Part 3

METSOLA. Hyvin tehty, selvä kaikin puolin, nimismies kun vielä todistaa.

SUTKI (panee rahat povelleen). Kyllä se nyt tepsii, sinettini on alla vakuuttamassa.

NIKKINEN (Metsolalle). Tuokaa tukkikauppa-kontrahtinne tänne, kuitataan pois summat molempiin. (Ottaa poveltaan kauppakontrahdin pöydälle).

METSOLA (nostaa piirongin päältä mustepullon ja kynän pöydälle). Jaa, se on tosi, pitää nämä vielä kuitata. (Panee saamansa 1,000 markkaa ja velkakirjan piirongin laatikkoon, sekä ottaa siellä kauppakontrahdin esille). Jos kauppamies on hyvä nyt ja kuittaa, kyllä minä panen puumerkkini.

NIKKINEN (kirjoittaa ja lukee samalla). Tänä päivänä olemme me allekirjoittaneet saaneet tukkikauppakontrahtia vastaan toisen siinä määrätyn maksusumman 3,000 Suomen markkaa. Salovaaran Metsolassa Kesäk. 10 p. 1899.

Matti Metsola. Sanna Metsola,

Pankaa tuohon noin nyt puumerkkinne. Kauppias sitten todistaa.

METSOLA (asettaa rillit nenällensä käyden pöydän ääreen tuolille istumaan ja piirtää puumerkkejä kirjoihin).

Kolmastoista kohtaus.

EDELLISET, TUKKIMIEHIÄ (tulee suuri joukko sisälle eteisovesta).

NIKKINEN (ylpeästi). Mikä miehillä on asiana?

1:n TUKKIMIES (Röyhkeästi). Ostosalla ovat täällä viinat, sakuskat myös kovin kalliita, rahaa olisimme tarpeessa.

2:n TUKKIMIES (kynsien korvallistaan). Ei kunnon nakkipeliin päästä, kuin on matti tullut kukkaroon. Rahaa, rahaa pitäisi nyt saada.

3:s TUKKIMIES (juovuksissa). Täälläpä istutaan kun kansselissa, itse mahaherra pöydän päässä!

NIKKINEN (kiivaasti käskien). Ulos heti täältä, joka sorkka! Ei ole aikaa teidän kanssanne. Huomenna saatte rahaa joka mies.

3:s TUKKIMIES (hoiperrellen). Ei se siinä ole mitä yksi sanoo, mutta niin se on kuin sakki päättää!

NIKKINEN (hyppää kiivaana ylös). Ulos hävyttömät, heti paikalla! (Kaikki menevät ulos, vieden juopuneen mennessänsä).

SUTKI. Kyllä ne ovat niitä roikaleita, häpynsä tuntemattomia raukkoja.

Neljästoista kohtaus.

EDELLISET, SANNA, ANNA.

SANNA (hätäisenä). Tukkimiehetkö ne täällä pauhasi? Oikein minua jo alkaa pelottaa!

NIKKINEN. Rauhoittukaa, hyvä emäntä. Se on jokapäiväistä vaan heiltä, kyllä sitä tottuu kuulemaan.

METSOLA. Tule tänne, Sanna, anna puumerkkisi. -- Tää herra puulaaki nyt antoi rahoja.

NIKKINEN. Niin, minä maksoin toisen maksun siitä, mikä kauppakontrahdissa mainitaan.

SANNA (ottaa kynän ja piirtää Metsolan osottamiin kohtiin). Vanhoillaankin täytyy koukerrella.

METSOLA. Näistä rahoista on tuhat itsellämme ja kaksi tuhatta lainasin kauppiaalle.

SUTKI (kohteliaasti). Emäntä hyvä, vähäksi aikaa vaan sen lainasin.

SANNA (vakavasti). Jos sen varmasti vaan maksatte ja täyden takuun siitä tuotte meille.

METSOLA. Täällä on velkakirja sekä takaus, asia on hyvin järjestetty.

(Panee kauppakirjan piirongin laatikkoon).

SUTKI. Minun täytynee jo lähteä, pitkä matka kun on käveltävä. (Kättelee jäähyvästiksi) Hyvästi, isäntä! Kiitosta paljon ensin avustanne, kyllä hyväntekijäiset toimitan. Hyvästi, emäntä! Käykää toki meillä, vaikka joskus kirkkomatkallanne. Hyvästi, Anna neito, käykää talossa!

NIKKINEN. Lähden kauppiasta tästä saattamaan. (Naurahtaen) Hyvästi aamuun asti! Jos terve olen, tulen suurukselle; Anna neito paistaa kakut valmiiksi.

(Menevät ulos kaikki, paitsi Anna).

Viidestoista kohtaus.

ANNA (katsoo ikkunasta ulos, puhellen itseksensä). Kaunis mies se on tuo tukkiherra... ruunitukkainen ja silmät siniset. Käytöksessään vähän keikaroipi, mutta sehän lienee herrain tapana... Kyllä on vaan koko velikulta. (Naurahdellen) Mutta mikähän nyt vielä unhottui, kun tulla koikkailee noin takasin. Minäpä vaan en ole tietääkseni, en ole edes näkevinänikään.

(Menee piirongin luo, hyräilee itseksensä, järjestäen piirongin päällä olevia pikkuesineitä).

Kuudestoista kohtaus.

ANNA, NIKKINEN (tulee kiireesti).

NIKKINEN. Peijakas kun keppi unohtui! (Ottaa keppinsä, huomaa Annan) Ka, Anna täällä yksin hyräilee! (Kättelee) Hyvää yötä teille, Anna hyvä!

ANNA (hymyillen). Kovin nyt on kiire herralla?

NIKKINEN (taputtaa Annaa poskelle). Oi, Anna hyvä, sanokaa vaan Niiloksi! Se on niin sievää lausua nimeltänsä.

ANNA (veitikkamaisesti näppää Nikkistä sormille). Johan nyt! Vai herraa sinutella.

(Juoksee ulos ja Nikkinen perässä).

Esirippu alas.

Kolmas näytös.

Metsämaisema. Oikealla sekä vasemmalla vähäistä sekametsää. Perällä kiertelee joki, kulkien oikealta vasemmalle, näkyen sieltä täältä pensaiden väliltä. Lähempänä katsojia joku korkeampi mätäs, pajupensaikon sivulla, kuvaten ikäänkuin niityn lievettä. Perällä siintävä järvenlahdelma.

Ensimäinen kohtaus.

(Miehiä, kaikenikäisiä, huiskaa hakoineen jokivarrella, pökkien tukkia ja kulkien edestakaisin pitkin jokivartta. Perältä kuuluu seuraava tukkimiesten laulu, ensin kovemmin, sitten yhä hiljempaa ja hiljempaa).

Hiljaksensa vaan, ei kiire, Hiljaksensa vaan, ei kiire, Se on tukkijunnin nuotti, Se on tukkijunnin nuotti! Kun talontyttöä riiailee, Kuu talontyttöä riiailee, Niin emännätkin ruokkii Niin emännätkin ruokkii.

Toinen kohtaus.

HONKANEN, TIINA (tulevat vasemmalta, iloisina ja naureskellen, kävellen käsitysten; Tiinalla harava olalla).

HOKKANEN (ilosena). Ja siihen rakennamme pienen tuvan, torpan, eikö niin? Sano, Tiina kulta.

TIINA (nauraen). Niinpä niin, johan sen päätimme ja isäntäkin siihen luvan antoi.

HONKANEN. Voi helkkari, kun meille tulee hauska! (Innostuen) Minä kynnän, kuokin, kaivan leivän maasta!

TIINA (iloisena). Minä lehmät ruokin, kannan rahat voista!

HONKANEN (vetää Tiinan sivulleen mättäälle istumaan). Voi sinä kullan nuppu, Tiinaseni!... Mutta kerropa nyt minulle lapsuutesi!

TIINA. Paljon siinä ei liene kertomista. -- Isäni kuoli ollessani vasta viidennellä ikävuodella. Äidin kanssa elelimme kahden, kunnes kuolonkoura kaatoi hänetkin. Olin silloin kolmentoista vanha, kun vieraan kannikka joutui syötäväkseni. -- Terve olin, sekä olen ollut, jonka vuoksi työ on hyvin luistanut. Holhojani hoiti rahojani, isän ja äidin vähät perinnöt, kunnes antoi tälle Metsolalle velkakirjaa vastaan velaksi. Se lienee ollut niinä aikoina, kun muutin Metsolaan asumaan. (Naurahtaen) Lisäksi on korot, palkkarahat, siellä olleet käsin koskematta.

HONKANEN (ihmeissään). Mutta johan se jo tekee satasia?

TIINA (kehasten). Tuhannen hyvinkin, jos ei vaan enempää. Olisi se kerta laskettava.

HONKANEN (leikkisästi nuhdellen). Ja minulle siitä et ole virkkanut!

TIINA (hyvitellen). Eikö isäntä jo siitä maininnut, kuu ensi kerran kävit Metsolassa?

HONKANEN (nauraen). Niin silloin -- tukkikauppaa tehdessämme. Luulin Metsolaisen panneen omiaan, kun kaikki olimme vähän hutikassa.

TIINA (iloisena). Nyt sen kuulit, usko tahi älä. (Taputtaa Honkasta poskelle) Emmekö pääse, Heikki, hyvin elämistä alkamaan?

HONKANEN (syleillen Tiinaa). Oikein herroiksi jo, Tiinaseni!

TIINA (nousten ylös). Mutta luuletko herra Nikkisen todellakin Annaa kosiskelevan?

HONKANEN (vakavasti). Meidän kesken sanottuna, en. Hänellä näet lienee entinen.

TIINA (pahoillaan). Hyi hävytöntä roikaletta. (Tekee lähtöä) Minun täytyy Annaa varoittaa, jos varotukseni vaan ei ole myöhäistä.

HONKANEN (pudistelee Tiinaa kädestä). Mutta meidän rakkautemme ei vaan ruostu.

TIINA. Kuinka sitä voisit ajatella. (Mennessään oikealle huiskuttaa kädellään) Hyvästi, Heikkini!

Kolmas kohtaus.

HONKANEN (katselee Tiinan jälkeen). Sievä tyttö! -- Enpä tiennyt pari vuotta sitten morsianta täältä löytäväni. -- On se liian hyvä minulle, mokomalle maankulkijalle. (Päättävästi) Mutta tästä lähtein heitän pois koko metsähommat, tukkityöt; kuhertelen kultani kanssa, asuskellen omassa tuvassani. (Tekee vilkkaan eleen ja laulaa reippaasti).

Ei saa moittia kulkuripoikaa Mies se on paikallansa, Kyllä se laittaa, kun aika joutuu, Kodin kullallensa!

(Mennessään perälle, vasempaan)

Kyllä se laittaa, kun aika joutuu, Kodin kullallensa!

Neljäs kohtaus.

NIKKINEN, MÄNTYNEN (tulevat perältä, oikealta. Edellisellä kirje kädessään, Mäntynen kuorien pajukeppiä kävellessään).

MÄNTYNEN. Ikäviä uutisia siis?

NIKKINEN. Niin, -- Sutki se on karkumatkalla; puodin oven päällä on jo kanki.

MÄNTYNEN. Konkurssitilaan siis jo julistettu.

NIKKINEN. Teki minullekin siinä aika loven, viisisataa markkaa olin saamisessa.

MÄNTYNEN (totisena). Teidän välitykset lienevät olleet vähän tuota niinkuin niin ja näin? Metsola, se ukkopaha, kärsii kauppiaasta ehkä enimmän, tukkikaupparahansa kun menivät kuin Kankkulan kaivoon.

NIKKINEN (hieman häpeissään, tarjoo Mäntyselle sikarin). Ei tiedä sitä! Ehkä on pesässä omaisuutta!

MÄNTYNEN. Ei sitten pakoon pötkitä, jos miehellä on kerta varoja.

NIKKINEN (käyden mättäälle istumaan). Voitko sanoa sen ihka varmasti, että uitto loppuu ylihuomenna?

MÄTYNEN. Patentti en siitä tosin ole, mutta jos tätä menoa kestää, niin voipi kyllä hyvin loppua.

NIKKINEN. Se on helkkarin hyvä asia! Pane toiset miehet ajamaan jo häntää, otvikkeita maalta kiertämään. Minä lähden tästä kirkolle, asioista saamaan selkoa. Vaihdan samalla myös pientä rahaa ja otan kirjeet postista. Loppulitviikki on myllyllä, Myllykosken Pekon tuvassa Sano se Honkasellekin, että antaa tiedon miehillensä!

MÄNTYNEN. Voinhan tuosta hänelle puhua. -- Mutta ettekö te sitten Metsolaan aijo enää täältä poiketa?

NIKKINEN. En, en, hyvä mies, nyt jouda sinne enää menemään. Sano Honkaselle vaan, että noutaa minun tavarani. Isännälle jo olen maksanut asuntoni ja ruokavelkani. --

Viides kohtaus.

EDELLISET, sittemmin HONKANEN.

HONKANEN (viittoen kädellään huutaa näyttämön perällä). Se on oikein, pojat! Pökkikää, pökkikää vaan! Kohta saadaan joki tyhjäksi. (Tulee tupakoiden Nikkisen ja Mäntysen luokse. Tukkimiehet perällä huiskavat yhä kiiruummin).

NIKKINEN (naurahdellen). Minä aijon tässä muuttaa majaa, tuonne alemmaksi -- Myllykoskelle.

HONKANEN (hilpein mielin). Herrat, eikö meidän täällä ole, hyvä olla? Tehkäämme vain tänne kolme majaa.

NIKKINEN. Ei ole aikaa leikkipuheisiin. Lähden tästä heti kirkolle.

HONKANEN. Mutta sitten, uiton loputtua?

NIKKINEN (ilkkuen). Siirryn täältä toisille markkinoille.

HONKANEN (veitikkamaisesti). Entä henttu! Minnekä se jää?

NIKKINEN (pilkallisesti). Se kaiketi jää sinun huoleksesi.

HONKANEN. Sen huoliminen minulle on liikaa, -- kun on kerta heila itsellänikin.

(Kaukaa joelta kuuluu huuto).

Puomi kiinni, puomi kiinni!

(Vastaushuuto lähempää).

Puomi kiinni, puomi kiinni! --

NIKKINEN (kavahtaen ylös). Nyt ne juukelit taas laski ruhkan tuonne Käärmekoskeen. Senkin vietävät! -- (Kiivaasti Mäntyselle ja Honkaselle) Menkää pian! Ruhka aukaiskaa! Aika maksaa täällä rahoja.

HONKANEN ja MÄNTYNEN (menevät rivakasti perälle, viittoen kädellään oikealle). Hei, miehet! sieltä kaikki tänne näin saamaan ruhkaa auki Käärmekoskessa! Joutuin, joutuin joka kynsi!

(Kiiruhtavat vasemmalle).

(Tukkimiehiä kulkee perällä jokivarrella oikealta vasemmalle, millä keksit, kanget, kirveet olallaan. Viimeksi kulkee reipas tukkimies, keksi olalla, reippaasti laulaen).

Tukkipoika se lautallansa Se on kun iso herra. Ankkurikellot taskussansa Vitjat viisin kerroin! ::

Tukkipoika se lautallansa Ui kuin vesilintu, Varsisaappaat jalassansa Solkiremmit kintuiss'. ::

(Menee vasempaan).

Kuudes kohtaus.

NIKKINEN (joka tukkimiehen laulun ajalla on lukenut kirjeensä). Kaikkialta ikäviä uutisia; kaikki uhkuu vastoinkäymistä. Tuntuu jo kuin pimeyden vallat tielleni kutoisivat paulojansa. Pahansuovan tiedonantoja on tullut kotipuoleeni, sillä muuten ei he tietäisi minun täällä toista hyväilleen. (Aikoo mennä oikealle, mutta seisattuu puun varjoon, tarkastelee ympärilleen) Kuulinkohan täällä askelia? (Hymyillen) Ei vaan liene keijukaisia?

Seitsemäs kohtaus.

NIKKINEN, ANNA (hienossa kesäpuvussa ilmestyy pelokkaana muutaman puun takaa).

NIKKINEN (viehkeästi). Sinäkö täällä, Anna lintuseni? (Ottaa Annaa kädestä) Voi, kuinka herttaista on illan ilma, kuinka herttainen sinä itsekin!

ANNA (peloissaan, hiljaisesti). Hs! -- näinköhän huomasivat meidän yhtymistä?

NIKKINEN (vetää Annaa luokseen). Ole huoletta vaan, armahani! En luule sitä nähneen kenenkään. Oi kuinka tuntuu hetki autuaalta, saadessani sinua hieman syleillä. (Syleilee) Tämä on suurin onneni maailmassa!

ANNA (katsoo silmiin). Todellako pidät minusta?

NIKKINEN (innolla). Vielä sitä kysyt, Annaseni! Enhän muita koskaan ole lempinyt. Olet nuoruuteni unelma nyt ollut; olet vanhuuteni varjon poistava.

ANNA (erikseen). Kuinka suloisilta soivat hänen sanansa, jospa ne vaan lähtisivät sydämestä!

NIKKINEN. Entä sinä, kuule Annaseni, lemmitkö myöskin sinä minua?

ANNA (paimen päänsä alas). Sinunhan, onnetoin, jo olen vallassasi, kuinka vastaan voisin väitellä. (Epäröiden) Mutta minä aavistan niin pahaa, pahaa; unet kummalliset, kiusaavat minua.

NIKKINEN (lohdutellen). Rauhoitu nyt, oma lintuseni, ei unista ole mitään merkkiä.

ANNA (yhä peloissaan). En tiedä, mutta -- kuule hyvä Niilo! Eikö paras liene meidän erota? (Tahtoo irtaantua Nikkisen syleilyistä) Voi jos kuka meidät vielä huomaa!

NIKKINEN (palavalla innolla). Mitä hulluttelet nyt, Annaseni! -- (Vetää vasten rintaansa) Lepää rinnallani noin nyt vaan! Kuinka suloiselta se tuntuu molemmille!

ANNA (säikähtyen, koettaa irtaantua). Hss! -- mikähän se oli? Eihän vain joku tulle!

NIKKINEN. Kenellä olisi aikaa tulla nyt, kun kaikilla on omat kiireensä. (Vetää Annaa kädestä) Emmekö nyt mene hetkiseksi tuonne lehtipuitten varjoon istumaan?

ANNA (tuskallisesti). Kuule, kuule! Minä en uskalla. (Hätääntyneenä koettaa irroittaa kättänsä) Oih, laske minut! Päästä jo! Oi, päästä minut, hyvä Nikkinen!

NIKKINEN (viekkaasti). Etkö hetkeksikään armahani, istahtaisi sitten vierelleni? (Vetää yhä Annaa kädestä).

ANNA (väsyneenä). Oih, vastustaa en voi nyt enempää!

(Seuraa Nikkistä oikealle, lehdikkoon).

Kahdeksas kohtaus.

Näyttämö hetkisen tyhjänä. Ilta alkaa hämärtää. Kaukaa kuuluu sekavia miesten ääniä ja silloin tällöin kovaa jyskettä, hakkaamista ja koskenkohinaa, niinkuin tukkiruhkaa aukaistessa. Antti tulee, sievästi puettuna, perältä, oikealta, hiljalleen kävellen ja laulaen.

ANTTI (ensimäinen säkeistö kulissien takana).

Elä, tyttö, katsele kulkuria silmiin, Ne silmät ne vangitsevat; Sä kerran kun katsot, niin toisenki kerran, Jo sinun ne hallitsevat!

Pilvet on pilviä, vaikka ne kuinka Kullassa ruskotelkoot; Toivehet on turhat, vaikka ne kuinka Onnea uskotelkoot!

(Katselee ympärilleen)

Onpa totisesti seudut muuttuneet, siitä kun viimeksi täällä lauleskelin! Kaadettu on kauniit kuusikot, hävitetty humajavat hongat! On todella kuin vihollisen käsi olisi kaikki murskaksi murtanut. (Viittaa kädellään) Tuolla, Kuoppamäen kaunis kangas, kaljuna nyt näkyy, autiona! Alastomuus näkyy kaikkialla, minne vain silmänsä luopi luonnossa. Tämä on jo surkeaa silmäellä! Jos tätä menoa vaan jatkuu maassamme, niin eipä tottatotisesti kohta käki kukkupuuta löydä itselleen. Jahka vilkasen nyt vielä täältä, joko Metsolaisen talon näkee vapaasti tänne joenranteelle.

(Menee oikeaan, samaan suuntaan kuin Nikkinen ja Anna).

Yhdeksäs kohtaus.

NIKKINEN ja ANTTI (puhelevat kiivaasti kulissien takana).

NIKKINEN. Mitä sinulla on täällä syynättävää?

ANTTI. Teidän jälkiänne, herra tukkiherra! Tarkastelen, kuinka puhdasta te olette tehneet täällä Metsolassa.

(Anna juoksee hätäisenä poikki näyttämön, oikealta vasemmalle).

NIKKINEN (kiukkuisena tulee näyttämölle). Mitä sanoit? Sano selvemmin!

ANTTI (tulee perässä, pilkallisesti kohottaen hattuaan). Tuota vaan, (salaperäisesti katsoen Nikkiseen) vävyn paikkaa taidatte mietiskellä?

NIKKINEN (kiukkuisesti). Tuki suusi heti, saatana! (Erikseen) Jopahan piru taisi yhyttää!

ANTTI (ylenkatseelta). Ei liene suuni niinkään tukittava!

NIKKINEN (yhä kiivaammin). Tuki ajoissa, tai muuten! (Heristää nyrkkiään) Perhana!

ANTTI (surkutellen). En olisi luullut herra Nikkistä noin halpa-arvoiseksi toimissansa!

NIKKINEN (kiljasee). Älä kiusottele enää, kuule, mies! (Peräytyy).

ANTTI (kulkien Nikkisen perässä). Suokaahan toki lausua, että liian pitkälle te olette mennyt. Ei ole teillä enään häpyä, ei kristityn miehen ihmistunteet.

NIKKINEN (nyrkki ajolla). Äännätkö vielä? Joko hellitän! (Sivulle) En jaksa kärsiä nyt enää kauvempaa!

ANTTI (pilkallisesti). Viekotella toisen morsianta, eikö tuo jo ole kauheaa?

NIKKINEN (lyö Anttia vasten suuta). Tämä puheestasi olkoon palkkana!

ANTTI (sylkäsee käsiinsä ja käy kiivaasti Nikkiseen kiinni). Nyt sen tiesit miestä lyöneesi! (Painiskelevat, tuon tuostakin vihaisina puhellen).

NIKKINEN (ähkyen). On nämä tällaiset karhut ennenkin kaadettu!

ANTTI (raivostuneena). Ja tällaiset sudet ennen surmattu!

(Paiskaa Nikkisen allensa maahan).

Kymmenes kohtaus.

EDELLISET. METSOLA (tullen hätäisesti oikealta).

METSOLA. So, pojat! Täällä ei saa tapella.

NIKKINEN (kähisten). Älä purista, mies, kurkustani!

ANTTI (löylyttäen yhä Nikkistä). Opetetaan vähän tukkiherraa miesten tavoin naista kosimaan!

NIKKINEN (rukoilevasti). Älä tapa, älä, hyvä mies!

ANTTI (painaen yhä kädellään Nikkistä maahan). Lupaatko toiste olla viekottelematta toisen morsianta, lupaatko?

NIKKINEN. Lupaan, lupaan... Laske, hyvä mies!

METSOLA (joka on hätäisenä hyörinyt taistelijoin ympärillä). Älä hemmetissä, hyvä Antti, kumminkaan nyt siinä miestä tapa!

ANTTI (yhä tiukaten). Lupaatko toiste olla pettämättä ihmisiä tukkikaupoissa?

NIKKINEN (surkeasti). Lupaan, lupaan! Armahda nyt jo.

ANTTI (nousten seisoalleen ja pannen toisen jalkansa Nikkisen rinnan päälle). Lupaatko paeta pois paikkakunnaltamme; siirrytkö kurja synnyinseudullesi?

NIKKINEN. Lupaan, lupaan. Anna anteeksi! Auttakaa jo hyvä isäntä!

ANTTI (ylenkatseella). Vai sitä avuksesi huudat, jota vastaan pahimmin olet rikkonut! Olet petkuttanut Metsolaisen tukkikaupoissasi hyvästi, päälle päätteeksi olet vielä vietellyt hänen tyttärensä.

NIKKINEN (rukoilevasti). Antakaa, hyvät miehet, anteeksi! Parannan täst'edes elämäni.

ANTTI (potkaisten). Mene, kurja, sitten menojasi! Hengelläsi en liene autettu.

NIKKINEN (hyppää seisaalleen, koppaa hattunsa maasta ja vilkaisee hätäisesti ympärilleen. Itsekseen). Jos nyt olisi aikaa vielä paeta! Tätä häpeää en siedä kärsiä!

(Menee kiiruusti perälle oikeaan).

Yhdestoista kohtaus.

METSOLA, ANTTI.

METSOLA (kynsien korvallistaan). Mistä tämä tanssi teille tuli? Hitto, minä tuota käsitän!

ANTTI (nauraen). Minä puolestani maksoin palkan herralle Metsolassa käynnistänsä.

METSOLA (nuhdellen). Olit vähällä jo tehdä murhantyön.

ANTTI. Kaukana siitä, hyvä isäntä. (Nauraen) Lihankipu on opiksi ihmiselle!

METSOLA (ystävällisesti). Etkö haluaisi meille töihin tulla? -- Ei kunnon miestä enää työhön saa, kaikki tuppaantuvat tukkijoelle.

ANTTI (välinpitämättömästi). Jahka tuhantenne ensin tuhlaatte ja satasenne suotta soljuvat, sitte köyhän miehen apu, kuten minun, lienee tuota noin niinkuin paikallansa.

METSOLA. Mitä sinä sillä tarkoitat? --

ANTTI (pilkallisesti). Käykää kysymässä Sutkilta, kauppiaalta tuolla kirkolla. Siellä mies on tehnyt vararikon, karannut kauas lännen lahdekkeille. (Menee verkalleen perälle, oikealle).

METSOLA (ällistyneenä). Hitto minä tuota käsitän! (Seisoo ajatellen).

(Kaukaa joelta kuuluu huuto).

Puomi auki, puomi auki!

(Vastaushuuto lähempää).

Puomi auki, puomi auki!

(Tukkimiehiä kulkee perällä, vasemmalta oikealle, vilkkaasti kävellen ja tehden reippaita eleitä. Honkanen, Mäntynen ja 1:n Tukkimies tulevat esille Metsolan luo).

Kahdestoista kohtaus.

HONKANEN, METSOLA, MÄNTYNEN, l:n TUKKIMIES.

HONKANEN. Terve isännälle! (Kättelee) Täällä tekin iltaa vietätte?

METSOLA (hätäisenä). Täällä, täällä. Mutta sano, hyvä mies, onko Antti täällä tukkitöissänne?

MÄNTYNEN (tervehtien). Ei Antti tukkitöistä välitä. Hällä rahaa lienee vähän viljemmältä. On näet, perinyt setältään, joka hiljakkoin on kuollut Ameriikassa.

METSOLA (ihmetellen). Kovin olikin nyt kopeaa! Hitto vieköön, minä en ymmärtänyt hänen puheistansa hölynpölyä. Sanoi kauppias Sutkin karanneen, tehneen vararikon ja sen sellaista.

HONKANEN. Totta on Antti puhunut.

METSOLA (hämillään). Ettäkö kauppias on karannut?

MÄNTYNEN. Pois on Sutki paennut kotoansa. Kanki on jo pantu oven päälle ja kauppaliike siis lienee lopussa.

METSOLA (ällistyneenä). Jo tämä kuuluu vallan oudolta.

HONKANEN. Teki se isännällekin aika jutkun, osa tukkirahoista kun meni sinne.

METSOLA. Teki, teki loven kerrassansa! (Reippaasti) Mutta eipä hätää siltä minulla. Onpa teidän herra takuussa.

HONKANEN (nauraen). Tarkoitatte herra Nikkistä?

METSOLA. Niinpä niin. (Äkäisesti) Mikä siinä sitten on naurettavaa?

1:n TUKKIMIES (pilkallisesti). Jos tuppurainen tappuraista takaa, silloin velan laita lienee niin ja näin!

METSOLA (kiivastuen). Mitä sinä siinä lörpöttelet! Sinä et tiedä asioistamme.

1:n TUKKIMIES (pöyhkeästi). Tiedän että kauppiaalla on velkaa kolme kertaa yli varainsa. Tiedän että Nikkinen on köyhä, köyhempi kuin kirkon rotta. -- Vanhat juoma- ja peliveikot oltiin.

(Menee ilkkuen perälle, tukkimiesten joukkoon).

Kolmastoista kohtaus.

METSOLA, MÄNTYNEN, HONKANEN.

MÄNTYNEN (mietteissään). Ikäviä uutisia kyllä. --

METSOLA (pikaisesti ja hätäisenä). Nyt minun täytyy saada rahat tukkikaupan loppuhinnasta. Heti, heti! Ihka joka penni täytyy tulla tuohon kouraani; -- uskomista ei ole herroihin! (Kiukkuisena) Ei yhtä tukkia saa enää uittaa, ennenkuin on rahat maksettu. (Hyppien, kiukusta) Kuulitteko te nyt, herrat pomot! (Kiljasee) Rahat tänne ihka paikalla!

MÄNTYNEN (lohdutellen). Rauhoittukaa, hyvä isäntä. Ei pidä kiukutella. Asianne kentiesi selvenee.

METSOLA (kiukkuisena). Minä en usko enää ketään. Ei, ei, -- rahat tänne heti vaan! Missä on se herra Nikkinen?

HONKANEN. Hän lienee jo matkalla kirkolle, asioista selvää ottamaan.

METSOLA (hätäisenä). Lähtekää sitte heti sinne! Tukkikaupastani vaadin loppuhinnan nyt, nyt juuri, tänä iltana!

HONKANEN (päättävästi). Mutta siihen asiaan panen minä topin! Kiinnittäkää rahat minulle.

METSOLA (katsoa tuijottaa Honkaseen, kuin mielipuoli). Mitä sinulla on niihin tekemistä? (Kiljasee) Häh! Eikö rahat kuulu sitten minulle?

HONKANEN (kiivaasti). Onko Tiinan velka maksettuna korkoineen, ja palkkarahat myös?

METSOLA (huudahtaa). Haa! Jo nyt käsitän sun koirankoukkusi, minkä aijot eteeni virittää.

HONKANEN (kopeasti). Tiinan sulhasena vaadin sen, vaadin heti maksettavaksi!

METSOLA (lyö otsaansa). Voi minua, voi miestä onnetonta, mihinkä rullavakkaan olen joutunut!

MÄNTYNEN. Kyllä ovat hullusti nyt asianne.

METSOLA (lauhtuen). Lähde Honkanen, niin tehdään selvä edes Tiinan asiasta!

HONKANEN. Niinpä niin, sitä minäkin. (Pistävästi) Joko suureksikin nousee Tiinan saalis?

METSOLA (äkäisesti). Ei se nyt maailmaa vielä tehne!

HONKANEN (kopeana). Ei tarvis liioin suurta tehdäkään, mahtuu talonne arvo vähempäänkin.

METSOLA (äkisti). Ettäkö taloni jo siitä menisi?

MÄNTYNEN. Suurta arvoa ei ole maalla itsellään, metsä kerta kun on myytynä. Hallanpesäksi se tästälähin muuttuu, vaikka koettaakin ojittaa.

METSOLA (kynsien korvallistaan). Tämä nyt oli vasta tukkikauppaa; jos tässä menettää nyt vielä maansakin!

MÄNTYNEN (viittaa joelle). Tuolla kelluvat maanne kalleudet jokea alas mennen; samaa tietä soluu sinne rahat, mitkä niistä lienee saatu!

HONKANEN (huutaa). Kello sooooi!

TUKKIMIEHET (huutavat). Kello sooooi, kello sooooi!

Esirippu alas.

Neljäs näytös.

Näyttämö kuvaa samaa huonetta kuin ensimäisessä näytöksessä, paitsi että oikean sivuseinän peremmän ikkunan kohdalla ovat sievät kangaspuut.

Ensimäinen kohtaus.

ANNA (Esiripun noustessa istuu Anna kangastuolilla; heittäen syöstävää muutaman kerran edestakaisin, nojautuu kyynärpäillään rintapuuta vasten ja laulaa).

"Tärkin rientää nuoruuteni Niinkuin laine virrassa; Polttava on sydämmeni, Kaipaus on rinnassa.

Kohta kuihtuu kukka liljan, Surkastuupi muotoni. Kultani! jos tulet hiljan, Löydät vaan mun hautani".

(Painaa pään käsiinsä, rintapuulle, ja vaipuu ajatuksiinsa).

Toinen kohtaus.

ANNA, SANNA (tulee hiljaa keittiöstä).