Part 8

Marianne loi Hubertiin vielä viimeisen silmäyksen, joka kiivaista sanoista huolimatta ei ollut epäystävällinen ja sitten hän kääntyi mennäksensä ja astui ovesta ulos. Hubert kuuli, miten hän haki keittiöstä pojan, joka jälleen oli iloisella mielellä, laski juomarahan penkille emännöitsijää varten, kun tämä ei mitenkään suostunut ottamaan sitä vastaan, ja läksi sitten Fritzin kanssa pois talosta. Silloin Hubert hyökkäsi ikkunaan katsoen heidän jälkeensä. Marianne kantoi poikaa käsivarrellaan, ikäänkuin rosvo olisi ajanut heitä takaa, ja hän kulki niin pitkin askelin, että hän jo muutaman minuutin kuluttua katosi näkyvistä. Silloin nuori mies joutui kokonaan tuskan valtaan. Hän itki, ensi kertaa vaimonsa kuoleman jälkeen. Mutta ei yksin surusta. Viha ja harmi kuohui hänessä, eikä intohimo laskeutunut ennenkuin se oli täyteen valtaansa purkautunut. Kyyneltynein silmin hän katseli vielä ympärilleen, nosti joulukuusen pöydältä alas ja taitettuaan siitä kaikki oksat hän työnsi ne räiskyvään tuleen. Sitten saivat linnoituspulikat seurata jäljessä, ja kun viimeinen leimahti tuleen, katsahti hän siihen, ikäänkuin kaikki olisi nyt lopussa ja hänen elämänsä aivan tyhjä. Jousipyssyä vain hänen oli mahdoton hävittää. Hän jännitti sen kerran vielä, ikäänkuin yhä pojan raitis poski olisi tuntunut sitä vasten. Sitten hän lukitsi sen eteisen kaappiin, ripusti pyssyn olkapäälleen ja läksi metsään.

* * * * *

Lumi oli aikoja sitten sulanut ja ankara talvi loppunut, jona aikana tuskin ainoatakaan vierasta oli metsänvartijamökissä näkynyt. Vieläkin harvemmin oli Hubert ollut Kehlissä tai muualla lähiseuduilla, hän oli vain nopeasti aina toimittanut asiansa ja välttänyt kaikkia vanhempia tuttaviaan. Kerrottiin, että hän oli onnettomasti rakastunut erääseen leskeen, joka oli antanut hänelle rukkaset. Sellaiseen johtopäätökseen oli emännöitsijä tullut. Kuka tämä oli ja miksi hän oli hyljännyt niin komean kosijan, siitä ei kukaan voinut päästä selville.

Kun metsätiet alkoivat jälleen tulla käymäkuntoon, tuli joku tuttava silloin tällöin metsänvartijan mökille toivoen pääsevänsä salaisuuden perille, mutta sai aina palata tyhjin toimin takaisin. Nuori metsänvartija otti vieraansa ystävällisesti vastaan, mutta syytti töitään, kun häntä kutsuttiin käymään eikä ottanut korviinsa yhtä vähän salaisia kuin suoriakaan viittauksia.

Millä mielellä hän oikeastaan oli, sitä ei kukaan aavistanut. Hän ei näyttänyt iloiselta, mutta ei myöskään surulliselta. Katkera, puoleksi uhkamielinen ryppy pujahti vain hänen suupieliinsä, milloin hän istui mietteisiinsä vaipuneena. Eikä se ilmaissut kovinkaan paljon.

Kun sitten toukokuu kallistui loppuaan kohti ja metsä pukeutui ensimäiseen vihreyteensä, sai Hubert kirjeen, jossa hänen ainoa sisarensa kutsui hänet luokseen lapsensa ristiäisiin. Ensi hetkessä hän aikoi vastata kieltävästi. Mutta sitten ääni hänen rinnassaan kehoitti häntä lähtemään matkaan ja koittamaan, eikö yhdessäolo omaisten kanssa vaikuttaisi häneen parantavasti. Niinpä hän kävi pöytänsä ääreen istumaan ilmoittaakseen sisarelleen, että hän aikoi määräpäivänä saapua hänen luokseen.

Aurinko paistoi lämpimästi ja keväisesti huoneeseen, vanha seinäkello naksutti ja orava istui kaapilla nakerrellen kirjojen kulmia.

Samassa syöksyi Katrina sisään ja hänen kasvonsa ilmaisivat mitä suurinta hämmästystä. He tulevat, herra metsänhoitaja, huusi hän, ajatelkaahan, he tulevat todellakin, aivan heti he ovat täällä!

Ketkä? kysyi Hubert ja katsoi levollisesti ylös.

Pikku Fritz ja hänen äitinsä, katsokaahan ulos ikkunasta! Hyvä jumala, kuinka hyvä mieli minulla on, että kerrankin taas saan nähdä hänet.

Hubert oli hypännyt ylös tuoliltaan ja kiiruhtanut ikkunan ääreen. Tietä pitkin vierivät ajopelit, ja niissä istuivat nuo molemmat, joita hän ei koskaan enää luullut näkevänsä.

Hetken aikaa hän töin tuskin saattoi hengittää. Sitten hän sanoi: Menkää ulos ja ottakaa lapsi huostaanne, Katrina. Minä lopetan vain tämän kirjeen.

Uskollinen palvelija aavisti hämärästi, miten hänen isäntänsä laita oli. Hyvänen aika, sanoi hän, miltä Fritz rukka näyttää, niin laihalta ja huonolta, hän, joka vielä jouluna oli niin pyöreäposkinen! Varmaankin hän on sairas. Minä kiiruhdan hänen luokseen.

Hän läksi huoneesta ja avasi ulko-oven. Ajopelit pysähtyivätkin samassa, Marianne nousi niistä ja nosti pojan maahan. Onko herra metsänhoitaja kotona? kysyi hän. Annappas kättä, poikaseni, Katrinalle, ja mennään sitten heti sisään, hevonen saa sen aikaa odottaa. Vieläkö orava on hengissä? kysyi hän sitten. Mutta odottamatta, vastausta hän tarttui lasta käteen kiinni ja talutti hänet sisään.

Kun he astuivat yhtenä huoneeseen, istui Hubert pöydän ääressä ja katsoi heihin ikäänkuin johonkin hänelle aivan välinpitämättömään vieraaseen. Mutta hän oli yhtä kalpea kasvoiltaan kuin Marianne punakka, ja noustessaan ylös ja lausuessaan liikutuksensa vallassa muutamia kohteliaita sanoja, ei hän voinut olla ihmettelemättä äidin hilpeää käytöstä, varsinkin kun poika näytti kalpealta ja huonolta.

Suokaa anteeksi, sanoi Marianne, ja hänen poskensa alkoivat vieläkin enemmän punoittaa, että me jälleen uskallamme näyttäytyä täällä, vaikka me viimeksi niin epäkohteliaalla tavalla täältä poistuimme. Emme me teitä vaivaisiltaan, jollei hätä meitä siihen pakoittaisi. Katsokaa, miltä poika parka näyttää. Joulun jälkeen hän sairastui tuhkarokkoon, ja tauti oli niin kova, ettei hän kaikesta hoidosta huolimatta ottanut voimistuakseen. Nyt on lääkäri määrännyt hänet maalle, raittiiseen ilmaan, sillä kaupungissa hän ei pitkiin aikoihin voi parantua. Ja koska hän sairautensa aikana alituisesti puhui metsästä ja oravasta ja hyvästä Katrinasta -- ja myöskin teistä, niin päätin kysyä teiltä, olisiko hän teille kovin suureksi vaivaksi, jos hän olisi täällä pari viikkoa, vain sen verran, että hän tulisi jälleen punaposkiseksi. Sillä en koko maailmassa tiedä ketään muuta, jolle voisin pojan uskoa. Mutta jos me tulemme sopimattomaan aikaan ja olemme teille vaivaksi --

Poika oli tällä välin irtaantunut äidin kädestä ja keksinyt rakkaan oravansa, joka heti hyppäsi hänen olkapäälleen.

Katsokaa, sanoi Hubert, hän on täällä aivan kuin kotonaan. Te teitte oikein tuodessanne hänet tänne. Kyllä me koetamme hoitaa häntä. Eikö totta, Katrina?

Voi tuota rakasta lasta, sanoi vanha vaimo, me kannamme häntä käsillämme! Minä lähden heti paikalla keittämään hänelle soppaa. -- Hän kiiruhti kuitenkin ensin pojan luo, silitti hänen poskeaan, riisui palttoon hänen yltään ja puhutteli häntä hellin sanoin. Saanko minä ampuakin? kysyi poika. Antakaa hänelle jousipyssy, Katrina, sanoi Hubert. Tiedättehän minne olen sen pannut talteen. Niin, poikaseni, ei sinulta täällä mitään puutu. Sepä hyvä, ettet kokonaan ole unohtanut setä Hubertia.

Vanha nainen vei pojan eteiseen ja antoi hänelle siellä jousipyssyn. Silloin sanoi äiti:

Tahtoisin vielä kysyä, miten maksun laita on, riittääkö teille se, minkä hänestä kummeille olen maksanut?

Hubert oli hetken vaiti. Sitten hän sanoi: Se ei voi tulla kysymykseenkään. Ken minun luonani asuu, on myös minun vieraani. Te voitte luottaa minuun kun sanon, ettei Fritz tuota minulle vaivaa eikä kustannuksia, ainoastaan iloa.

Hyvä on, sanoi Marianne; sitten kiitän teitä jo edeltäkäsin. Mutta siinä on vielä toinenkin asia. En tiedä, onko se teille mieleen, jos silloin tällöin tulisin häntä katsomaan, noin kerran viikossa. Sillä koska hän on ollut sairas, niin en malttaisi olla sitä tekemättä.

Taaskin Hubert oli vaiti. Tietysti! sanoi hän sitten. Sen asian me voimme aivan helposti järjestää. Sunnuntaina viikon kuluttua olen poissa, ja yleensäkin voin asettaa siten, etten sunnuntaisin ole kotona. Silloin voitte olla täällä niinkuin haluatte.

Mutta se ei käy päinsä, sanoi Marianne epäröiden. Silloinhan karkoittaisin teidät kotoanne. Enkö voisi käydä täällä, vaikka te --

Äkkiä hän muutti äänensävyään ja astui Hubertia askeleen lähemmäksi katsoen häntä lämpimästi tummilla silmillään. Ei, sanoi hän, tällä tavalla me emme pitkälle pääse. Minun täytyy puhua suuni puhtaaksi; jos sen johdosta saan kärsiä, niin olen sen ansainnutkin; miksi silloin käyttäydyin niin pahasti. En ole tullut tänne yksin Fritzin tähden, vaan myöskin itseni; sillä tuhannesti olen katunut ylpeyttäni enkä saa rauhaa ennenkuin tiedän, että te ette ole enää minuun suuttunut.

Jollei muusta ole kysymys, vastasi Hubert välinpitämättömästi, niin voin rehellisesti vakuuttaa teille, etten ole enää pahoillani.

Niin, mutta hiukan ystävällinenkin mieleltänne, sanoi Marianne ja ojensi suloisella liikkeellä, hiukan arasti, mutta samalla luottavasti kätensä Hubertille. Olisin kovin pahoillani, jatkoi hän panematta huomiota siihen, ettei Hubert tarttunut hänen käteensä, jos te karttaisitte minua joka kerta, kun tulen Fritziä tervehtimään. Sillä minun täytyy tunnustaa, että minulta puuttui paljon enemmän kuin mitä olin aavistanutkaan, kun te että enää tullut luokseni. Vasta myöhemmin huomasin, miten hyvää te tarkoititte ja ettei teissä ollut vähintäkään vilppiä.

Minä kiitän teitä hyvästä ajatuksestanne, sanoi Hubert synkkänä. Mutta asia on nyt kerta sellainen kuin se on.

Mutta pitääkö sen tälleen jäädä? sanoi Marianne ja loi silmänsä maahan. Minun pitäisi hävetä, kun puhun tällä tavalla, mutta sama asiahan se sittenkin on. Jos te olette vielä samaa mieltä kuin silloinkin -- tiedättehän -- kun minä ompelin samettitakkia ja te kysyitte minulta ja minä olin niin valmis vastaamaan kieltävästi --

Hän vaikeni eikä uskaltanut katsoa Hubertiin; mutta Marianne kuuli, miten nuoren miehen rinta aaltoili.

Parasta, että me keskeytämme tämän keskustelun, sanoi Hubert vihdoin. Nyt se on kuitenkin liian myöhäistä; minä näen sen selvästi. Silloin minut hyljättiin pojan vuoksi. Siihen minun täytyi alistua. Mutta minun ylpeyteni ei salli sitä, että minut nyt otettaisiin taaskin pojan vuoksi. Minä ymmärrän kyllä, että teistä juuri nyt on vaikea olla erossa Fritzistä ja sen tähden olisitte taipuvainen tulemaan minun vaimoksenikin. Mutta niinkuin jo sanoin, sellaiseen olen minä sentään liian hyvä. Minä olen kerran ollut onnellinen avioliitossani, ja minun vaimoni rakasti minua minun itseni vuoksi. En tahdo tehdä itseäni huonommaksi kuin olen; siksi hänen muistonsa on minulle liian pyhä. Ja sen vuoksi on parasta, että jätämme asian sillensä, ja täksi päiväksi sanon teille nyt hyvästi. Minulla on työtä metsässä, ja te pidätte huolta siitä, että Fritz saa kaikki mitä hän tarvitsee.

Hän tarttui lakkiinsa, joka oli pöydällä, ja kääntyi ovelle. Marianne seisoi liikkumatta.

Pitääkö minun todellakin paljastaa itseni kokonaan, ettekö te tahdo säästää minulta lainkaan rangaistustani? sanoi hän. Tiedättekö te siis, miksi minä pidin niin kovaa kiirettä antaessani teille kieltävän vastauksen ja miksikä en päästänyt teitä enää luokseni? Siksi että pelkäsin, että lopulta joutuisin sittenkin tunteitteni valtaan ja ajattelisin enemmän omaa onneani kuin lastani. Luuletteko, että olisin sallinut kenenkään muun suudella minua? Joskin olen yhtä kuumaverinen kuin kuka muu hyvänsä, niin en sittenkään ole muulloin ollut niin antelias, sen täti voi todistaa. Mutta että teihin en suuttunut, se todisti vain, miten kiintynyt jo silloin olin teihin, ja siksi minä tuumin mielessäni: jollet nyt heti tule järkiisi, niin on kaikki mennyttä, etkä sitten enää kysy, onko se Fritzille hyväksi vai ei. Ja siksi -- miksi te katselette minua tuolla tavalla? Eikö sekään vielä riitä? Pitääkö minun sanoa se teille vieläkin selvemmin, että olin rakastunut teihin kuin hullu -- --

Kaksi minuuttia myöhemmin avasi emännöitsijä, joka talutti poikaa kädestä, oven auki, mutta vetäisi sen heti taas kiinni.

Miksi me emme mene sisään? sanoi Fritz. Ei nyt, lapsi, vastasi vanha vaimo hämillään. Mutta ole huoleti; minun luullakseni ei kestä enää kauan, ennenkuin saat isän. Tulehan, niin lähetämme hevosen pois. Tänään sinun äitisi ei varmaankaan lähde täältä. --

Ja kuitenkin tuo uskollinen sielu erehtyi. Kun kuu kurkotti metsään, astuivat nuo kaksi ihmistä, jotka olivat löytäneet toisensa, hitaasti käsi kädessä Kehliin johtavaa tietä myöten. Heillä oli niin paljon sanottavaa toisilleen, että heidän täytyi usein pysähtyä henkeään vetämään. Hubert katsoi silloin joka kerta ikäänkuin loihdittuna Mariannea kasvoihin, jotka hymyilivät kuutamossa. Tämä ainoa keväinen yö korvasi monin kerroin koko pitkän, ankaran talven.

Kun he saapuivat kaupungin ensimäisten talojen kohdalle, sanoi Marianne: Anna minun nyt mennä yksin. Minä jään majataloon yöksi, ja jos sinulla on aikaa, niin tule luokseni jo varhain Strassburgiin. Mutta katoa nyt jo silmistäni. Sillä muuten minä käännyn takaisin sinun kanssasi, etkä sinä pääse koskaan minusta eroon, ja kaiken täytyy kuitenkin käydä säädyllisesti, jotta sinun väkesi ei saisi sanoa, että taloosi on tullut joku kunniaton maankiertäjä. Vie tämä suudelma lapselleni ja vielä toinenkin -- ja kolmaskin, ja sitten sitä jo saa riittää!

Vielä yksi, sanoi Hubert, sulkien suloisen olennon lujasti syliinsä, _vielä_ yksi suudelma, Marianne, _meidän_ lapsellemme. Vai enkö minä saa Fritziä kaupanpäällisiksi ottaessani sinut?

Tietysti, sanoi Marianne punastuen ja painautui häneen; siinä onkin ainoa omaisuuteni, jonka tuon taloon!