Part 5

Lapsen huomio oli jälleen kiintynyt koiraan, joka oli laskenut viisaan päänsä kevyesti pienokaisen polvelle sallien pikku kätösten sitä silitellä.

Kyllähän te ymmärrätte, herra, jatkoi vanha nainen puhettaan, isä on nyt kerta tuollainen lurjus, jommoisia jumala paratkoon on yllin kyllin. Mutta eivät kaikki satu yhteen tuollaisen kelpo tytön kanssa kuin Marianne on. Me olemme näet samalta paikkakunnalta, kumpikin Pfalzista ja minä tunsin hänet jo viisitoista vuotta sitten, jolloin muutin Strassburgiin asumaan mies vainajani kanssa, joka oli suutari. Silloin Marianne oli vielä pikku tyttö. Kukaan ei olisi uskonut, että hänestä voisi tulla niin komeaa tyttöä, hän olikin silloin vain kymmenen vuoden vanha, ja hänen vanhempansa, jotka olivat kelpo porvareita, vaativat häntä ahkerasti työtä tekemään ja istumaan paikoillansa, jotta hän oli kalpea ja laiha kuin aidan seiväs. Minä olen häntä parikymmentä vuotta vanhempi, mutta hänen äitinsä sukulaisena kävin usein talossa ja hän kiintyi niin minuun, että minun täytyi joka kerta ihmetellä, miten paljon kerrottavaa lapsella oli minulle kahdenkesken ollessamme. Kun mies vainajani sitten kosi minua -- kaikki ihmettelivät, että hän huoli minusta, vaikka olin häntä paria vuotta vanhempi enkä juuri kaikkein kauneimpiakaan, mutta hän oli nyt kerran hullaantunut minuun -- niin muistan vieläkin, miten kernaasti Marianne olisi tullut häihini; mutta isä, joka oli hyvin ankara mies ja aina saarnasi lasten kasvatuksesta, ei sallinut sitä, ja siksi minä lausuessani jäähyväiset hänelle kotona sanoin: Marianne, sanoin minä, koska sinä et pääse minun häihini, niin minä tulen varmaan sinun häihisi, vaikkapa minun pitäisi matkustaa sadan peninkulman päähän. -- Silloin tyttö punastui, jotta minua oikein ihmetytti, sillä olihan hän vielä niin nuori, ja minä sanoin: No, no, kyllä siihen vielä on aikaa! Ja sitten me jouduimme erilleen toisistamme enkä minä pariin vuoteen kuullut puusepän joukosta mitään, joskus vain sain terveiset heiltä jonkun mukana; sillä kirjeitten kirjoittamiseen ei ollut paljon aikaa, minä kun autoin miestäni hänen työssään. Mutta kun joku kotiseudultani joskus käväisi meillä, niin kylläpä silloin kehuttiin, miten kauniiksi, suureksi ja voimakkaaksi Marianne oli kasvanut, jottei häntä samaksi tytöksi enää olisi uskonutkaan, jota vastoin hänen veljensä, joka aluksi oli ollut hyvin nopeakasvuinen, jäi hänestä jäljelle. Ja iloiseksi häntä myös sanottiin, hän osasi nauraa ja laulaa ikäänkuin hän alituisesti olisi viiniä juonut. Kylläpä sitä saa monenlaista maailmassa nähdä, tuumin minä. No niin, eipä kestänytkään kauan, ennenkuin Marianne muistutti minua siitä, että olin luvannut tanssia hänen häissänsä. Voi hyvä jumala, siitä on jo pitkä aika!

Vanha rouva huokasi hiukan, otti käteensä kutimensa ja alkoi innolla työskennellä, ja poika kävi maahan istumaan syöttäen koiralle eväitään.

Kauanko te olette ollut leskenä, hyvä rouva? kysyi Hubert, jota hänen uuden tuttavansa puheliaisuus huvitti.

Jouluna tulee täsmälleen kuusi vuotta, sanoi nainen; mies raukkani oli valmistanut parin kauniita kenkiä, ne olivat punaiset ja ompeluilla koristetut aivankuin jollekin kreivinnalle, salassa hän ne oli minulle tehnyt ja hänen oli määrä antaa ne minulle joululahjaksi; mutta sen sijaan hän kävi pitkäkseen ja kuoli muitta mutkitta aivan käsiini; lääkäri arveli, ettei hänen ruumiinsa sietänyt ranskalaista viiniä ja olipa hän usein hänelle sanonutkin, että hän voisi saada halvauksen aivan äkkiä, ja niin kävikin. Ensin aioin palata takaisin kotiseudulleni, ja odottaessani kevättä tein suutarintyötä vieraille mestareille. Mutta pääsiäisenä, kuka siinä eräänä iltana ilmestyi minun ovelleni? Kookas, kaunis, tuntematon nainen pysähtyy kynnykselle, ikäänkuin hän ei uskaltaisi astua sisään, ja minä kysyin: Mitä te etsitte, rouva? -- sillä minä huomasin heti, missä tilassa hän oli, ja sanoin: käykää istumaan, olkaa niin hyvä! ja mitä muuta sellaisessa tapauksessa tavallisesti sanotaan. Vastaamatta mitään hän äkkiä purskahti itkuun ja kiepsahtaen kaulaani hän sanoi: Oi, etkö tunne minua, täti? Minähän olen Marianne! -- Vai niin, sanoin minä, ja nyt tunsin hänet jo hänen mustista silmistänsä, sillä sellaisia silmiä ei ole kellään muulla naisella kuin hänellä, ja kun hiukan toinnuin hämmästyksestäni, kertoi hän minulle kaikki. Sinä yönä emme me kumpainenkaan ummistaneet silmiämme; mutta emme me myöskään itkeneet. Sillä jo silloin hän oli tarmokas ja ylpeä ja hän tuumi: Sille mikä on tapahtunut, ei voi enää mitään! Niin, sellainen hän on vielä tänäkin päivänä, ja siksi hänen kanssaan on hyvä elää. Kuulehan, Fritz, älä pistä koko kättäsi koiran suuhun; kukapa tietää, vaikka se puraisisi.

Älkää pelätkö, sanoi Hubert. Poika on hyväntahtoinen, sen voin huomata, eikä hän pitele pahoin koiraa; silloin se sallii tehdä itselleen mitä hyvänsä.

Hyväntahtoinenko? No, sitä pikku Fritz onkin, ja sen minä aina olen sanonut, hänessä on yhtä hyvää ainesta kuin hänen äidissänsäkin. Mutta vallaton hän myöskin on, tuo pikku veitikka, ja silloin voi helposti vahinko sattua. Jos Marianne ei olisi ollut niin ajattelematon -- vaan ei, silloin ei poikastakaan olisi maailmassa, ja se olisi toki sääli, Mariannea olisi minun kaikkein enimmin sääli, vaikka hän on saanutkin niin paljon kärsiä. Kuulehan, pikku veitikka, jollei meillä olisi sinua, niin mitäpä me tekisimme pyhäpäivinämme, me kaksi yksinäistä naisihmistä? Sillä tietäkää, herra, viikon varrella poika ei ole meidän luonamme, sillä hänen äitinsä käy silloin ulkona ompelemassa ja minä teen työtä mestarilleni. Siksi me olemme antaneet hänet erään vanhan vaimon hoidettavaksi, jonka omat lapset ovat kuolleet, ja joka nyt hemmoittelee pikku Fritziä niin paljon kuin ennättää. Mutta sunnuntaiaamuisin varhain hakee Marianne hänet kotiin ja sitten me koko päivän pidämme iloa tuon tyhjäntoimittajan kanssa, ja minä olen aina väittänyt: Tuo poika on meidän paistimme ja viinimme ja leivoksemme, ja siihen Marianne sanoo nauraen: Jos sinä syöt minulta tuon pojan, niin avaan minä sinun vatsasi, jotta saan poikani elävänä takaisin niinkuin Punahilkan. -- Siten me keskenämme laskemme leikkiä.

Vaimo antoi kutimensa hetken aikaa levätä ja katsoi lempeästi poikaan, joka juuri yritti nousta kärsivällisen leikkitoverinsa selkään. Mutta tämä liukui aina sukkelasti pois hänen pienten jalkojensa lomasta.

Kuulehan, pikku mies, sanoi Hubert. Selkäänsä se ei sinua päästä. Mutta minäpä tiedän toisen paremman ratsun, joka ei heitä sinua maahan.

Näin sanoen hän nosti syliinsä pojan, joka ei ujostellut häntä lainkaan, ja antoi hänen ratsastaa polvellaan, aluksi hiljalleen, mutta sitten yhä hurjemmin ja kovemmin, jotta poika, joka piteli itseään jaloillaan kiinni, loisti ilosta ja lopulta ääneensä riemuiten tarttui vierasta miestä parrasta kiinni, aivankuin vasta-alkaja ratsun harjaan. Lähinnä olevat kääntyivät katsomaan lapsen iloa osoitellen toisilleen iloista poikaa, joka vihdoin tuli niin rohkeaksi, että hän riisti suurelta leikkitoveriltaan sammuneen piipun suusta ja pisti sen omaan pieneen suuhunsa, kiitäessään hurjaa vauhtia ylös ja alas.

Seis! sanoi Hubert äkkiä pysäyttäen yksijalkaisen ratsunsa. Nyt ratsumies on saapunut majatalon edustalle ja tahtoo juoda. Saako hän juoda viiniä? kysyi Hubert tädiltä, joka ylpeänä oli seurannut leikkiä.

Tuoko! vastasi vaimo. Hän juo kuin mies. Sen puolesta hän voisi olla mies vainajani poika, niin hyvältä hänestä viini maistuu.

Terveeksi, Fritz! sanoi Hubert ja ojensi hänelle lasinsa, jota poika varhemmin oli ahnain silmin tarkastellut. Nyt hän joi hiestyneenä hurjasta ajosta ja pudisteli ruskeita kihariansa, joista vanha vaimo näytti olevan hiukan ylpeä, sillä hän silitteli niitä vähä väliä. Mutta juodessaan poika katseli lasin läpi taloon, mistä soittoa kuului, ja äkkiä hän laski puoleksi tyhjennetyn lasin pöydälle ja liukui alas polvelta. Äiti, huusi hän kirkkaalla äänellä, katsoppas äiti, kuka täällä on! -- Ja sitten hän juoksi keskelle ihmisvilinää, jonka läpi juuri kookas ranskalainen korpraali tunkeutui, saattaakseen nais-toverinsa omalle paikalleen.

Nainen, jota vastaan poika iloisena riensi, oli komea ja kookas ja tummaverinen, hänen silmiään ei vanha vaimo turhaan ollut kehunut. Ne loistivat niin ihmeellisesti pitkien, mustien silmäripsien alta, puoleksi vaatien, puoleksi ylenkatsoen, että jokainen, johon ne sattumalta osuivat, tunsi pistoksen sydämessään. Mutta kun poika oli kiivennyt hänen syliinsä, niin tuntui siltä, kuin kaikki liekit ja tulikipinät niissä olisivat sammuneet ja vain äidinrakkauden syvä tuli syttynyt palamaan. Hän oli hyvin vaatimattomasti, miltei köyhästi puettu, päätä ja paksuja palmikkoja peitti vain kevyt, vanha pitsihuntu, ja kellastunut huivi riippui höllästi hänen voimakkailla hartioillaan. Sen sijaan pojalla oli yllään erittäin soma, kiiltonappinen puku, jotta ensi hetkessä olisi voinut luulla tuota nuorta naista hänen hoitajakseen eikä äidikseen. Hän pysähtyi nyt keskelle ihmistungosta pitäen poikaa sylissään ja painaen korvansa aivan lähelle hänen suutansa silitellen samalla hänen kihariaan. Hän naurahti ja näytti kokonaan unohtaneen komean seuralaisensa, joka pyyhkäisten viiksiään seisoskeli hänen vieressään. Ainakin hän loi häneen aivan vieraan katseen, kun tämä jälleen puhutteli häntä, ja sitten hän kumarsi hänelle kohteliaasti ja kiiruhti nopeasti poika käsivarrellaan pöydän ääreen. Korpraali, joka sai näin äkkiä matkapassit, katsoi hämillään hänen jälkeensä. Mutta huomatessaan Hubertin, hän näytti arvelevan, että toisella oli suuremmat oikeudet tuohon kauniiseen naiseen ja vetäytyi harmissaan takaisin tanssisaliin.

Kuka se oli? kysyi täti, kun äiti ja lapsi istuivat jälleen pöydän ääressä.

Mistä minä tietäisin? sanoi tyttö. Hän asettui viereeni seisomaan, kun katselin tanssia, ja pyysi minua valssiin. Kun vastasin hänelle, etten tanssinut, alkoi hän puhua minulle kaikenlaista kaunista. Minä en puhu ranskaa, sanoin minä, mutta hän ei vaiennut sittenkään. Vihdoin hän riisti minut mukanansa. Mutta miltä Fritz näyttää? Aivan pörröinen päästään ja viiniä hän myöskin on juonut, sen minä huomasin heti, kun hän suuteli minua. Teitä kahta ei voi jättää neljännestunniksikaan yksin, heti te olette valmiit tyhmyyksiä tekemään.

No kuulehan, sanoi täti, siitä tämä herra tässä saa vastata, ja tuskinpa se hänen suurin syntinsä lienee.

Herra on kiltti, sanoi Fritz vakavana; sinä et saa torua häntä, äiti.

Varjelkoon, naureskeli tyttö. Mutta sinua minun pitäisi torua, sinä tyhmä poika, joka lähestyt jokaista vierasta. Hän on niin harvoin ihmisten parissa, lisäsi Marianne kääntyen Hubertin puoleen. Hän ei opi minkäänlaisia tapoja, ja tuollaiselle villikissalle kelpaa kuka hyvänsä leikkitoveriksi. Ajatelkaapa, herra! Viime sunnuntaina, juuri kun kuljin hänen kanssaan kirkkotorin poikki, tulee meitä vastaan pataljoona sotamiehiä, ja etunenässä marssi rumpumajuuri karvalakissaan, suuri keppi kädessä. Mitä tuo pikku veitikka nyt tekee? Hän karkaa käsistäni ennenkuin tiedän asiaakaan ja juoksee partasuisen miehen luo, jota toinen lapsi varmaan olisi pelännyt, ja marssii hänen rinnallaan, niin että kaikki nauravat, kunnes rumpumajuuri itsekin alkaa nauraa, nostaa hänet syliinsä ja antaa hänen tarttua kiinni keppiinsä. Vaikka olisin huutanut ja viitannut hänelle kuinka paljon tahansa, hän ei vain tullut pois ennenkuin sotilaat pysähtyivät komendantin asunnon edustalle, jolloin rumpumajuuri laski hänet maahan ja napahutti häntä hiukan kepillään, ja koska kaikki vain nauroivat hänelle, niin en minäkään voinut rangaista häntä niinkuin hän olisi ansainnut, tuo velikulta! Tuskinpa kuluu ainoatakaan päivää, jolloin hän ei tekisi vallattomuuksia, ja kun hän kasvaa suureksi, niin hän varmaan saa aikaan niin paljon tyhmyyksiä, että kaikki ihmiset väistyvät kauaksi hänen tieltään. Vai mitä, Fritz?

Minusta tulee sotamies, sanoi pienokainen, sitten voin ampua kuoliaaksi kenen vain tahdon, sitä varten itse keisari antaa minulle pyssyn.

No kuulkaapas tuota yltiöpäätä! naureskeli hänen äitinsä, ja mitä kiihkeämmin hän torui, sitä lempeämmin hänen silmänsä loistivat. Ehkäpä hän hyväksi lopuksi ampuu vielä äitinsäkin, jollei hän heti tee mitä hän tahtoo.

Sinua minä en ammu, äiti, sanoi lapsi. Mutta jos joku tahtoo tehdä sinulle pahaa, ja jos tuo paha mies tulee vielä takaisin, se, josta sinä kerroit täti Barbaralle ja jonka me kerran tapasimme kadulla, niin silloin minä en ammu harhaan.

Ole vaiti, Fritz, sanoi äiti äkkiä kalveten, ja hän katsoi merkitsevästi vanhaan ystäväänsä. Onko pienilläkin padoilla korvat? Pane lakki päähäsi. Alkaa jo hämärtää, eikä meillä täällä ole enää mitään tehtävää. Mennään mielemmin kävelemään.

Näiden puheiden aikana oli Hubert pysytellyt ääneti ja kaiken aikaa katsellut mielihyvällä kauniita kasvoja vastassansa. Noissa piirteissä oli jotain kovaa, melkein karkeaakin, ja joskus, kun tyttö nauraen avasi suunsa, niin että hänen kiiltävät hampaansa näkyivät, muuttui ilme miltei hurjaksi. Mutta se miellytti sittenkin häntä, ja koska siinä ei ilmennyt mitään alhaista, ainoastaan sisällisestä voimasta johtuvaa uhmaa, niin olisi hän kernaasti vaikka tuntikausia tarkastellut äitiä ja lasta. Mutta kun naiset nousivat nyt ylös, kohosi hänkin paikaltansa ja kysyi saisiko hän, joka oli vieras paikkakunnalla yhtyä heidän seuraansa. -- Miksikä ei? sanoi Marianne, jollei meidän seuramme ole teille liian huono; meille te kyllä kelpaatte, sillä minusta näyttää, kuin te kykenisitte sanomaan muutakin kuin vain tyhjiä imarteluja; tulkaa siis mukaan! Tähän aikaan päivästä on ihmeen ihanaa kävellä valleilla.

Kun he olivat astuneet ulos puistikosta, kysyi Marianne äkkiä: Oletteko te nainut mies, vai naimaton?

Leski, vastasi Hubert ja kertoi lyhyesti, miten kova kohtalo oli häntä kovasti koetellut, mistä hän oli kotoisin ja miten hän asusti nyt yksin metsässänsä.

Naiset kuuntelivat hänen puhettansa osaanotolla kumpikin omalla tavallansa, täti vilkkaasti huudahtaen, Marianne käyden yhä hiljaisemmaksi ja huokaistenkin kerran. Mutta pian ilmestyi jälleen naurun aihetta, kun poika, joka koiran kera oli juossut edeltä, yritti sovittaa kärsivällisen elukan päähän pientä lakkiaan ja sitoa sitä kaulaan kiinni. He olivat astuneet kaupungin portista ulos ja saapuneet valleille, mistä laaja Reinin tasanko levisi silmien eteen syysauringon kultaisessa ja purppuraisessa hohteessa. Kun he hetken kuluttua saapuivat erään penkin luo ja tädin ehdoituksesta kävivät siihen lepäämään, istahti tyttö siten, että hän joutui selin ilta-aurinkoa vasten. Hubert kysyi sen johdosta, olivatko hänen silmänsä ehkä kipeät. Eivät, vastasi tyttö. Mutta minä en katsele mielelläni noin avaraa näköalaa. Se saattaa minut haikealle mielelle. Sen sijaan nähdessäni edessäni kaupungin, kaikki nuo talot ja katot ja valtavan tornin niiden yläpuolella ja harakat, jotka lentävät korkealle pesiinsä, on minun hyvä olla, sillä tiedän, että kaikilla, olkootpa köyhiä tai rikkaita, on katto päänsä päällä, ja että siellä, missä savu nousee, on myös keitto tulella, ja missä pieni lapsi itkee äidin ollessa poissa kotosalta, naapuri ainakin sen äänen kuulee.

Näin puhuessansa hän heitti silmäyksen poikaan, joka juostuaan itsensä väsyksiin oli heittäytynyt pitkäkseen penkille ja siihen nukahtanut. Ehkä olisi aika lähteä kotiin, sanoi pojan äiti. Katsokaahan, poika nukkuu. Ja hän nosti nukkuvan lapsen käsivarrelleen.

Antakaa lapsi minulle, sanoi metsänvartija, kun Marianne nousi ylös aikoen kantaa häntä sylissään aina kotiin saakka. Minun käsivarrellani hän ei paljon paina.

Kiitos paljon, vastasi äiti; ei minunkaan. Jokaisen tulee kantaa oma taakkansa. Sen sijaan poika kerran on pitävä minusta huolen, kun tulen vanhaksi ja köyryselkäiseksi enkä enää voi jäsentäkään liikuttaa. Eikö totta, pikku Fritz? -- ja hän kosketteli hiljaa nenän päällään lapsen poskea suutelematta sitä kuitenkaan. -- Koko viikkoon en saa pitää häntä luonani. Siksipä tahdon sunnuntaisin saada hänestä kaiken ilon ja vaivan.

Hubert vaikeni ja pysytteli hiukan hänen takanaan voidakseen koko ajan seurata häntä katseillaan. Hän ei itsekään vielä ollut selvillä siitä, missä määrin tuo nainen häntä miellytti; mutta kun ohikulkijat pysähtyivät katselemaan tuota kookasta, voimakasta tyttöä, joka kantoi niin rauhallisesti käsivarrellaan kaunista lasta, tunsi hän tyydytystä sen johdosta, että hänkin kuului yhteen joukkoon. Täti jutteli koko ajan, mutta Hubert kuunteli vain hajamielisesti hänen puhettaan, ja kun Marianne silloin tällöin lyhyesti naurahtaen vastasi hänelle, sanoi Hubertkin jotain vähäpätöistä ja silitteli pienen pojan kättä, joka riippui alas äidin olkapäältä.

Kun he sitten tehtyään pitkän kierroksen valleja myöten saapuivat kaupunginportille, heräsi lapsi vaunujen ratinaan. -- Tahdotko taaskin ratsastaa, Fritz? kysyi Hubert. Ja kun pienokainen suurin silmin nyökkäsi hänelle päätä, nosti hän muitta mutkitta hänet äidin käsivarrelta ja asetti hänet olkapäälleen istumaan, jotta lapsi ilosta huutaen tarttui kiinni hänen kiharatukkaansa ja pienillä säärillään paukutti häntä rintaan.

Näettekös? sanoi äiti. Noin hän pääsee aina tahtonsa perille. Mutta laskekaa hänet nyt maahan. Kyllä hän jo jaksaa juosta, eikä teistä suinkaan ole hauska kuljettaa häntä tuolla tavalla kaupungin läpi.

Päin vastoin, vastasi Hubert, vaikka juoksisimme täyttä laukkaa. Ei kukaan täällä Strassburgissa tunne minua, ja jos ihmiset luulisivat minua hänen isäksensä, niin olisin siitä vain hyvilläni. Vai onko _sinulla_ mitään sitä vastaan, Fritz?

Minä en tarvitse isää, toisti poika sananparttaan. Isät ovat pahoja. Minä tarvitsen vain äitiä.

Se on oikein, Fritz, sanoi äiti. Kun meillä on vain toisemme, niin emme kaipaa ketään. Varsinkin kun meillä sen lisäksi on vielä Barbara täti ja hyvä jumala ja terveet jäsenemme. Mutta kiitähän nyt kauniisti herraa ja tule alas, ratsumies. Sillä tässä asuu kummisetä ja kummitäti, joiden luona poikani asuu, selitti Marianne vieraalle. Katsos, miten olet liannut hyvän herran takin. Sallitteko! -- ja hän pyyhkäisi liinalla pois pienten kenkien jäljet Hubertin siististä takista. Kas niin, anna nyt kättä ja sano: hyvää yötä! -- Minun pitää näet itse viedä hänet nukkumaan, muuten hän ei ole tyytyväinen enkä minäkään. Menkää vain edeltä, täti. Minä tulen pian jäljestä.

Täten hän erosi toisista ja vei lapsen vaatimattoman talon ovesta sisään, ja aina kadulle saakka kuului, millä ilolla lapsi otettiin vastaan.

He pitävät lasta kovin hyvänä, sanoi vanha vaimo Hubertille. He ovat kelpo väkeä; mies, minulle mieliksi, suostui silloin lapsen kummiksi, ja koska hän ei enää ole työssä -- hän oli nahkuri ja ansaitsi oikein hyvin -- niin on hänestä ikävä istua aina vain kädet ristissä. Siksipä hänellä pojasta on nyt hyvää ajanvietettä. Minun mieheni on aivan hullaantunut Fritziin, sanoo hänen vaimonsa. Ikäänkuin hän ei itsekin sitä olisi! Tuletteko te vielä yhtä matkaa, herra? No niin, hyvää yötä sitten, herra! Minun täytyy kiirehtiä kotiin illallisruokaa keittämään.

Hän erosi Hubertista ihmetellen, miksikähän hän aluksi oli ollut niin puhelias ja nyt niin harvasanainen. Mutta Hubert astui ravintolaan, joka sijaitsi vastakkaisessa talossa, nousi yläkerrokseen ja istahti ikkunan luona vapaana olevan pöydän ääreen tilaten itselleen ensimäisen parhaan ruokalajin, mikä ruokalistalla hänen silmäänsä osui. Hän ei koskenut siihen kuitenkaan, kun se kannettiin hänen eteensä. Sillä hänen metsämiehen juonensa, asettuessaan tänne väijyksiin, onnistui täydellisesti. Hän saattoi ikkunasta nähdä suoraan vastapäätä olevaan huoneeseen ja tarkata miten pienokaiselle ensin annettiin hiukan maitoa ja leipää ja miten äiti sitten riisui hänet, jolloin vanhemmanpuoleinen pariskuntakin oli läsnä, saamatta kuitenkaan vähimmälläkään tavalla olla apuna. Sitten tyttö kantoi lapsensa vuoteeseen ja näytti rukoilevan hänen kanssaan; sen jälkeen lapsi ojensi jokaiselle kätensä ja äidille suunsa, ja sitten kynttilä vietiin toiseen huoneeseen ja näköala katosi.

Niinkuin viisas metsämies ainakin, joka seuraa takaa-ajamansa riistan jälkiä, ei Hubertkaan viipynyt sen kauemmin koskemattoman ateriansa ääressä, vaan kiiruhti jälleen kadulle. Siellä oli jo sillä välin pimeys laskeutunut maahan; viimeiset kävelijät kulkivat ohi viittoihinsa kääriytyneinä, sillä auringon mailleen mentyä oli ilma äkkiä käynyt kalseaksi. Hubert ei ajatellutkaan napittaa kiinni väljää verkatakkiansa. Hänen oli niin tavattoman lämmin ja hyvä olla tuulisella kadulla.

Mutta vasta runsaan puolen tunnin kuluttua hän näki tytön jälleen astuvan kadulle innokkaasti keskustellen kummin kanssa. Hän odotti kärsivällisesti, kunnes tämä vihdoin sanoi jäähyväiset, ja sitten hän astui Mariannen jäljissä, joka veti huivinsa päänsä yli suojellakseen itseään tuulelta. Niinpä hän ei liioin kuullut hänen ääntänsä, kun hän puhutteli häntä, ennenkuin hän huusi häntä nimeltä.

Mitä? Oletteko te vielä täällä, sanoi tyttö jääden ihmeissään seisomaan. Minä luulin teidän jo aikoja sitten olevan matkalla Kehliin.

Ei minulla ole kiirettä, vastasi Hubert mahdollisimman huolettomasti. Arvatkaapa, missä minä tällä välin olen ollut?

Herra sen tiesi, vastasi tyttö, minua se ei lainkaan liikuta.

Mutta kylläpä hän hämmästyi, kun Hubert tunnusti, miten hän oli väijynyt häntä.

Olettepa te aika veijari, sanoi Marianne sormellaan uhaten. Te näytätte niin rehelliseltä, ettei luulisi teillä olevan ainoatakaan viekasta ajatusta, ja kun siksi tulee, niin ei teidän parissanne ole varma hengestäänkään. No, sen minkä te näitte, saattaisi koko maailmakin nähdä. Ja koska te pidätte pojasta, niin suon teille anteeksi, vaikka te noin salaa kurkistelittekin vierasten ihmisten ikkunoista sisään.

Minun on niin sääli lasta ja teitä, sanoi Hubert, kun te ette voi pitää häntä kokonaan luonanne.

Niin minunkin, herra, vastasi tyttö huoaten. Mutta minkä sille mahtaa? Näin hänen on kuitenkin parempi olla. Kotona ei kukaan voisi pitää häntä silmällä, sillä usein en viikkokausiin pääse työstä ennenkuin myöhään yöllä, kun sattuu olemaan kovin paljon työtä, esimerkiksi jotkut kapiot ommeltavina, niinkuin parasta aikaakin. -- Ja Marianne mainitsi morsiamen nimen. -- Ihminen ei voi muodostaa onneaan ikäänkuin mieliruokaansa sekoittamalla siihen juuri niitä mausteita, jotka ovat hänelle enimmin mieleen. Hyvä jos yleensä saavuttaa onnen.

Niinhän se on. Mutta miksikä ei elämä voisi parantua. Jos te esimerkiksi menisitte naimisiin ja saattaisitte pitää pojan luonanne.

Marianne pudisti päätään. Siitä ei tule mitään, nyt kerta kaikkiaan. Sellaista ei satu usein, että joku huolisi köyhästä tytöstä, joka toisi mukanaan taloon kapioiden asemesta kyynärän pituisen pojan. Ja jos joku löytyisikin -- ja täytyyhän minun myöntää, että onhan minulle tarjouksiakin tehty, eikä niinkään huonoja -- niin tiedän itse parhaiten, mitä olen lapselle velkaa; sillä onpa minulla hiukan kokemusta siitäkin, millaisia isäpuolet ovat.

Onhan se totta, vastasi Hubert suoraan. Onhan sellaisia, jotka kernaimmin ottaisivat tuollaisen lapsi paran hengiltä. Mutta onhan myös aviomiehiä, jotka pitelevät pahoin omaa vaimoaankin, ja jos sen mukaan toimisi, niin silloinhan ei mikään tyttö voisi enää mennä miehelle.