Part 4
Olkaa huoleti, rakas ystävä, lausui raatimies vihdoin ja pyyhkäisi kädellään kylmää hikeä otsaltaan; en ole puhunut tästä huomiostani kellekään muulle kuin pormestarille, jonka te tunnette rehelliseksi ja teidän perhettänne suosivaksi mieheksi. Minä kysyin häneltä, emmekö olisi voineet kätkeä tätä surullista oletusta vain omiin sydämiimme. Olisihan mahdollista, että joku Amthorin suvun haara aikoja sitten olisi muuttanut pois maasta, vaihtanut siellä nimensä toiseksi, mutta silti säilyttänyt vaakunansa. Sitä vastoin en maininnut sanallakaan sitä seikkaa, että mielestäni olin huomannut jotain tuttua noissa kasvoissa, joita syvä arpi vääristi, koska hän itse, kun me myöhemmin vielä uudestaan tarkastelimme vainajan kasvoja, ei huomannut niissä mitään, mikä olisi muistuttanut Andreasta, vaikka hän kuitenkin sanoi useasti nähneensä hänet yhdeksän, kymmenen vuotta sitten. Hän oli kuitenkin sitä mieltä, ettei meillä ollut oikeutta salata teiltä tätä omituista tapausta. Jos kaikista oletuksista huolimatta vainaja sittenkin olisi teidän poikanne, jonka päivät siten olisivat näin surkeasti päättyneet, niin äidille olisi suotava se katkera lohdutus, että hän, joka on kantanut häntä sydämensä alla, saisi myös antaa hänelle viimeisen siunauksensa. Muodollisesti olisi myöskin väärin tyytyä vain maailmaa kiertävän tytön ilmoitukseen, koska kuitenkin niin helpolla on saatavissa pätevä todistus, varsinkin kun myöhemminkin, kuolemantapausten, perintöjen ja sen kaltaisten varalta olisi hyvä päästä varmuuteen ja siten välttää kaikkea riitaa ja ikävyyttä. Siksipä hän kehoitti minua menemään teidän luoksenne, esittämään asian teille ja pyytämään teitä käymään sairaalassa, vaikkapa aivan salassakin, jotta ei turhaan melua ja ikävyyttä nostettaisi.
Raatimies nousi nyt tuoliltaan ja astui ikkunan ääreen, jotta rouvalla olisi aikaa koota ajatuksensa ja tehdä päätöksensä. Neljännes tunti kului hyvinkin, jona aikana huoneessa ei kuulunut muuta ääntä kuin kellon nakutusta, jonka Lisabethin iso-isä aikoinaan oli lahjoittanut miniälleen ja antanut kaivertaa sen numerotauluun Amthorien sukuvaakunan; aika ajoittain kaikui myös ulkoa korppien ääntä, jotka liitelivät penkereen yläpuolella, tai vähäistä kumahdusta, kun täysinkypsä omena putosi puusta alas maahan.
Vihdoin rouva nousi paikaltaan ja lähestyi vanhaa ystäväänsä, joka huolissaan kohtasi hänen silmiensä jäykistyneen katseen. Minä kiitän teitä, sanoi Helena rouva, että tulitte luokseni ja hellävaroen täytitte raskaan velvollisuutenne. Sanokaa kunnianarvoiselle herra pormestarille, että saavun kello yhdeksältä paikalle ja pyydän, että sairaalan sivuovella silloin olisi jokin luotettava mies minua vastassa, jotta ei kukaan saisi tietoa tästä vaikeasta käynnistäni eikä tilaisuutta levittää siitä tietoa kaupungilla. Kaiken muun minä heitän jumalan käteen; hän ohjaa kaikki parhaiten.
Minä itse odotan teitä sairaalan portilla, sanoi raatimies. Jumala antakoon teille voimaa ja täyttäköön meidän toiveemme, että tässä sattuma vain olisi kysymyksessä.
Amen! sanoi Helena rouva käheällä äänellä, joka kuului aivan toivottomalta.
Sitten vieras lähti. Niin pian kuin Helena rouva jäi yksin, vaipui hän seisoaltaan polvilleen maahan, ja hänen äidin sydämensä täyttyi katkeralla surulla ja tuskalla.
* * * * *
Ulkona oli jo pimeä, kun Lisabeth, joka puutarhassa keskusteli vanhan Donaten kanssa, herätti puheellaan Helena rouvan tainnoksista. Heti sen jälkeen astui tyttö sisään ja näki äidin istuvan kirjoituspöydän ääressä, ikäänkuin hänen tehdessään tilejä tai kirjoittaessaan kirjeitä pimeys olisi yllättänyt hänet.
Äiti kulta, sanoi Lisabeth, hän on lähettänyt minulle uuden kirjeen, eräs poika jätti sen Donatelle, hän kirjoitti sen vasta sitten, kun hän jo oli ratsastanut kaupungin portista ulos, koska te olitte luvannut, että hän _kaukaa_ saisi minulle kirjoittaa. Tahdotteko lukea sen? Hän sanoo, että voin luottaa hänen uskollisuuteensa yhtä lujasti kuin teidän rakkauteenne, ja ettei mikään muu kuin kuolema voi eroittaa meitä toisistamme.
Tyttö ojensi äidille kirjeen, mutta tämä ei ottanut sitä käteensä. Jätä minut hetkeksi yksin, vastasi hän; minulla on hiukan mietittävää.
Tyttö poistui iloiten siitä, että sai pitää aarteensa yksin. Mutta rouva istui vielä ainakin tunnin aikaa yksin pimeässä huoneessa, synkkien ajatusten vallassa, joita ei ainoakaan taivaallinen säde valaissut. Hän ei epäillyt hetkeäkään, ettei vainajan sormus ollut sama, jonka hän oli painanut Andreaksen sormeen ensi kertaa mennessään ehtoolliselle hänen kanssansa. Hänen oli aivan mahdoton uskoa, että sormus sattumalta olisi joutunut jonkun toisen sormeen. Vainaja, joka makasi sairaalan ruumishuoneessa, miekanisku rinnassa, ei voinut olla kukaan muu kuin hänen hellästi rakastettu ja katkerasti kaivattu poikansa. Ja mies, joka oli ottanut hänen poikansa hengiltä, joskin puolustaessaan omaa henkeään, oli sama nuorukainen, jolle hän oli luvannut tyttärensä, ja joka muutaman viikon perästä ehkä sulhasena astuisi hänen kotiinsa ja iloa säteilevin kasvoin riistäisi häneltä hänen toisenkin lapsensa, niin että hän kadottaisi hänen kätensä kautta kumpaisetkin. Hän vihasi tänä hetkenä tuota nuorta miestä, hän kirosi sitä hetkeä, jolloin hän oli astunut hänen taloonsa, hän kirosi omaa kieltään, joka oli luvannut hänelle suojaa, vieläpä valheella vahvistanut suostumuksensa, kun hän oli kätkenyt hänet takaa-ajajiltansa. Ja samalla hän kuitenkin sydämessään pyöräytti kirouksensa; sillä hengessä hän näki edessään viattomasti syytetyn rehelliset kasvot, kuuli hänen kirkkaan äänensä, ja hänen mieleensä nousivat hänen omat sanansa, kun hän oli luvannut hoitaa häntä kuin oma äiti konsanaan; samalla hän kuuli myös jälleen tyttärensä äänen, kun tämä edellisenä iltana oli astunut hänen luokseen nuorukaisen kirje kädessään ja sanonut: Minä olisin menehtynyt, äiti kulta, jollei hän olisi rakastanut minua. Hän tunsi lapsensa ja tiesi, ettei tämä tyhjiä loruillut. Hän tiesi myöskin, mitä hän oli velkaa tälle lapselle, joka vuosikausiin tuskin oli saanut sen verran rakkautta häneltä, kuin äidin velvollisuus vaati. Eikö hän tuntisi katkeraa vihaa veljeään kohtaan, joka hurjisteltuaan vuosikausia maailmalla palasi kotiin tuottaakseen vain äidilleen uutta surua ja hävittääkseen sisarensa elämän onnen? Ei, tuumi voimakas nainen itseksensä, se ei saa tapahtua. Ei kukaan muu kuin minä itse ole syyllinen; minä olen syypää tähän surulliseen loppuun, minun mieletön heikkouteni ja myöntyväisyyteni, minun sokea rakkauteni. Minä yksin saan myös kärsiä rangaistuksen. Minä en saa iloita pojasta, jonka jumala kadotetun poikani sijaan on minulle antanut, vaan minun on vielä toisestakin lapsestani luovuttava ja jäätävä yksin murheeseen, jonka kaksinkertaisella valheella olen saavuttanut!
Hän vaipui jälleen synkkiin mietteihinsä, kunnes tuomiokirkon kello löi yhdeksän. Silloin hän säpsähti, kokosi kaikki voimansa ja pyysi Lisabethin tuomaan hänelle päähineensä, sillä hänen oli pakko vielä lähteä ulos. Lapsi, joka ihmetteli näin myöhäistä ulosmenoa, ei uskaltanut kuitenkaan mitään kysyä, sitä paitsi oli hän viime aikoina itse kokenut niin paljon, ettei hän malttanut kauan ihmetellä, vaan vaipui omiin unelmiinsa. Vanha Valentin ei voinut kuitenkaan olla kysymättä, pitäisikö hänen sytyttää lyhty ja näyttää tietä rouvalle. Mutta tämä pudisti vain ääneti päätään, veti paksun harson silmilleen ja läksi ulos.
Sairaalaan ei ollut pitkältä, mutta sittenkään hän ei ollut päästä perille saakka. Herra jumala, rukoili hän, vapauta minut tästä elämästä! Liian kovasti sinä palvelijatartasi koettelet! -- Ja kuitenkin hänen mielensä paloi eteenpäin, sille paikalle, missä hän viimeisen kerran saisi nähdä kadotetun poikansa kaivatut kasvot.
Lähestyessään sitä paikkaa, missä vanha sairaala ja sen rappeutunut kappeli seisoivat, astui mustaviittainen mies häntä kohti ja mainitsi hiljaa häntä nimeltä. Hän tunsi heti vanhan ystävänsä, raatimiehen, mutta ei vaihtanut hänen kanssaan ainoatakaan sanaa, ja tämä opasti hänet taloon, avattuaan sivuportin avaimellaan. He astuivat saliin, jossa kynttilän himmeässä valossa sairaalan vahti torkkui penkillä. Askelten ääni herätti hänet, mutta raatimiehen annettua hänelle merkin, hän pysyi alallaan ja seurasi vain unisin katsein, miten raatimies sytytti toisen kynttilän ja astui sitten rouvan edellä edemmäksi. He laskeutuivat muutamia portaita alemmaksi ja saapuivat pitkän käytävän kautta jonkinmoisen kellarin ovelle, joka oli hiukan raollaan. Jos tahdotte kernaammin mennä yksin sisään, sanoi mies, niin ottakaa kynttilä. Minä odotan sen aikaa käytävässä.
Helena rouva nyökkäsi päätään vastaamatta sanaakaan, otti tinaisen kynttiläjalan käteensä ja astui ruumishuoneeseen.
Matalassa, holvikattoisessa huoneessa, jonka seinät olivat paljaat ja savun ja vanhuuden mustaamat, ei ollut minkäänlaista kalustoa. Keskellä lattiaa seisoivat vain karkeatekoiset paarit, joille oli levitetty puoleksi mädänneitä olkia. Siinä ruumis lepäsi, täysissä pukimissaan, harmaan paarivaatteen alla, joka töin tuskin ylettyi peittämään kuolleen pitkää ruumista. Kun rouva kynttilöineen astui sisään, kiiti olkien keskeltä pari rottaa, jotka olivat nakerrelleet saappaita, pelästyneinä loukkoonsa. Rouva ei sitä huomannut. Hänen katseensa kulki vain ruumiin pääpuolta kohti, missä valkea otsa pisti esiin vaatteen alta ja jonka yli tumma arpi kulki alas kulmakarvoille. Hän laski kynttilän muurikomeroon ja kooten viimeiset voimansa astui lähemmäksi kohottaakseen vaatetta. Yhden ainoan silmäyksen hän loi vainajan kasvoihin, joihin kuolinkamppailu oli uurtanut syvät vakonsa; sitten hän lyyhistyi paarien viereen maahan.
Hän ei mennyt kuitenkaan tainnoksiin, jalat vain eivät kannattaneet häntä kauemmin; henkisesti hän oli valveillaan ja hänen sydämessään avautuivat kaikki vanhat haavat ja alkoivat vuotaa verta. Hän makasi polvillaan maassa, kädet ristissä helmassaan, silmät kiintyneinä kuolleen pojan kasvoihin, jotka ilmeeltään melkein vihamielisinä olivat kääntyneet synkkää seinää vasten. Koko elämänsä hän olisi uhrannut, jos nuo silmät vielä kerran olisivat auenneet ja luoneet häneen jäähyväiskatseen, jos nuo kalpeat huulet vielä yhden ainoan kerran olisivat nimittäneet häntä äidiksi! --
Mies, joka seisoi ulkona käytävässä, oli kuulevinaan voihkinaa ruumishuoneesta. Mitä se oikeastaan tarkoitti, siitä hän ei päässyt selville. Jos Helena rouva oli tuntenut vainajan pojaksensa, niin hänen ei ollut lupa häiritä äidin valitusta. Äkkiä hän kuuli hänen askeliensa jälleen lähenevän ovea ja näki hänen astuvan ulos kynttilä kädessä, näki hänen kulkevan suorana ja pää pystyssä, ikäänkuin ei mikään isku olisi hänen selkäänsä käyristänyt, ja silmät ilmeettöminä, täysin avoinna. Hän ei uskaltanut tiedustella mitään.
Olen antanut teidän odottaa, sanoi Helena rouva; se oli aivan turhaa. Yksi ainoakin katse riittää paljastamaan äidille totuuden. Mutta tämä käynti rasitti kovin voimiani. Minun täytyi hiukan levähtää.
Siis se ei ole hän? huudahti uskollinen ystävä. Jumalan kiitos!
Iankaikkisesta iankaikkiseen! sanoi Helena rouva. Lähtekäämme pois. Täällä on niin kaameaa.
Hän astui nopeasti edeltä valaisten tietä kynttilällä ja nousi vakavin askelin portaita ylös. Hallissa, jossa vartija istui, hän asetti kynttilän taas pöydälle eikä hänen kätensä edes enää vapissut.
Pitäkää huolta siitä, sanoi raatimies uniselle vartijalle, että huomenna aamulla kello viideltä haudankaivaja toimittaa ruumiin viimeiseen lepoonsa.
Hauta on jo kaivettu, herra, sanoi vartija, me asetamme hänet erään murhamiehen viereen, joka vuosia sitten haudattiin tänne.
Ei toki, vastasi raatimies, ei hänen paikkansa ole epärehellisten parissa, joskin hän muukalaisena on haudattava lähimmäksi muuria. Hänen tyttönsä on myöskin luvannut maksaa haudankaivajan kulut. Sen mukaan on toimittava.
Pyytäisin vielä kysyä, sanoi mies, saako ranskalaiselle neidelle antaa viiniä ja paistettua kyyhkyspaistia, jota hän haluaa saada? Hän lupaa maksaa, väittää hän; hän on muuten hyvissä voimissa, pari tuntematonta maankiertäjää kävi häntä vankilassa tervehtimässä ja he juttelivat kolme tuntia hänen kanssaan. Vartijan piti ajaa heidät pois, kun ilta tuli; neiti ei ollut siihen kuitenkaan lainkaan tyytyväinen, ja vastikään hän lähetti vahdin kutsumaan minut hänen luokseen, koska aika tuntuu hänestä pitkältä.
Järjestystä on tyystin seurattava, murahteli raatimies. Huomenna hän pääsee vapaaksi, jolloin hän voi mielin määrin jatkaa jälleen jumalatonta elämäänsä, kunhan hän vain joutuu pois meidän silmistämme. Hyvää yötä.
Raatimies kääntyi Helena rouvan puoleen, joka oli jo vetäytynyt ovelle ja seisoi siellä seinää vasten nojautuneena. Saattaessaan häntä kotiin raatimies sätti tyttöä, jonka omallatunnolla varmaan myöskin vainajan kuolema oli ja joka koetti pauloihinsa kietoa jo uusia uhreja, ennenkuin edellinenkään oli multaan peitetty. Hänen sydämeltään oli raskas paino hellinnyt, nyt kun hän tiesi, ettei tuo Laporte ollut mikään Amthor, ja hän toivoi, että oikea Andreas oli vielä palkitseva äidilleen kaiken sen surun, jonka hän hänelle oli tuottanut. Ja sydämestään hän lausui hänelle kiitoksensa siitä vaivannäöstä, jonka tämä myöhäinen käynti hänelle oli tuottanut.
Siten hän jätti hyvästit vaiteliaalle rouvalle, toivottaen hänelle hyvää yötä.
Tämä toive ei kuitenkaan täyttynyt. Myrsky nousi, joka raivosi kaiken yötä niin kovalla voimalla, että olisi voinut luulla maapallon radaltaan suistuvan. Ylhäällä Andreaksen entisessä huoneessa tuuli riisti ikkunan auki, ja se rämisi ja kilahteli seinää vasten. Lisabeth kohosi pelästyneenä pystyyn, sillä hän oli juuri sitä ennen vaipunut uneen. Hän näki äidin pimeässä astuvan ulos ovesta ja kuuli hänen nousevan portaita ylös ja irroittavan ikkunan, jotta pahin melu lakkasi. Hetken aikaa tyttö odotti häntä takaisin tulemaan, mutta nukkuikin kesken kaikkea, ja turhaa hänen olisikin ollut odottaa. Sillä Helena rouva jäi yläkerran pimeään huoneeseen, ikäänkuin hänen olisi ollut mieluisempaa kuunnella myrskyn pauhinaa kuin rauhallisesti hengittävää lastansa, joka unissaan puheli Kurtistaan ja nimitti häntä hellin nimin.
Varhain aamulla myrsky asettui; sitten alkoi sataa ja koko maa kietoutui harmaaseen vaippaan. Haudankaivaja, joka kello viideltä oli kahden apulaisensa kera kaivanut haudan kirkkomaan muurin laitaan ja laskenut sinne karheatekoisen arkun, oli pitänyt tavallista suurempaa kiirettä, jotta arkku oli joutunut kallelleen kurjaan kuoppaansa. Koska pappi, jonka oli määrä siunata ruumis, pahan ilman vuoksi oli unohtanut toimensa, lausui haudankaivaja itse isämeidän rukouksen sielu paralle ja heitti muutaman lapiollisen multaa arkulle, jättäen haudan umpeenluomisen apulaisillensa. Hän aikoi juuri palata kotiinsa saadakseen vielä vetää hiukan aamu-unta lämpimässä tuvassaan, kun hän huomasi naisen polvillaan erään ristin juurella, joka ei ollut monenkaan askeleen päässä vasta luodusta haudasta, ja painautuneena lujasti jalustaa vasten. Tuo hauta oli aikoja sitten jätetty hoidotta, sillä vainajan suku oli muuttanut muille maille. Mitähän asiaa tuolla naisella saattoi olla? Mutta koska hän pysytteli aivan hiljaa ja sateesta huolimatta näytti vaipuneen rukoukseensa, niin ei hän uskaltanut häntä karkoittaa poiskaan. Hetkeksi hänen mieleensä juolahti se ajatus, että tuo nainen olisi ehkä sama ranskatar, joka oli luvannut maksaa haudan, mutta myöhemmin raatihuoneella hän kuuli, että tämä oli nukkunut puoleen päivään saakka ja herännyt vasta sitten, kun vanginvartija tuli päästämään hänet vapaaksi ja opastamaan hänet pois koko kaupungista.
Muutamia päiviä myöhemmin hän sai vastaanottaa koko suuren summan rahaa, luultavasti unohtuneen hautapalkkion suoritukseksi. Hän ei vaivannut päätään tämän johdosta sen enempää, vaan pisti talteen odottamattoman lisätulon, ikäänkuin se olisi taivaasta hänelle tipahtanut.
* * * * *
Mitä tämän jälkeen tapahtui, on parilla sanalla kerrottu. Seuraavana keväänä vietettiin morsiamen kodissa Kurt Bruckerin ja Elisabeth Amthorin häät, ja ausburgilaiset sukulaiset saapuivat kaikin paikalle osoittamaan morsiamen äidille ja Amthorin suvulle kaikkea kunniaa. Ei mitään puuttunut, mitä tällaisissa tapauksissa kuuluu asiaan, eikä Lisabethilla liioin ollut syytä valittaa, että kapiot olisivat olleet kehnot tai hääviini menneenvuotista. Yksi vain puuttui: iloinen hymyily morsiamen äidin kasvoilta. Hän oli kaikille ystävällinen ja kohtelias, sekä vieraille että omalle suvulleen, ja nyökkäsi myös myöntyvästi päätään, kun vieraat sanoivat, että nuori pari näytti olevan kuin luotu toisilleen ja että molemmat perheet olivat onniteltavat. Mutta kesken hääiloa hän istui kaikessa prameudessaan ääneti ja jäykkänä kuin haamu, ja joskin sulhasen sukulaiset, jotka eivät ennen olleet häntä tunteneet, eivät panneet siihen kovinkaan suurta huomiota, vaan arvelivat keskenään, että hän juuri tänään kadonneen poikansa vuoksi tunsi kahta katkerampaa surua, niin oli Kurt kuitenkin tottunut näkemään anoppinsa toisellaisena, ja hänestä tuntui kovin omituiselta, ettei hän kaikkina näinä päivinä ollut antanut hänelle kättä eikä syleillyt häntä, niinkuin hän kuitenkin ventovieraalle oli tehnyt, hänen ollessaan hänen kodissaan ja pyytäessään hänen tytärtään omakseen. Lopulta hän uskalsi kysyä tähän syytä; jos hän oli muuttanut mielensä hänen suhteensa, niin ilmaiskoon hänelle syyn tähän, ja hän lupasi tehdä kaikki voitavansa, jotta hänen rakas anoppinsa olisi hänelle jälleen ystävällinen. Mutta äiti pudisti vain harmaata päätään ja sanoi: hänen surunsa ei johtunut hänestä, vaan hänen omasta kohtalostaan, jota ihmisvoima ei voinut toiseksi muuttaa; sittenkin hän oli näinä hääpäivinä vakava ja harvasanainen, joskaan ei epäystävällinen. Vain silloin, kun vastanaineet tekivät lähtöä omaan kotiinsa, valuivat äidin kyyneleet, hänen suudellessaan tytärtään, niin viljanaan, ikäänkuin hänen sydämensä sulautuneena olisi hänen silmistään vuotanut, ja painaen kostean kätensä otsalleen hän mutisi sanoja, joita ei kukaan käsittänyt. Sitten hän kääntyi nopeasti pois ja sulkeutui huoneeseensa, ennenkuin pitkämatkaiset olivat ehtineet talosta lähteäkään.
Viimeiset vuotensa hän vietti kodissaan, välttäen kaikkia seuroja ja lukien ahkerasti uskonnollista kirjallisuutta, eikä hän avannut enää oveansa muille kuin köyhille ja hätääkärsiville. Kun vuoden kuluttua Ausburgista saapui hänelle kirjeitä, joissa häntä hartaasti kehoitettiin saapumaan lapsenlapsensa ristiäisiin, syytti hän huonoa terveyttään, joka esti häntä lähtemästä niin pitkälle matkalle. Kuitenkin hän teki joskus pitkiä kävelymatkoja kaupungin ympäri, jolloin vanha Valentin seurasi parin askeleen päässä häntä. Mutta hän ei puhunut koskaan hänelle sanaakaan, ja näytti yleensä miltei unohtaneen puhumisen taitonsa. Vain kuolinvuoteella, tuntiessaan loppunsa lähestyvän, lähetti hän hakemaan kaupungin kirkkoherraa luoksensa ja puhui pari tuntia kahden kesken hänen kanssansa. Mitä hän hänelle tunnusti, uskoi kirkkoherra myöhemmin eräälle Helena rouvan tyttären pojalle, kun tämä tuli hänen hautaansa katsomaan. Hänen hautansa oli aivan hautausmaan muurin luona, sen aikoja sitten maan tasalle vajonneen kummun vieressä, joka kätki tuhlaajapojan maalliset jäännökset.
Äiti ja lapsi.
Erään nuoren metsänvartijan vaimo Badenissa, lähellä Kehlin kaupunkia oli kuollut lapsivuoteeseen ja pian sen jälkeen oli lapsi seurannut hänen mukanaan. Leski eli nyt yksin palvelijoittensa kanssa kauniissa, nuorta avioparia varten rakennetussa metsänvartijamökissään, ja elämä tuntui hänestä varsin tukalalta. Hän oli kookas ja komea, kolmenkymmenen-vuotias mies, kihara, ruskea tukka ympäröitsi hänen korkeaa otsaansa ja täysiparta ahavoituneita poskia, ja helppo hänen olisi ollut kolkuttaa kenen ovelle hyvänsä. Mutta huolimatta ystäviensä ja hyväätarkoittavien ystävättäriensä kehoituksesta hän eleli jo kolmatta vuotta yksinään ja torjui kiivaasti luotaan kaikki salaiset sekä suorat naittamisyritykset, sillä vaikka hän yleensä luonteeltaan olikin iloinen ja rauhallinen, ei häneltä kiivauttakaan puuttunut.
Sattuipa nyt eräänä lämpimänä lokakuun päivänä, jollaiset viininkorjaajille ovat kovin tervetulleita, että herra Hubert, niinkuin metsänvartijamme oli nimeltänsä, sai asiansa Kehlissä paljoa varhemmin toimitetuksi kuin mitä hän oli olettanut. Koska oli sunnuntai-päivä, kehoittivat hänen tuttavansa häntä jäämään heidän luokseen hedelmäviiniä maistamaan. Mutta hän kieltäytyi jyrkästi, sillä ilma tässä kaupungissa, jossa hän kerran oli viettänyt häitään, painosti häntä, ja siksi hän raskain mielin alkoi kulkea Rein-virran yli johtavaa siltaa pitkin Strassburgiin päin, jota hän kerran vielä halusi nähdä.
Kaikki siellä oli jokseenkin entisellään, ja sunnuntai-ilo siisteillä kaduilla tuotti hänelle hupia, hänelle, joka niin kauan aikaa oli elänyt eristyneenä koko maailmasta vain eläintensä ja puittensa parissa. Hänen mieleensä muistui nuoruudenaika, jolloin hän ensi kertaa oli nähnyt tämän kaupungin, ja suuri lintukoira, joka seurasi aina isäntänsä kintereillä, ihmetteli suuresti kuullessaan hänen äkkiä viheltelevän laulua. Niinpä hän astuskeli kauneimmassa syysauringon valossa kaupungin portista ulos suureen puistikkoon, joka oli täynnänsä ihmisiä, ja tarkasteltuansa kylliksensä ranskalaisia upseereja ja heidän naisiansa, sekä kaikkia muita, jotka ajaen, ratsastaen tai jalkasin kulkivat hänen ohitsensa, ja ihmeteltyään miten paljon erilaisia ihmisiä maailmassa oli olemassa, hän poikkesi erään syrjäisen kahvilan puutarhaan, josta kajahti soitonsäveleitä ja jonka portista kulki lakkaamaton ihmisvirta, varsinkin yksinkertaista kansaa, edes ja takaisin.
Kahvilassa oli kuitenkin niin ahdasta, että vieras hetken aikaa kierreltyään pöytien välissä löytämättä paikkaa, läheni jälleen porttia, etsiäkseen itselleen istumasijaa jossain hienommassa julkisessa puutarhassa. Samassa hän huomasi tyhjän paikan erään pyöreän pöydän ääressä, joka oli sijoitettu akaasiapuun rungon ympärille, ja koska siinä ei ollut muita kuin eräs vanhemman puolinen, vaatimattomasti puettu nainen ja pieni poika, jotka kumpikin näyttivät kokonaan syventyneen kahvin juomiseen, arveli hän muitta mutkitta voivansa käydä siihen istumaan. -- Anteeksi, herra, sanoi nainen, tuoli ei ole vapaa. Mutta jos voitte hankkia yhden lisään, -- niin pöydän ääressä on kyllä tilaa.
Heti Hubert viittasi viinurin luokseen, joka hankki hänelle tuolin ja lasillisen viiniä, ja ilomielin hän pitkän kävelynsä jälkeen kävi istumaan.
Onpas teillä soma poikanen, hyvä rouva, sanoi hän ystävällisesti sytyttäen pienen piippunsa. Vanhako pikku herra on?
Viisi vuotta, herra, vastasi nainen huonolla saksankielellä, sekoittaen vähän väliä puheeseensa ranskalaisia sananparsia. Pyyhi suusi, Fritz, kun olet valmis, mutta katsohan, miten olet tahrannut vaatteesi. -- Poika ei ole minun, jatkoi hän kääntyen Hubertin puoleen ja pyyhkien pojan takkia. Mutta minä pidän hänestä aivan kuin hän olisi omani, varsinkin silloin kun hän on kiltti. Kuulehan Fritz? Kun äiti rankaisee sinua, niin antaa täti aina sinulle jotain hyvää, jotta et koskaan itke.
Poika nyökkäsi päätään, mutta hän oli niin kokonaan vajonnut koiran katselemiseen, ettei hän pannut paljoakaan huomiota siihen, mitä hänen suojelijansa puhui.
Kenen poika hän on? kysyi Hubert, jota kiharapäinen ja valpas, ruskeasilmäinen poika miellytti.
Hänen äitinsä on täällä mukana; hän meni vain hiukan tanssia katselemaan. Missä hänen isänsä on, lisäsi nainen säälivästi kohottaen olkapäitään, sen yksin jumala tietää!
Minulla ei ole isää, sanoi poika äkisti. Äiti sanoo, etten minä isää tarvitsekaan. Äiti antaa minulle kyllä kaikki mitä minä haluan. Eikö niin, täti?
Nainen iski merkitsevästi vieraalle silmää, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: pieni viaton raukka ei ymmärrä sen enempää! -- ja sitten hän sanoi: Äiti on oikeassa, Fritz. Ja kun hänellä ei ole enää mitään annettavaa, niin tulet täti Barbaran luo, hän antaa sinulle osan viimeisestä suupalastaankin.