

Joukko ratsastajia ryhmittyi nyt töyräälle ja muutamat astuivat alas hevosen selästä ikäänkuin tarkastaakseen jotakin.

Äkkiä kajahti pimeydestä voimakas, käskevä ääni:

-- Hoi! iskekää tulta ja näyttäkää tänne! Samassa räiskyivät kipunat ja liekki tarttui kuiviin kaisloihin ja päreihin, joita aron kulkijat aina pitivät varalla matkassaan.

Varsilyhty lyötiin maahan ja sen punaisessa hohteessa näkyi selvästi muutaman kymmenen miehen suuruinen joukko, kumartuneena tarkastamaan miestä, joka makasi maassa.

Ne olivat sotamiehiä punaisissa univormuissa, sudennahkalakit päässä. Yksi, joka istui uljaan ratsun selässä, tuntui olevan toisten johtaja. Hän astui maahan, likeni makaavaa miestä ja kysyi:

-- No, vääpeli, vieläkö on hengissä vai joko on kuollut?

-- Vielä on hengissä, herra luutnantti, mutta kurkku korisee. Heittonuora on tukahuttanut hänet.

-- Kuka tuo lienee?

-- Ei se ole tatari -- tuntuu olevan suuri herra.

-- Siunatkoon sitte itsensä.

Päällikkö katseli tarkemmin miestä, joka makasi maassa.

-- Näyttää olevan hetmani, sanoi hän.

-- Ja mainio hänellä on tatarilainen hevonen, ei itse khanillakaan ole sen parempaa, sanoi vääpeli. -- Tuolla sitä pitelevät.

Päällikkö katsahti vääpelin viittaamaan suuntaan ja hänen kasvonsa kirkastuivat. Kahden ratsumiehen rinnalla seisoi todella erinomainen hevonen, kuulostellen korvillaan, levitellen sieraimiaan, oikoellen kaulaansa ja pelästyneesti katsellen herraansa päin.

-- Otammehan me hevosen, herra luutnantti? kysyä tokaisi vääpeli.

-- Vai sinä, pakana, ottaisit kristityltä ihmiseltä arolla hänen hevosensa!

-- Mutta sotasaalis...

Heidän puheensa keskeytyi, sillä kuristuneen kurkusta kuului entistä voimakkaampaa korinaa.

-- Kaatakaa vähän viinaa hänen suuhunsa, sanoi päällikkö, -- ja irroittakaa vyö.

-- Jäädäänkö tähän yöksi?

-- Jäädään. Riisukaa hevoset ja tehkää nuotio. Sotamiehet rupesivat hääräämään minkä jaksoivat.

Toiset hieroivat ja herättelivät tuntematonta miestä, toiset kokosivat polttoainetta, toiset levittelivät tantereelle kamelin- ja karhuntaljoja.

Päällikkö, joka jo oli unohtanut kuristuneen vieraan, irroitti vyönsä ja asettui loikomaan rovion ääreen. Hän oli hyvin nuori, jäntevä ja sirorakenteinen, kasvot olivat tummanveriset ja hienot, nenä voimakkaasti kaartuva kuin kotkalla. Hänen silmistään loisti uhkarohkeus ja kestävyys, mutta ilme kasvoissa oli rehellinen. Rehevä, ajamaton parta teki hänet vakavamman näköiseksi kuin hänen ikänsä edellytti.

Kaksi palvelijaa hääri illallisvalmistuksissa. Lampaanpuolikas oli jo ripustettu paistumaan. Satuloilta noudettiin muutamia päivällä ammuttuja kanakurkia ja metsäkanoja. Ruvettiin nylkemään saigaa. Rovio loimusi korkealle, tehden arolle suuren, punaisen valokehän. Kuristunut mies alkoi vähitellen tointua.

Jonkun aikaa katseli hän verestävin silmin vieraita kasvoja ympärillään, sitte hän yritti nousta. Sotamies joka äsken oli puhunut päällikön kanssa, koetti kohottaa häntä kainaloista; toinen antoi tapparan hänen käteensä ja vieras nojasi siihen todella kaikin voimin. Hänen kasvonsa olivat vielä punaiset ja verisuonet pullistuneet, mutta hän sai jo kuristuneesta kurkustaan esiin ensimäisen äänen:

-- Vettä!

Hänelle annettiin viinaa ja hän joi juomistaan. Nähtävästi juoma teki hänelle hyvää, sillä kun hän viimeinkin irroitti pullon huuliltaan, kysyi hän jo selvällä äänellä:

-- Kenen käsiin minä olen joutunut? Päällikkö nousi ja tuli hänen luokseen:

-- Niiden jotka ovat pelastaneet teidät.

-- Eivätkö herrat sitten heittäneetkään ansaa pääni ympäri?

-- Meidän aseemme on miekka eikä ansa. Teidän epäilyksenne loukkaa rehellisiä sotamiehiä. Päällekarkaajanne olivat tatareiksi puettuja rosvoja. Jos haluatte heidät nähdä, niin tuolla he makaavat kuin teurastetut lampaat.

Hän osoitti kädellään muutamia tummia ruumiita, jotka makasivat maassa töyrään alapuolella. Mutta tuntematon lausui:

-- Sallikaa minun levätä.

Huovalla peitetty satula, jolla hän oli istunut, asetettiin hänen päänsä alle ja hän painui ääneti nukkumaan.

Hän oli mies parhaimmassa iässään, keskimittaa, mutta erittäin harteva ja muutenkin jättiläismäisesti roteva. Kasvot olivat kummallisen näköiset. Pää oli äärettömän suuri, iho lakastunut ja päivän polttama, mustat silmät hiukan viistossa kuin tatarilla, ohuita huulia kiersivät kapeat viikset, jotka kuitenkin päättyivät tuuheihin tupsuihin. Voimakkaat piirteet todistivat rohkeutta ja ylpeyttä. Hänessä oli samalla kertaa jotakin puoleensavetävää ja poistyöntävää -- hetmanin ylpeyteen oli yhtynyt tatarilainen viekkaus, hyväntahtoisuus ja viileys.

Kun hän hetkisen oli levännyt satulaa vastaan, nousi hän ja läksi kaikkien hämmästykseksi, sensijaan että olisi kiittänyt, katsomaan kaatuneita.

-- Moukka! murahti luutnantti.

Tuntematon katseli nyt tarkkaan jokaisen kasvoja ja ravisti päätään, kuten ihminen tekee joka on arvannut kaikki. Sitte hän hiljalleen palasi luutnantin luo, vaistomaisesti hapuroiden kylkiään, pistääkseen sormet vyöhönsä.

Varmuus miehessä, joka hetki sitte oli päästetty irti ansasta, ei miellyttänyt nuorta luutnanttia ja hän virkkoi pisteliäästi:

-- Luulisi teidän etsivän tuttuja noiden rosvojen joukosta tai lukevan isämeitää heidän sielujensa pelastukseksi.

Tuntematon lausui ylpeästi:

-- Te sekä erehdytte että olette oikeassa: olette oikeassa, koska minä todella etsin tuttuja, mutta erehdytte, koska nuo miehet eivät olleet rosvoja, vaan erään aatelismiehen, naapurini, palvelijoita.

-- Sitte nähtävästi ette juo tuon naapurin kanssa samasta kaivosta.

Omituinen hymy värähti tuntemattoman ohuilla huulilla.

-- Erehdys, naurahti hän hampaiden välitse. Hetken kuluttua jatkoi hän ääneen:

-- Anteeksi, hyvä herra, minun olisi ensin pitänyt kiittää avustanne ja pelastuksesta, joka tempasi minut äkkikuolemasta. Teidän miehenne korjasivat varomattoman tekoni, kun erosin väestäni, mutta minun kiitollisuuteni onkin yhtä suuri kuin teidän hyväntahtoisuutenne.

Näin lausuttuaan ojensi hän luutnantille kätensä. Ylpeä nuori mies ei kuitenkaan liikahtanut paikalta. Ei hän myöskään rientänyt ojentamaan kättään.

-- Haluaisin, virkkoi hän -- ensin mielelläni kuulla, olenko tekemisissä aatelismiehen kanssa, sillä vaikka en sitä epäilekään, niin ei minun sovi ottaa vastaan kiitosta nimettömältä.

-- Näen että teissä asuu todellisen jalosukuisen henki -- oikein te sanoitte. Minun olisi pitänyt alkaa sekä puheenpitoni että kiitokseni ilmoittamalla nimeni. Olen Zenobi Abdank, sitä Abdank haaraa, joka kilvessään kantaa pientä ristiä, aatelismies Kiovan vojevodakunnasta ja eversti ruhtinas Dominik Zaslawskin kasakkalippukunnassa.

-- Ja minä olen Jan Skrzetuski, luutnantti ruhtinas Jeremi Wisniowieckin kyrassierilippukunnassa.

-- Palvelette kuuluisan soturin johdolla. Sallikaa minun nyt kiittää ja ojentaa käteni.

Luutnantti ei enään epäillyt. Tosin kyrassierit aina kohtelivat olkainsa takaa muiden lippukuntien väkeä, mutta olihan herra Skrzetuski nyt aroilla, keskellä Villiä kenttiä, ja siellä eivät sellaiset asiat paina paljoa. Olihan Abdank sitäpaitsi eversti, hän sai siitä epäämättömän todistuksen, kun sotamiehet toivat vieraalle vyön ja sapelin, jotka olivat riisuneet virvoitellessaan häntä. Samalla ojennettiin everstille lyhyt nuija, jossa oli luinen varsi ja nuppi norsunluusta, juuri sellainen, jommoista kasakkaeverstit käyttävät. Zenobi Abdankin puku oli lisäksi erittäin komea ja hänen sivistynyt puhetapansa todisti nopeaa järjenjuoksua ja seuraelämän tottumusta.

Herra Skrzetuski pyysi häntä kanssaan illalliselle. Paistetun lihan haju nousikin jo roviosta, vaikuttaen sekä haju- että makuaisteihin. Palvelija otti paistit tulelta ja tarjosi ne tinavadilla. Herrat rupesivat syömään ja kun heidän eteensä vihdoin tuli antelias pukinnahkasäkki, täynnä moldaulaista viiniä, syntyi heidän välillään vilkas keskustelu.

-- Kunhan tästä pääsisikin onnellisesti kotiin! sanoi Jan herra.

-- Vai olette te kotimatkalla? kysyi Abdank. -- Mistä, jos saan kysyä?

-- Kaukaa. Krimistä asti.

-- Mitä te siellä? Veittekö lunnaita?

-- En, herra eversti. Kävin itse khanin luona. Abdank höristi uteliaana korviaan.

-- Vai sillä lailla. Mitä te sitte teitte khanin luona?

-- Vein kirjeen ruhtinas Jeremiltä.

-- Vai lähettiläänä siis. Mistäs ruhtinas sitte kirjoitti khanille?

Luutnantti katsahti kireästi vieraaseensa.

-- Herra eversti, virkkoi hän, -- te katsoitte äsken silmiin rosvoja, jotka olivat heittäneet ansan kaulaanne -- se oli teidän asianne. Mutta mitä ruhtinas kirjoittaa khanille, se ei kuulu teihin enempää kuin minuunkaan, vaan ainoastaan heihin.

-- Ihmettelin tässä vasta, lausui viekkaasti Abdank, -- kuinka hänen korkeutensa ruhtinas lähettää khanin luo noin nuoren miehen, mutta kuultuani vastauksenne, en sitä enään ihmettele, sillä näen, että teissä on vanhan viisaus ja kokemus, vaikka olettekin nuori.

Luutnantti antoi mairittelevien sanojen mennä toisesta korvasta sisään, toisesta ulos, kierteli nuoria haiveniaan ja kysyi:

-- Mutta sanokaappas te, herra eversti, minulle, mitä te haitte Omelniczekjoelta ja kuinka te yksinänne läksitte liikkeelle.

-- En minä lähtenyt yksin, olin vain jättänyt mieheni matkalle. Olen menossa Kudakiin herra Grodzickin luo, joka on pantu sinne päälliköksi. Hetmani on lähettänyt minut viemään hänelle kirjeitä.

-- Kuinka te ette kulje aluksella, jokea?

-- Sain käskyn, jota ei minun sovi rikkoa.

-- Kumma, että hetmani antaa sellaisia käskyjä. Arolla te jouduitte kun jouduittekin vaaraan, jonka varmaan olisitte välttänyt joella.

-- Herra luutnantti, onhan aro tällä hetkellä rauhallinen. Me emme ole eilispäivän tuttuja, minä ja aro. Siihen mikä minulle tapahtui, on syynä ihmisten pahuus ja viekkaus.

-- Kuka teitä sitte niin ahdistaa?

-- Siitä tulisi pitkä juttu. Minulla on paha naapuri, herra luutnantti. Hän on hävittänyt minulta kodit ja konnut, tappanut poikani ja hyökkäsi nyt, kuten näkyy, minun kimppuuni.

-- Minkätähden ei herra eversti käytä sapelia?

Viha leimahti Abdankin voimakkaille kasvoille, silmät kipunoivat synkkinä ja hän lausui hitaasti ja läpitunkevasti:

-- Kyllä minä käytän sapelia enkä, jumal'avita, turvaudukaan muihin aseihin, kun käyn vihamiehiäni vastaan.

Luutnantin piti juuri ruveta puhumaan, kun arolta kuului kavioiden kapsetta tai oikeastaan hevosten jalkain töminää pehmeää maanpintaa vastaan. Luutnantin palvelija, joka toimi vartiana, juoksi samassa ilmoittamaan, että joitakin miehiä lähenee.

-- Varmaan minun väkeäni, sanoi Abdank, -- jotka jäivät Tasminin taakse. Lupasin odottaa heitä täällä, kun en aavistanut väijytyksestä mitään.

Hetken perästä oli joukko ratsastajia ympäröinyt kummun. Tulen valossa erottautui hevosen päitä, sieraimet levällään ja väsymyksestä päristellen. Hevosten selästä katseli ihmiskasvoja. Varjostaen käsillä silmiään liekkiä vastaan tuijottivat miehet kiukkuisesti eteensä.

-- Hoi, keitä te olette? kysyi Abdank.

-- Oikean Jumalan palvelijoita! kuului vastaan pimeydestä.

-- Minun väkeäni, sanoi Abdank kääntyen luutnantin puoleen. -- Tulkaa, tulkaa!

Toiset astuivat hevosen selästä ja tulivat valkean ääreen.

-- Kyllä me koetimme kiirehtiä, minkä ennätimme, isä kulta. Mikäs sinulle on tullut?