Part 3

Tämä yö kului rauhattomana ja samoin vielä seuraavakin päivä. Mutta aivan kuten Valentin oli ennustanut, rauhoittui potilas kolmantena yönä, ja kun Helena rouva seuraavana aamuna tuli nuorukaista tervehtimään, loi hän häneen kirkkaan katseen ja ojensi hänelle haavoitetun kätensä, joka tosin vielä oli avuton, mutta silti hyvällä parantumisen tiellä. Rouva nyökkäsi hänelle ystävällisesti päätään ja kielsi häntä mitään tyhmyyksiä tekemästä, ja nuorukainen, joskin elämänilo jälleen hymyili hänen huulillaan, lupasi kiltisti totella häntä kuin alaikäinen lapsi. Mutta illalla, kun äiti ja tytär istuivat kynttilän valossa ja Lisabeth harjoitteli soittokoneen ääressä erästä muotiin tullutta tanssikappaletta, kuului ovelta hiljaista kolkutusta. Naiset, jotka eivät olleet tottuneet näin myöhäisiin käynteihin, vastasivat hiukan hätääntyneinä: "Sisään!" ja samassa astui heidän nuori vieraansa huoneeseen nojautuneena Valentinin, käsivarteen, joka olkapäitään kohauttaen koetti selittää, että hänen oli ollut mahdotonta sen kauemmin hillitä tottelematonta nuorukaista ja että hän pesi kätensä, jos tästä koituisi pahoja seurauksia. Mutta Kurt, jonka kalpeille poskille kohosi ilonpuna päästessään vapaaksi sairasvuoteeltaan, laski hoitajansa käden irti, polvistui leikillään ankaran emännän eteen ja rukoili armoa, koska hän omin luvin oli uskaltanut nousta ylös. Hänen tarkoituksensa oli vain toivottaa hyvää yötä pelastajilleen, ja kiittää talon neitiä, jota hän ei tuon kauhun-illan jälkeen ollut nähnyt, siitä että hän omin käsin oli nyhtänyt hänen haavaansa varten palttinan nukkaa sekä leikannut siteitä. -- Mahdotonta oli vastustaa hänen iloista ja samalla niin sydämellistä käytöstapaansa, ja yksinpä Lisabethkin, joka tänään, nuorukaisen astuessa sisään, oli pelästynyt miltei vieläkin enemmän kuin tuona ukkosyönä, saavutti pian tasapainonsa ja vastasi viisaasti ja leikillisesti hänen tuttavallisiin puheihinsa. Äidin kehoituksesta Lisabeth haki hedelmiä ja leivoksia pöytään, ja vieras, joka kaiken päivää oli paastonnut, alkoi, saatuaan Valentinin suostumuksen, pureskella valkeilla hampaillaan näitä herkkuja.

Jalo rouva, sanoi hän, minun on mahdoton sanoin selittää, miten suloiselta minusta tuntuu tämän pöydän ääressä. Nähdessäni silloin tulen loistavan täältä penkereelle ja ohjatessani askeleeni tulta kohti, en voinut uneksiakaan, että saisin näin hyvässä rauhassa ja iloisella mielellä istua täällä. Tietäkää, minä olen varsin hemmoiteltu kotikissa, ja matkalla tänne, joskin täydellinen vapauteni ja kaikki uusi minua suuresti viehätti, kaipasin kurjissa majataloissa, parhaankin ruuan ja tulisimman viinin ääressä istuessani puhdasta pöytäliinaa, jolle palvelijattaremme kantoi yksinkertaiset kotiruokamme. En kertaakaan matkan varrella ole voinut käydä vuoteeseen levittämättä alleni matkaviittaani. Täällä teillä on kaikki melkein kuin kotonakin rakkaan äitini luona, ainoastaan paljoa kallisarvoisempaa, ja ainoa eroitus on vain siinä, että minä siellä saan olla sekä poikana että tyttärenä, jota vastoin täällä minua siedetään vain siksi, että teidän poikanne, niinkuin vanha ystäväni on kertonut, paraikaa on matkoilla, ja te omistatte tyttären, jota minun äitini kauan turhaan on itselleen toivonut.

Nämät sanat kuullessaan ja poissaolevaa poikaa mainittaessa vanha palvelija hiipi hämillään pois huoneesta, mutta Lisabeth tuli äitinsä avuksi sanoen veitikkamaisesti, että ihmiset usein itse hankkivat ristin kannettavakseen, ja jos äiti olisi täysin rehellinen, niin hänen täytyisi myöntää haluavansa muutakin seuraa kuin vain tällaisen tyhmän tyttösen, jonka pää on täynnä kaikenlaista typeryyttä, ja joka kuluttaa puolet päiväänsä turhaan pianon rämpyttämiseen, antaa paistin liiaksi ruskettua ja jättää liemiruuan liian vaaleaksi ja joka liinojaan ja nauhojaan varten tarvitsee rahaa loppumattomasti. -- Siihen äiti puoleksi nauraen huomautti, että Lisabethin kuvaus oli jokseenkin oikea, joskin hiukan liian musta, ja sitä paitsi oli jokaisen pakko tyytyä siihen kohtaloon, jonka taivas hänelle oli määrännyt hänen syntiensä rangaistukseksi. Ja sanoessaan sen hän näytti jälleen kovin murheelliselta, sillä hän ajatteli, miten nuo hänen sanansa sopivat häneen itseensä. Mutta nuoret sitä tuskin huomasivatkaan, he jatkoivat vain iloista keskusteluaan tutustuaksensa toisiinsa lähemmin, joskin heistä tuntui ikäänkuin he jo vuosia olisivat toisensa tunteneet, ja kun Lisabeth vihdoin nousi soittokoneen äärestä soitettuaan nuorelle miehelle äskeiset tanssikappaleet, löi kello kirkontornissa kaksitoista kummankaan ymmärtämättä, että he olisivat viettäneet muuta kuin vähäisen hetken toistensa seurassa.

Samoin kävi seuraavina päivinä ja iltoinakin, sillä eroituksella vain, että aika molempien nuorten ja ehkäpä myös äidin mielestä tuntui yhä pitemmältä, ennenkuin ulko-ovi suljettiin ja he, pelkäämättä enää vieraiden tuloa saattoivat istua yhdessä arkihuoneessa ja jutella puoleen yöhön asti. Kaikkien mielestä tuntui siltä, kuin he aina olisivat täten yhdessä olleet ja aina edelleenkin tulisivat olemaan, ja kun heidän samalla oli pakko tehdä se salassa, jotta he eivät antaisi vierasta ilmi, oli näillä yhdessäolo-hetkillä vielä lisäksi kielletyn hedelmän viehätys, joka tarttui yksin ankaraan äitiinkin. Hän oli kyllin viisas huomataksensa, että tässä piili toinenkin vaara kuin vain se, että joku naapureista voisi päästä heidän salaisen vieraansa perille ja että hän itse joutuisi kiinni siitä valheesta, joka oli pelastanut nuorukaisen. Lisabeth, joka aniharvoin ja silloinkin vain lyhyen hetken oli seurustellut nuorten miesten kanssa, oli nyt jo yksitoista päivää elänyt saman katon alla vieraan kanssa, ja koska äiti, päästyään hänen rehellisen ja hienon luonteensa perille, oli kiintynyt häneen hellästi, niin olisihan ollut liiaksi vaadittua, ellei tytärkin olisi huomannut kaikkia hänen hyviä ja kauniita puoliansa. Vieras näytti kuitenkin säilyttäneen täydellisesti sydämensä rauhan, niin tuttavallisesti kuin hän heidän seurassaan käyttäytyikin, ja kaikkina noina pitkinä iltoina, jolloin mitä hilpein mieliala vallitsi heidän keskuudessaan, ei hän lausunut nuorelle tytölle ainoatakaan sanaa, jolla ei olisi ollut täysin veljellinen sävy. Mutta jos asianlaita todellakin oli sellainen, ja jollei tuo muuttolintu lainkaan ajatellut pesän rakentamista, niin sitä pahempi lapselle, ja silloin äidin velvollisuus oli myös mitä pikimmin tehdä ystävyydestä loppu. Hän moitti itseään, kun hän ei hennonut kehoittaa jo toipunutta vierastaan ajattelemaan poislähtöä, koska hän ei itse näyttänyt sitä ajattelevan. Hän tunsi, miten paljosta hänen täytyisi kieltäytyä, kun hänellä ei enää olisi poikaa, jonka puolesta huolehtia, kun hän ei enää saisi kuulla vieraan tuttavallisesti nimittävän häntä "äiti rouvaksi", tai vieläpä tyttären kanssa kilpaa vain "äiti kullaksi". Keksipä hän sen tekosyynkin, ettei muka sopinut vierasta kehoittaa lähtemään talosta. Ja niinpä hän oli sekä hyvillään että pahoillaan, kun Ausburgista vihdoin saapui vanhemmilta kirje, jossa lopuksi pojan mieleen teroitettiin, ettei hänen pitäisi väärinkäyttää sen jalon naisen vieraanvaraisuutta, jota hän sai kiittää hengestään, vaan niin pian kuin haava salli lähteä kotimatkalle todistaakseen samalla huolestuneelle äidille, ettei todellista vaaran syytä ollut ja ettei hän ollut saanut kovin ankaraa rangaistusta ajattelemattomuutensa palkaksi.

Kun nuori Kurt oli lukenut tämän kirjeen molemmille hoitajilleen, ei kukaan hyvään aikaan lausunut sanaakaan, ja sittenkin he keskustelivat vain vakavista tai vähäpätöisistä asioista, kunnes he keskiyön aikana erosivat toisistaan. Jokainen tiesi, että he olivat nyt viimeistä iltaa yhdessä, eivätkä kuitenkaan tahtoneet sitä itselleen myöntää. Äiti ja tytär istuivat vielä kauan jälkeenkinpäin yhdessä koettaen keksiä kaikenlaista tointa, sillä ei kumpainenkaan halunnut vielä panna maata. Lisabeth läksi vielä kerran ulos ilmoittamaan jotakin asiaa Donatelle. Palatessaan takaisin hänellä oli paperiliuska kädessä ja hänen kasvonsa olivat väriltään yhtä valkeat kuin tuo paperi.

Äiti kulta, sanoi hän änkyttäen, tämän Donate juuri äsken antoi minulle. Se on _häneltä_. Tahdotteko te sen ensin lukea?

Lue sinä vaan, sanoi äiti. Siinä ei voi olla mitään väärää.

Oi äiti, kuiskasi tyttö, minä en voi sitä lukea, kaikki mustenee silmissäni. Minä tiedän, että se on hyvästijättö.

Annahan sitten tänne, sanoi Helena rouva ja avasi kirjeen. -- Hän kysyy sinulta, sanoi hän hetken kuluttua, onko sinulla mitään sitä vastaan, jos hän pyytäisi minulta sinun kättäsi. Hän tekee sinulle tämän kysymyksen kirjeellisesti, sillä jos vastaat kieltävästi, niinkuin hänellä on täysi syy olettaa, koska aina olet vain laskenut leikkiä hänen kanssaan, niin hän ei halua enää nähdä sinua, vaan matkustaa kernaammin sanomatta sinulle jäähyväisiä ja pakenee niin kauas kuin mahdollista täältä.

Tyttö ei vastannut mitään, ja äitikin oli hetken aikaa vaiti. Äkkiä Helena rouva tunsi lapsensa kietovan kätensä hänen kaulaansa, painavan kosteat silmänsä hänen poskeaan vasten ja kuuli pehmeitten huulien kuiskaavan hänen korvaansa: Minä olisin menehtynyt, äiti, jollei hän olisi pitänyt minusta! -- Silloin äiti veti hänet polvelleen, niinkuin hän ei vuosikausiin enää ollut tehnyt, painoi hänet lujasti rintaansa vasten ja sanoi vapisevin huulin: Jumala siunatkoon teitä, rakkaat lapseni. Te voitte nyt paljon minulle hyvittää!

Tänä yönä ei kukaan ummistanut silmäänsä; vasta aamuyöstä he nukahtivat pari tuntia, ja töintuskin tyttö, joka jälleen oli iloisella mielellä eikä suinkaan olisi tahtonut häiritä äidin lepoa ja rauhaa, saattoi malttaa kunnes tämä nousisi vuoteeltaan ja veisi vastauksen hänen armaalleen. Kun Helena rouva vihdoin astui yläkertaan, oli vieras syvässä unessa, sillä hänkin oli vasta myöhään, tai oikeammin hyvin varhain saanut unen päästä kiinni, ja hän istahti hetkeksi vuoteen laidalle tarkastellen nuoren miehen miellyttäviä kasvoja, joilla unessakin kuvastui toivoa ja rohkeutta. Mutta kun hän nukkui yhä edelleen, mainitsi Helena rouva häntä nimeltä. Silloin nuorukainen hypähti pelästyneenä pystyyn eikä ensi hämmästyksessään tiennyt mitä sanoa, varsinkin kun hänen mieleensä heti iski kysymys, tokko äidillä oli tietoa hänen kirjeestään ja mitähän hän siihen aikoi sanoa. Mutta vaikka Helena rouvan kasvot olivatkin vakavat, niin rauhoittivat ja tyynnyttivät jo hänen ensi sanansa nuorukaista. Rakas poikani, sanoi hän, teidän ei sovi täällä enää kauemmin viipyä. Sen jälkeen mitä te olette lapselleni kirjoittanut en voi kehoittaa teitä enää kauemmin vastaanottamaan meidän vähäistä vieraanvaraisuuttamme. Niin pian kuin olette kerännyt tavaranne, täytyy meidän erota, Valentin saattaa teidät puutarhanportille ja te saatte poiketa majataloon noutamaan hevostanne ja selittää siellä pitkää viipymistänne miten parhaiten osaatte. Minä toivon myöskin, että te ette ennen lähtöänne puhuttele lastani muulla tavalla kuin jos te edelleenkin olisitte aivan vieraita toisillenne. Hän on kiintynyt teihin koko sydämestänsä, enkä minäkään, suoraan sanoen, voi toivoa mitään hartaammin, kuin että saisin näin herttaisen pojan, koska -- Helena rouva huokasi syvään -- olen kadottanut oman poikani, josta teille joskus myöhemmin tahdon kertoa. Mutta minä en halua, että teidän vanhempanne epäilisivät meidän hoitaneen teitä ja kietoneen teidän kiitollisen sydämenne pauloihin saadaksemme tyttäremme naitetuksi; sitäpaitsi voisitte te itsekin vielä sitä katua ja jouduttuanne jälleen maailmalle ihmetellä, miten te paremman seuran puutteessa olitte voinut huomata jotain erikoista minun vaatimattomassa lapsessani. Lähtekää siis meidän luotamme vaihtamatta sitovia lupauksia, siten lapsellanikin on tilaisuus punnita nuoren sydämensä tunteita ja päästä selville siitä, ettei hän vain säälin tunteen ja seikkailun viehätyksen vallassa ole kuvitellut mielessään teitä siksi mieheksi, jonka taivas hänelle on sulhaseksi määrännyt.

Keskusteltuanne vanhempienne kanssa ja saatuanne heidän suostumuksensa voitte ilmoittaa meille kirjeellisesti tai suullisesti, jos yhä edelleen pysytte päätöksessänne, ja silloin jumalakin on antava teille siunauksensa, jos tämä liitto todellakin on taivaissa säädetty. Ja nyt minä jätän teidät, rakas poikani, ja odotan teitä aamiaiselle, sillä te ette saa lähteä nälkäisenä talostani, joskin minun on pakko toistaiseksi vielä tuomita ikävöivä sydämenne paastoamaan.

Hän nousi istualtaan suudeltuaan äidillisesti otsalle nuorukaista, joka onnesta sanattomana oli kuunnellut hänen sanojansa. Mutta jos nuorukainen tämän rakkauden osoituksen johdosta toivoi, ettei rouva pitäisi kiinni ankarasta vaatimuksestaan, vaan sallisi hänen ennen lähtöä sulkea rakastettu tyttö syliinsä, niin hän ei tuntenut äidin yksivakaisuutta, jonka sydämessä ankaruus ja hellyys oli niin ihmeellisellä tavalla sulautunut yhteen. Aivan niinkuin Helena rouva edeltäpäin oli vaatinut kävi kaikki hyvästijättäessä, ja jollei Lisabeth, ojentaessaan nuorukaiselle kätensä, olisi samalla luonut häneen katsetta, joka vastasi täysin perinpohjaista rakkaudentunnustusta ja uskollisuuden valaa, niin olisi hän varmaan lähtenyt talosta pikemmin epätoivon kuin iloisten toiveiden vallassa ja epäillyt tokko hän täällä sittenkään oli löytänyt sitä sydäntä, joka pysyisi hänen omanaan elämässä ja kuolemassa. Ylös huoneeseensa hän jätti pöydälle sormuksen paperiin käärittynä, johon hän oli kirjoittanut pari riviä äidille pyytäen häntä -- "säilyttämään tämän muiston, kunnes hän sallisi hänen tarjota sen hänen lapselleen". Valentinille ja Donatelle oli hän niin runsaasti korvannut heidän vaivansa ja huolenpitonsa, että nuo kelpo ihmiset jäljestäpäin hyökkäsivät emäntänsä luo arvellen, että vieras herra varmaan oli erehtynyt. Mutta kun he huomasivat, että Lisabethin silmät olivat itkettyneet, poistuivat he ääneti ja alkoivat keskenään tehdä johtopäätöksiään.

Oli parhaillaan sydänpäivän aika, jolloin useimmat ihmiset pysyttelivät kotonaan, ja Kurt kenenkään huomaamatta saattoi Helena rouvan puutarhasta pujahtaa ulos. Pari tuntia kului äidin ja tyttären vaihtamatta keskenään ainoatakaan sanaa. He koettivat vain kaikella tavalla osoittaa toisilleen rakkautta, uskaltamatta kuitenkaan katsoa toisiaan silmiin, ikäänkuin he olisivat tahtoneet salata toisiltaan jotakin. -- Kun päivä hiukan viileni, aikoi äiti juuri kehoittaa tytärtään, joka yksin käveli puutarhassa, ottamaan hattunsa ja huivinsa ja seuraamaan hänen mukanaan alas kaupungille, kun Valentin äkkiä astui levottomana sisään ja ilmoitti, että raatimies, joka toista viikkoa sitten oli käynyt talossa, pyrki jälleen rouvan puheille. Hänellä oli jotain hyvin tärkeää ja kiireellistä asiaa. Helena rouva, joka ensi hädässä pelkäsi Kurtin tehneen itsensä syypääksi johonkin varomattomuuteen, ennätti vain kieltää vanhaa palvelijaa ilmaisemasta mitään Lisabethille, kun komea herra astui jo sisälle ja paljoa virallisemmalla äänellä kuin edellisellä kerralla pyysi saada keskustella Helena rouvan kanssa kahdenkesken. Astuttuaan pieneen työhuoneeseen ja käytyään tuolille istumaan sekä karaistuaan useampaan kertaan kurkkuansa ja siloiteltuaan pukunsa laskoksia alkoi hän hiukan nolona puhua:

Minun on turha sanoa, arvoisa kälyni, miten jokainen meidän kaupungissamme, niin hyvin virkamies kuin yksityinenkin, pitää arvossa sekä teidän sukuanne ja taloanne että teidän persoonaanne ja erinomaisia ominaisuuksianne, samoinkuin teidän miesvainajanne nimi ja muisto on säilynyt kaiken hyvän ja jalon esikuvana jokaiselle. Siksipä kaikki, jotka tuntevat teidät, tahtoisivat pitää teistä loitolla kaikki huolet ja surut ja parhaansa mukaan tarjota teille lohdutustansa. Teiltä ei varmaankaan ole jäänyt huomaamatta, miten kaikki ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta ovat päättäneet olla koskettelematta sitä haavaa, jonka teidän poikanne huonolla käytöksellänsä on teille tuottanut, ja minä, joka olen sekä ystävyyden että sukulaisuuden siteillä teihin sidottu, en mistään hinnasta olisi tahtonut mainita teille poikanne nimeä, jollei virkani nyt sitä vaatisi. Älkää siis tehkö tätä raskasta tehtävääni vieläkin vaikeammaksi kieltäytymällä ilmoittamasta minulle suoraan ja rehellisesti, mitä tietoja teillä viime aikoina on ollut hänestä ja missä hän teidän oletuksenne mukaan nykyään oleskelee.

Teidän kysymykseenne, vastasi äiti ilmaisematta ainoallakaan kasvojen eleellä tai äänen sävyllä, miten ankarasti hänen sydämensä sykki, täytyy minun vastata, että Pyhäinmiestenpäivänä on kulunut täsmälleen neljä vuotta siitä, kun viimeksi näin poikani, ja etten koko tänä aikana ole saanut häneltä lohdutuksekseni ainoatakaan suullista tai kirjallista tietoa. Sallikaa minun nyt vuorossani kysyä, mikä antaa teille aihetta tiedustelemaan onnettoman poikani kohtaloa, sillä, olkoon hänen rikoksensa mikä hyvänsä, niin ei hän ainakaan yhdeksään vuoteen ole enää antanut kotikaupungilleen valituksen syytä.

Raatimies rykäisi uudestaan ja sanoi hetken vaitiolon jälkeen, jona aikana hän näytti hämillään etsivän sopivia sanoja: Kuunnelkaa minua rauhallisesti, arvoisa ystävä ja käly, älkääkä pelästykö, jos puheeni tuntuu teistä ihmeelliseltä ja mahdottomalta. Toistaiseksi on vain oletus, kysymyksessä, joka, jos jumala niin suo, raukeaa tyhjiin. Te muistatte varmaan tuon yön, jolloin vahtisotamiehet tunkeutuivat luoksenne ja saarella hurjasti tapeltiin, kävinhän seuraavana päivänä luonanne pyytämässä anteeksi häiriötä. Kapakka, joka tuotti teille niin paljon ikävyyttä, on nyt suljettu ja kaiken yöllisen rauhattomuuden pesä hävitetty. Tuon yön jälkeen ei ole myöskään jälkeäkään nähty noista rauhanhäiritsijöistä, ja siksi alettiinkin jo epäillä, että vartijat, viinin kiihoittamina, olisivat ehkä nähneet vain kummituksia. Mutta eilen illalla, juuri kun neuvoskunnan kokous oli päättymäisillään, tuotiin eteemme eräs nuori nainen, joka oli pyytänyt haudankaivajaa kaikessa hiljaisuudessa hautaamaan erään ruumiin, jota hän säilytti huoneessansa; hän pelkäsi näet, että hän, joka oli vieras paikkakunnalla, voisi joutua edesvastuuseen jos kävisi selville, että mainittu mies oli kahakassa saanut kuolettavan iskun. Sen vähän, minkä tuo nainen omisti -- kaikesta päättäen hän ei ollut muuta kuin ranskalainen ilotyttö, joka osasi töin tuskin kymmenen saksalaista sanaa -- hän oli tarjonnut haudankaivajalle palkaksi, jos hän pitäisi asian salassa, mutta kun tämä piti velvollisuutenaan ilmaista asiasta asianomaisille ja toi hänet oikeuden eteen, oli tyttö myös siihen muitta mutkitta alistunut, ja meidän kuulustellessamme häntä hän vakuutti pyhästi olevansa aivan syytön. Vainaja, joka oli ollut hänen rakastajansa ja joka Lyonista asti oli kuljettanut häntä mukanaan matkoillaan, oli tuona yönä joutunut riitaan erään muukalaisen kanssa, joka sillalla oli pistänyt häntä tikarilla. Vahtisotamiesten rientäessä paikalle oli tyttö kaikessa kiireessä kahden toverin avustamana saanut miehen veneeseen ja kuljettanut hänet erääseen huonomaineiseen majataloon, jonne he edellisenä iltana olivat saapuneet. Kun toverit olivat huomanneet, ettei miehestä enää ollut paljonkaan toivoa, livahtivat he tiehensä, mutta tyttö jäi uskollisesti haavoittuneen luo ja hoiti häntä yöt päivät, vieläpä oli majatalon isännälle vakuuttanut hänen parantuvan ja luvannut runsaasti palkita hänen vaivansa, jos hän malttaisi vain pitää suunsa kiinni. Vasta sitten kun mies oli vetänyt viimeisen hengenvetonsa, oli tyttö alkanut huolehtia omasta kohtalostansa; sillä viimeiset varat, kapakassa voitetut pelirahat, olivat sairauden aikana loppuneet, ja vähäiset koristeensa hän oli myönyt eräälle juutalaiselle, voidakseen saada miehen hautaan. Omasta toimeentulostaan, lisäsi hän välinpitämättömästi, hän ei suuresti huolehtinut, sillä olihan hän nuori ja kaikeksi onneksi kauniskin, kunhan hän vain pääsisi täältä vapaaksi ja saisi matkustaa maahan, jossa hänen puhettansa ymmärrettäisiin. Vainaja oli tosin kohdellut häntä hyvin, antanut hänelle vaatteita, ruokaa ja lahjoja, mutta paljon iloa ei hänellä silti ollut hänestä ollut, sillä hän oli ollut äreä luonteeltaan, eikä aito-ranskalainenkaan nimestään huolimatta, vaan luultavasti elsassilainen. Hän oli nimeltään Laporte, paljon hän oli maailmaa kiertänyt ja hankkinut itselleen upseerinarvon Hollannissa, mutta yleensä välttänyt puhumasta menneisyydestään. Hänen päähänsä oli juolahtanut lähteä Sveitsiin vasta sitten, kun hän ei tiennyt enää mistä hankkia itselleen varoja. Tyttö ei ollut kuitenkaan päässyt selville siitä, oliko hänellä täällä ehkä salattu aarre, vai muuten hyviä ystäviä, jotka olivat hänelle jotain velkaa ja joiden luo hän milloin hyvänsä saattoi mennä ja saada sen verran, että hän jonkun aikaa jälleen saattaisi huolettomasti elää. Kaikki tämä oli täyttä totta, enempää ei tyttö itsekään sanonut tietävänsä eikä voivansa ilmaista, vaikka häntä kuinka tyystin tahansa tutkittaisiin.

Tämän ilmoituksen johdosta, jonka Fleurette, niinkuin naisen nimi kuului, oli antanut, haetti pormestari vielä eilen illalla vainajan ruumiin majatalosta, jossa ei kellään ollut tietoa miehen kuolemasta, ja kuljetutti sen sairaalaan, jossa se laskettiin paareille ruumishuoneeseen, kunnes asiasta pöytäkirja laadittaisiin ja vainaja, joka ei kuulunut täkäläiseen seurakuntaan, voitaisiin haudata hautausmaan muurin viereen. Siksi aikaa kysymyksessä oleva neitonen suljettiin vankilaan. Kun me tänä aamuna läksimme katsomaan kuollutta ja ruumiintarkastaja oli todennut, että vainajaa oli isketty leveällä, saksalaisella miekalla neljännen ja viidennen kylkiluun väliin ja että täytyi suuresti ihmetellä, miten haavoittunut niinkin kauan oli voinut pysyä hengissä, tutkimme me niinikään hänen vaatteitansa ja vähäistä omaisuuttansa, jotka todistivatkin naisen ilmoitukset aivan oikeiksi. Upseerinvaltakirjaan oli nimi Laporte merkitty; muita papereita ei hänen hallussaan ollutkaan. Kirjuri aikoikin jo lopettaa pöytäkirjan, kun haavuri huomautti meille, että vainajalla oli sinettisormus vasemmassa kädessään. Sormus, joka oli paksua kultaa ja hyvin omituinen muodoltaan -- keskeltä sitä koristi veripunainen karneoli -- ei irtaantunut millään voimalla sormesta. Mutta kun sattumalta kumarruin kynttilä kädessä lähemmin tarkastaakseni sormusta, sillä olen innokas muinaisesineiden kerääjä, niin suureksi ihmeekseni ja kauhukseni huomasin, että kiveen oli piirretty vaakuna, joka täsmälleen -- älkää kauhistuko; voihan se, niinkuin sanottu, olla vain sattuma -- täsmälleen oli samanlainen kuin Amthorien sukuvaakuna: kaksi korureunusta kannattavaa hirttä, niiden välissä avonainen ovi ja reunuksen yläpuolella tähti. Kynttilä heilui kädessäni, varsinkin kun samalla olin huomaavinani noissa kalpeissa, parrakkaissa kasvoissa, jotka ensi hetkessä olivat näyttäneet aivan vierailta, jotain, joka muistutti suuressa määrin -- antakaa minulle anteeksi, arvoisa käly, jos tuotan teille tuskaa -- mutta ne muistuttivat suuressa määrin jalon ystäväni, teidän mies vainajanne kasvoja, sellaisina kuin näin ne viimeisen kerran hänen hautajaispäivänään, hänen maatessaan elottomana avonaisessa arkussa.

Kunnianarvoisa mies, päästyään näin pitkälle kertomuksessaan, vaikeni hetkeksi, uskaltamatta kohottaa katsettaan vastassa olevaan naiseen; eikä hän sittenkään voinut aavistaa sen onnettomuuden täyttä mittaa, joka nyt uhkasi rouva raukkaa. Sillä eihän hänellä ollut aavistustakaan siitä, että Helena rouvan _molempien_ lasten kohtalo riippui siitä, oliko tuo vieras hänen poikansa vai ei.