Part 10

Vaan ei aikaakaan, niin alkoi jo räätälistä täällä sisällä tuntua liian valoisalta; hänen silmiänsä häikäisi, ja soiton helinä vaivasi hänen korviansa. Urhollisesti kesti hän kumminkin hetkisen koettaen olla onnellinen, kuni toisetkin. Lopuksi tunsi hän kumminkin, että hänen kävi mahdottomaksi tätä kärsiä. Hänen aivoissaan suhisi ja hänen silmiään pakotti. Ei käynyt, hänen täytyi päästä pois täältä, täällä ei hän voinut kestää.

-- Räätäli kulta, sanoi Pietari, sinä näytät taivaaseen kelpaamattomalta, sinä. Kuinka on laitasi? Pysy hiljaa ja ole tyytyväinen täällä.

Mutta räätäli seisoi oven pielessä Pietaria kurnuttamassa, rakoilemassa ja kiusaamassa: -- laske minut pois täältä, tämä on minulle mahdotonta kärsiä.

Viimein, kun Pietari ei enää edes vastannutkaan hänen rukouksiinsa, kuiskasi hän hiljaa: minä olen syntinen, vaivainen, viheliäinen räätäli, olen petoksella tunkeutunut taivaaseen. En minä sovellu tähän, täällä kärsin kauheaa tuskaa; päästä minut sinne, jonnekka kuulun.

-- Minnekkä sitten, sanoi Pietari?

-- Sinne, oi, sinne, sinä tiedät, ja sana ei tahtonut tulla hänen huuliltansa; sinne helvettiin, sai hän vihdoinkin kuiskatuksi.

-- Räätäli parka, sanoi Pietari, minun käy sääliksi sinua, mutta mitään semmoista paikkaa ei olekkaan. Taivas itse on sinun helvettisi. Hurskaat ovat täällä autuaat, pahat saavat täällä kärsiä tuskaa, Semmoinen on tekopyhän rangaistus.

-- Oi, herra jumala, huusi räätäli. Se on kauheinta, mitä koskaan olen kuullut.

Hänen huutonsa, hänen huokauksensa, hänen valituksensa ja itkunsa, ne kaikuivat sekaantuessaan autuaitten ylistysvirsiin juuri niin, kuin niiden piti kaikua. Miljooniin toisiin ääniin sointuivat ne yhteen sopusoinnuksi, karitsan ylistykseksi, ja ijankaikkisesti tulisi autuus olemaan hänen rangaistuksenansa, ja hänen valitushuutonsa tulisi Herran ylistykseksi.

* * * * *

Kun satu oli lopussa, sanoi Maria: -- Hyi, tuo on ilkeä satu, mitäs kristillisyyttä se olisi, että ei olisi helvettiä. -- Ei tuo sovi lapsille, mene sinä, Elli, sisään, sinä: yökylmä alkaa jo tulla, olit kipeä eilen.

Ei, hän, hän oli terve, mikäs häntä vaivaisi. Ja todellakin, tämä hento vartalo ei näyttänyt koskaan väsyvän, ei koskaan vilustuvan, hänen sisällinen elämänsä oli niin keskeyntynyt, niin vahva, että hän kesti siinä, missä moni vahvempi olisi vikaantunut ainaiseksi.

-- En, minä tahdon kuulla Rönnin sadun Uukuniemen pajarista. Enkö pääse menemästä tuohon kuumaan kojuun?

Elli ei vielä ollut milloinkaan rukousta tehnyt, jonka hänen äitinsä olisi jättänyt kuulematta. Nytkin sai hän tahtonsa täytetyksi.

Kesäyön hämärässä painui Elli lähemmäksi Kaarloa, otti salassa hänen kätensä omaansa ja kuunteli suurimmalla tarkkaavaisuudella Rönnin satua.

Ja Rönni, jonka puhe tavallisesti kuului kuin oven narina, muuttui nyt, kun hän kertoi satua, kaunopuheiseksi. Hänessä oli vähän runoilijaa, hänen puheensa juoksi selvänä ja poljennollisena kuin varstan iskut riihessä. Kuten jokainen varstan isku irroittaa kultaisen jyvän ruumenista ja oljista, niin antoi jokainen Rönnin sana oikean kuvan ja teki oikean vaikutuksen kuulijoihin.

-- Näin kuuluu satu Uukuniemen pajarista:

Oli kerran, kauan, kauan aikaa sitten, rikas pajari, jolla oli kaunis tytär, vaikka hän itse oli kovin ilkeä ja ruma. Pajari asui komeassa hovissaan Hoviharjun selänteellä Pyhäjärven rannalla; hän oli varsin mahtava ja rikas. Hän omasi koko Sortavalan, Ruskealan ja Jaakkiman pitäjät läänityksenä Pihkovan ruhtinaalta, joka oli Moskovan tsaarin, Ivana julman läänitysmies.

Pajari kiusasi ja rääkkäsi talonpoikiansa monella tavalla, niin että häntä koko seudussa sanottiin talonpojanrääkkääjäksi. Julmuuden harjoittaminen oli hänen huvinsa ja ajanviettonsa.

Siihen aikaan olivat tämän seudun asukkaat venäjän uskontoa. Heidän pappinsa ja lukkarinsa tulivat kaikki Valamon luostarista. Pajarin ja luostarin välillä oli alituinen riita, sillä papit ottivat suojellakseen kansaa hänen omavaltaisilta teoiltaan ja nuhtelivat häntä hänen julmuudestaan.

Pajari vaati talonpojilta korkeita veroja ja kaksinkertaisia päivätöitä sekä pakotti heitä juhtien puutteessa vetämään auraa. Tätä he kärsivät napisematta; mutta kun hän omatekoisten oikeuksiensa perusteella, pitäjien omaajana ja kansan herrana, rupesi vaatimaan, että joka morsian vihkimisen jälkeen palvelisi kolme päivää ja kolme yötä hänen talossansa, silloin talonpojat vimmastuivat.

Ja pyhän Vapun päivänä kokountuivat he hiljaisuudessa eräälle korkealle vuorelle, jossa he valittivat ja vaikeroivat niin, että vuorta vielä tänäkin päivänä sanotaan Itkevien kallioksi; täällä he sopivat, ett'eivät enää kauemman kärsisi pajarin sortoa ja julmuutta.

He valitsivat sentähden kolme kertaa kolme viisasta ja kokenutta miestä puhumaan puolestansa.

Kolme miestä sai tehtäväksensä viedä lahjoja ja antimia mahtavalle ruotsalaiselle herralle, joka hallitsi Inkerinmaata, ja jonka nimi oli Jaakko Pontus de la Gardie. Hänelle piti heidän antaa 12 mustaa ahman nahkaa, sillä hän söi ja kalusi ympäriltään kuin ahma, valloitti kaupunkeja, kyliä ja pitäjiä, toisen toisensa perästä, vaan ei kuitenkaan koskaan ollut tyytyväinen siihen, mitä hän jo oli anastanut.

-- Herra ja kreivi! Tule tänne meidän luoksemme, piti heidän sanoa hänelle, auta meitä rankaisemaan sitä jumalatonta pajaria, ja me tottelemme sinua ja maksamme sinulle veroa, niin kauan kuin sinä sallit meidän uhrata pyhälle Hermanille ja annat meidän tyttäriemme olla rauhassa.

Kolmen miehen piti mennä Pihkovan ruhtinaan luo, antaa hänelle kaksikymmentä punaista ketunnahkaa, sillä hän oli viekas ja pelkurimainen kuin kettu, ja sanoa hänelle:

-- Herra ja ruhtinas, tule meitä auttamaan sitä jumalatonta pajaria vastaan, ja me tottelemme sinua ja maksamme sinulle veroa, niin kauan kuin sallit meidän uhrata pyhälle Antrealle, kaikkien slavilaisten ja karjalaisten suojeluspyhimykselle, ja niin kauan kuin varjelet tyttäriemme kunniaa.

Kolmen miehen tuli mennä suureen Moskovan kaupunkiin tsaarin luokse, antaa hänelle kolme kertaa 24 kärpännahkaa lahjaksi, sillä hän oli herra ja hallitsija, ja heidän tuli hänelle sanoa:

-- Tsaari ja itsevaltijas, auta meitä sitä kunniapattoista pajaria vastaan, sillä hän pilaa kaikki meidän nuoret naisemme.

Ja nuo kolme ensimäistä menivät Käkisalmeen. Siellä he tapasivat tuon suuren ruotsalaisen Pontus kreivin; hänellä oli tuhatmiehinen sotajoukko ja talonpoikia ympärillänsä, ja ne kaikki rakensivat teitä ja siltoja eri suunnille; sentähden nimitetään vieläkin metsäpolkuja ja telasiltoja itä-Suomessa "ponnuksiksi". Nuo kolme kokenutta miestä esittivät asiansa kreiville. Näin vastasi tuo suuri kreivi Jaakko Pontus de la Gardie:

-- Menkäät ja sanokaat talonpojille teidän kotiseudullanne, että kun tie Vuokselta Pyhäjärvelle valmistuu, niin minä tulen hirttämään pajarin hirsipuuhun, joka on yhtä korkea, kuin Hamanin hirsipuu.

Ja ne toiset kolme menivät Pihkovaan ja tapasivat Pihkovan ruhtinaan, joka oli villisikoja metsästämässä. Heidän annettuaan lahjansa ja esitettyään asiansa, vastasi ruhtinas:

-- Menkäät ja sanokaat niille, jotka ovat teidät lähettäneet, että voitettuani ruotsalaiset ja valloitettuani Marianlinnan, tulen minä luoksenne ja elävältä poltan pajarin.

Ja kun ne viimeiset kolme tulivat Moskovaan ja oprinnikit [tsaari Ivana III:nen henkivartijat] eivät tahtoneet laskea heitä sisään Ivana julman luokse, niin saivat he kauan odottaa Kremlinin porttien ulkopuolella. Mutta eräänä päivänä kun tsaari oli kipeä, eikä kukaan, ei edes hänen italialainen lääkärinsä, voinut häntä auttaa, muistuivat eräälle hovimiehelle nuo Suomen noitamiehet mieleen, sillä semmoisia heidän luultiin olevan. Hän puhui itsevaltiaalle heistä, ja he tuotiin tuon julman tsaarin luokse.

Tsaari Ivana makasi kultaisessa vuoteessaan, tsaarikruunu vieressänsä ja valtikka kuumeenkipeässä, vapisevassa kädessään. Hänen ympärillänsä seisoi hänen henkivartijansa ja useita mahtavia pajareja. Nuo kolme lähettilästä tarjosivat lahjansa ja esittivät pyyntönsä.

-- Menkäät, vastasi tsaari Ivana, sanokaat niille, jotka teidät lähettivät, että tultuani terveeksi, tulen minä Karjalaan, ja pajari on, sakramentitonna ja voitelematonna, saapa semmoisen kuoleman, jota eivät koskaan pajarini unhota.

Mutta vanhin lähettilästen joukosta katsoi häntä pelkäämättä silmiin ja sanoi:

-- Herra ja tsaari, minä näen sinun silmistäsi, että sinä et enää koskaan parane; kolmen päivän perästä olet sinä kuoleman oma; anna meille itsellemme oikeus rangaista naisten ryövääjää.

[Tämän tapauksen on suuri historiamaalari Jacoby kuvannut "suomalaiset noidat ennustavat tsaarin kuoleman" nimisessä taulussaan.]

Silloin putosi valtikka tsaarin kädestä, hänen huulensa vapisivat.

-- Menkäät jumalan haltuun, sanoi hän, ja hakekaat itse oikeutta itsellenne.

Nuo kolme lähettilästä menivät kotiansa, mutta tuskin oli kolme päivää kulunut, ennenkuin tsaari kuoli, niinkuin Suomen noidat olivat ennustaneet.

Niukkilan kylässä Pyhäjärven rannalla oli siihen aikaan tyttö, jonka nimi oli Maria. Hänen hiuksensa olivat keltaiset, kuin kypsynyt olki, ja silmänsä elävät ja mustat, kuin oravan. Hoikka ja soreakasvuinon, kaunis ja hyvä hän oli; ei hänen vertaistansa koko Karjalassa ollut.

Kauan oli jo pajari maltitonna odottanut hänen hääpäiväänsä. Mutta kaunis Maria oli aina toistaiseksi lykännyt myöntäväisen vastauksen antamisen kenellekään monesta kosijoistansa; hän odotti noitten kolmen kolmemiehisen lähettiläskunnan sanomaa.

Vihdoinkin palasivat nuo lähettiläät kotia. He kutsuivat heti kaikki talonpojat Itkevien vuorelle ja esittivät jokainen vuorostaan ne vastaukset, jotka he olivat saaneet. Kun talonpojat kuulivat tsaarin vastauksen, tulivat he iloisiksi ja päättivät kostaa pajarille mutta säästää hänen tytärtänsä, joka oli hyvä ja jalo neiti.

Pyhän Antrean päivänä, kun viljat olivat kootut ja kirkko oli koristettu lehdillä ja kukilla, kun pappi messusi ja Sortavalan luostarin laulajat lauloivat pyhiä laulujansa, tuli pajari ratsastaen mustalla hevosellaan, kymmenen hurjan arokoiran ja monen jääkärin kanssa, kirkkoon, niinkuin hänen tapansa oli, katsomaan vihittäisiinkö sinä päivänä joitakuita morsiuspareja.

Hän jätti hevosensa erään sotamiehen hoidettavaksi ja astui itse sisään Herran huoneeseen. Hän oli puettu nahkareunaiseen silkkipukuun ja kupeellansa oli hänellä kultaisessa kantimessa pitkä, paljas miekka. Nähdessään tuon kauniin Marian vihdoinkin seisovan morsiamena kirkossa, kävi hän iloiseksi. Hän oli julmannäköinen, kun nuo lihavat kasvot pienine, pirullisine silmineen ja tuo iso suu hymyilivät tyytyväisyydestä. Mutta mitä iloisemmaksi pajari tuli, mitä enemmän hän hymyili, sitä katkerammaksi tuli Marian suru.

Pajari aikoi juuri antaa käskyn jääkäreillensä tarkasti vartioitsemaan kirkon ovea, että ei kukaan morsian pääsisi ulos, kun papit ja nuo kolme lähettilästä, jotka olivat käyneet tsaarin luona Moskovassa, tulivat sisään siitä ovesta, joka vei kaikkein pyhimpään.

-- Katsokaa tuolla, huusi pappi niin kovasti, että koko seurakunta sen kuuli, tuolla on pajari, se Belialinmies, vaatikaa oikeuttanne, talonpojat, niin sanoo Moskovan tsaari teille.

Nyt pääsi meteli valloilleeen. Talonpojat hyökkäsivät kiusaajansa ja hänen sotamiestensä kimppuun. Sotamiehet ennättivät tuskin nousta vastarintaan, ennenkuin he tapettiin, mutta pajari ennätti paeta kirkosta, hypätä hevosen selkään ja ratsastaa pois hurjinta vauhtia, talonpoikien häntä takaa ajaessa.

Koko päivän ratsasti pajari mitä hevonen jaksoi. Iltapuoleen saavutti hän erään niemen, joka kuusi- ja mäntymetsää kasvavana pistäiksen Pyhäjärveen. Pajarin hevonen oli väsynyt tuosta tulisesta ratsastuksesta; se puhalsi ja pärskyi kovasti. Hän pelkäsi, että hänen takaa-ajajansa huomaisivat häntä, ja kun hän ei voinut edemmäksi paeta, pisti hän miekalla kuolijaaksi hevosensa, väänsi sen järveen ja kätkeytyi itse erääseen ketunluolaan. Tuskin oli hän ehtinyt ryömiä kivien alle, ennenkuin vainoojat jo olivat paikalla. Vaikka talonpojat, jotka olivat nähneet hänen ratsastavan niemelle, etsivät koko illan, eivät he voineet pajaria löytää.

Kaunis Maria, joka myöskin oli niiden joukossa, jotka etsivät tuota julmuria, oli väsynyt ja istahtui nyt kivelle levätäksensä.

Marian istuessa siellä katselemassa kuinka kuuvalo kimalteli vedessä, huomasi hän sen kiven, jonka päällä hän istui, liikkuvan, ikäänkuin joku olisi hiljaan takonut sitä; se oli pajarin sydän, joka kovasti tykki pelosta, sillä juuri sen kiven alla hän makasi luolaan kätkeytyneenä. Hän kumartui alas nähdäksensä, mitä siellä mahtoi olla, joka kolkutti kiveen. Silloin näki hän kuuvalossa pajarin ilkeäin silmäin kiiluvan ja loistavan pimeässä, kuten pöllön silmät syksyllä. Maria kutsui sinne talonpojat, jotka miehissä tulivatkin. Nähdessään, että siellä oli heidän vihollisensa, kiljuivat he vihasta ja mättivät kiviä luolan suulle, niin että siihen syntyi suuri kiviraunio, ja asettivat vartion raunion luokse, ettei kukaan voisi auttaa pajaria. Neljä vuorokautta kuultiin pajarin valittavan ja vaikeroivan luolassa; sitten hän vihdoinkin kuoli. Kiviraunio seisoo siellä vielä tänäänkin koskematta. Mutta se niemi, jonne pajarin hevonen uupui, nimitettiin sitten Uupuniemeksi, ja siitä sai koko pitäjä nimensä, Uupuniemen pitäjä; tämän nimen ovat sittemmin ruotsalaiset ja venäläiset herrat vääntäneet Uukuniemeksi.

[Eräs toisinto tästä kansansadusta sanoo "pajarin" kuolleen Kuolemajärveen, josta sen pitäjän nimi olisi alkujaan.]

* * * * *

-- Noh, virkkoi sotilas Trast tulisesti. Noh, jumalan kiitos, nyt meillä on toiset ajat Suomessa, ei mikään pajari uskalla nyt hiiskuakaan meillä, sillä kaikki ovat lain alaisina ja sille, joka nyt koskettaa talonpojan oikeutta, huutaa se semmoista "smirnaa", ett'ei sen kanssa ole leikkimistä.

-- Niin, niin, se on kyllä totta, sanoi Vahva Matti. Laki on meidän herramme ja turvamme. Mutta nyt me mennään sisään ja pannaan maata. Kuuleppas, Jaakko Trast, me olemme keskellä kulkuväylää. Yö on kyllä valoisa, mutta siitä huolimatta, menepäs nostamaan lyhty mastoon.

Trast nousi ylös ja teki niinkuin käsketty oli. Sillä aikaa kuin hän työskenteli lyhdyn kanssa, joka ei millään tavalla tahtonut ottaa pysyäkseen paikoillansa tuolla ylhäällä väliaikaisessa mastossa, huolimatta Trastin alituisista venäläisistä komentosanoista, kuuli hän pienen höyryvenheen nopeita potkuriniskuja, joka halkaisten sisäjärven läikkyvää pintaa, suhisi lautan ohitse. Hän tirkisti kesäyön hämärässä ja näki järvellä lepäävän kaskensavun läpi pienen höyryn piirteet, joka hänestä tuntui olevan Blumen "Leimu".

-- Wer da? (kuka siellä) huusi hän sotilaan tavalla. Silloin näki hän tuossa eteenpäin rientävässä höyrylaivassa haamun, joka kumartuen laivanpartaan yli, asetti kätensä suunsa ympäri ja päästi yöhön huudon: "kauppahuone Blume on joutunut vararikkoon".

Trast päästi kädestään lyhdyn, joka putosi tukkien väliin, sihahti ja katosi syvyyteen. Samassa astuivat Matti ja hänen vaimonsa ulos kojusta.

Maria oli vaalea ja kauhistuksissaan. Matti sanoi hillityllä äänellä: Kuka se oli, mitä herran nimessä hän jutteli?

-- Kyllä kaiketi isäntä kuuli, mitä hän sanoi, vastasi Jaakko Trast vakavasti.

Höyryvenhe oli kadonnut, potkuriniskut olivat vaijenneet, kesäyön rauha levisi yli seudun, ainoastaan aaltojen loiskeen kuultiin polisevan ja läiskyvän vasten lautan laitoja. Kesäkuun hämärä oli tullut.

XIV.

Vahva Matti ja hänen vaimonsa menivät kojuun ja panivat maata tuoreista vastaniitetyistä heinistä tehdylle vuoteellensa sanaakaan toisillensa virkkamatta.

Tämä ääni, joka samoin kuin myrskylinnun huuto aaltojen yli ilmoitti onnettomuutta, tämä ääni, joka yön pimeydestä lähetti sanoja, jotka heidät pelvolla ja tuskalla masensi, mistä se tuli, kenenkä se oli? Blume on tehnyt vararikon, Blume on mennyt kumoon, oli se sanonut; mutta sehän oli mahdotonta. Tuo rikas Blume... Ei, se oli ilkeää ivaa. Ja kumminkin, jos se olikin totta!

Matin aivot, jotka työskentelivät hitaasti, alkoivat tehdä johtopäätöksiä näistä sanoista, ja kun hän oli ne saanut selville, oli kuin salaman pimeänä yönä äkisti valaistessa isoja aloja. Silloin näki hän yhdellä silmäyksellä kauas tulevaisuuteen, näki itsensä koditonna, majatonna, ja kaikki rakkaat omaisensa riippuvaisina hänen, päivämiehen työstä. Hän oli ollut itsenäisenä talonpoikana lähes kaksikymmentä vuotta. Hän oli eläessään nähnyt kylläksi tietääksensä, miltä tuntui riippuminen jokapäiväisestä työstä. Matti oli vahva mies, vakava mies, ja hänen hermonsa eivät olleet vielä koskaan pettäneet häntä, mutta nyt, tämä kuva silmäinsä edessä, hän vapisi. Sama ahdistus, joka valtasi hänet vanhuksen laulaessa:

Metsättä ei taida kenkään Suomessamme eleskellä. Joka metsän hongat myypi, Kuuset kaikki luovuttavi, Myypi kaiken tavaransa Luopuu ihan onnestansa, Hävittävi rikkautensa.

Sama ahdistus valtasi hänet nytkin kaikella epäilyksen voimalla. Nuo karvaiset kädet, muodottomat kuin taiteilijan ensimäinen suunnitelma, puristuivat hänen tahtomattansa ristiin tuon leveän rinnan yli. Taistelussaan hän ne kovasti painoi yhteen, silloin tunsi hän yht'äkkiä -- lompakon, kauppahuoneen rahat. Vielä oli hänellä neljätuhatta markkaa luonansa, melkein sama summa, jonka hän oli saanut nyt autiona olevasta kodistaan, ja tuskin puolet siitä summasta, joka hänellä oli saatavana Blumen pesästä.

Mitä minulla luonani on, on minun, minun rahojani, äjähti hänen päähänsä. Ota ne, pidä ne, älä anna niitä pois kenellekään, pidä ne, ja taaskin voit sinä saada talon, kodin, laihoja leikattavaksi ja riihen, jossa puidaan. Nuot omaisesi eivät tule sysätyiksi mieron tielle, ja Elli, tuo hento, kivulloinen, hieno olento, joka ilman hoidotta kalpenisi ja kuihtuisi, tulee pelastetuksi.

Hetken, yhden hetken vain ajatteli Matti tällä tavoin. Mutta hetken perästä oli kaikki ohitse. Eikö hän ollut luvannut vanhalle Blumelle, jota hän koko ikänsä oli palvellut, eikö hän ollut luvannut suorittaa maksua näistä tarvepuista, viedä Suikkilaan tätä lauttaa, josta hän erittäinkin oli huolta pitänyt, mikäli vain hänen voimassaan oli. Ja nyt, kun kauppahuone oli hädässä, nyt hän vielä varastaisi sen rahoja... Ei, ei koskaan! Ja sanat: "älä johdata meitä kiusaukseen, vaan päästä meitä pahasta" nousivat voimallisina ja lämpiminä hänen tuskanalaisesta rinnastaan.

Maria, joka heti oli käsittänyt aseman, ei katsonut eteenpäin, vaan taappäin. Tämä äkillinen huuto tuolla ulkona yöllä, tällä oli oma historiansa ja sen perille hän tahtoi päästä. Kauppahuoneen asema oli varmaankin jo kauan ollut heikolla ja horjuvalla kannalla, sillä sellaistahan ei voi niinkään äkisti tulla. Ei, ja hän muisti kaupanteon. Hän muisti myös Veikkoliinin innon ja väsymättömyyden, hänen ehdottoman vaatimuksensa, että kauppahinta suoritettaisiin talletustodistuksella. Hän arveli yhtä ja toista, mutta vihdoinkin selveni hänelle, että Veikkoliini oli ainakin aavistanut sen loppurohjauksen, joka nyt oli tapahtunut.

Niin, hän ei ainoastaan päässyt sen asian perille, hän sai avaimen tähän umpinaiseen luonteeseen. Ja hänen puheensa, hänen sanansa, hänen katseensa. Hän oli liiaksi nainen, ett'ei hän jo kauan sitte olisi ymmärtänyt, mitä ne sisälsivät. Niin, jos hän oikein tutki itseään, niin... Hän häpesi niin, että hän tunsi kuinka hän punastui pimeässä. hänen korvanlehtiänsä poltti ja hänen ohimojaan survoi. Hän muisti Veikkoliinin rakastuneet silmäykset, hänen syvän, yhäti ilmestyvän ihailunsa.

Ja, jos hän vielä syvemmin tutkisteli itseään niin ... mikä ilkeäjuoninen kappale ihmissydän on! Hän ei suinkaan ollut sitä ajatellut, se oli lentänyt hänen aivojensa läpi, ikäänkuin pienen linnun lentäessä pimeydestä pimeyteen valaistun huoneen läpi. Se näyttää siellä hetkisen räpistelevän, peläten että sitä nähdään, ja niin on se jälleen ainaiseksi kadonnut. -- Kuka voi torjua luotansa ajatuksiansa. Mutta kun Elli tyttö tuolla Kiiskilässä oli lukenut kertomuksen kuningas Taavetista ja Uriasta, niin -- ei auttanut, hän oli ajatellut samaa, kuin tuo Veikkoliini, hetkisen vain. Ja hän tiesi sen, tuo Veikkoliini ... ja tämä oli melkein kauheinta kaikista. Hän joutui vastustamattoman tuskan valtaan.

Silloin kuulee hän äkkiä Matin rukoilevan vapisevalla äänellä: "älä johdata meitä kiusaukseen, vaan päästä meitä pahasta." Ja ääneen nyyhkien heittäysi hän hänen rinnallensa yhtyen hänen rukoukseensa.

Joskin elämän surut kaikkine katkeruuksineen ja kipuineen asettuivat Matin ja hänen vaimonsa vuoteen ympärille, niin toi onni kaikki lahjansa Ellille, vieden hänet autuuden seitsemänteen taivaaseen. Hän ei katsonut eteenpäin eikä taakseppäin, hän eli nykyisyydessä, nautti unissaan niitä iloja, joita hän päivällä oli kokenut. Hän näki Kaarlon ruskeain silmien liekkivän lämpöä, tunsi hänen äskeisten suuteloinsa polttavan tulisia huuliaan. Hän luuli olevansa pulpukka, joka syvyyden liejusta oli noussut lammen tummalle, himmeälle pinnalle. Se oli niin loistavan valkoinen ja kaunis. Sen näköisenä olisi hänkin, kun hän kerran seisoisi morsiamena. Vaan uni muuttui. Hän tuli yhdeksi noista vedenneidoista, joista isoäidin äidillä oli tapana puhua, yhdeksi noista, joita nuorukainen voi houkutella esiin kosken kuohuista, jos hän piti pientä punaista, kosken sydämenmuotoiseksi tahkoamaa kiveä suussaan ja lauloi:

Impi armas, veden neito, Haltijatar rannan kaunis, Kiharasi tummat näytä, Silmäsi aalloista kohota, Mustat kuni uuninliesi, Kuumat kuni hehkuhiili. Tullos pojan ainaiseksi Ystäväksi mieluiseksi. Lepää liki sydäntäni, Vakavalla rinnallani, Käyös elinkumppaniksi, Kodin sulokaunisteeksi.

Ja kun tahdottiin päästä tuosta kauniista vedenneidosta, viskattiin punainen kivi olkapään yli ja sanottiin nopeasti: "siinä saat minun petollisen sydämmeni." Silloin katosi neito ainaiseksi koskeen, muuttui vaahdoksi ja loisti kuin sateenkaari kosken päällä. Ja Kaarlo seisoi joen rannalla houkuttelemassa häntä loihtusanoillaan. Ja sanat vetivät hänet puoleensa, mutta hän ei voinut liikahtaa paikaltaan, hänen suonensa tykyttivät, ja veri virtasi kuumana, kuin tuli, hänen suonissaan.

Nyt hän herää -- ja kuulee kuinka Kaarlo, joka makaa heinissä vähän matkan päässä hänestä, hiljaan kuiskaten suloisimmalla äänellään houkuttelee häntä luoksensa. Hänen sydämmensä sykkii kiivaasti. Pitäisikö hänen mennä, vai ei? Silloin tulevat isä ja äiti sisään, kaikki on nyt hiljaista. Kaarlon rukoukset sammuvat huokaukseen. Samassa kuulee hän isänsä äänen: "ja älä johdata meitä kiusaukseen, vaan päästä meitä pahasta." Hän kuulee äitinsä itkun, ja hän itkee muassa, josko onnesta, häpeästä, ikävöitsemisestä vai lausumattomasta hellyydestä, sitä hän ei itsekään tiedä.

Myöhään päästiin nukuksiin sinä yönä Blumen hollanninhirsilautalla.

* * * * *

Aurinko oli jo useita tunteja lämmitellyt ja valaissut, niin että pihka juoksi pitkin kojun seiniä ja seinän ohuimmat oksaisimmat paikat loistivat läpikuultavina ja punaisina kuin tiili. Väki heräsi. Tuntui että kuumuus jo oli painava, vaikka katkera kaskensavu, joka tähän vuoden aikaan on niin omituinen Karjalalle, peitti auringon kehän opaalinkarvaisella vaipalla.

Oltiin nyt myötäisten tuulien avulla ehditty jotensakin pitkälle eteenpäin. Tuulen puolella oli vielä suuren Palosaaren viimeinen kärki. Tämä saari on suurin Pielisjärvessä. Vasemmalla puolen näkyi Ristisaaren takaa Vedenselän maa tummine leppineen. Kauimpana keulan puolella olisi, jos vaan savu ei olisi estänyt, voinut nähdä Kolivuorien mahtavat, synkät möhkäleet. Lautan edessä oli Pielisjärven suurin ja syvin selkä. Täällä viimeinkin olisi hinaajahöyryn pitänyt näkyä. Mutta ei!