Part 2

Hän poistui huoneesta silmäilemättäkään kaikkia niitä kaluja, jotka herättivät hänen mielessään vain katkeria muistoja. Mutta tultuaan pimeään porraskäytävään, nojasi hän hetkeksi päätään seinää vasten ja nyyhkytti salaa. Sitä ei kestänyt kuin silmänräpäyksen aikaa, sitten hän kohotti taas päänsä pystyyn ja palasi tyttärensä luo. Valentin arvelee, ettei ole mitään vaaraa, sanoi hän. Menkäämme levolle.

Äiti, sanoi tytär, luuletteko, että hän on murhaaja? Koko hänen olennossaan on jotain, joka sanoo, ettei hän voisi tehdä edes eläimelle pahaa, saatikka ihmiselle.

Mutta toisaalta, miten hän on voinut joutua tuohon kapakkaan? sanoi äiti ikäänkuin itsekseen.

Siksi että hän on vieras paikkakunnalla, sanoi tytär innokkaasti. Hän ei puhunut Sveitsin saksaa, sen kai tekin kuulitte, äiti kulta?

Turhaa on tätä asiaa sen enempää ajatella, katkaisi äiti äkkiä puheen. Tule nukkumaan, lapseni. Rajuilmakin on nyt lakannut.

He panivat nyt maata tyttären ensiksi luettua iltarukouksen. Mutta puoliyö oli jo aikoja sitten mennyt ohitse, eikä kumpainenkaan ollut vielä saanut unta. Lisabeth näki koko ajan edessään vieraan rehelliset, pelokkaat silmät, kun tämä rukoili hänen apuaan saadakseen äidin taipumaan, hänen veren tahraaman otsansa sekä punaisen töyhdön, ja kuuli taas sillä välin naisen äänen, kun tämä heittäytyi tappelevien väliin sillalla. Mutta Helena rouva kuunteli ääntä ylhäältä. Sillä hänen makuusuojansa yläpuolella oli juuri se huone, missä haavoittunut makasi, ja hän tuumi, miten usein hän oli valvonut aina aamuun saakka odottaessaan Andreasta kotiin juomingeista, ja miten hän, kun hoipertelevat askeleet vihdoin olivat kuuluneet, oli unen asemesta saanut kyyneleitä silmiinsä. Nyt oli ylhäällä kylläkin hiljaista. Aika ajoittain kuului vain vanhan Valentinin yskiminen. Rouva Helena istui tyynyjen varassa ja koetti rukoilla. Herra Jumala, rukoili hän, anna hänen ulkona maailmassa löytää äiti, joka auttaa häntä hädässä, ja kun ei kukaan enää häntä armahda, niin anna hänen löytää tie oikean äitinsä luo, jotta en kuolisi ennenkuin olen saanut pidellä hänen kättänsä omassani!

* * * * *

Päivä häämöitti vasta kalpeana ja sumuisena pienten pyöreiden ikkunaruutujen läpi huoneeseen, kun Helena rouva jo nousi vuoteeltaan ja pukeutui nopeasti.

Nuku vielä tunnin aikaa, lapsi, sanoi hän Lisabethille, joka myös alkoi liikkua. Minä menen yläkertaan katsomaan vierastamme.

Mutta tyttökään ei malttanut enää levätä. Salaa hän nousi, pani vaatteet ylleen ja hiipi varpaillaan äidin jäljessä. Portaissa hän tapasi Donaten, joka kantoi vatia.

Ei hän syönyt juuri nimeksikään soppaa, sanoi vanha uskollinen palvelijatar. Kovasti heikko hän yhä vielä on, ja käsi ihan vapisi, kun hän lusikkaa piteli. Mutta muuten hän on oikein hieno nuori herra, neiti, enkä minä anna häntä kellekään ilmi, pikemmin puren kieleni poikki.

Tyttö ei vastannut mitään, vaan hiipi ylös asti. Ja koska ovi oli hiukan raollaan, saattoi hän nähdä vieraan vuoteessa makaavan, pää hiukan kohossa, sillä hän tervehti juuri Helena rouvaa, joka seisoi hänen edessään ja tiedusteli, miten hän oli yönsä nukkunut.

En tiedä, jalo rouva, sanoi nuorukainen. Uskollinen hoitajani tiennee paremmin, olenko pysytellyt levollisena vai puhunut järjettömiä ja huitonut käsiäni ja jalkojani. Koko ajan näin ainakin unta kaikkein suloisimmista asioista, en lainkaan verestä ja haavoista. Ja kun aamulla tulin tajuntaani, niin tuntui jälleen niin pahalta muistaessani, että eilen pelästytin teitä ja etten vieläkään ollut ilmoittanut teille, kelle te olitte osoittanut niin sanomattoman paljon hyvää. Ei, jatkoi hän kiihkeästi tarttuen rouvan käteen, kun hän huomasi, että tämä jälleen aikoi estää häntä puhumasta, nyt en päästä teitä luotani, vaikka kuumeelleni olisikin edullisempaa, etten puhuisi sanaakaan kokonaiseen vuorokauteen. Tulen aivan hulluksi maatessani tässä ja antaessani armeliaan samarialaiseni ja ennen kaikkea teidän luulla, että tuhlaatte vaivaanne ja hoitoanne ihmiselle, jonka oikea paikka olisi sellaisten roistojen ja tappelijoiden parissa, jotka poliisi puolikuolleina korjaa kadulta. Että minun näin on käynyt, siitä saan kiittää liiallista tiedonhaluani ja sitä mielipidettäni, että reipas mieli ja hyvä omatunto ei koskaan vie ihmistä hunningolle. Isäni on usein tosin pudistanut päätään minulle ja varoittanut minua: älä tartu likaan, jos tahdot pitää sormesi puhtaina, ja jollet halua ulvoa susien mukana, niin pysyttele heistä erilläsi. Ja äitini, miten hän minun lähtiessäni Ausburgista, varoittikaan etten suinkaan poikkeaisi muihin kuin hyviin majapaikkoihin ja kaikella tavalla kehoitti minua välttämään huonoja tovereita. Muna oli kerrankin taas kanaa viisaampi. Sillä nähkääs, jalo rouva, minä olen luonteeltani iloinen veijari, ja vaikka kotikaupunkini onkin kaunis ja ajoittain varsinkin täynnä iloista elämää, jota minä en suinkaan ole vieronnut, niin tuntui se minusta sittenkin ahtaalta ja minä tahdoin nähdä maailmaa, varsinkin paloi mieleni Sveitsiin, josta isäni niin usein oli kertonut minulle. Hän opiskeli aikoinaan täällä Bernissä rikkaan verkatehtailija Aufdembühelin talossa, joka varmaan on teille tuttu. Sitten hän asettui kotikaupunkiinsa asumaan ja nai äitini ja alkoi harjoittaa siellä suurta liikettä, mutta sittenkin hän ajatteli niin suurella rakkaudella tätä paikkakuntaa, ettei hän lainkaan pannut vastaan, kun minä esitin hänelle toiveeni. Luulenpa hänen tuumineen, että joku nuori tyttö voisi täällä kietoa minut pauloihinsa, koska Ausburgissa olen ennättänyt jo viidenkolmatta vanhaksi ainoankaan sini- tai mustasilmäisen tytön voimatta häiritä mielenrauhaani. Siksipä kaksi viikkoa sitten ratsastin kotoa iloisella mielellä etelää kohti ja kuljettuani laivalla Bodenjärven yli, saavuin eilen illalla hämärissä terveenä ja reippaana tänne; mutta koska en tahtonut pää edellä hyökätä herra Aufdembühelin taloon, niin jätin hevoseni majataloon ja läksin kuljeskelemaan pitkin kaupunkia, niinkuin tapani on joka kerta, kun saavun vieraalle paikkakunnalle, voidakseni kaikessa rauhassa siihen tutustua ja tehdä huomioitani. Mutta eilen sain katkerasti maksaa sen, että hiivin noin vaan majatalosta syömättä edes mitään. Sillä väsyttävän ratsastusmatkan jälkeen kovassa helteessä tunsin äkkiä hirveää janoa, ja arvelin että syttyisin kuin taula palamaan, jollen saisi lasillista viiniä, millä huuliani kostutella. Minä siis tiedustelen eräältä siististi puetulta porvarilta astuessani juuri ikään saaren ohi ja kuullessani tanssimusiikkia ravintolasta, olisiko siellä hyvää viiniä saatavana. Viiniä ei sovi moittia, vastasi tämä, mutta seura on siellä sitä huonompi. Vaatteistani päättäen hän ei luullut minun siellä löytävän vertaistani seuraa. Minä olen valmis astumaan vaikka navettaan, joka on täynnä lehmiä ja vuohia, vastasin hänelle, jos siellä vain jossakin kiulussa on saatavana punaista viiniä. Ja siten jätin kelpo miehen tielle seisomaan ja hänen epäilevien katseittensa seuraamana astuin siltaa myöten kapakkaa kohti.

Mutta heti avattuani oven huomasin, ettei minua turhaan oltu varoitettu, ja että navetassa järjettömien elukoiden parissa olisin tavannut siivompaa käytöstä kuin täällä. Liekö se varkaitten tyyssija vai mikä, sitä en tiedä, mutta useimmat siellä näyttivät siltä, kuin he olisivat juosseet hirsipuuta pakoon tai kaikella voimalla pyrkineet siihen. Kaikki, sekä miehet että naiset, katsoivat minuun kierosti ja työnsivät toisiaan kyynärpäähän astuessani sisään, ikäänkuin he olisivat tahtoneet sanoa: Mikäs kukko tuo on, joka uskaltaa tunkeutua varisten pariin? Mutta minä, joka en kehdannut lähteä käpälämäkeen ja sitä paitsi arvelin, että vieras voisi huoleti uskaltaa sellaista, mikä ei paikkakuntalaiselle sopisi, kävin rohkeasti istumaan erääseen nurkkaan, missä oli paikka tyhjänä, ja tilasin itselleni tuopin punaviiniä. Ja koska minä pysyttelin ääneti, näyttivät muut piankin tyytyneen läsnäolooni, varsinkin kun useimmat olivat jo ennättäneet juoda itsensä puolihumalaan ja syventyä soperteleviin keskusteluihinsa tai mielistelivät tyttöjänsä. Näiden joukossa oli eräs, siivoin kaikista, ainakin puhtain puvultansa ja sileästi kammatuin, joskin hänkin oli samanlainen letukka kuin kaikki muutkin. Hän ei tanssinut eikä liioin laulanut, eikä viinikään näyttänyt hänelle maistuvan. Hän istui rotevan ja voimakkaan miehen sylissä, jonka vaatteet olivat aikoinaan olleet kylläkin hienot, mutta kokonaan sateen ja viinipilkkujen tahrassa. Hänen kasvonsakin olivat varmaankin olleet kaikkea muuta kuin rumat, silloin kun hänellä ei vielä ollut punaista arpea, joka kulki nyt otsasta aina nenänjuureen saakka, ja kun silmät eivät olleet veriset eikä parta takkuinen. Minun täytyi lakkaamatta tarkastaa tuota paria; äreän näköisenä, ikäänkuin vähääkään välittämättä pelionnestaan, mies heitti nappulat pöytään ja työnsi päällään tyttöä olkapäähän, milloin hän sattui voittamaan, kehoittaen häntä siten keräämään rahat talteen. Tyttö ottikin käteensä pitkän puukon, joka oli heidän edessään pöydällä, ja työnsi kiiltävällä terällä rahat syrjään, aivan kuin hän olisi lakaissut roskia maasta. He eivät vaihtaneet ainoatakaan sanaa, jota vastoin heidän pelitoverinsa, kaksi nuorta, hurjaa, punanaamaista ja kiilusilmäistä miestä, kiroili lakkaamatta ranskaksi ja espanjaksi ja pui nyrkkiään pöytään. Lopulta tyttö näytti kuitenkin ikävystyvän ja katsellessaan haukotellen ympärilleen hänen silmänsä osuivat minuun, jota hän siihen saakka ei ollut huomannut. Sillä minun astuessani huoneeseen oli hän juuri hiukan torkkunut kavaljeerinsa olkapäähän nojautuneena. Varmaankin minun pukuni herätti nyt hänen, huomiotansa, tai sormus, joka minulla oli sormessa, tai ehkäpä minä muuten vain miellytin häntä; joka tapauksessa hän alkoi rivosti iskeä silmää minulle ja antoi minulle rakastajansa selän takana kaikenlaisia merkkejä, joista en tullut hullua viisaammaksi; ja kun en millään tavalla yllyttänyt häntä, pikemmin vain kiiruhdin juomistani päästäkseni sieltä pois, hyppäsi hän vihdoin, ikäänkuin hänen olisi ollut epämukava istua, alas syvämietteisen pelaajan polvelta ja istahti pelotta minun viereeni penkille, nojaten päätään seinään, niinkuin hän olisi tahtonut nukkua; mutta salaa hän iski minulle silmää ja painoi jalkansa minun lähelleni. Arpiniekka mies alkoi vainuta pahaa, puhutteli tyttöä ankarasti ranskaksi ja käski hänen heti nousta ylös, mutta kun tyttö oli edelleen nukkuvinaan, hyökkäsi mies vimmoissaan ylös ja käski minun heti korjata luuni; hän oli muka nähnyt, miten minä olin salaa antanut tytölle merkkejä ja viekoitellut hänet pois hänen polveltaan. Vaikka vereni kiehuikin kuullessani tuon hurjan miehen puhuvan, pysyin kuitenkin aivan rauhallisena ja sanoin, ettei kukaan voinut ajaa minua täältä pois, koska en ollut kenenkään tiellä ja rehellisesti maksoin viinini aivan kuin kaikki muutkin. Tämän johdosta hän vimmastui, raastoi tytön väkivallalla pois penkiltä ja kysyi kapakanisännältä, miksi hän päästi taloonsa epäilyttäviä henkilöitä, jotka tulivat vain vakoilemaan ja urkkimaan ja haukkui minua vakoilijaksi, joka aioin saattaa heidät hirsipuuhun; ja lopuksi, kun tyttö alkoi puolustaa minua ja sättiä häntä, hän tarttui takin rintamukseeni kiinni ja repi rikki röyhelykseni. Nyt ymmärsin, mihin pulaan olin joutunut, varsinkin kun miehen juoma- ja pelitoveritkin asettuivat minua vastaan, ja isäntä, joka elää noiden lurjusten kustannuksella eikä tarvitse kursailla rauhallisia porvareita, sanoi minulle ynseästi, ettei minulla ollut mitään tekemistä hänen talossaan, jonne otettiin vain hyvätapaisia vieraita vastaan. Hyvä, sanoin minä, sitten en tahdo sen kauemmin enää häiritä toisten hauskuutta, viskasin rahat pöydälle ja aioin vetäytyä pois koko jutusta, josta ei missään tapauksessa olisi kunniaa koitunut. Mutta tartuttuani jo oven ripaan heittäytyy tyttö äkkiä kaulaani ja pyytää minua ottamaan hänet mukanani, hän oli jo saanut kyllikseen tästä seurasta ja halusi tulla kanssani kävelemään. _Allez-vous en_, sanoin minä, _je ne veux pas de vous_ [Menkää pois, en minä teistä välitä.], ja mitä muuta lienen suustani saanut. Samassa alkoi ulkona ukkosilma raivota, ja sisällä melske myös yhä kasvoi, kun tytön rakastaja hyökkäsi hänen jälkeensä ja koetti riistää hänet minun rinnaltani, ja toisetkin huusivat ja melusivat kilpaa ukkosen kanssa; tyttö riippui yhä minussa kiinni kuin villikissa, joka kynsin on takertunut puuhun kiinni, jotta kesken vihaa ja harmia minua alkoi peloittaa ja ajatus nousi mieleeni: Mitäpä, jos äitisi näkisi sinut täällä! Samassa välähti niin voimakas salama, että tuo hurja joukkokin hetkeksi hiljeni, soittajat lakkasivat soittamasta ja kapakan emäntä alkoi ääneensä rukoilla. Minä käytin tätä hetkeä hyväkseni, työnsin tunkeilevan tytön luotani ja kiiruhdin ulos. Mutta päästyäni jälleen sillalle ja kiitettyäni jumalaa siitä, etten ollut saanut muuta vahinkoa kuin mustelman silmääni, kiiruhtaa äkkiä koko villi parvi jälkeeni terävin asein, he piirittävät minut keskellä porrasta, ja jolleivät he olisi olleet hiukan epävakavia jaloiltaan, niin olisi tosiaankin viimeinen hetkeni koittanut. Tässä tappelussa auttoi tyttö minua voimainsa mukaan ja kun hän näki, että hänen vanha heilansa, tuo, jonka kasvoissa oli syvä arpi, pisti minua puukolla olkapäähän, kirkaisi hän kuin hullu, työnsi minut sillan kaidepuuta vasten ja viskautui ylitseni. Koska henkeni oli kysymyksessä, vedin minä pistomiekkani tupesta ja aloin hutkia sillä ympärilleni, jotta kaikki muut väistyivät tieltä paitsi pääviholliseni, jota humala ja rakkaus villitsivät. Hän hyökkäsi suoraan miekkaani vasten, mylvähti vain kerran kuin haavoittunut sonni ja kaatui sitten äänettömänä kasvoilleen. Haudanhiljaisuus vallitsi nyt kaikkialla, ukkonen yksin vain jyrähteli ja sillan alla kohisi virta. Mutta kun salama jälleen välkähti taivaalta, saattoi sen valossa nähdä sotilaspatrullin, joka marssi saarta kohti. Heittäkää hänet veneeseen, huusi yksi joukosta. Hän on jo kuollut! sanoi toinen; parasta olisi heittää hänet suin päin virtaan. -- Sillä välin oli tyttö jo ryhtynyt toimeen ja pudisteli hiljalleen valittavaa miestä hartioista. _Allons_, huusi hän, _dépêchez-vous. Voilà les gens-d'armes! On nous attrappera tous_. [Kiiruhtakaa, santarmit tulevat. Me joudumme kaikki kiinni.] Ääretön hälinä syntyi kapealla sillalla, kun koetettiin nostaa syrjään haavoittunutta, eikä kukaan pannut minuun enää huomiota, vaan saatoin pimeässä ja rankkasateessa esteettömästi paeta paikalta. Loput te tiedätte, jalo rouva. Ja ajatelkaa nyt itse, miten minun olisi käynyt, jollei taivas olisi pehmittänyt teidän sydäntänne ja te ette olisi suonut minulle apuanne. Ääretön häpeä olisi kohdannut minua, minut olisi otettu kiinni tappelijana, ehkäpä murhaajana huonomaineisessa paikassa, ei ainoakaan rehellinen mies olisi voinut todistaa viattomuuttani, ja herra Aufdembühel, sen sijaan että hän olisi ilmoittanut isälleni ilolla ottaneensa minut vastaan taloonsa, korkeintaan olisi käynyt minua vankilassa tervehtimässä ja epäillen pudistanut päätään minun puolustukselleni, sen sijaan että teidän silmistänne nyt näen, ettette pidä minua ovelana valehtelijana, vaan säälitte ajattelemattomuuttani ja nuoruuttani ja suotte minulle apuanne.

Tämän pitkän kertomuksen jälkeen, joka silminnähtävästi sairasta kiihoitti hänen ajatellessansa miten huonosti asia olisi voinut päättyä, vaipui nuorukainen jälleen alas tyynylleen ja syvään huoaten sulki silmänsä. -- Olkaa huoleti, sanoi Helena rouva, ja hänen tummat silmänsä kiilsivät kosteina. Minun talossani teiltä ei tule mitään puuttumaan, ja kun kerran olen ottanut teidät tänne, niin kohtelen teitä kuin omaa poikaani, vaikka en kaikesta huomaisikaan, että voin täysin luottaa teidän sanoihinne. Valentin arvelee, että viikossa voitte jälleen nousta sairasvuoteelta. Siihen saakka vaadin teiltä vain yhtä, että sallitte meidän toimia niinkuin parhaaksi katsomme, ettekä anna kärsimättömyyden eikä synkkien ajatusten pahentaa tilaanne. Jos haluatte, koska ette itse voi käyttää käsivarttanne, niin kirjoitan äidillenne ja ilmoitan hänelle missä te olette sekä ettei ole vähintäkään levottomuuden syytä.

Oi, rakas emäntäni, huudahti nuorukainen ja tarttui Helena rouvan hihaan painaakseen huulensa sitä vasten, te kohtelette minua tosiaankin kuin poikaanne, kun vapaasta tahdosta tarjoudutte tekemään vielä sen palveluksen, jota tuskin olisin uskaltanut teiltä pyytää. Ja kuitenkin tiedän, minkä hyvän työn te sillä teette äidilleni. Sillä nuo molemmat vanhukset istuvat kotona nyt kuin kaksi lintua pesässään, joiden poikanen on ensi kertaa lähtenyt lentoon, ja minä olin luvannut heti perille tultuani lähettää heille tietoja itsestäni. Mutta kun te nyt minusta kirjoitatte -- rouva Martina Bruckerille, Ausburgiin, Verkakadun varrelle -- niin ilmoittakaa asia varovaisesti ja salatkaa kernaammin onnettomuuden syy, kunnes itse totuudenmukaisesti voin kaikki hänelle ilmaista. Sillä hän on arka luonteeltaan, ja koska olen hänen ainoa lapsensa, on hän kaitsenut minua huolellisemmin kuin tytärtä, jonka vuoksi olenkin aina koettanut olla varuillani ja tuottaa hänelle niin vähän huolta kuin suinkin. Jos hän nyt saa kuulla, mitä hänen Kurtinsa jo ensi iltanaan Bernissä on saanut kokea, niin ei hänellä ole enää ainoatakaan rauhallista hetkeä -- kunnes hän tietää, että olen päässyt tästä vaarallisesta paikasta jälleen eroon. Mutta kyllä te itse parhaiten ymmärrätte, mitä tässä on tehtävä. Te tiedätte, miten äidille on paras kirjoittaa, jotta lohdutus olisi pelkoa suurempi.

Sairas kalpeni lopetettuaan puheensa, ja Valentin kiiruhti paikalle virvoitellakseen häntä sekä huomauttaakseen suoraan valtiattarelleen, että tämä jo liian kauan oli viipynyt sairaan luona. Helena rouva antoi kuiskaten vielä viimeiset määräykset Valentinille ja hiipi sitten varpaillaan huoneesta. Eteisessä hän tapasi Lisabethin.

Oletko sinä kuunnellut? kysyi hän ankaralla äänellä.

Suokaa anteeksi, äiti, vastasi lapsi. En voinut olla kuuntelematta, minun täytyi saada tietää, miten kaikki oli käynyt. Jumalan kiitos, minä olin oikeassa, hän on viaton.

Tule alas, lapsi, sanoi äiti. Sinulla ei ole täällä mitään tekemistä. Jos joku tulisi, niin en ole tavattavissa. Minun täytyy mennä kirjoittamaan hänen äidilleen.

* * * * *

Tulipa sittenkin vieras, jota vanha Donate ei voinut käskeä pois eikä Lisabeth ottaa yksin vastaan: yksi kaupungin raatimiehistä ja eninten arvossapidetty henkilö pormestarin jälkeen, Helena rouvan sukulainen. Hän tuli raadin, puolesta pyytämään anteeksi yöllistä häiriötä ja samalla sanomaan, että huono elämä saarella piakkoin lakkaisi, sillä kapakka, joka jo kauan oli ollut kaupungin isien silmätikkuna, tulisi nyt suljetuksi. Mitä viime yön verisiin tapahtumiin tuli, niin olivat ne vielä selvittämättä. Molemmat tappelijat olivat vajonneet ikäänkuin maan alle, ukkossade oli pyyhkäissyt pois heidän veriset jälkensä, ja mahdotonta oli saada selkoa heidän nimistään tai kotipaikoistaan. Ei mitään muuta oltu löydetty kuin virran mukana ajelehtiva tyhjä vene, joka eilen oli ollut kiinnitettynä sillan korvaan, sekä hevonen, joka edellisenä iltana oli jätetty majataloon ja jonka omistaja oli kadonnut teille tietymättömille.

Tämän puheen aikana vaihtui väri useampaan kertaan Helena rouvan poskilta, mutta hän ei päästänyt huuliensa yli ainoatakaan sanaa, joka olisi voinut ilmaista hänen olevan asiasta perillä, joskin hän yhtä visusti vältti myös sanomasta sanaakaan, mikä suorastaan olisi ollut valhetta. Jäätyään jälleen yksin hän kirjoitti kirjeen rouva Martina Bruckerille Ausburgiin, ilmaisematta kuitenkaan mitään, mikä olisi voinut herättää epäilyksiä pojan käytöksen johdosta, ja sydämellisin sanoin lopuksi luvaten hoitaa häntä yhtä hellästi kuin oma äiti, koska taivas ei ollut suonut, niinkuin hän huokaisten lisäsi, hänen tarjota suojaa talossaan omalle pojallensa.

Tämän kirjeen hän iltapuolella kantoi itse postiin yhdessä tyttärensä kanssa, sillä ani harvoin hän ilman häntä liikkui ulkona. Ei kumpikaan puhunut sanaakaan salaisesta vieraasta, ja sittenkin molemmat ajattelivat vain häntä. Samoin myös illalla, kun he ääneti istuivat rukkiensa ääressä. Vasta myöhään, kun Donate tuli kertomaan, että kuume oli noussut ja ettei sairas saanut unta, vaan puhui lakkaamatta sekavia asioita, mainiten kerta toisensa jälkeen äitiään nimeltä ja pyytäen päästä ylös voidakseen satuloida hevosensa ja ratsastaa kotiin -- vasta silloin he neuvottelivat, pitäisiköhän heidän uskoa salaisuutensa jollekin oppineelle haavurille, vai voisivatko he vain luottaa vanhan Valentinin kokemuksiin ja taitoon, hän, joka neljäkymmentä vuotta sitten oli hiukan oppinut haavojen hoitoa ennenkuin hän joutui herra Amthorin palvelukseen. Helena rouva läksi vihdoin yläkertaan ja tarkasteli itse haavaa. Siinä ei ollut mitään huolen syytä, ja uskollinen hoitaja vakuutti myöskin, että sekavat puheet, jotka olivat pelästyttäneet vanhaa palvelijatarta, johtuivat vain nuorukaisen verevyydestä, ja että varmaan, viimeistään vuorokauden kuluttua kaikki vaara oli voitettu. Helena rouva tiesi, että vanhus punnitsi aina sanansa, ennenkuin hän avasi suunsa ja päästi ne kuuluville. Hän seisoi hetken aikaa vuoteen ääressä, jossa kuumesairas, tuntematta häntä, makasi; kerran vain hän sattumalta tarttui häntä käteen kiinni, nimitti häntä äidiksi ja alkoi iloisesti ja tuttavallisesti puhua hänen kanssaan, vakuuttaen, ettei hän ollut rakastunut herra Aufdembühelin tyttäreen, sillä tiesihän äiti, ettei hän koskaan menisi naimisiin, jollei hän löytäisi jotakuta, joka olisi hänen kaltaisensa; ja sitten nuorukainen alkoi jälleen ranskaksi kiivaasti haukkua kapakassa tapaamaansa tyttöä, käski hänen heittää hänet rauhaan eikä kaataa viiniä hänen takilleen, sillä sormusta hän ei missään tapauksessa häneltä saisi, ja mitä kaikkea muuta hän lie houraillutkaan. Kaikista näistä puheista huomasi viisas rouva, joka tunsi hyvin ihmiset, että sairas oli hyvä ja turmeltumaton mieleltänsä; ja hänen äidillinen myötätuntonsa nuorukaista kohtaan, jonka taivas niin merkillisellä tavalla oli lähettänyt hänen hoivaansa, kasvoi siinä määrin, että hän tunsi melkein harmia huomatessaan, että tämä vieras nuorukainen yritti tunkeutua sille sijalle hänen sydämessään, joka tähän asti oli yksin kuulunut hänen kadotetulle pojalleen.