Part 6

Niin kyllä, mutta on siinä sittenkin eroa. Sen minkä minä vapaana ihmisenä teen, on kokonaan minun omalla edesvastuullani, ja jos hän löisi minua, niin ei siitä kukaan muu kärsisi kuin minä itse. Sen sijaan, jos joku tekisi pahaa pojalle -- kun vain sitä mahdollisuutta ajattelenkin, tulen melkein hulluksi, käteni puristautuvat nyrkkiin, minä voisin karata hänen kimppuunsa ja riistää hänen käsistään lapseni. Olen kerran nähnyt sellaista eräässä ompelupaikassani. Siinäkin talossa oli rouva tuonut taloon tuollaisen lehtolapsen, myöhemmin hänelle syntyi toinen avioliitossakin, ja minä voin vannoa, että hän kohteli kumpaakin lastansa yhtä hyvin ja oikeudenmukaisesti, niinkuin äiti ainakin. Mutta kun ensimäinen lapsi sairastaa ja hän surkuttelee sitä, niin heti isä ärjäsee hänelle: Sinä nyt aina valitat ja itket tuon pahuuksen vuoksi -- ja muuta sen kaltaista, jotta sydämeeni oikein koskee. Ei, Fritz, sellaista minä en sinulle halua, pikemmin me pidämme ovemme lukossa.

Mutta juuri Fritzin tähden, jotta hän saisi holhoojan ja kasvattajan, joka ohjaisi häntä oikealle tielle niin vilkas kuin hän on --

Tiedättekö, sanoi Marianne ja pysähtyi jälleen kulussaan, sitäkin minä olen ajatellut. En kuitenkaan toimeentulon vuoksi. Olenhan minä nuori ja voimakas enkä koskaan ole ollut sairas, muutakuin silloin kun poika tuli maailmaan, ja minä ansaitsen puolitoista frangia päivässä, joskus enemmänkin, ja äitini on väliin pyytänyt saada auttaa minua, aivan salassa tietenkin, sillä isä ei ole antanut minulle vieläkään anteeksi. Mutta minä en ota mitään apua vastaan. He ovat ajaneet minut luotaan, siksi en huoli armopaloista. Ja jos minulta jotain puuttuu, niin onhan täällä täti Barbara, hän kyllä auttaa ja jättää pienen perintönsä Fritzille. Mutta se minkä te kasvatuksesta sanoitte, ei ole niinkään typerää. Vanha kummisetä on tullut miltei lapseksi jälleen; me naiset emme aina ymmärrä, mikä pojalle olisi välttämätöntä, eikä meillä ole sitä valtaakaan hänen ylitsensä, me kun olemme häneen niin kovin ihastuneet; ja siksi minä tuumin usein, että jos kaikki olisi niinkuin pitäisi olla ja jos tuo kelvoton mies, hänen isänsä, olisi tehnyt sen, mitä hän jumalan ja ihmisten edessä olisi ollut velkapää -- vaan ei, häneltä Fritz ei myöskään olisi oppinut mitään hyvää, ja ehkäpä on parempikin, että hän aivan yksin saa tulla toimeen maailmassa ja pitää vain varansa, ettei hän tuota häpeää äidilleen. Ja nyt minä toivotan teille hyvää yötä, sillä tässä minä asun ja täti varmaan jo odottaa minua. Kiitos teille kaikesta vaivastanne lapsen puolesta. Hyvää yötä!

Marianne pujahti sisään ennenkuin Hubert ennätti vastata hänen tervehdykseensä. Siinä hän nyt seisoi tarkastellen ovea ja laskien ikkunoita ja koneellisesti hän luki talon numeron pienestä kyltistä ymmärtämättä itsekään mikä hänen oikeastaan oli. Vastapäätä paha kyllä ei ollut ravintolaa, jonne hän jälleen olisi voinut mennä väijymään. Hänen täytyi siis vihdoin lähteä matkaan, ja hän kutsui koiran luokseen, sytytti pienen piippunsa ja vaelsi kaupungin portista ulos syyssumuun, joka sakeni yhä enemmän mitä lähemmäksi hän tuli Rein-virtaa. Mutta se ei rasittanut häntä. Päinvastoin hän oli mielissään voidessaan näin näkymättömänä kulkea eteenpäin näkemättä edessään muuta kuin komeavartaloisen tytön kuvan keskellä valkoista sumuvaippaa, tuon tytön, joka vuoroin uhmaillen, vuoroin iloiten heitteli niskaansa, avasi suutaan ikäänkuin purraksensa, naurahti, iski tulta silmistään ja vuoroin taas päästi koko äidinrakkautensa valloilleen painaessaan pojan rintaansa vasten.

Mikä onni, että tie oli hänelle ennestään niin tuttu, sillä tuskinpa hän muuten olisi löytänyt kotiin. Ja sittenkin tuli varsin myöhä. Palvelijat olivat suuresti ihmeissään, sillä ensi kertaa hän vaimonsa kuoleman jälkeen ei vielä sydänyön aikana ollut kotona. Emännöitsijä oli jättänyt illallisruoan esille; ja niinpä Hubert kävi pöytään istumaan, sillä pitkän kävelyn jälkeen hän tunsi nälkää. Palvelijat hän lähetti kuitenkin maata ja jäi yksin koiransa kanssa pöydän ääreen istumaan, heittäen sille parhaat palat. Ennen makuulle menoaan hän otti vielä kynttilän käteensä ja astui arkihuoneeseen vaimonsa öljymaalauksen eteen, jossa hän oli morsiamena kuvattu. Kaikki se hyvyys ja lempeys, joka Hubertille oli tuottanut niin paljon onnea, säteili hänen nuorekkaista silmistään häntä vastaan. Mutta tänään ensi kertaa silmät näyttivät hänestä himmeiltä, ja tuuhea, vaalea tukka miltei harmaalta, ja kun hän kääntyi mennäkseen makuuhuoneeseensa, tunsi hän syvää alakuloisuutta, josta hän ei seuraavinakaan päivinä voinut irtaantua. Hän oli äreä väelleen, rankaisi koiria ankarammin kuin mitä olisi ollut tarpeen, antoipa vielä kaataa pari vanhaa puutakin, joita hän vanhojen muistojen vuoksi oli säästänyt, joskin ne olivat jo yli-ikäiset. Kun hän kaiken tämän lisäksi seuraavana lauvantaina puki parhaan virkatakin yllensä ja sanaakaan sanomatta läksi matkaan, oli emännöitsijä, metsäapulainen ja molemmat rengit selvillä siitä, että herra Kehlissä oli takertunut paulaan ja että talossa piankin nuori emäntä ottaisi johdon käsiinsä. Toinen rengeistä läksi hänen jälkeensä ottaakseen asiasta lähemmin selkoa, mutta palasi päätään ravistaen takaisin: ehkäpä he sittenkin olivat väärillä jäljillä, sillä herra oli heti kääntynyt Reinin yli johtavalle sillalle, eikä mistään strassburgilaisesta voinut olla kysymystäkään, sillä ranskalaisia hän ei katsonut suopein silmin.

Sillä välin astui Hubert nopeasti eteenpäin, ikäänkuin kilpajuoksu olisi ollut kysymyksessä. Oli vielä aivan valoisaa kadulla, kun hän saapui sen talon edustalle, missä molemmat naiset asuivat. Taaskin hän luki talon numeron ja seisoi hetken aikaa kooten ajatuksiaan. Sitten hän astui kapeaan eteiseen ja kolkutti ovelle, jossa seisoi täti Barbaran nimi. Odottaessaan hän kuuli sisältä laulua. Ääni ei ollut vahva, mutta kirkas ja kaunis.

Samassa ovi avautui, täti kysyi ken siellä oli, ja kun hän tunsi Hubertin, ei hän näyttänyt suurestikaan hämmästyvän. Tekö se olette, herra? sanoi hän. Olkaa hyvä ja käykää sisään. Mitä uutta kuuluu? Mariannekin on juuri, kotona, voitte kuulla hänen laulavan; tänään hän on koko päivän ommellut lapselle vaatteita, koska eilen kapiot tulivat valmiiksi. Katsohan, Marianne, kuka täällä on!

Mitä ihmettä, sanoi tyttö katsahtaen iloisesti työstään ylös. Onko joku metsäkauris karannut Strassburgiin, koska herra metsänhoitaja kunnioittaa meitä käynnillään?

Hubert vastasi leikkiä laskien, niin hyvin kuin hän taisi, ja sanoi, että hän tuonnoin pitkän kävelyretken vuoksi oli vain puolittain saanut asiansa toimitetuksi ja sen vuoksi oli pakoitettu tänään uudelleen tulemaan kaupunkiin -- ja koska hän juuri oli kulkenut tästä ohitse -- ja niin edespäin. Puhuessaan hän tarkasteli autiota, valkoiseksi silattua huonetta, johon oli varsin ahtaalle sullottuna kaksi vuodetta, pari tuolia, pöytä ja kaappi, mutta kaikki oli erinomaisen siistiä ja puhdasta. Tyttö oli samassa puvussa kuin edelliselläkin kerralla, jota hän siis käytti sekä pyhäisin että arkena. Helmassaan hänellä oli pieni samettitakki, jota hän puhuessaan ahkerasti ompeli.

Katsokaahan, sanoi hän, sillä välin kuin täti hommasi jotain viereisessä keittiössä, tämän kauniin samettipalasen pyysin paronittarelta, jonka luona olen työssä. Huomenna, kun me menemme kävelemään, saa Fritz sen ylleen. Hän tosin vähät välittää siitä, miten hän on puettu, ja vaikka hänellä olisi kultaiset housut jalassa, niin hän sittenkin kiipeisi kaikkien aitojen yli. Mutta minä olen mielissäni, kun ihmiset sanovat: Katsohan tuota sievää poikaa, miten somasti hän on puettu! Hänen vanhempansa ovat varmaan ylhäistä väkeä. -- Silloin naurattaa minua aina niin kovasti, sillä vaikka hän on vain minun lapseni, niin ei häneltä sittenkään puutu mitään. Mutta minä väsytän teitä jälleen tyhmillä jutuillani.

Päin vastoin, sanoi Hubert, minäkin aioin juuri puhua pikku ystävästäni. Minun metsäapulaiseni on näet saanut kiinni pienen ramman oravan; ehkäpä villikissa on purrut sitä jalkaan. Nyt se on aivan kesy ja juoksentelee vapaasti ympäri huonetta, aivankuin jokin kotieläin. Niinpä juolahti mieleeni tuoda se Fritzille, jotta hänelläkin olisi leikkitoveri. Mutta en tahtonut sitä tehdä teiltä lupaa kysymättä. Sillä ehkäpä se ei olisi vanhalle parille mieleen.

Marianne mietti hetken aikaa. Kiitos, sanoi hän sitten. Vaikka se tuottaisikin Fritzille aivan ääretöntä iloa, niin ehkäpä sittenkin on parasta, että te ette tuo sitä. Ei kummien vuoksi. He ottaisivat vaikka norsun elätettäväkseen, jos Fritz sitä haluaisi. Mutta poika on ilmankin villi ja vallaton, ja jos hänellä olisi toverina oikea mestarikiipeilijä, niin ei mikään häntä enää pitäisi aisoissa. Pelkään pahoin, että hän voisi kiivetä vaikka tuomiokirkon torniin jos tuo pieni punatakki näyttäisi hänelle tietä. Antakaa sen siis jäädä metsään, missä sen oikea paikka onkin.

Voisihan sille rakentaa talon ja laittaa siihen pyörän, jotta ei mitään vahinkoa tapahtuisi, sanoi Hubert.

Ei mitenkään! Siten hän vielä vähemmän saa sitä pitää. Hänen ei pidä tottua mihinkään niin hirveään, eikä katsella eläin paran mieletöntä hyppimistä ristikon takana. Hän on vielä hyvin sääliväinen eikä tee edes hyttysellekään pahaa. Aikaa myöten hänen sydämensä kyllä kovettuu, siitä maailma pitää kyllä huolen, ja ihme olisikin, jollei hän olisi mitään isältänsä perinyt. Mutta minä en tahdo tehdä itseäni sellaiseen syypääksi. Varjelkoon!

He vaikenivat nyt molemmat, ja tyttö ompeli melkein äkäisen innokkaasti.

Marianne, sanoi Hubert äkkiä, -- saanhan siten nimittää teitä?

Miksikäs ei? Onhan se nimeni, vastasi hän levollisesti.

No niin, Marianne, tahdotteko aivan rehellisesti sanoa minulle --

Mitä sitten? Valehtelemaan en oppinut edes koulussa.

Minä tahtoisin vain tietää, vaikkei se minuun lainkaan kuulu: jos nyt Fritzin isä äkkiä katuisi ja tahtoisi kaikki sovittaa, niin tokkopa te voisitte olla myöntymättä hänelle?

Marianne antoi työnsä vaipua syliin ja katsoi ihmeissään häneen. Sovittaako? sanoi hän. Se ei ole mahdollista. On olemassa asioita, joita on yhtä mahdoton sovittaa kuin saada neekeriä muuttumaan valkeaksi.

Mutta jos hän naisi teidät ja tunnustaisi pojan omakseen --

Naimiseen tarvitaan kaksi, vastasi Marianne nopeasti. Mielemmin ottaisin lapseni käsivarrelleni ja hyppäisin hänen kanssaan Rein-virtaan, kuin antautuisin sellaiseen vaaraan. Sillä sehän olisi vain ilveilyä kaikki ja jäljestäpäin seuraisi sitä suurempi kurjuus. Jos te tuntisitte hänet, niinkuin minä -- vaikka, ei kukaan paitsi hyvä jumala tunne häntä niin hyvin kuin minä -- niin ette tekään kehoittaisi minua siihen. Ei sen vuoksi, että hän petti minut, miksikä minä olin sellainen narri, että annoin pettää itseäni? Vaikka olisinhan minä ansainnut parempaa kohtelua hänen puoleltaan, kun olin vielä niin nuori ja olisin ollut valmis menemään vaikka tuleen hänen tähtensä; -- mutta että hän saattoi sillä tavalla kohdella poikaa, jonka moni ventovieraskin kernaasti ottaisi omakseen, hän -- oma isä -- ei, se on niin jumalatonta, ettei sitä tahraa mikään helvetillinen tuli voi valkeaksi polttaa!

Onko hän nähnyt lapsen?

On kyllä, eikä siitä ole niinkään pitkä aika, hän oli jo silloin yhtä herttainen ja sukkela kuin nytkin. Ajatelkaahan, sen jälkeen kuin hän oli jättänyt kaikki minun kirjeeni vastaamatta, ja kuitenkin olin viimeiseen kirjeeseen, ohjaamalla Fritzin pikku kätöstä, antanut hänen itsensä lähettää terveiset isälle, sillä minä ajattelin, että kun hän vain kerran näkisi pojan, tuon kullannupun, niin kaikki olisi vielä voinut tulla hyväksi ja minä olisin kernaasti antanut hänelle anteeksi kaiken sen, minkä hän minua vastaan oli rikkonut, niin ajatelkaahan, minä astuin kerran viime keväänä Fritzin kanssa teatteriaukion yli ja näin erään vieraan miehen lähestyvän meitä -- ensi hetkessä en tosiaankaan tuntenut häntä, hän kun oli siviilipuvussa ja minä ennen aina olin nähnyt hänet vain univormussa. Mutta kun hän kääntyi puoleeni tiedustellen tietä hotelliin -- jo ennenkuin hän avasi suunsakaan, tunsin minä hänet ja vastasin saksaksi, vaikka hän oli puhutellut minua ranskankielellä: Minä saatan herraa vähän matkaa, muuten herran on vaikea löytää perille. -- Mitä? sanoi hän tuntematta minua sittenkään. Oletteko te kotoisin Pfalzista, kaunis tyttöseni? Mistä sieltä? -- Minä sanoin sen hänelle, ja hän kysyi edelleen: Tunnettekohan te erästä Marianne nimistä tyttöä ja tiedättekö miten hän jaksaa? -- Hänkö? sanoin minä ja vedin salaa pienokaiseni päähineen enemmän kasvoille, jotta korvat peittyisivät eikä hän kuulisi keskusteluamme -- mitenkä hän voisi jaksaa? Hänellähän on lapsi. -- Todellako? sanoi hän, ikäänkuin hän olisi kuullut jonkun uutisen aina Turkinmaalta saakka, tiedetäänkö kuka isä on? -- Kyllä, vastasin minä ja mainittuani nimen, lisäsin: ihmiset sanovat, että hän on kohdellut tyttöä kavalasti ja ettei hän tahdo tietää mitään lapsesta -- --. Sanottuani sen avautuivat äkkiä hänen silmänsä. Hyvä jumala! sanoi hän pysähtyen kadulle, ikäänkuin hän olisi nähnyt kummituksen edessään, sinäkö se olet! Sinua en tosiaankaan olisi tuntenut enää. -- Kummako se, sanoin minä, kaiken sen jälkeen, mitä minä olen saanut kokea. Kuudessa vuodessa ihminen voi vanhentua, kun huolet painavat ja on hyljätty ja yksin. -- Sillä välin hän huomasi Fritzinkin ja pelästyi vielä entistä pahemmin. Onko tuo -- sen pitemmälle hän ei päässyt. -- On kyllä, sanoin minä, se on Fritz. Eikö hän ole suuri ja kaunis? Ei hänellä mitään hätää olekaan. Hyvä jumala on pitänyt huolta siitä, että lapsilla ainakin on äiti, silloin kun heidän isänsä katoavat teille tietämättömille. Kuuleppas, poikaseni, sanoin minä, anna kättä herralle ja katso häntä silmiin. Lapsi totteli ja ojensi hänelle kätensä. Mutta hän tarttui hyvin varovaisesti pojan käteen, ikäänkuin hän olisi ollut likainen kerjäläiskakara, ja katsellen häntä ylhäältä alaspäin sanoi: Lapsi näyttää terveeltä. Se on oikein se, Marianne, että hoidat häntä niin hyvin. Usko minua, minä auttaisin sinua mielelläni, mutta minulla itselläni on varsin kireät ajat. Kun isäni kuolee ja minä saan perintöni, niin muistan kyllä sinua ja lasta, siihen voit luottaa. Minun täytyy nyt mennä tänne; olen luvannut tulla tapaamaan erästä toveriani. Jumalan haltuun, Marianne; ja ole kiltti poika, Fritz! Niinkuin sanottu, tänään minun on kiire, sillä aamulla varhain minun täytyy palata rykmenttiini. -- Sitten hän nyökkäsi päätään ja jätti meidät kadulle. Äiti, sanoi Fritz, kuka tuo mies oli? -- En minä tiedä, sanoin minä. Hyvä jumala hänet kyllä tuntee. Ja sitten vein lapsen kotiin, eikä hän jumalan kiitos ollut mitään huomannut. Mutta kun olin saanut hänet nukkumaan, en malttanut olla menemättä hotellin ulkopuolelle, jossa hän asui. Silloin näin ikkunasta hänen istuvan ravintolasalissa parin upseerin seurassa shampanjaa juoden ja hän kertoi varmaan jotain huvittavaa juttua, sillä he nauroivat kaikki niin äänekkäästi, että kuulin sen kadulle saakka. Ja siinä seisoessani huomasin, että jokin tunne sydämessäni äkkiä ikäänkuin jäätyi, jokin tunne, joka siihen asti siellä oli elänyt; varmaankin se oli rakkauteni häneen, sillä siitä hetkestä alkaen saatoin ajatella häntä yhtä kylmästi kuin Kiinan keisaria. En edes vihannut häntä. Jos hän ei välittänyt pojasta, niin oli se hänen oma vahinkonsa, ajattelin minä, ja minun oli vain häntä sääli, ja siitä saakka on lapsi yksin minun ja minä saan rakastaa häntä kahden edestä.

Oliko se viimeinen kerta? kysyi Hubert leikitellen samettitakin hihalla, ikäänkuin pieni käsivarsi olisi siinä piillyt.

Oli, sanoi Marianne. Neljä viikkoa myöhemmin hän kirjoitti minulle vielä kirjeen, se oli täynnä tyhjiä sanoja, niin ikävä ja kohtelias kuin asiakirje jollekin räätälille, jolle suorittaa vanhan velkansa. Kirjeessä oli kymmenen guldenia. Ne minä panin heti kuoreen ja vastasin hänelle, että Fritz kiittää kauniisti, mutta hän ei tarvitse mitään, herra kapteeni voi ne kernaasti käyttää shampanjan juomiseen. -- Sen jälkeen olen päässyt kirjeistä rauhaan. Hän tuumi kai: olkoon menneeksi, koska hänelle ei kelpaa, niin voin kernaasti säästää mustetta ja vieläpä rahani kaupan päällisiksi! -- Ja niinhän se onkin, en minä kaipaa häneltä mitään, ja vaikka hän kaataisi kultarahoja ylitseni, niin lastani en sittenkään möisi. Ken ei häntä rakasta, ei saa ainoatakaan kiharaa hänen päästään, ja mielemmin Fritz voi olla ilman isää kuin tyytyä sellaiseen!

Marianne oli puhunut niin kiihkeästi, että hänen kasvonsa punoittivat. Nyt hän tarttui jälleen työhönsä, vaikka oli jo melkein pimeä. Täti sytytti tulen keittiöön ja kalisteli pannujaan ja lautasiaan, ja ulkona tuomiokirkon kello julisti pyhäpäivän alkaneen. Vasta kun kellon ääni oli vaiennut, sanoi Hubert:

Ei suinkaan hän ennen ollut niin paha, tai kai hän ainakin osasi tekeytyä paremmaksi, koska te saatoitte hänelle sydämenne antaa.

En tiedä, vastasi Marianne. Hän oli kaunis, ja minä typerä seitsentoista-vuotias tyttö. Siihen aikaan hän oli vain luutnantti ja oli vuoden päivät palvellut meidän kaupunkimme rykmentissä ja kaikki toverini olivat ihastuneet häneen. Mutta minua ei päästetty koskaan ulos, ei tansseihin eikä kävelemään, sillä isäni, joka oli puuseppä, piti minua lukon takana kuin kiiltävää rahaa. Vain kirkkoon sain mennä, koska siellä kodittomat linnut eivät pesi. Minä olin kohdannut hänet kuitenkin pari kertaa kadulla ja huomasin kyllä, että hän katseli minua. Eräänä sunnuntaina hän tuli meille lautoja ostamaan isän poissaollessa, ja istui sisällä keskustellen äidin kanssa eräästä kaapista, jota hän halusi saada, eikä tuosta puheesta tahtonut loppua tulla, sillä alituisesti hän keksi jotain erikoista hänelle sanottavaa; minua hän tuskin kuitenkaan näki, ikäänkuin olisin ollut vain puupalanen. Jäljestäpäin äiti ei tiennyt miten häntä kiittää, hän oli niin kaunis ja hieno ja rehellinen ja jumala ties mitä kaikkea. Ja sitten hän tuli yhä useammin aina kun hän tiesi mestarin olevan poissa, eikä äiti kertonut isälle mitään hänen käynneistänsä, ei edes sittenkään, kun hän oli tullut jo paljoa tuttavallisemmaksi ja tuhlasi minullekin kauniita sanoja. Sillä äiti ylpeili tyttärestään, joka miellytti tuollaista herraa. Mutta kerran, kun hän jälleen oli meillä ja istui aivan kuin kotonaan sohvassa, astui isä äkkiä sisään, varmaankin joku naapuri oli antanut hänet ilmi, ja hän ajoi aivan yksinkertaisesti herra luutnantin ulos ovesta; ja kun tämä kiivastui, sillä eihän hän ollut tottunut noin raakaan kohteluun, niin tarttui isä muitta mutkitta häntä rinnuksista kiinni ja huusi: Ulos naisten viettelijä! -- ja kun herra luutnantti aikoi puolustautua, iski isä häntä kasvoihin ja lennätti hänet ovesta ulos, ennenkuin meistä kumpainenkaan ennätti väliin. Sitten isä purki vihaansa meille; minuun se kuitenkin vähimmin koski, sillä minä näin edessäni vain rakastettuni, miten hän kasvoiltaan kalpeana tarttui tikariinsa ja loi minuun katseen, joka oli kokonaan murskata sydämeni säälistä. Sen päivän meidän täytyi olla alallamme. Mutta seuraavana hyvin myöhään hiivin minä ulos ja tapasin hänet aivan kuin tilauksesta; hän vannoi silloin kostavansa verellä tuon häpeän, joka häntä oli kohdannut, ja minä lapsellisen tuskani vallassa koetin kaikella tavalla häntä lepytellä -- ja siten onnettomuus tuli ylitseni.

Lapsi parka! sanoi Hubert; kuinka hirveästi sinä mahdoit saada kärsiä isäsi päästyä asian perille!

Hän oli kauan aikaa aivan kuin sokea, vaikka muut sen tiesivätkin. Äidin täytyi vihdoin sanoa se hänelle, jotta hän ei naapureilta saisi sitä kuulla. Kerran yöllä, kun äiti oli rohkaissut mielensä ja ilmaissut sen hänelle, tuli isä huoneeseeni, hänen kasvonsa olivat aivan muuttuneet, ikäänkuin hän olisi ollut juovuksissa, ja silmät aivan lasiset; kauheinta oli kuitenkin se, ettei hän raivonnut lainkaan, vaan sanoi vain hiljaa: Nouse heti paikalla ylös ja mene minne ikänä haluat. Minun lapseni et ole enää. -- Sitten hän poistui luotani, ja äiti tuli sisään itkien aivan haljetaksensa, ja koska me tunsimme isän, niin ei ollut muuta neuvona kuin lähteä suoraan kylmään yöhön; isä itse sälytti matkalaukkuun minulle vaatteita ja työnsi sen jälkeeni kadulle, ja sitten kuulin, miten hän sulki oven perässäni kiinni. Luulin tuskasta ja pelosta siihen paikkaan menehtyväni, vain ajattelemalla viatonta lasta saatoin pysyä pystyssä, ja eräs hyvä tuttava otti minut yöksi luokseen. Rakastettuni luo en voinut mennä. Hän oli heti siirtynyt toiseen rykmenttiin huomatessaan, etteivät asiat olleet oikealla tolalla. Sitten muistui täti täällä Strassburgissa mieleeni, enkä siitä saakka ole nähnyt isääni enkä saanut häneltä ainoatakaan riviä.

Marianne, sanoi Hubert, joka oli noussut pystyyn ja astuen tytön eteen tarttui hänen käsiinsä, antaisiko isä sinulle anteeksi ja tunnustaisiko sinut jälleen tyttärekseen, jos ilmoittaisit hänelle, että olet löytänyt rehellisen miehen, joka tahtoo myös olla pikku Fritzille hyväisä?

Marianne katsoi Hubertiin osoittamatta hämmästystä tai liikutusta, sitten hän veti hiljaa kätensä pois ja sanoi: Voisihan se olla; en ole sitä koskaan tullut ajatelleeksi. Sillä minä en aio koskaan mennä naimisiin, senhän teille jo sanoin.

Ihminen päättää ja jumala säätää, sanoi Hubert laskien arasti kätensä tytön olkapäälle. Jos minä nyt tuntisin tuollaisen miehen, josta voisin mennä takuuseen, niin ettei sinun tarvitsisi katua mitään, sellaisen, joka myös rakastaisi lasta ja arvelematta ottaisi hänetkin luokseen ja kohtelisi teitä molempia ikäänkuin olisitte suoraan puusta pudonneet, ajattelematta lainkaan entisyyttä --

Hänen äänensä tukehtui kurkkuun, sillä liikutus valtasi hänen mielensä. Mutta tyttö ei aprikoinut kauan.

Ehkäpä te olette itse tuo hyvä ystävä, sanoi hän, ja minun täytyy rehellisesti tunnustaa, että sellaista jo olen aavistanutkin. Mutta sittenkin minä kiitän kunniasta. Sillä ettehän te itsekään voi tietää, voisitteko te pitää lupaustanne. Ehkäpä te nyt olette rakastunut minuun, mikä minua ihmetyttäisi, jollei sellaista usein olisi minulle tapahtunut. Mutta se menee ohitse, ja sitten me olemme vain teidän taakkananne, ja Fritz saa siitä kaikkein ensiksi kärsiä. Te tiedätte, mitä siinä suhteessa ajattelen; ja koska minä toivoisin meidän pysyvän hyvinä ystävinä, niin heittäkää nuo ajatukset mielestänne. Minä huomaan kyllä, että te olette hyväsydäminen mies, ja teidän käy sääliksi, että minulta, tyttö raukalta, noin kehnolla tavalla on riistetty kunnia ja maine. Mutta niin huono minun asemani ei sittenkään ole kuin te luulette. Minulla on poikani, ja kun hän tulee suureksi ja saa tietää, mikä on aiheuttanut hänen olemassaolonsa maailmassa, niin ei hän senvuoksi halveksi vanhaa äitiään; ja kun hän vain pitää minua kunniassa, niin mitäpä minä välittäisin kaiken maailman puheista?

Mariannekin oli noussut pystyyn ja katseli Hubertia iloisesti ja ystävällisesti kasvoihin, jotta hän aivan voitti hänen sydämensä. Kylläpä me nyt olemme jutelleet! sanoi tyttö. Täti luulee varmaankin, että aion opiskella metsänhoitoa. No, koska se nyt on ensimäistä ja viimeistä kertaa, niin olkoon menneeksi. Sillä minun täytyy sanoa teille, minä en ole tottunut ottamaan vastaan herrakäyntejä, naapurit voivat sen teille todistaa. Ja koska minä en vastaisuudessakaan sitä halua, niin täytyy minun pyytää, herra Hubert, ettette uudista käyntiänne, sillä en missään tapauksessa päästäisi teitä sisään. Älkää panko sitä pahaksenne; minä tiedän, mitä minä olen Fritzilleni velkaa.

Marianne, sanoi Hubert ja tarttui hänen käteensä.

Älkää huoliko, sanoi tyttö, niin se on kuin minä sanon, turhaa on koettaa minua taivuttaa. Ja jääkää nyt hyvästi! Illallisemme on jo valmis. Eikö totta, Barbara? huusi hän keittiöön päin.

Etkö pyydä herraa syömään iltasta meidän kanssamme? huusi täti vastaan näyttäytymättä kuitenkaan.

Emme me voi tarjota illallisia, naureskeli tyttö, eikä herra metsänhoitaja ottaisi kutsuamme vastaankaan. Lähtekää nyt, älkääkä kantako minulle vihaa. Jokaisen täytyy tietää, mitä hän tekee, ja jokainen on edesvastuussa omasta teostansa. Minä olen kyllä kiitollinen teille kaikesta hyvyydestänne, mutta ei se sittenkään käy päinsä.