Part 9

Niin ei kuitenkaan nyt ollut. Monihaaraisten kukkivien pihlajain ja kauniin, huolellisesti hoidetun humaliston puoleksi peittämässä vanhassa tuvassa, asui vanhus, Noita-Kaisun nimellä koko paikkakunnassa tunnettu nainen. Pitkä horsma, joka ei ollut vielä avannut nuppujaan, ja koiranputki, joka kasvoi miehen korkuisena valkoisine haaraisine kukkineen huoneen ympärillä, suojelivat sisäänkäytävää. Pieni kaita käytävä oli tallattuna korkeaan heinään, ja se johti tupaan, joka näytti erittäin rappeutuneelta. Ammattimiehenä huomasi Veikkoliini heti, että saunan seinähirret, jotka olivat pyöreät ja ristikko-nurkilla, olivat viidestätoista kahteenkymmeneen tuumaisia läpimitaten. Hirret olivat mustuneet auringon paahteesta, pihkasta ja vanhuuttaan, mutta näyttivät kuitenkin tervesisuisilta. Katto oli taidokkaasti yhteenliitetty: tuohet ilman ainoatakaan naulaa, käyräksi kasvaneet parrut, jotka pitivät kattolaudat, ja tuet, joiden päät pistivät koko joukon katonharjaa ylemmäksi, niin että tupa kokonaisuudessaan näytti siililtä, kun se pörröttää piikkisen turkkinsa.

Kun Veikkoliini aikoi aukaista oven, kummastui hän huomatessaan sen lukituksi, sillä tämä ei ole tavallista näillä seuduilla. Hän kolkutti kuitenkin ja odotti sateessa kärsimättömyydellä oven aukaisemista. Vihdoin kuuli hän vanhuksen hoipertelevat askeleet ja miten hän löi sauvallansa laattiaan. Ovi aukeni selkoselälleen.

Veikkoliini astui sisään. Hän tuli pieneen etehiseen, jonka laattia oli tehty kolhituista hirsistä. Hirsikerroksen korkuinen aukko ja ransean lieden tuli valaisivat huoneen pikimustia seiniä. Vanhusta harmaissa riekaleissaan tuskin näkyi, kun hän kävellä lyllersi hämärässä.

-- Hyvä päivä, alotti Veikkoliini.

-- Jumala antakoon.

-- Vanha äitiseni tarvitsisi uuden tuvan, sanoi Veikkoliini katsellen huonossa kunnossa olevaa huonetta.

-- Onko nyt tähän aikaan tavallista, että vieras, kynnyksen yli tultuaan, moittii isännän taloa ja kotoa, häh? vastasi vanhus.

-- Anteeksi, anteeksi, mutta minä ajattelin, että...

-- Minä ajattelen, että kun olen asunut tässä kolmekymmentä vuotta, talvea ja kesää, niin kyllä kestän myöskin loppuikäni. -- Mitä muutoin käyntinne tarkoittaa, oletteko kipeä?

-- En, Jumalan kiitos, kipeä en ole.

Vanhus istuutui penkille, aukon viereen. Kun Veikkoliini nyt näki nuo tuhatryppyiset kasvot, nuo punaiset, vesiset silmät tylsine katseineen, ajatteli hän: tuo saakelin Lutikka, mitä minulla on täällä tekemistä, mitä hän tietää, tuo vanha noita, mutta kun kerran täällä olen, täytyyhän minun...

-- No, suoraan sanoakseni. -- Ja Veikkoliini kertoi koko perheensä historian, senlaisena kuin sen olemme jo kuulleet, ja lopetti pyytämällä vanhukselta tietoja, josko hän jotain tiesi noista kadonneista.

Vanhus kuunteli tarkkavaisesti Veikkoliiniä.

-- Josko tunnen ketään Veikkoliiniä, sanoi hän, tarkasti miettien ja näyttäen haeskelevan muistonsa piilopaikoista. Tunsin monta sen nimellistä.

Ja Kaisu luetteli kaikki Veikkolaisen perheen jäsenet, milloin he olivat eläneet ja kenen kanssa he olivat olleet naimisissa. Ja nyt, lopetti hän, ei ole yhtään, ei koko kylässä eikä koko pitäjässä sennimellistä. Viimeinen Malakias niminen muutti nimensä Veikkoliiniksi ja muutti Viipuriin. He olivat väkeä, jolla oli tulta veressä, he eivät kauan pysyneet yhdessä paikassa.

-- Niin, kaiken tuon tiedän, sanoi Veikkoliini melkein maltittomasti, mutta ettekö muista erästä mustaveristä vaimoa ja erästä pientä lasta, sennimistä poikaa. He läksivät Viipurista noin kymmenen vuotta sitten; heitä lienee nähty tällä paikkakunnalla.

Vanhus iski silmänsä Veikkoliiniin, hänen lauhtuneet kasvonsa välähtivät, samoin kuin auringonvilahdus lentää kanervikon yli.

-- Tule saunaan, tule saunaan, sanoi hän innokkaasti. Hän nousi vaivalla penkiltänsä, aukaisi pienen oven ja meni korkean kynnyksen yli sisään saunaan. Tämä oli savutuvan aikainen huone, vaikka reppana oli vaihdettu savettuun puutorveen. Vanhus ryömi lavan alle, toimi siellä pimeässä, jumala tiesi mitä, ja tuli hetkisen perästä sieltä pois.

-- Katsokaa tänne, sanoi eukko, minun käteni vapisevat, mutta ottakaa te ja asettakaa vati penkille tänne ikkunan viereen ja kaatakaa siihen yksi jumpru paloviinaa. Lyökää sitten rikki tämä muna, ja räiskyttämättä tippaakaan valkuaisesta pitää teidän kaataa se paloviinaan, otettuanne ensin ruskuaisen pois.

Veikkoliini teki niin, kuin eukko sanoi.

Nyt nojasi vanhus ruskeat ryppyiset kätensä vasten penkkiä ja katsahti tuohon kirkkaaseen nesteeseen, joka poreillen levisi vadissa. Ämmä yski, pyyhki silmiänsä huivinsa nipukalla.

-- Älä minua nyt keskeytä, sen sanon sinulle!

Sitten mumisi ämmä pitkän manauksen vadin yli ja pitkän hiljaisuuden perästä alkoi hän kuiskata:

-- Näen tuon saksalaisen kaupungin, suuri kaupunki se onkin satoine huoneineen, torneineen, kultaisine lipputankoineen ja lippuineen. Näen suuria aluksia ja paljon ihmisiä; on talvi, lumi on likaista, ja raskasta on siinä astua. Kaupungin pohjoisesta portista astuu ruskeasilmäinen nainen, hän taluttaa kädestä pientä poikaa, hän kantaa keltaiseen ja tummanpunaiseen, monilla kummallisilla eläimillä ja kuvilla koristettuun huiviin käärittyä myttyä.

Veikkoliini vaaleni kovin. -- Se on hän, se on hän, kuiskasi hän puoliääneen, sen silkkihuivin sai hän espanjalaiselta katteinilta. Oh, kuinka minä riitelinkään hänen kanssansa, raukan, kun hän otti sen vastaan. Minkä näköinen hän on?

-- Olkaa ääneti, älkääkä keskeyttäkö minua -- kuvat sekoittuvat -- hänellä on tummat silmät ja melkein musta tukka; sievä ja hoikka hän on, mutta vahvalta hän semminkin näyttää. Hän astuu hangella kantaen lastansa käsivarrella.

-- Oi, se on hän, se on hän, sanoi Veikkoliini itseksensä.

Ja kaikki mitä hän pitkänä elinaikanaan sekä kotimaassaan että Amerikassa oli oppinut noituuden ja taikauskon vääryydestä, kaikki epäilys, kaikki mitä pappi oli opettanut ja mitä hän itse oli ajatellut siitä asiasta, masentui. Hän alkoi pelätä tuota akkaa, ja hänen lapsuutensa usko loihturunojen voimaan heräsi hetkiseksi jälleen eloon. Hän uskoi; tällä hetkellä olisi hän uskonut mitä hyvänsä, tietäjiä, loihtijoita, niitä, jotka näkivät kauas menneisyyteen ja vielä kauemmaksi tulevaisuuteen.

-- Nyt näen pitkän, suoran tien, jatkoi vanhus matalalla äänellä, tien lumessa ja kinoksissa, lehdettömien puiden ja tummien honkien välitse. Armelijaat ihmiset ovat korjanneet vaimon ja lapsen, he ajavat kiireesti pohjantähden seutuja kohden.

-- Nyt käy tie jäätä myöten, sataa lumiräntää, lumi on nuoskea, ja raskasta on astuminen siinä. Taaskin kulkee hän lapsi povella. Tuo pienoinen itkee, on väsynyt ja nälkäinen, tie on pitkä, taivas pimenee, tähdet sammuvat, raskas, kostea etelämyrsky yllättää heidät. Hän tupertuu tuohon märkään lumeen, hän rukoilee ja itkee. Susi ulvoo kevätyönä, hän pelkää, hän nousee jälleen ylös, koettaa astua, mutta voimat pettävät, vaivaloisesti laahaa hän itseänsä eteenpäin viimevuotisessa ruohostossa, joka hauraana ja heikkona seisoo selän rannan edessä.

-- Hän haluaa kylään tuolla mäellä, se on Kiiskilän kylä. Valo kimaltelee jo ikkunassa, koiran haukunta kuuluu vallan läheltä; mutta nyt hän vaipuu alas kinokselle, hän ei jaksa enempää.

Hengetönnä tuskasta kuunteli Veikkoliini tätä puhetta. Pari raskasta kyyneltä vierähti hänen ahavoittuneille kasvoilleen.

-- Onko hän kuollut?

-- Vaiti, sanon minä, sähisi eukko ankaralla äänellä. Älä mua keskeytä, kuvat pimenevät ja samenevat. Päivä valkenee, on kirkas maaliskuun päivä. Eräs vanha vaimo menee alas rantaan avannolle, hän löytää nuo onnettomat. Väkeä tulee avuksi. Heidät viedään saunaan, luetaan loihtuja heidän puolestaan, heille annetaan lämmintä juotavaksi. Nainen avaa silmänsä, hän puhuu, hän kertoo pitkän ja surullisen jutun. Viikon kuluttua on hän kuollut.

Veikkoliini kuiskasi: -- ja poika, kuinka on pojan laita?

-- No niin, nyt sinä keskeytit minua kolmannen kerran, nyt ovat kuvat juosseet yhteen, minä en enää näe mitään.

-- Mutta poika, poika, sano mitä hänestä tuli, sanoi Veikkoliini suurimman jännityksen vallassa.

-- Niin, mitä pojasta tuli, kysy papilta. Pitäjälle tulevat semmoiset lapset, vastasi eukko hajamielisenä; tylsyys ja väsymys alkoivat taaskin saada häntä valtoihinsa. Hän oli sanonut kaikki, mitä hän tiesi, ja vajosi jälleen entiseen välinpitämättömyyteensä.

-- Pitäjälle, niin... Ja Veikkoliini nousi pikaisesti ylös, hän oli kovin liikutettu. -- Pitäjälle joutuvat ne, ja niin heidät jätetään sille, joka vähimmän vaatii heidän elatuksestansa. Ja mitään muuta te ette voi minulle sanoa?

-- En mitään muuta, sanoi vanhus. Tehän itse keskeytitte minua, vaikka minä teitä varoitin.

Veikkoliini jätti hyvästi, antoi akalle viiden markan setelin, ja, vaikka vielä oli rankkasade, hankki hän kylästä hevosen ja rattaat matkustaaksensa kirkolle. Hän oli saanut alun, mistä lähteä, nyt tahtoi hän ajaa asiansa perille.

Hän tapasi kappalaisen, tuon vanhan, hyväntahtoisen ja puhelijaan miehen, esitti vielä kerran asiansa, kertoi mitä hän oli kuullut, ilmoittamatta kumminkaan lähdettä.

Ja vihdoinkin, monivuotisen etsimisen perästä sai hän varmuutta. Kansliassa oli hyvin kääritty mytty, mytyssä oli vanha ruotsalainen virsikirja, siinä oli tuo punakeltainen silkkihuivikin ja muutamia kuluneita lapsenvaatteita; kaikki tämä oli varustettu päällekirjoituksella, joka ilmoitti minkä asianhaarain ollessa tavarat oli löydetty. Tärkein kaikista oli se, että virsikirjassa oli hänen vaimonsa tyttönimi, Emilia Bergelin, ja tämän nimiseksi oli Hultila todellakin merkinnyt vaimon ja hänen poikansa kirkonkirjoihin, niin, olipa vielä kirjoittanut muistiin tapaukset ja päivät niin, kuin tuo vanhus oli ne kertonut.

Kaikki kävi nyt yhteen. Asia oli selvä. Heti saatuansa täyden varmuuden, matkusti Veikkoliini kotiansa. Hänen näin sateessa ajaa täristessään, antaen ajatuksiensa vapaasti liidellä, välähti äkisti kuva hänen sielunsa silmälle. Hän näki pihlajaa Kiiskilän pihalla, jossa oli parvi ahmivia tilhejä, näki Ellin ja Kaarlon, joka palavalla, intohimoisella silmäyksellä katseli ylöspäin. Nuo tummat silmät sinertävine valkuaisineen, ne olivat hänen vaimonsa silmät. Kummaa, kun hän ei niitä heti tuntenut? Noh, sen hän kyllä tiesi, hän tiesi missä hänen muistinsa ja ajatuksensa olivat olleet...

Huutolaispoika, jonka hän oli luullut Matin rengiksi, ja jonka hän ainoastaan silloin tällöin oli nähnyt talossa, se oli hänen poikansa, siitä ei ollut enää epäilemistäkään.

XIII.

Pääkonttorista Viipurissa oli talven ja kesän kuluessa tullut sanoma sanoman perästä Vahvalle Matille käskien häntä koettamaan parastaan saadaksensa tukkilautan perille kuljetetuksi. Kauppahuone oli näet vastaanottanut melkoisia tilauksia hollannin hirsiä hankittavakseen ennen syksyä. Tämä hirsivarasto oli vielä pinoissa Pielisjärven rannalla, kun tilaus tehtiin. Kovalle otti, jos tahdottiin ennen syksyä ehtiä kuljettaa nämät hirret alas Uuraansalmelle.

Vahva Matti ei saanut aikaa pannakseen kunnollista lauttaa kokoon. Semmoisen tekeminen oli paitsi sitä vaikeata, sillä vesi täällä joen suulla virtasi kovasti, ja hirret olisi sitä varten pitänyt ensin viedä syvemmälle vedelle.

Pitempiä matkoja ja syvää vettä varten pannaan lautta tavallisesti siten kokoon, että hirret pannaan ristiin päälletysten. Koko lautta näyttää silloin suunnattomalta halstariraudalta. Jos vesi on syvä ja matka pitkä, niin ett'ei lauttaa tarvitse purkaa kapeitten salmien, virtojen ja koskien tähden, voipi tämmöinen lautta olla jopa kuusikerroksinenkin. Siinä, missä hirret ovat ristissä toistensa päällä, sidotaan ne yhteen köydellä sillä tavoin, että mitä nopeammin lauttaa vetää eteenpäin höyry tahi miehet köydellä, sitä tiukemmalle köysi vetäyntyy. Tavallisinta ja mukavinta on kuitenkin kuljettaa hirsiä n.s. puomilautassa, s.o. useista toisiinsa yhdistetyistä hirsistä muodostetaan sulku, jonka sisällä hirret vapaasti kelluvat. Semmoista lauttaa voidaan salmissa kaventaa, tarvitsematta sitä hajoittaa, voidaan virroissa ja koskissa helposti purkaa, laskea alas ja taaskin ko'ota. Sitä vastoin oli sillä vähäinen vastustusvoima myrskyä ja aaltoja vastaan. Syvillä vesillä ja avaroilla selillä käytetään tätä tapaa ainoastaan silloin, kun ilma on pysyväisesti kaunis, matkat lyhyet, ja kun kuljetusolot muutoin ovat suotuisia.

Matti tunsi Pielisjärven epävakaan veden perinpohjin. Hän tiesi, minä aikoina tuuli tavallisesti käy etelästä tai pohjoisesta. Hän tunsi virrat ja vedet, luodot ja karit. Kaikki Pielisen oikut ja temput oli hän kokenut. Hän oli mitannut sen syvyyden ja tiesi, missä pohja oli liejuinen tahi sorainen. Sumussa, myrskyssä, tyynessä oli hän kulkenut sitä myöten venheellä, lautalla ja proomulla. Sentähden pelkäsi hän tätä järveä.

Se oli arvaamaton, kuni oikullinen nainen. Kuten leikkivä lapsi lepäsi se tuolla auringon paisteessa pehmoisena kuin niittyvilla, aamunkoitteessa ruusuisena, teräskiiltoisena päivän kuluessa, iltasella tutkimaton kuin kuvastimen pinta, ja yht'äkkiä vääntyivät sen armaat kasvot. Tuo pieni jokeltava lapsi muuttui vihastuneeksi jättiläisimmeksi, joka ympärinsä löi, löi ilman tarkoitusta, hillittömän vihaisena. Sokeassa raivossaan ruhjoi se venheitä, repi lauttoja rikki, musersi miehiä. Niin, Pielinen oli petollinen ja julma. Matti ei luottanut siihen enemmän kuin yksiöiseen jäähän.

Ja kumminkin täytyi hänen nyt, ehtiäkseen perille, vastatakseen kauppahuoneen monivuotista luottamusta, juuri nyt, kun näytti niin tärkeältä, täytyi hänen uskaltaa sulkulauttana kuljettaa nuo neljäkymmentä tuhatta hirttä perille, ainakin tuolle suurelle selälle saakka, jossa kauppahuoneen hinaajahöyryn piti tulla vastaan. Hän yhdisti siis hirtensä kolmeen pienempään lauttaan; yhteen lauttaan pani hän kaikki ne hirret, jotka saatettiin katsoa kelvollisiksi hollannin hirsiksi, ja sitä hän itse johti. Kuhunkin lauttaan oli hän kumminkin laittanut tukevamman keskuksen hirsistä, jotka hän oli pannut päälletysten ja sidottanut nuorilla, vitjoiksi väännetyillä kuusilla.

Joka lautalle pantiin lautoja permannoksi ja rakennettiin koju ruokatavarasäiliöksi ja makuusuojaksi väelle. Vanha haljennut, isonlainen pata toimitti tulisijan virkaa. Vintturi, neljä miestä ja kaksi hevosta pantiin joka lautalle, ja niin oltiin valmiina tuohon kuukausia kestävään matkaan.

Oli sateinen toukokuun päivä, kun Vahva Matti ensikerran viritti köytensä suurine, raskaine ankkureineen. Kun tämä köysi koko pituudelleen oli ojaistu, valjasti Antti ja Kaarlo vanhan Hurjan ja toisen vinosilmäisen, mustan, Lento nimisen hevosen, vintturin eteen. Köysi kelattiin ylös natisevan akselinsa ympäri, ja lautta lähti matkalle hitaasti ja verkalleen tuota kaukaista määräpäätänsä kohden. Laivaksi se oli raskas; se oli jykevä ja kömpelö, sen kuljetusvoima heikko: kaksi hevosvoimaa sanan varsinaisessa mielessä. Ja kumminkin oli lautan matka sata peninkulmaa pitkä, täynnänsä vaiheita, vaaroja. Mutta ne henkiset voimat, jotka ohjasivat sen kulkua ja johtivat sen tietä, olivat sitkeitä, kulumattomia, taipumattomia: tuo suomalaisen uskollisuus, tuo suomalaisen kärsivällisyys. Niin kauan kuin nämät voimat olivat lautalla, ei Blumen kauppahuoneen tarvinnut pelätä sitä, ettei lautta aikanansa saapuisi Suikkilan sahan satamaan.

Viikkokausi oli kulunut eikä Matti vieläkään ollut kauas ennättänyt, sillä herkeämättömät etelätuulet vaikuttivat sen, että matka kävi tavallista hitaammin. Noin kesäkuun keskipalkoilla oli Vahva Matti ennättänyt Kiiskilän kylän kohdalle; mutta hinaaja-alusta hän ei vielä ollut nähnyt. Hän ei saanut käsitetyksi, mitä asiain johtajat ajattelivatkaan.

Täällä lepäsivät lautat pari päivää; sillä Maria ja Elli talon tärkeimpien irtonaisten tavarain kanssa muuttivat nyt lautoille; nyt toteuntuisi tuo aiottu suuri muutos Suikkilan sahalle. Marian seurassa tuli eräs nilkka suutari pikineen ja nastoineen, kaikkine työkapineineen. Hän aikoi matkan aikana tehdä uittomiehille työtä. Ja niin lähdettiin.

Tällä lautalla elettiin erillänsä maailman puuhista ja turhuudesta. Mitä mailmassa muualla tapahtui, siitä ei tiedetty täällä mitään. Ainoastaan jonkun kalastajan laskiessa venheensä lautan laidalle, antaaksensa sen kulkea lautan mukana, tahi kun pojat lähetettiin lähimpään kylään hankkimaan hevosille ruokaa, saattoi yksi tahi toinen huhu ulkomailmasta saapua tälle lelluvalle saarelle.

Kun auringonvalo säteli taivaalta ja heijasti järven pinnalta, niin että silmiä pakoitti, vaikka kuinkakin tirrotti ja väänti heidän kasvonsa ryppyihin, kuin kuivunut omena, kun aurinko poltti niin, että se veti rakoille ja näppylöille lasten ja naisten ranteet ja ahvetutti miehet mustiksi kuin murjaanit, kun kuivuus aivoja huimasi, niin ei ollut muuta suojaa, kuin tuo pieni hökkeli lautalla. Kun yötuuli kylmänä ja jähmettävänä toi kostean vilun, kun sade virtasi alas, kun sumu, pehmeänä, valkoisena ja kauniina petti silmät, muuttaen kaikki muodot ja etäisyydet, niin koju oli ainoa suojelus, mitä Matti saattoi tarjota perheellensä ja väellensä. Mutta älköön kumminkaan luultako että Matti tahi väki olisivat siitä olleet murheissaan.

Ei, vanhoilla uittomiehillä on tapana sanoa, että mieli virkistyy ja sielu ilostuu ajateltaessa hillitöntä elämää tukkilautoilla. Matin miehet olivat, paitsi Jaakko Trast, nuorta väkeä parhaassa ijässään. He olivat kuleksineet kaikkia Suomen vesistöjä; ei mikään kouluvoimistelija voinut jälitellä heidän temppujansa, kun he jäntevillä ja tottelevilla, ikäänkuin vaskesta valetuilla jäsenillään, mennä pyyhkisivät riemuitsevaa vauhtia alas koskista parin pyöreän hirren päällä. Ja kun hirsi keikkui vaahdossa, niin että kylän tytöt ja pesijämuijat rannalla pelosta kauhistuen päästivät hätähuudon, silloin nauttivat koskenlaskijat oikein sydämmensä pohjasta. Seudun nuorison hyväksyvän hymyn edestä leikkivät he rajusti sillä reunalla, joka on elämän rajana, missä kuolema aukaisee sylensä. Niinkuin kaikki, jotka joka päivä heittävät arpaa elämästä, elivät he hauskasti, melkein raivoisasti. Paloviina ja korttipeli, tanssit ja pojankujeet, sukkelat pilapuheet, jotka eivät aina olleet ihan säädyllisiä, helpottivat raskasta työtä ja niukkaa unta. Matin koko velvollisuudentunne, hänen jättiläisvoimansa ja isäntävaltansa olivat kyllä tarpeen pitääksensä väkeä sopivien rajojen sisällä, kun veri oikein kuohui.

Ja pitkinä kesä-iltoina, kun varpattiin lautalla, silloin laulettiin lauluja ja kerrottiin satuja ja tarinoita kaikilta Suomen seuduilta. Niin, Puolasta ja Krimistäkin, sillä Jaakko Trast, joka oli ensimmäinen mies lautalla lähinnä Mattia, osasi kertoa tarinoita loppumattomiin, vaikka hän muutoin olikin vähäsanainen ja harvapuheinen.

Ei, tukkipojan elämä, se on ihanaa, viikkokausittain laiskurin työtä ja sitten, kun on kyllikseen levätty ja ollaan väsyksissään paljaasta joutenolosta, ylimääräistä ponnistusta ja hengenvaaraa.

Oli ilta heinäkuun alussa. Oli sivuttu Korkiavaaran suuri tunnushonka, oli ennätetty Pallasmaan saarien ohitse ja suoritettu osa Ristisaartakin, ja edessä oli yksi Pielisjärven suurimpia selkiä.

Kesäyön taivas purppurapunaisena lännessä, vaaleine tähtineen, keveine, äärettömyydessä häilyvine pilvineen kuvastui selän hopea-häiveiseen pintaan, ja kehyksenä seisoivat rannan lepät, kummut ja kukkulat ylösalasin käännettyinä sen ympärillä. Oli kuin mahtava, ääretön pallo, jonka keskessä lautta, jumala ties minkä voiman kannattamana, häilyi tuossa äärettömyydessä syvyyden ja korkeuden välillä. Silloin tällöin kajahutti huiluäänensä joku valvova laulurastas, joka ei vielä ollut kevätlaulujansa unhottanut, ja sävelaallot toi laulun järven yli.

Illan suloisuus ja hiljaisuus sekä luonnon kauneus olivat saattaneet lautan koko väestön ylevään mielentilaan.

Vahva Matti istui vaimonsa kanssa kojun vieressä puhuen matalalla äänellä ja pitkäveteisesti siitä onnesta ja huolettomasta tulevaisuudesta, joka heitä odotti.

Suutari ratkaisi ajatuksissansa kristillis-yhteiskunnallisia kysymyksiä ja hyräili sillä aikaa Sankeyn riemuvirsiä uskovaisten autuuden toivosta.

Jaakko Trast, sotilas, ja Nestor Rönni loikoivat selällään lautalla, vetivät iltasavujaan, nauttivat viileydestä ja katselivat tupakansavua, kun se tuprusi ylös ja katosi illan utupilviä kohti.

Kojun takana istui Halli koira, kieli riipuksissa ja häntä vedessä. Hänen vierellään istuivat Elli ja Kaarlo keskellä elämän onnea ja iloa, Elli ruusunpunaisena, Kaarlo kovin kalpeana. Ellin terveet huulet olivat puoleksi auki, hänen silmänsä haaveksivat. Katseella, joka ilmaisi sekä lapsellista turvattomuutta että itsetietoista neitsyllisyyttä katseli hän Kaarloa silmiin. Oli noissa hänen silmäyksissänsä kainoutta ja iloa, oli mitä hellinti lempeyttä. Kaikki sanoivat nuot nuoret toisillensa, suullista sanaakaan lausumatta. Heidän sydämmensä kohtasivat toisensa ja sulivat yhteen, kuten salaiset lähteet, näkymättömästi, hiljaisuudessa, vastustamattomasti. Ja Kaarlon tarttuessa Ellin hentoon käteen, jonka hieno rakennus ja kalpea iho ilmaisivat pitkällistä sairautta, vavahutti näitten molempain nuorten ruumiita suloinen tuska, joka seisatti heidän sydämmensä tykytystä. Enkeli paljaine lyövine miekkoineen oli jättänyt vartiopaikkansa paratiisin portilla; he olivat astuneet sisään ensimäisen rakkauden pyhään puistoon.

Hiljaisuus, juhlallinen mieliala ja tuo nuoren rakkauden onni olisivat kyllä vielä kauemmin kestäneet, joll'ei Antti, joka monta tuntia oli istunut onkimassa, yht'äkkiä olisi tuntenut itseänsä nälkäiseksi ja pyytänyt ruokaa. Maria pani ruuan esille. Päivän sietämättömän kuumuuden perästä virvottiin jälleen uuteen eloon. Ruokahalu oli hyvä, ja nuoriso kyllä piti siitä huolta, että keskustelu pysyi vireillä. Puhuttiin sitä ja tätä.

-- Puhu jotakin, Nestor Rönni, sanoi Antti, sinä olet jo kauan sitten luvannut kertoa meille jonkun sadun.

-- Minä kerron sadun, sanoi suutari, jonka minä olen itse tänään sepittänyt.

-- Älkää te, kertokoon Rönni, sanoi Antti, hän osaa niin hyviä tarinoita kertoa.

-- Annetaan nyt suutarin kertoa, sovitti Maria, koska hän itse on sepittänyt satunsa.

Ja suutari alkoi pitkällä johdatuksella, kuinka hän oli ollut herännäinen, baptilainen, metodilainen ja kaikkia mahdollisia -laisia, jälleen yhtynyt valtiokirkkoon, ja nyt, naulatessaan ja naputtaessaan, pijetessään ja vetäessään, oli alkanut miettiä joitakuita tärkeitä opin pykäliä, muun muassa helvetin oppia. Hän ei ollut saavuttanut rauhaa eikä lujaa ja varmaa vakaumusta, jonka tähden hän oli ko'onnut kaiken omaisuutensa ja oli nyt matkalla erään suuren hihhulipapin ja profeetan luokse Rantasalmelle keskustellaksensa tästä tärkeästä asiasta.

-- Niin, mutta kertomus, satu, sanoivat toiset.

-- Kyllä, näin se kuulun, se kertoo tekopyhästä räätälistä:

-- Oli kerran räätäli, joka oli kaikkien muitten räätälien kaltainen: vaikka hänelle olisi antanut kymmenen kyynärää sarkaa pukuun, aina leikkasi hän sen niin, että vaate juuri hädin tuskin riitti, eikä mitään jäänyt liikaa omaajalle. Sitä paitsi eli hän salassa syntistä elämää, mutta oli niin tekopyhä, ett'ei pappi eikä lukkarikaan voinut häntä läpikatsoa, vaan luulivat kaiken olevan niinkuin olla pitikin.

-- No niin, eräänä päivänä kuoli hän, ja hänen sielunsa yritti sisään taivaaseen.

-- Kuka sinä olet, sanoi Pietari, joka seisoi taivaan valtakunnan ovella.

-- Minä olon räätäli, minä, ja tahtoisin taivaan valtakuntaan.

-- Vai niin, odota vähän, odota vähän.

-- Hyvä herra apostoli, sanoi räätäli levottomasti, älkää olko ankara minulle, en minä ole toisiakaan räätäleitä huonompi, sen minä voin vakuuttaa, ja kaikkia suutareita paljoa parempi.

-- No, no, mene siis sisään.

Pietari raotti ovea ja räätäli luikahti taivaan valtakuntaan.

Ja tyytyväinen hän nyt oli. Hän ihmetteli kuinka niin helposti ylipäänsä kävi kirkkauden valtakuntaan pääseminen.

Ja kuinka kaunis tämä taivas oli, johon hän oli tullut, ja kuinka säteilevä valo täällä olikin, ja mikä kaunis soitto sitten, ja kaikki kulkivat autuaina loistavissa valkeissa vaatteissaan.