Part 5

Vaimon kasvot synkistyivät, hänen viisaat siniset silmänsä alkoivat säkenöidä, hänen pieni vartalonsa suoristautui.

Vastoin kansan tapaa, ensin pitää pitempi sovelijas vaitiolo, sanoi hän lyhyesti ja karkeasti:

-- Mitä tahdotte? Tänään on jo kylläksi juotu.

-- Niin, emäntä, todella sekä kylläksi että liiankin, vastasi Veikkoliini, samalla astuen rohkeasti ja ujostelematta sisään huoneeseen. Älkää muutoin pahaksi panko, että tulen näin myöhään, puoli yhdeksän iltasella, mutta minulla on tärkeä asia, joka ei salli lykkäystä, ja minun täytyy matkustaa viimeistään huomisiltana. Olen saanut toimekseni ostaa muutaman kymmenen tuhatta kuutiojalkaa tukkeja, jotka kruunu täällä Rakkolan kylässä myy, ja sinne täytyy minun matkustaa.

-- No, mikä asiana?

-- Eikö miehenne ole teille kertonut haluavani ostaa teidän tilaanne?

-- Mitä! meidän osuutemme täällä kylässä? Ei, sitä hän ei ole sanonut!

--- Jahah, hän lupasi minulle puhua teille asiasta, ja minä aivan mielelläni tahtoisin saada vastauksen huomenna.

Veikkoliini pani tupakkaa piippuunsa, otti paljaalla kädellä hiilen uunin liedeltä, sytytti piipun, istuutui pöydän ääreen ja alkoi esittää kaupan kaikki erikoiskohdat, Maria kuunteli tarkkaavaisesti, kyseli, aprikoitsi, punnitsi kaupan kaikki hyvät ja huonot puolet, mahdolliset edut ja tappiot. Veikkoliini huomasi pian ihmeekseen ja ihastuksekseen, miten selvä ja tarkka hän oli. Tässä oli parasta menetellä niin suoraan kuin asianhaarat myönnyttivät; muutoin hän varoisi petosta, ja kauppa jäisi kesken. Ihastuksissaan emännän terävästä mielestä löi hän molemmilla käsillään polviansa, ajatellen itsekseen, että tuommoinen vaimo olisi hänelle sopinut -- jospa olisin tietänyt emännän ymmärtävän kauppoja, en suinkaan olisi kuluttanut aikaani kapakassa. Ja Veikkoliini esitti kaupan mehuvin häivein, huomauttaen myymisen kaikki edut.

-- Talo on hinnoitettu kuuteentuhanteen kahdeksaansataan, minä annan tuhat enemmin, jos asia tulee selville pian. Tuonne naapurin koskeen rakennan sahan, ja Matti jää asumaan tähän tupaan ja hoitamaan sahaa kaikeksi ijäkseen, lopetti hän ehdotuksensa.

Emäntä katsoi mieheensä, vaan Matilla ei ollut mitään sanomista.

-- Niin, katsokaa, sanoi hän epäillen, asia on se, että hänen on hiukan vaikea laskea lukua ja hoitaa päivätyölistoja ja semmoista, niin etten tiedä, voiko hän hoitaa sahaa.

-- Mutta te sitte! Varmaan luette kuin pappi ja laskette lukua kuin ruununvouti, sanoi Veikkoliini. Ja jollette te jouda, lisäsi hän, niin tuo poika tuossa, jonka Matti siepasi itselleen, kuuluu olevan oikea "tsjotta lauta".

-- Kuules Matti, sanoi Maria, tunnethan koko tämän kaupan nyt.

-- Sen tunnen, sanoi Matti.

-- No niin, olet varmaan tänään saanut enemmän kuin hyvin jaksat kantaa, paneppas sinä nyt maata, niin minä puhun Veikkoliinin kanssa, kuulen hänen ehdotuksensa, ja huomenna saat sitte itse määrätä, miten tahdot.

Ja Matti peräytyi, sotakunnia säilytettynä. Hänhän se kumminkin oli, joka asian ratkaisi. Sen vaan sanon, lisäsi hän, Blumesta en eroa, ennenkuin viimeinen hirsi on uitettu Suikkilaan.

-- No niin, onhan siis asia selvillä, sanoi Veikkoliini, ja hänen äänensä värähteli.

-- Niin, tietysti, jos Matti...

-- Matti! Veikkoliini hymyili, Matti, niin tietysti, niin!... Muutoin olisi tämä asia paperille pantava, ja sitten olisi kauppasopimuskirja kaikista, talosta metsineen, tehtävä.

Nyt syntyi kaupanhieronta ja tinkiminen, joka kesti tuntimääriä. Veikkoliini tarjosi seitsemäntuhatta kahdeksansataa markkaa koko talosta: kolmesataa puhdasta rahaa, loput ostosummasta jäisivät vielä kuukaudeksi Blumelle ja kulkisivat viiden prosentin korolla.

-- Eipä, puhdasta rahaa pitää olla, sanoi emäntä.

-- Ottakaa toki syitä korviinne, emäntä; kysykää Matilta, itse hän kuuli, kun nuori Blume määräsi ajan, jolloin rahat maksetaan, ja tässä näette talletuskuitin, ja povitaskusta haki hän esille saksankielisen talletuskirjan.

-- Kuinka on, Matti, kuulitko? sanoi emäntä kääntyen tupaan päin. Ei sentähden, lisäsi hän puolustellen, etten uskoisi Veikkoliiniä.

-- Kuulin kuin kuulinkin, vakuutti Matti unisena, mutta juhlallisena. Ja Suikkilan konttorista olivat rahat maksettavat, se on aivan oikein.

Mutta varovainen Maria ei niin hevillä antautunut, hän teki uuden kysymyksen, joka enensi Veikkoliinin ihastuksen häneen vielä enemmän, kysymyksen, joka häntä melkein hämmästytti ja ällistytti.

-- Noh, luuletteko myöskin rahain olevan hyvässä säilyssä Blumella?

Matti, joka vielä istui sängyn laidalla, näytti ensi kerran; eläessään hävehtyneeltä vaimonsa puolesta.

Veikkoliini katsahti ylös, punehtui hiukan eikä vastannut muuta kuin: säilyssä Blumella! No vielä hän kysyy!

Emäntäkin punehtui. Niin, niin, semmoista on kyllä kuultu ennen mailmassa, sanoi hän.

Veikkoliini katsoi nyt kaupan melkein tehdyksi. Vitkaan hän nousi, pudisti emännän kättä ja meni. Seuraavana päivänä oli sopimuskirja allekirjoitettava.

Unehtumattoman muiston tästä kaupanteosta otti Veikkoliini mukaansa: vilpittömän ihastuksen Matin vaimoon. Olipa hänellä selvin, tarkin ja terävin pää, mitä hän oli tavannut. Kysyä, josko Blume oli luotettava, sekin jo osoitti suuren määrän arvostelukykyä ja ymmärrystä, ja sitte vielä tuo uutteruus ja ulkomuoto. Tosin kyllä hän ei ollut semmoinen kuin hänen surtunsa kerran, mutta herra jumala... Ihan semmoisen vaimon, kuin Maria, tarvitsisi hän.

Jos jotain tapahtuisi Blumelle, niin olisihan se todellakin ikävä emännän tähden. Mutta muutoin, ehkä hän oli väärin laskenut, ehkä sekä tataarilainen että Feodor Sergejevitsch erehtyvät. Tuon puheen Blumen epäluotettavaisuudesta ovat ehkä kauppahuoneen kilpailijat keksineet ja levittäneet. Kun kaikki selvenee, on ehkä Blume yhtä vankka kuin ennen. Se vaara, joka hänestä näytti niin uhkaavalta, niin lähellä olevalta, kun hänen omaa nahkaansa kysyttiin, se eteni nyt kaukaiseen etäisyyteen, haihtui ja himmentyi, niinkuin hän oli nähnyt höyryn höyrylaivan torvesta haihtuvan mitättömiin. Kihisevän kuumana nousi höyry vinkuen kattilahuoneen synkästä, pimeästä sisuksesta, se uhkasi polttaa, hävittää ja kaltata kaikki edessään, vaan tuskin ehti se piirtäytyä selkeää sinitaivasta vasten, ennenkuin se jo oli poissa, haihtuneena, tyhjän avaruuden imemällä. Ihan niin saattoi olla tuon huhun kanssa Blumen huonosta varain tilasta.

VII.

Seuraavana päivänä tulivat Veikkoliini ja Hultila, joka näytti uniselta, ja sumuiselta, ja heidän seurassaan vielä kolmaskin henkilö. Nyt oli kauppa Matin kanssa tehtävä.

Maria oli siivonnut tupansa. Kahvipannu savusi ja porisi. Hän itse käveli totisena ja suopeana askareissaan. Elli tytär, pieni, solakka, tavattoman henkevännäköinen olento, juoksi edestakaisin tuvan ja aitan välillä. Matti itse istui pöydän ääressä perä-istuimella, edessään karttoja, saantikirjoja, jakokirjoja, kihlakunnanoikeuden päätöksiä y.m., näyttäen kovin miettiväiseltä. Hänen vieressään istui hänen ystävänsä Jaakko Trast.

Veikkoliini ja hänen apulaisensa astuivat tupaan; heidän tervehtiessään isäntää ja emäntää, haisteli tarkoin heitä kiperähäntäinen karhukoira Halli. Käytiin istumaan, juotiin kahvia ja juteltiin muista asioista, niinkuin kohtelijaisuus vaati, vaan ei siitä, jota kaikki kuitenkin enimmän ajattelivat. Vasta sitten, kun oli puhuttu korjuusta ja kalastuksesta, johti Veikkoliini puheen kauppa-asiaan. Tätä oli kumminkin perhe jo kuukausia keskustellut, kylässä sitä oli käännelty ja väännelty, moitittu ja kehuttu, niin ettei siihen ollut paljon lisäämistä; siitä syystä saatiinkin kauppa nyt verraten lyhyessä ajassa valmiiksi. Tunnin kuluttua oli kaikki selvillä.

Seitsemällätuhannella kahdeksallasadalla markalla saisi Veikkoliini koko talon metsineen lainoineen. Rahat jäisivät kauppahuone Blumen haltuun, paitsi kolmesataa markkaa, mikä summa oli maksettava puhtaassa rahassa. Matti ja hänen perheensä saisivat toistaiseksi jäädä asumaan vanhassa asunnossaan. Nuo olivat kaupan pääpykälät.

Hultila luki ääneen kauppakirjan hitaalla, pitkäveteisellä ja tekopyhällä äänellä, joka siihen määrään Matin mieleen muistutti kirkkoa ja lukusia, että hän tahtomatta, tietämättä pani kädet ristiin ja alkoi haukotella.

-- Hm, sanoi hän, kun lukeminen oli loppunut; kyllähän ne rahat ovat ihmeellisiä kalusia. Tuollahan ne nyt loikovat Blumen arkussa sikiämässä.

-- Niin, kyllähän se niin on, arveli Veikkoliini. Ja nyt olette herrasväen kaltaisia, asutte ilmaiseksi, juotte kahvia joka päivä, elätte kuin taivaan linnut kesäpäivänä, iloisina, kylvämättä, kyntämättä. Kahdesti vuoteensa lentävät rahat Viipurista taskuunne; ja suopeimmalla äänellään lisäsi hän: no, kirjoita alle nyt vain.

Matti otti kynän, kasti sen musteastiaan ja pusersi sen sormiensa lomaan, niin että kynnet valkenivat, mutta juuri kun hän oli nimensä kirjoittamaisillaan, sillä sen hän osasi kirjoittaa, sanoi "matami" äkkiä: ei kaikki vielä ole selvillä.

Veikkoliinin koko ruumista vihlaisutti, oliko vieläkin joku este?

-- No, mitä sitte? sanoivat hän ja Matti yhtä haavaa.

-- Erikoisoikeus! Niin, erikoisoikeus! sanoi emäntä. Katsokaa, Veikkoliini, Matilla on isänäidin äiti, hän on niin vanha, ettei kenkään enää tiedä, milloin hän on syntynyt, hän on varmaankin jo sata vuotta. Hänellä on erikoisoikeus talossa. Aina kun talo on ostettu, on se pysynyt voimassa, ja se on nytkin huomioon otettava ja noudatettava. Hän asuu tuolla niityn äärellä saunassa, joka on yhtä vanha kuin hän itsekin. Muutoin on hän vielä kepeä ja reipas iäkseen, itse hän kävelee, pitää huolta omastaan ja muistaa kaikki, mitä tapahtui kaksikymmentä tahi kolmekymmentä vuotta sitte. Hänelle pitää asia ilmoittaa, nuo hänen ehtonsa täytyy panna kirjaan.

-- Kuules, Elli, mene sinä vanhuksen luo, te olette hyviä ystäviä, ja kysy häneltä, tahtoisiko hän tulla tänne, vai tulemmeko me sinne keskustelemaan asiasta.

Elli meni, nopeana kuin västäräkki, vanhuksen luo. -- Luulempa parhaaksi, että ilmoitan hänelle, mikä on puheena, sanoi tyttö nokkaviisaasti, muutoin hän suuttuu.

Veikkoliini istuutui taas, sytytti tupakkansa ja odotti.

-- Mikä on mummon nimi, onko hänen kanssansa vaikea tulla toimeen?

-- Kaisu on hänen nimensä, kyllä hän vaikea on, tuskin hän ketään muuta, kuin Elliä, pihalla kärsii. Elliä mummo rakastaa silmittömästi, kuten narttu penikkaansa. Se ei ole minulle mieleen tuo, hän opettaa tytölle kaikenlaiset jumalattomat loihturunonsa ja kertomuksensa Väinämöisestä ja kaikki nuot.

-- Loihtiiko hän?

-- Sitäkin hän tekee. Hänen saunassaan käy vähintäkin seitsemän pitäjän ihmisiä; loihduillaan hän poistaa taudit. Mutta vait, tuossahan he tulevat..

Kuultiin vanhuksen sauvan polunmukaisesti kolkkuvan lattiaan. Nyt avasi tyttö oven, tuki vanhusta, kun tämä vaivalla kapusi korkean kynnyksen yli. Hän kävi kumarassa, kasvot olivat mullankarvaisia, iho leuan alla riippui tuhatkurttuisena. Hänen pienet vetiset silmänsä katsoivat häijysti ympärilleen. Vuodet olivat hänestä mehun ja voiman imeneet, näytti siltä kuin peittäisi iho ainoastaan luurangon. Ei hän paljon viimeisinä vuosina ollut puhunut. Sitä aikaa, jossa hän nyt eli, ei hän ymmärtänyt, hänen päässänsä pyöri puoliselviä ajatuksia, hämäriä unia elämästä, joka oli eletty jo ennenkuin se sukupolvi, joka nyt oli toiminnassa, oli syntynyt.

Kun Matin vaimo ja Elli olivat saaneet hänelle selitetyksi, mikä oli puheena, syttyi hän yhtä järjettömään kuin ankaraan vihaan. Tämä viha leimahti kuni liekki hiilissä, jotka hänen sisuksessaan eivät vielä olleet sammuksiin palaneet. Hän avasi hampaattoman suunsa, josta pulppusi vihaisia, kiukkuisia sanoja, sanoja, jotka tulivat puuskittain, ajatuksia, jotka olivat särkyneet ja murtuneet, ennenkuin ne sydämmen pohjasta ja aivojen kätköltä ehtivät sammaltavalle kielelle ja vapiseville suupielille. Mutta mikäli viha lämmitti hänen turtunutta sieluansa, heräsivät muistot jälleen, ja jotain, jota hän kauvan oli hautonut, -- jotain, jota hän nuorena oli runona kuullut, -- sillä toinen sana oli ikäänkuin kasvettunut toiseen, kun toinen suusta suoltui, seurasi toinen mukaan, kuni rengas ketjuissa -- kasvoi hänen puheestaan.

-- Sinä olet metsän myynyt, sanoi hän, olet myynyt, olet myynyt...

Turvan parhaan talokkahan, Linnan lujan meikäläisten, Talon suojan voimakkahan Kodin vahvan varjeluksen. Miksi niitty, miksi laidun, Miksi pellot, vainiotkin, Jollei kasva honka hoikka, Kohoavi kuusi kaunis? Mistä suoja jyväselle, Varjo, veikko, kultaselle, Tähässä kun piilelevi, Viherjänä lymyilevi? Metsä ompi viljan suoja, Metsä hallan tuhot torjuu, Metsä lämmön pidättävi, Kätköissänsä säilyttävi. Jospa halla kaikitenkin Kauniit laihot hävittäisi, Pellon lahjat turmelisi, Elon ehdot tuhoaisi, Mistä silloin pettu saadaan, Leivän sijainempa syntyy? Metsä antaa kaskimaita, Missä ohra kaunis kasvaa, Tuhassapa tuleentuvi. Metsä asunnonkin antaa, Varjon kesän helteheltä, Suojan talven pakkaselta. Metsässä on hauska hiihtää, Suksin salolla sujahtaa Ilvestä ajettaessa, Pesää karhun etsiessä, Kutsuu tetren seuratessa. Laulun sulon, marjain mehun, Männyn mäihän, koivun mahlan, Kaikki meille metsä antaa, Ilmaiseksi tarjoavi. Metsä ompi turvapaikka, Lymypaikka sodan tullen, Kumpa ryssä partasuinen, Vihollinen julki julma, Lähestyvi taloamme.

Metsättä ei taida kenkään Suomessamme eleskellä. Joka metsän hongat myypi, Kuuset kaikki luovuttavi, Mi kaiken tavaransa, Luopuu ihan onnestansa, Hävittävä rikkautensa.

Hän löi sauvansa laattiaan, ikäänkuin runon poljennon ilmoittamisella teroittaakseen sen sanoja kuulijainsa mieleen oikein vahvasti. Hävittävi rikkautensa -- rikkautensa -- rikkautensa. Mutta satavuotiaan muisti petti hänet runon loppuessa. Sanat olivat kannattaneet ajatukset, kun sanat ja poljento loppuivat, loppuivat ajatuksetkin. Hän ei enää tietänyt, minkä tähden hän täällä seisoi, kuten houkkio näitten kaikkien vierasten ihmisten keskellä, jotka eivät olleet vielä syntyneinäkään, kun hän jo oli vanha kulunut eukko, hän katsoi harhailevin silmin ympärillensä, avuttomuuden ja kummastuksen ilme kuvastuneena tuhatkurttuisissa kasvoissansa. Hitaasti hän kääntyi, ja sauvansa sekä Ellin käden nojalla läksi hän taas horjuvin askelin ulos tuvasta.

Kun hän oli joutunut kynnykselle, lienee hänessä herännyt joku muisto siitä, minkätähden hän oli täällä, sillä äkkiä kääntyi hän taas tupaan päin ja kolahutti voimakkaasti sauvansa kynnykseen. -- Minä en koskaan tästä talosta lähde, en koskaan -- sanoi hän sähisevällä äänellä.

-- Eihän teidän tarvitsekaan lähteä talosta, vastasi Veikkoliini kärsimättömänä. Vanha mummo on täällä pysyvä kaikessa hyvässään täydellisesti, kuten ennen, niin totta kuin nimeni on Veikkoliini.

Vanhus näytti taaskin käsittävän, mitä hän sanoi. -- Minä en koskaan lähde, sanoi hän vieläkin kerran, ollen jo ulkona pihalla.

Matti, joka kaiken tämän tapahtuessa oli seisonut pöydän takana, ja joka syvästi kunnioitti esi-isien syntysanoja ja hämärästi pelkäsi runojen loihtuvoimaa, kuunteli vavisten hänen puhettaan. Hänen otsansa oli hiessä, tuskauttava ahdistus valtasi hänen mielensä, ja kuiskaavalla äänellä sanoi hän vaimolleen: vanhus oli ehkä sittenkin oikeassa.

Veikkoliini oli istunut, tyynenä, kuten näytti, piippuansa imemässä. Silloin tällöin sylki hän tarkkana kuni oravanampuja oksanreikään, joka oli laattiassa noin puulentoista sylen päässä hänestä. Mielessään hän kuitenkin oli yhtä kauhistuneena kuin Matti, hänen paha omatuntonsa soimasi häntä, mutta hän käsitti tilaisuuden tärkeyden. Yksi ainoa silmäys Mattiin oli hänelle ilmoittanut kaiken taas riippuvan hiuskarvasta. Istuessaan, onneksi hänelle, selkä vasten päivää, niin ettei kasvoja selvästi voitu erottaa, sanoi hän lyhyesti ja mahtavasti:

-- Mitäs vielä, ämmäin loruja, semmoisia miehiä me emme ole, että meitä ämmäin lörpötys pelottaisi purkamaan sanamme ja lupauksemme. Nyt menemme ryyppyä ottamaan kaupantekijäisiksi, vai kuinka Matti? Ja verkalleen hän rupesi kokoamaan kaikki kapineensa, kartat, saantikirjat, piippunsa ja kirjoitusvehkeensä.

-- No, kirjoitatteko alle, vai ettekö kirjoita? sanoi hän välinpitämättömällä äänellä.

Jos Matin vaimo nyt olisi lausunut yhden ainoan sanan, niin on hyvin mahdollista, että Matti olisi purkanut koko kaupan. Mutta edelliseen, joka ei voinut tuota vanhaa häijyä "noita-akkaa", joksi hän häntä sanoi, kärsiä, ei tuo kohtaus ollut vaikuttanut melkein mitään, erittäin kun hän ei täysin käsittänyt runon sisällystä, ja paitsi sitä oli hän luonteeltaan epärunollinen, kuten usein on niitten laita, jotka ovat eläneet monenlaisissa sivistysoloissa. Vanhuksen itsepintaisuus ainoastaan suututti häntä, ja tämä suuttumus kuten myöskin hänen miehensä liikutus, jota hän piti heikkoutena, viekotteli häntä lausumaan:

-- Veikkoliini puhuu kuin mies.

Veikkoliinin silmät säkenöitsivät, hän katseli kaunista, vielä nuorekasta naista. Tämän rohkeus, hänen selvyytensä herätti hänessä ihmettelyä, oikeammin, hän oli semmoisen tunteen vallassa, että mitä tahansa Maria nyt olisi sanonut, olisi se hänessä ihastusta herättänyt.

Matti kirjoitti alle, otti talletuskirjan vastaan, kuittasi ostosumman, sai kolmesataa markkaa ja kauppa oli selvillä. Ei, ei aivan selvillä vielä, sillä juuri nyt tuli Matin poika Antti ja vaivaishoitopoika Kaarlo sisään. Kun Antti sai kuulla, että talo oli myyty, päästi hän kovan vaikerruksen. Kyllähän isä ja äiti saivat myydä, mitä vain tahtoivat, mutta Hurjaa eivät, se oli hänen hevosensa, sen hän jo pienenä poikapätkänä oli isältään saanut, eikä Hurjaa saatu myydä, ei milloinkaan eläessään, ei milloinkaan!

Niin syvä oli pojan suru, niin äänekäs hänen vastalauseensa ja voivotuksensa, että Veikkoliini palauttaaksensa rauhaa perheesen, suostui vähästä korvauksesta, josta heti sovittiin, antamaan Hurjan takaisin nuorelle isännälleen. Nyt pyhki Antti pois kyyneleensä ja meni tyytyväisenä talliin, viettääksensä, vaitelijaana kuin ainakin, aikansa nelijalkaisen toverinsa kanssa.

Vasta nyt oli kauppa selvillä.

* * * * *

Kun Elli vanhuksen kanssa meni pihan yli eukon saunaan, seisahti runonlaulajatar äkkiä.

-- Kuuleppas, Elli, kuinka hän sanoi nimensä olevankaan, tuo mies tuolla.

-- Veikkoliini!

-- Jahah, niin se oli, Veikkoliini. Näytti siltä, kuin olisi hänen hitaissa aivoissaan muodostunut ammoisten aikojen kuvia ja nimiä. Hän puhui itseksensä jotakin punakeltaisesta silkkiliinasta. Useampia kertoja mainitsi hän Veikkoliinin nimeä. Näytti siltä, kuin joku muisto muinaisuudesta olisi pujahtanut esille. Äkkiä sanoi hän saattajalleen:

-- Muistatko Elli, mikä se olikaan sen naisen nimi, joka eräänä päivänä kevät-talvella, koivun jo mahlalla ollessa, ja mustan kanan jo munia aloiteltua, tavattiin poikinensa tuolla avannolla? Hän kannettiin minun luokseni. Hänelle luin luvut kylmän vikoja vastaan ja...

-- En, mummo, siitä en koskaan ole kuullut puhuttavankaan.

-- Etkö sinä muista sitä, sanoi vanhus. Hänellä oli kolmivuotias poika mukanaan, josta oli semmoinen puuha, ei kukaan tahtonut poikaa, kun hän oli ulkopitäjäläinen. Se oli mennä vuonna, tahi ehken se oli ennen.

-- Ei, mummo, ei tässä talossa ole kenkään kuollut, niin kauan kuin minä muistan, vastasi tyttö. Eerikki, hän putosi lautalta ja hukkui koskeen.

Samassa huomasi vanhus emäsian, joka oli tunkeutunut hänen asuntoonsa. Eukko kiukustui, hoiperteli ovelle, herjaili, rähisi ja hosui sauvallansa ympärilleen. Se pikainen mielikuva, joka hänen muistissaan oli herännyt eloon, oli haihtunut pois.

Kun Elli palasi tupaan, oli Veikkoliini mennyt.

VIII.

Veikkoliinista tuntui, ikäänkuin olisi leivonen ollut suljettuna hänen rintaansa, suljettuna pieneen ahtaaseen häkkiin, jossa se ei voinut liikuttaa siipiänsä, eikä päästää riemuääntä. Hänen täytyi hakea yksinäisyyttä oikein antaaksensa vapautta ilollensa, aukaista leivon häkkiä. Hän oli pelastettu, pelastettu joka tapauksessa, tuon suuren romauksen tapahtuessa, jos se tapahtuisi, oli hän pinnalla uiva. Niin, kukatiesi ... ja aavistavalla ilolla katsoi hän kauas tulevaisuuteen. Tuo pelätty rojahdus toisi ehkä mukanaan hänen onnensa ja menestyksensä. Kun kaikki hajoaisi ja menisi palasiksi, olisi helpompaa poimia yksi ja toinen herkkupala, kuin nyt, kun kauppahuonetta vielä pidettiin vankkana ja kaikkein kohtausten tapaamattomana.

Hän käveli niin kiiruusti, kuin hän sen suinkin sovelijaaksi katsoi, keskievariin, otti vielä kerran tuon kallisarvoisen paperin tarkastettavakseen ja luki sitä tarkkaavaisesti. Entäs jos siinä olisikin joku aukko. Ei, paperi oli oikea; ehyt oli verkko, jolla hän saaliinsa aikanansa vetäisi maalle.

Hänen iloonsa sekaantui kumminkin jonkinlainen katkera sivumaku. Jos jotakin tapahtuisi kauppahuoneelle, niin olisi kaikessa tapauksessa sääli Mattia; se tahtoo sanoa hänen vaimoaan. Hän se oli nainen, jolla oli pää oikealla paikallaan, ja niin sievä hän oli. Sen minä mielelläni naisin. Hän punastui hieman ja hymyili itse omille sanoilleen ja unelmilleen voimatta kumminkaan niitä karkoittaa.

Siten istui hän kauan vajonneena ajatuksiinsa. Vihdoinkin malttoi hän mielensä, kääri kokoon paperinsa ja istuutui kirjoittamaan valtakirjaa Hultilalle, hankkimaan ensi viikolla oikeudessa laillisen vahvistuksen kaupalle.

Nyt alkoi Veikkoliinille työn ja ponnistusten aika. Tämä oli semmoinen aika, josta hän saattoi sanoa: silloin kun se parhaana ollut on, on se työtä ja vaivaa ollut. Hän oli alituiseen matkoilla Kiiskilän kylän ja Saimaan rannoilla olevien kaupunkien välillä. Hän oli ryhtynyt suureen tuumaan, tuumaan, jota hän kauan oli miettinyt, hän aikoi ruveta sahan-isännäksi. Etempänä Kiiskilän kylässä oli koski, ja siinä vanha ravistunut mylly. Halvalla hinnalla oli hän ostanut koko romun. Vedenvoima, putouksen korkeus ja myllynratas eivät olleet missään sopivassa suhteessa myllynkiviin ja rakennukseen, jossa ne olivat. Veikkoliinin kokenut ja käytännöllinen järki heti huomasi, että tässä oli sovelijas sahan paikka. Ja sen hän aikoi rakentaa, ja sen avulla vaihtuisi hänen harhaileva, epävarma elämäntapansa pysyväiseksi, varmaksi ja tuottavaiseksi. Hän tulisi tukkijunkkarista patruunaksi, sahan-isännäksi, liikemieheksi sanan täydessä ja todellisessa mielessä.

Sitkeällä kestäväisyydellään ja erään kokeneen rakentelijan avulla, joka oli ollut entisessä tie- ja vesirakennusten koulussa, sai hän sahansa lyhyessä ajassa valmiiksi. Vähitellen oli hän hankkinut itsellensä melkein koko kylän ulkopalstat, sillä kun Matti Kiiskilä oli myynyt tilansa ja kylässä tuli tunnetuksi, minkä suunnattoman summan hän oli saanut tilastansa, valtasi myyntikiihko talonpojat. Tuli muotiasiaksi, taloudelliseksi opiksi, josta kaikki olivat yksimieliset, että parasta, minkä talonomistaja Kiiskilässä saattoi tehdä, oli myydä vähintäkin metsänsä ja aloittaa maakauppa tahi pahimmassa tapauksessa panna rahansa pankkiin ja itse antautua tukinhakkaajaksi, uittajaksi ja sahantyömieheksi. Onneksi olivat ajat yhäti vielä huonot, kylä loittona ja melkein huomaamaton; muutoin olisi useampi kuin yksi myynyt tilansa polkuhintaan. Veikkoliini oli kuitenkin ruvennut aavistamaan seudun tilaa, hän tiesi mitä hänellä oli tehtävänä. Hätäilemättä ja kiirettä tekemättä osti hän mitä hänelle tarjottiin, hän antoi hedelmän pudota ales valmiina ja kypsenä, ravistamatta puuta. Ei vielä ollut montakaan kuukautta kulunut, kun hän jo oli anastanut itsellensä kaikki, mitä hän voi, ennenkuin joku toinen ennätti tulla tähän kultalaan, jossa jokainen tuntui olevan valmis häntä auttamaan perustuksen laskemisessa hänen uneksitulle varallisuudellensa, hänen toivettensa kultalinnaan.