Part 7

Marianne oli näin puhuessansa lempeästi työntänyt hänet ovea kohti ja laskenut kätensä kahvalle. Kun Hubert näki hänet nyt siinä edessään, tuon kauniin, kookkaan vartalon, kaunismuotoisen pään ja voimakkaat hartiat, niin tuntui hänestä mahdottomalta erota hänestä ikiajoiksi. Hän joutui niin tunteittensa valtaan, että hän kietoi äkkiä käsivartensa hänen vyötäisilleen ja suuteli häntä suulle. Marianne vetäytyi heti pois, mutta hän ei tehnyt sitä tylysti. Olkoon se jäähyväisiksi teille, sanoi hän. Mutta enkö ole oikeassa karkoittaessani teidät talosta? Kun hyvä ystävä jo näin pian käy ylen rohkeaksi, niin mitäpä hän voisi yrittää viikon kuluttua? Ei, herra metsänhoitaja, pysykää kauniisti omalla jahtialueellanne; sen ulkopuolella teillä ei ole lupa metsästää.

Hubert epäröi vieläkin hetken aikaa seisoessaan ovella. Sinä mietit vielä asiaa, sanoi hän kiireesti, ja kun muutat mielesi, niin kirjoita heti minulle. Minun puoleltani tämä on täyttä totta.

Minunkin puoleltani, sanoi tyttö. Siitä ei pääse mihinkään, tietäkää se, ja nyt hyvää yötä!

Hän sulki oven, ja Hubert läksi hoiperrellen pois, puoleksi alakuloisena tytön vastarinnasta, puoleksi huumautuneena hänen suudelmastaan. Kaikesta huolimatta hän ei sittenkään voinut uskoa olevansa hänelle vastenmielinen. Ja jos hän siinä suhteessa ei erehtynyt, niin miksei hän saisi toivoa, että Marianne aikaa voittaen muuttaisi mielensä, kun hän huomaisi hänen rehellisen tarkoituksensa? Sillä että hänen tarkoituksensa oli täysin vakava, sitä hän ei enää hetkeäkään epäillyt, niin nopeasti kuin kaikki olikin käynyt.

Hän jäi yöksi Kehliin ja vielä sunnuntai-päiväksikin, ja hänen tuttavansa, jotka kauan olivat häntä kaivanneet, iloitsivat suuresti nähdessään hänet niin hyvällä ja iloisella mielellä ja tekivät hänelle kaikenlaisia viittauksia, joihin hän peitellen ja leikkiä laskien vastasi. Mutta kun hänen oli jälleen pakko palata metsäänsä ja tuomiokirkon torni katosi hänen näkyvistänsä, haihtui myös hänen iloisuutensa ja hän toimitti työnsä viikon varrella ääneti ja hajamielisesti. Mitä enemmän hän asiaa aprikoi, sitä vaikeammalta hänestä tuntui keksiä jokin keino, jonka välityksellä hän voisi jatkaa tuota tuttavuutta, joka niin äkkiä oli katkennut. Mariannen ääni ja katse, kun hän lausui hänelle jäähyväiset, oli ollut sellainen, että se herätti hänessä kunnioitusta, ikäänkuin tyttö todellakin olisi tarkoittanut täyttä totta kiellollansa ja tuskinpa hän muuttaisi mielensä, jollei jotakin erikoista tapahtuisi.

Jo kerran hän oli varustanut Mariannen osoitteella jäniksen, jonka hän itse oli ampunut ja aikonut salaa lähettää sen hänelle. Mutta sitten hänen mieleensä johtui, että ehkäpä hän, joka oli niin ylpeä luonteeltansa, loukkaantuisi tästä lahjasta, jonka antajan hän heti voisi arvata, ja sen jälkeen pysyisi vieläkin ankarammin päätöksessään. Niinpä hän repi jälleen osoitelipun rikki ja poltti palaset uunissa, jotta ei kukaan talossa saisi tietää hänen nimeänsä.

Vihdoin hän luuli keksineensä hyvän keinon. Metsäapulainen oli lauvantaina ampunut peltopyitä. Niistä Hubert valitsi parhaimman parin, pisti ne metsästyslaukkuunsa ja astui sunnuntaina varhain aamulla taas rajan toiselle puolelle. Hänestä tuntui koko iankaikkisuus siitä, kun hän viimeksi oli nähnyt Rein-virran.

Oli harmaa marraskuun päivä, tiet olivat tyhjinä, sillä tuima tuuli puhalsi lakeudella ja tuprutti hienoa lunta maahan. Mutta Hubert kulki niin iloisena tietään, ikäänkuin ihanin kevät olisi hänelle hymyillyt, sivuuttipa vielä talonpoikien pienet ajoneuvotkin, jotka olivat matkalla Strassburgiin. Hänen mielensä oli yhtä hilpeä kuin ensi nuoruuden päivinä, jolloin hän ensi kertaa kauniin silmäparin vuoksi oli vaeltanut pyhäpäivinä metsäopistosta vuorien ja laaksojen poikki.

Kun hän vihdoin saapui talon edustalle, kuuli hän oven takaa pojan olevan äitinsä luona eikä hän malttanut hetken aikaa olla kuuntelematta. Marianne opetti pienokaiselle kirjaimia ja vastasi hänen kysymyksiinsä kuvien johdosta, joita aapisessa oli kirjainten vieressä. Hubert olisi voinut kuunnella miten kauan hyvänsä, mutta vihdoin hän kolkutti, jotta häntä ei tavattaisi oven takana.

Kuka siellä? kysyi Marianne avaamatta ovea, ikäänkuin hän olisi aavistanut mistä oli kysymys.

Minä se olen, Hubert, ja pyytäisin vain kysyä, saisinko hetkeksi nähdä Fritziä.

Fritzillä ei ole aikaa, hänen täytyy lukea, kuului heti vastaus.

Sunnuntainako?

Niin juuri! hänen opettajallaan ei ole arkena aikaa.

Mitä teillä on hänelle sanottavaa?

Ei mitään erikoista. Olen vain äsken ampunut pari peltopyytä ja arvelin, että sellainen paisti voisi kelvata pikku ystävälleni, jos täti ne hänelle kynisi ja paistaisi. Eikö hän saa tulla sen verran ulos, että annan ne hänelle?

Hetken aikaa oli nyt hiljaista. Lapsi näytti aikovan sanoa jotain, mutta äiti esti häntä puhumasta ja lähetti hänet keittiöön. Vasta kun ovi oli sulkeutunut, kuului vastaus:

Fritz kiittää kauniisti, mutta hän ei ole sellaisiin paisteihin tottunut; sellaisten herkkujen jälkeen ei hänelle tavallinen ruoka enää maistuisi.

Pitääkö minun sitten kantaa linnut taas kotiin, koko tuon pitkän matkan, sanoi Hubert katkerasti.

Koettakaa päästä niistä miten parhaiten voitte. Eiköhän kaupungissa ole kylliksi herkkusuita, joille ne eivät ole liian hienoa ruokaa.

Marianne, sanoi Hubert hiljaa, karkoitatteko te todellakin minut ovelta? Minulla olisi teille niin paljon sanottavana!

Mutta minulla ei ole teille mitään sanottavaa, koska ette tahdo uskoa minua. Se on viimeinen sanani ja jumalan haltuun. Minun täytyy mennä lapsen luo.

Uskokaa minua, huusi Hubert, ja hänen äänensä vapisi liikutuksesta, kerran te vielä kadutte, että täten karkoitatte minut pois; lapsen vuoksi te vielä kerran kadutte, ja ajatellessanne sitten tätä hetkeä te ehkä toivotte, että olisitte toisin kohdellut minua. Mutta olettehan te isäntä talossa, ja voitte tehdä mitä haluatte. Jos tämä todellakin on viimeinen kerta, jolloin me puhumme yhdessä, niin --

Hubert vaikeni ja odotti, mitä Marianne siihen vastaisi. Mutta kun tyttö oli vaiti, niin huudahti hän kiivaasti: Jääkää hyvästi! Saatte nähdä, että olen liian ylpeä tunkeutuakseni vielä kerran luoksenne. Mutta te teette väärin, sen jumala tietää, Marianne, te teette väärin minua ja lasta kohtaan; jääkää hyvästi ikiajoiksi.

Hubert riistäytyi pois ovelta ja läksi kiihkoissaan talosta. Hänen verensä kiehui, viha ja suuttumus ja hyljätty rakkaus kuohuttivat kilpaa hänen mieltään; ei hän toki ollut odottanut sitä, ettei hän edes saisi nähdä häntä, ja Mariannen äänettömyys loukkasi häntä lopulta kipeämmin kuin pahimmatkaan sanat. Ensimäiselle kerjäläislapselle, joka lähestyi häntä kadulla, hän heitti peltopyyt niin äkäisesti, että pienokainen luuli hyväntekijäänsä mielettömäksi ja juoksi kiireesti ja kiittämättä pakoon. Ihmiset kadulla pysähtyivät ja pudistivat päätään tuolle merkilliselle miehelle, joka vuoroin uhmaillen naureskeli itsekseen, vuoroin seisahtui ja katsoi synkkänä maahan, ikäänkuin hän olisi jotakin kadottanut. Vihdoin hän astui erääseen kapakkaan ja tyhjensi nopeasti pullollisen viiniä; hän toivoi voivansa huuhtoa kurkustaan alas surunsa, mutta se ei tahtonut onnistua. Sitten hän poistui kaupungista. Kaupungin portille hän pysähtyi vielä kerran; hänen oli aivan mahdoton käsittää, että hänen piti nyt luopua kaikista toiveistaan. Vihdoin hän puri huultaan ja päättävästi alkoi astua tasankoa kohti. Jos kaikki on lopussa, mutisi hän itsekseen, niin minäkin tahdon tukahduttaa tunteeni. Mikä häpeä, jos tuo ylpeä olento voisi pilata elämäni. Jos huolimatta kolmestakymmenestä ikävuodestani todellakin olisin niin hullu, niin tapahtuisi minulle vain oikeus ja kohtuus!

Tuollaisilla puheilla hän pääsi hiukan järkiinsä, aivankuin uninen ihminen koettaa pitää itseään hereillä nipistämällä itseään käsivarteen tai iskemällä kylkeensä. Saavuttuaan kotiin hän alkoi heti suorittaa muutamia laiminlyötyjä toimiansa, ja kun hän kauhukseen huomasi, miten kahden viime viikon kuluessa jo yksi ja toinen asia oli joutunut epäjärjestykseen, niin hän ryhtyi nyt tarmokkaasti näihin töihin. Koska ulkonakin oli paljon työtä suoritettavana, pääsi hän jollakin tavalla, joskin ruumiillisesti väsähtyneenä, marraskuun ja joulukuun alkupuolen läpi. Mutta nähdessään almanakasta, että joulu lähestyi, yllätti kuume kaksinkertaisella voimalla hänet jälleen. Hän ajatteli sitä ainoata joulua, jonka hän oli viettänyt nuoren vaimonsa kanssa keskellä lumista yksinäisyyttä, jolloin heidän mielissään oli päilynyt se iloinen toive, että seuraavana vuonna joulukuusen tulet heijastuisivat pienen lapsosenkin kirkkaissa silmissä. Sen jälkeen oli seurannut kaksi murheellista joulua, jolloin hänen muistonsa olivat kummitusten tavoin häirinneet juhlan viettoa. Tällä kertaa olisi jälleen voinut olla joulu; mutta sekin ilo oli nyt kadonnut. Vaan ei! tuumi hän mielessään, minä vietän sittenkin joulua, vaikka minun täytyisi taivasta vastaan uhmailla. -- Niinpä hän meni metsään, kaatoi itse solakan kuusen ja asetti sen suurimpaan huoneeseensa seisomaan, jossa kesy orava heti alkoi hyppiä sen oksilla. Vanha emännöitsijä seurasi hämmästyneenä isäntänsä toimia. Hän ei enää ollut epäillyt herransa naimahankkeita, koska hän jälleen hoiti toimiaan entiseen tapaansa. Mutta nyt epäilykset heräsivät jälleen, kun hän käski hänen hankkia kynttilöitä ja kullattuja omenia ja pähkinöitä. Ja samalla hän ensi kertaa pitkien, alakuloisten viikkojen jälkeen näytti iloiselta, läksi seuraavana päivänä taas Kehliin ja toi sieltä mukanaan suuren joukon leikkikaluja. -- Vanha vaimo uskalsi arasti tiedustella, ketä varten ne olivat aiotut? -- Pienelle ystävälleni, vastasi Hubert iloisesti. Hänen nimensä on Fritz, ja kun hän tulee tänne, niin pitäkää huolta, Katrina, ettei häneltä mitään puutu; valmistakaa hänelle hyvä vuode, ehkäpä hän jää tänne pariksikin päivää.

Muuta ei Hubert nähnyt hyväksi ilmaista emännöitsijälle. Sitten hän läksi jälleen matkaan, vuokrasi Kehlissä itselleen ajoneuvot ja ajoi eräänä kauniina talvipäivänä -- vain paria päivää ennen joulua -- taaskin rajan yli.

Kun hän saapui sen kadun varrelle, jossa vanha pariskunta, pojan kasvatusvanhemmat, asuivat, näki hän jo kaukaa pojan itsensä laskevan liukua ojassa toveriparven etunenässä, jotta kiharat liehuivat ja hänen pyöreät kasvonsa kuumottivat. Hänellä oli yllään samettitakki, jonka Hubert ennestään tunsi, ja vaikkei siitä voinut huomata, että se kuusi viikkoa sitten oli ollut aivan uusi, niin näytti poika siinä sittenkin ikäänkuin pieneltä prinssiltä.

Hubertin huutaessa häntä katsahti poika ihmeissään ylös, mutta tunsi hänet heti ja juoksi tuttavallisesti ajoneuvojen ääreen ojentaen hänelle kätösensä. Tahtoisitko tulla ajelemaan, Fritz? kysyi hän. Minä näytän sinulle metsän ja hirvensarvia ja opetan sinua ampumaan pyssyllä. Ja oravalla saat leikkiä ja syöttää sille pähkinöitä.

Lapsi nyökkäsi ihmeissään hänelle päätään, ikäänkuin hänelle olisi kerrottu satua. Mutta en minä pääse, sanoi hän sitten. Äiti ei tiedä mitään.

Odotahan, sanoi Hubert laskeutuen alas kärryiltä, minä menen puhuttelemaan kummiasi, ehkeipä hänellä ole mitään sitä vastaan.

Ei kukaan ole kotona, sanoi poika. Setä ja täti ovat menneet ulos enkä minä tiedä, milloin he palaavat. Minä en saa poistua portilta. Pahat ihmiset voisivat tulla ja varastaa koko talon.

Hubert seisoi hetken aikaa kuin puusta pudonneena.

Koko hänen hauska aikeensa oli mennä myttyyn. Hän oli luullut helposti voivansa esittää itsensä vanhalle pariskunnalle Mariannen hyvänä tuttavana, jolle he pelotta olisivat uskoneet pojan päiväksi. Mahdotonta hänen oli täällä ruveta odottamaankaan. Hän tiesi liiankin hyvin, että jos Marianne itse tulisi paikalle, niin kaikki olisi turhaa.

Tule, Fritz, sanoi hän vihdoin, vie minut sisään, niin järjestämme asiat niin, ettei äiti suutu eivätkä kummit ole sinusta huolissaan. -- Hän jätti hevosen erään pojan huostaan ja astui pihalle. Eräs vaimo tuli uteliaana portaita alas nähdäkseen kuka Fritzin kanssa jutteli. Tälle Hubert ojensi paperiliuskan muistikirjastaan, jolle hän seisoviltaan nopeasti kirjoitti olevansa perheen tuttava ja tulleensa hakemaan poikaa pariksi päivää maalle, voidakseen valmistaa hänelle hiukan jouluiloa. Päivää ennen joulu-aattoa hän lupasi tuoda hänet takaisin ja vakuutti pitävänsä hänestä hyvää huolta. Alle hän kirjoitti nimensä ja osoitteensa ja pyysi vaimoa heti antamaan kasvatusvanhemmille tämän kirjeen sekä säilyttämään asunnon avainta kunnes he palasivat kotiin. Sitten hän nosti pienen ystävänsä kärryille, kietoi palttoon lujasti hänen ympärilleen, antoi hänelle piiskan ja ohjastenpäät käteen, jotta pojan silmät ylpeydestä loistivat ja käännettyään kevyet ajopelinsä hän läksi kuin tuulen ajamana samaa tietä kuin oli tullutkin. --

Myöhään illalla vielä samana päivänä, niin kuin tavallisestikin, läksi Marianne lastansa katsomaan. Hän oli väsyksiin asti tehnyt työtä saadakseen hiukan lisätuloja, sillä kaiket päivät hän mielessään hautoi, miten hän voisi saada kokoon pojalle joululahjoja. Pyssyä poika oli kovin hartaasti itselleen toivonut, sellaista, jossa olisi oikea hana ja jota saattoi nalleilla ampua. Nyt hän mietti riittäisivätkö hänen juoksevat tulonsa siihen, vai pitäisikö hänen myödä joku vähäisistä korukaluistansa. Tällaisissa mietteissä hän astui vanhan parin luo ja hänen ensi katseensa kääntyi tyhjään vuoteeseen. Mitä? sanoi hän, onko poika vielä ylhäällä? Ja missä hän on? -- Vanha ukko istui suuressa tuolissaan uunin nurkassa ja katseli hymyillen eteensä! Mutta hänen vaimonsa tuli nopeasti viereisestä huoneesta ja kertoi miten kaikki oli käynyt, vakuuttaen omaa syyttömyyttään. Hänen oli ollut pakko mennä miehensä kanssa notarion puheille testamentin vuoksi, koska ukko usein ei ollut oikein selvä, tuskin puolta tuntiakaan he olivat olleet poissa ja kauheasti he olivat pelästyneet, kun he takaisin tullessaan olivat Fritzin asemesta löytäneet vain paperiliuskan. Hän oli heti kiiruhtanut täti Barbaran luo saadakseen tietoja Mariannelta itseltään, mutta täti oli rauhoittanut heitä: jos poika oli metsänhoitajan luona, niin ei ollut vähintäkään hätää, ja sitten hän oli alkanut kehua, miten kelpo ja hyvä ja hieno mies hän oli ja miten mainiosti hän tuli Fritzin kanssa toimeen.

Näiden selitysten aikana seisoi äiti liikkumatta ja kalmankalpeana pöydän ääressä tuijottaen jäykkänä paperiliuskaan, jonka kummi oli hänelle ojentanut. Tämä ihmetteli Mariannen omituista käytöstä ja kysyi tunsiko hän pahoinvointia vai paniko hän pahakseen, että hän oli jättänyt pojan puoleksi tunniksi yksin kotiin. Mutta tyttö ei näyttänyt edes huomaavan, että hänelle jotain sanottiin. Hän kysyi vaan vihdoin, mitä kello oli, ja kun hän kuuli, että se oli kahdeksan, mutisi hän itseksensä: Tältä päivältä se on siis myöhäistä! Käärittyään paperin kokoon ja pistettyään sen taskuunsa hän läksi pois toivottaen välinpitämättömästi hyvää yötä.

Niin mykkänä ja jäykistyneenä hän palasi asuntoonsakin, että Barbara, joka oli valmistunut myrskyiseen kohtaukseen, ei tiennyt mitä ajatella. Itse hän ei ruvennut siitä puhumaan. Metsänhoitajan nimeäkään hän ei halunnut enää mainita, sillä hän oli aivan toista mieltä kuin tyttö, ja hän oli kovin pahoillaan siitä tavasta, jolla tälle oli annettu matkapassit. Tiesikö äiti nyt missä Fritz oli vai eikö hän tiennyt? Siitä Barbaran oli aivan mahdoton illan kuluessa päästä selville. Sillä tyttö oli yleensä kovin vaitelias, kun jokin asia tuotti hänelle surua tai tuskaa, ja kukapa saattoi tietää, vaikka hänelle päivemmällä olisi jotain muutakin ikävää tapahtunut.

Yöllä Barbara tosin huomasi, ettei Marianne paljonkaan nukkunut, ja kun hän aamulla nousi tavallistakin aikaisemmin ja aamiaista odottamatta pisti taskuunsa vain leipäpalan, ei hän enää epäillyt, että tyttö oli menossa lastaan hakemaan. Pue hyvin päällesi, sanoi Barbara, ja kuule, älä pilaa hänen iloansa. Sinä tiedät kyllä, että eräästä asiasta en puhu enää mitään, mutta liiallinen ankaruus on turmioksi, sillä se minkä pitää tapahtua, tapahtuu sittenkin, vaikka yrittäisi käsin ja jaloin tapella vastaan. -- Siihen tyttö vastasi tietävänsä, mikä hänen velvollisuutensa oli ja sen enempää sanomatta hän läksi matkaan.

Päivä, joka vasta sarasti Mariannen astuessa kaupungin portista ulos, nousi hitaasti sumun keskeltä, ja parin tunnin kuluttua oli taivas kirkkaansininen. Lumisessa metsässä kimaltelivat kaikki oksat ihanassa joulukuun auringossa. Tuulen henkäystäkään ei tuntunut, mutta pakkanen oli siksi kova, että lumi narisi joka askeleella. Mutta metsänvartijan mökillä, jossa ei tarvittu puita säästää, oli sitä lämpimämpi ja kodikkaampi. Rengit ja metsäapulainen olivat metsässä työssä, emännöitsijä askaroitsi keittiössä paistaen omenakakkuja, joiden makea tuoksu levisi koko taloon; suuressa tuvassa, missä edellisenä iltana joulukuusi oli palanut, oli pöytä ja tuolit täynnä lahjoja; pieni linnoitus seisoi lattialla sotamiehineen ja kanuunineen, näyttipä siltä kuin siellä vastikään olisi herneillä pommitettu, mutta parasta aikaa vallitsi rauha, sillä päällikkö itse harjoitteli juuri ampumista. Hubert oli avannut viereisen huoneen oven ja kiinnittänyt seinään pienen maalitaulun, jotta oli tilaisuutta ampua varsin pitkän välimatkan päästä. Nyt hän opetti pojalle, miten jousta oli jännitettävä, terävä nuoli asetettava kouruunsa ja tähdättävä. Hän oli asettunut puoleksi polvilleen pojan viereen ja nojaten kasvojaan oppilaansa kiharapäätä vasten hän seurasi nuolen suuntaa. Kummallekin tämä koe oli niin tärkeä, etteivät he puhuneet sanaakaan, ja sillä välin kesy orava istui kaikessa rauhassa pöydällä kuusen juurella nakerrellen kullattuja pähkinöitä.

Äkkiä pikku elukka hypähti pelästyksissään pystyyn, heitti pähkinänkuoren vasten ikkunaa, jotta lasi kilahti ja kiipesi kiireesti joulukuusen ylimpään latvaan, koettaen piiloutua kultaisen joulutähden taakse. Poika oli juuri saanut ammutuksi ja jännitti joustaan uudelleen. Katsoppa, miten orava kiipee. Hän hyppäsi äkkiä puun latvaan. Mikähän hänen on?

Varmaankin jotkut vieraat kasvot tirkistivät ikkunasta sisään, sanoi Hubert. Meidän seurassamme hän on aivan kesy, mutta jos joku outo tulee huoneeseen, tekee hänen heti mielensä karata ulos.

Minut hän heti tunsi, sanoi poika viekoitellen elukkaa luokseen, mutta tämä pysyi piilossaan. Sillä samassa kolkutettiin ovelle, ja ennenkuin Hubert ennätti käskeä sisään, astui Marianne huoneeseen.

Ilosta huudahtaen heittäytyi Fritz hänen kaulaansa. Äiti tuli! huusi hän. Häntä ei oravan tarvitse pelätä. Äiti ei tee hänelle pahaa. Katsoppas, äiti, miten pikku veitikka istuu tuolla ylhäällä ja vapisee, ikäänkuin sinä aikoisit sen tappaa. Tule tänne, kultaseni, sehän on vain äiti, ja katsohan, mitä kaikkea minulla on!

Näin sanoen poika juoksi aarteittensa luo ja toi toisen tavaran toisensa jälkeen äidille, joka sanattomana katseli vain maahan. Hubertkin oli vaiti. Hän oli tätä odottanutkin, ja kuitenkin, kun hän näki hänen astuvan sisään, ja ensi kertaa niin pitkästä aikaa tarkasteli hänen kauniita, raittiista talvi-ilmasta punoittavia kasvojaan, joiden ilmettä synkensi silmien välissä oleva syvä ryppy, tunsi hän niin kovaa ahdistusta rinnassaan, että hänen oli pakko nojautua kaappiin ja olla laittavinaan jousipyssyä kuntoon, jotta hän voittaisi jälleen tasapainonsa. Mutta Marianne ennätti ennen häntä.

Fritz, sanoi hän, minun on paha mieli, mutta sinun täytyy heti panna palttoo päällesi ja seurata minun mukanani. Minulla ei ole aikaa viipyä, sillä minun täytyy ennen iltaa päästä kotiin, ja päivät eivät nykyään ole pitkät, niinkuin tiedät. Ole siis kiltti ja anna herralle kättä ja kiitä häntä, niin voimme heti lähteä matkaan.

Poika katsoi häneen suurin silmin. En minä tahdo lähteä pois, äiti, sanoi hän. Täällä setä Hubertin luona on hauskempi olla kuin kaupungissa, oravaa en voi ottaa mukaan eikä kukaan opeta minua siellä ampumaan. En minä tahdo tulla kaupunkiin. Jää sinäkin tänne. Metsässä on paljoa hauskempi olla.

Tottele nyt minua, sanoi tyttö ja hänen poskensa kävivät kalpeiksi pakkasen punotuksesta huolimatta. Nyt sinä et vielä sitä ymmärrä, mutta tiedäthän sinä, etten minä vaadi sinulta muuta kuin mikä on sinulle itsellesi parasta.

Pojan pää painui surullisena kallelleen. Mutta saanhan ottaa nuo kauniit tavarat mukaan? sanoi hän hiljaa.

Ei, Fritz, ne eivät ole sinun. Äiti antaa sinulle mitä tarvitset, ja vaikka hän onkin köyhä ja pakoitettu ansaitsemaan leipänsä, niin sen verran hänellä on kuitenkin, että hän voi antaa pojalleen joululahjoja, eikä kenenkään vieraan tarvitse sinua sääliä; kukapa tietää, vaikka hän enemmän olisikin ajatellut itseään kuin sinua, lisäsi hän hiljaisella ja vapisevalla äänellä. Tule, laita itsesi valmiiksi. Päivä kuluu turhaan.

Sillä välin astui huoneeseen emännöitsijä, joka kesken tulen rätinää oli kuullut vieraan äänen sisältä, katseli ihmeissään Mariannea ja huomatessaan että pojan kasvot vetäytyivät itkuun, kiiruhti hän hänen luokseen, otti hänet syliinsä ja kantoi hänet keittiöön luvaten hänelle omenakakkuja maistiaisiksi.

Molemmat toiset jäivät yksin huoneeseen ja katselematta toisiaan he seisoivat jonkun aikaa niin ääneti, että saattoi kuulla kuusen neulasien rapisevan oravan hyppiessä oksilla.

Marianne, sanoi vihdoin nuori mies, nyt te, herra nähköön, teette sellaista, josta te ette voi vastata. Mitä minä olen teitä vastaan rikkonut, jota te arvelette voivanne lapsellekin kostaa? Minä olisin lupaukseni mukaisesti jo huomenna tuonut hänet takaisin, ja jos minullakin on ollut hiukan iloa siitä, että sain panna toimeen hänelle pienen juhlan, niin tokko se on niin suuri rikos? Te tiedätte kyllä, etten aio sitä toistamiseen tehdä, ja jollette tahdo uskoa minua --

Mitä minä en uskoisi? keskeytti Marianne hänet varsin tyynesti. Sitäkö että te pidätte minusta ja tahdotte naida minut? Miksikä sitä epäilisin? Ja että te ette vieläkään ole kokonaan luopunut tuosta toiveesta, vaikka te tunnette minun syyni, näen myöskin selvästi. Mutta että te tahdotte piiloutua lapsen selän taakse ja vieroittaa hänet minusta ja että te luulette, saatuanne pojan puolellenne, minunkin vihdoin myöntyvän ja suostuvan teidän viekoitteluihinne, se -- se --

Hän vaikeni, ikäänkuin hän ei olisi löytänyt sopivia sanoja millä ilmaista suuttumustaan. Mutta Hubert heitti vihoissaan jousipyssyn maahan ja sanoi nyt koettamattakaan salata vihaansa: Marianne -- vaan ei, mitäpä minä turhaan hukkaan sanojani! Vaikkapa sanoisin sata kertaa, että olen kiintynyt lapseen ja että tahdoin viettää joulua hänen kanssaan yksinäisessä kodissani välittämättä siitä, mitä hänen äitinsä uhkamielisyydessään ja ylpeydessään minusta ajattelisi -- ei, onhan se sittenkin turhaa, hulluhan minä olin ollessani niin rohkea, ja siksi pyydän tuhannesti anteeksi, -- viekää vain lapsi mukananne ja antakoon jumala teille tekonne anteeksi, Marianne!

Sen hän tekeekin, sanoi Marianne rauhallisesti ja loi Hubertiin miltei vihamielisen katseen. Minä olen köyhä vaimo enkä omista mitään muuta kuin tämän lapsen, ja ken yrittää salaa, kaunein puheinparsin ja leikkikaluin anastaa minulta minun lapseni sydämen, hän älköön väittäkö rakastavansa minua, sillä hän tavoittelee vain nuoruuttani ja kauneuttani ja sen vuoksi on valmis uhraamaan sekä rahaa että vaivaa; mutta kun hän myöhemmin päivän valossa tarkastelee kauppaansa, ihmettelee hän itseänsä, ja äiti ja lapsi tuntuvat hänestä sitä raskaammalta taakalta mitä kiihkeämmin hän alussa toivoi heitä itselleen. Ei, kerta minut on viekoiteltu paulaan, toista kertaa se ei enää tapahdu. Silläkin kertaa tuntui siltä kuin koko elämä olisi hukkaan mennyttä, jollei Mariannea saisi omakseen. Entäs jälkeenpäin? Älkäämme siitä sen enempää puhuko, ja olkoon tämä yleensä viimeinen sana, jonka me keskenämme vaihdamme ja kiitoksia vain kaikesta hyvästä tahdosta ja kauniista lahjoista!