Part 1

TUHLAAJAPOIKA

Kirj.

PAUL HEYSE

Suomentanut

Helmi Krohn

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1914.

Tuhlaajapoika.

Bernissä eli seitsemännentoista vuosisadan keskivaiheilla eräs kunnioitettava rouva, Helena Amthor, erään rikkaan ja arvossapidetyn porvarin ja raatimiehen leski, joka parhaassa iässään ja kukoistuksessaan kaksitoistavuotisen avioliiton jälkeen oli jäänyt yksin maailmaan kahden lapsensa kanssa. Siitä huolimatta hän oli vastannut kieltävästi kaikkiin naimatarjouksiin, vieläpä kaikkein edullisimpiin ja kunniakkaimpiinkin ja selittänyt, ettei hänellä elämässä ollut enää muuta tehtävää kuin kasvattaa lapsistaan rehellisiä ihmisiä. Mutta niinkuin usein sattuu, että liian suuri kiihko vaikuttaa aivan päinvastoin kuin mitä on tarkoitettu, kävi tässäkin. Vanhin lapsi, joka isän kuollessa oli yhdentoista-vuotias ja erittäin sukkela, mutta itsepäinen poika, olisi pikemmin tarvinnut miehistä kuritusta kuin hellän, liian myöntyvän äidin hoitoa, joka jumaloi tätä poikaansa liian varhain kadottamansa miehen kuvana, hennomatta vähimmälläkään tavalla vastustaa hänen useinkin yltiöpäisiä toiveitansa. Seurauksena oli se, että nuori Andreas käyttäytyi sitä huonommin mitä vanhemmaksi hän kasvoi ja palkitsi äitinsä mielettömän rakkauden tuottamalla hänelle raskasta sydänsurua. Kun äiti huomasi erehdyksensä, oli jo liian myöhäistä. Ei siinä pojan setien pyynnöt eikä nuhteet, eipä edes kaupungin viranomaisten vakavat varoitukset eikä sakkorahat, joita hän hurjan elämänsä vuoksi sai maksaa, voineet hillitä hänen villiintynyttä luonnettansa, yhtä vähän kuin huolestuneen äidin kyyneleetkään. Ja niinpä Helena rouva vihdoin suostui siihen, mikä hänen miehensä kuoleman jälkeen tuotti hänelle kaikkein katkerinta surua, nimittäin eroamaan pojastansa, sillä eräs Lausannessa asuva serkku, varakas kauppias tarjoutui ottamaan hänet taloonsa toivoen, että toinen ilma ja säännöllinen työ voisi vaikuttaa edullisesti isättömään poikaan. Andreas, joka silloin juuri oli täyttänyt kaksikymmentä vuotta, läksi kernaasti vanhasta syntymäkaupungistaan Lausanneen, toivoen serkkunsa valvonnasta huolimatta saavansa viettää vapaampaa ja iloisempaa elämää. Tuntematta sen suurempaa liikutusta hän jätti jäähyväiset äidilleen ja kaksitoistavuotiaalle sisarelleen, Lisabethille ja tallensi melkoisen matkakassansa huolellisemmin laukkuunsa kuin äidilliset varoitukset sydämeensä. Tuskin oli puoli vuotta kulunut, kun Lausannesta tuli tieto, että Andreas oli salaa karannut kaupungista jättäen jälkeensä pelisaleihin ja kapakkoihin velkoja sekä vieden mukanaan suuremman summan, joka hänen haltuunsa oli uskottu.

Tämän velan sekä kaikki muutkin rouva Helena Amthor maksoi epäröimättä sekä puhumatta siitä kellekään ainoatakaan sanaa; mutta joka kerta, kun häneltä tiedusteltiin hänen poikansa vointia, hän vastasi, että hänen kävi hyvin ja että hän kirjoitti hänelle aika ajoittain matkojensa varrelta. Tuo viimeinen tiedonanto ei ollutkaan väärä, sillä joka kerta, eikä se tapahtunut niinkään harvoin, kun pojalta rahat loppuivat, kääntyi hän äitinsä puoleen, eikä tämä koskaan antanut hänen turhaan pyytää. Mitä heidän kirjeensä muuten sisälsivät, sitä ei kukaan ihminen saanut tietää. Äiti ei enää koskaan maininnut poikaansa nimeltä eikä ruvennut itse hänestä puhumaan, jotta lopulta muutkaan eivät tahtoneet enää kosketella tätä hänen sydänsuruansa, ja Andreas ikäänkuin kuoli tai katosi koko kaupunginkin mielestä. Hänelle itselleen se näyttikin olevan mieleen; hän ei sanallakaan ilmaissut haluavansa käydä kotikaupungissaan. Kun hän oli tullut täysi-ikäiseksi, ilmoitti hän vain lyhyesti holhoojallensa, että hän määräpäivänä oli tavattavana "Rebstockin" ravintolassa Strassburgissa ottaakseen vastaan isänsä perinnön. Holhooja, vanhemmanpuolinen mies, ei tahtonut eikä voinut matkustaa niin kauaksi tapaamaan nuorta holhokkiansa. Siksipä Helena rouva päätti itse lähteä tälle haikealle retkelle salaisesti vielä toivoen, että jälleennäkeminen voisi pehmittää pojan kovaa mieltä. Mutta kun hän kymmenen päivän kuluttua palasi takaisin, oli hänen kasvojensa alakuloinen ilme tullut vieläkin synkemmäksi kuin ennen, eikä kukaan sen jälkeen nähnyt hänen enää nauravan.

Ja kuitenkin oli kohtalo, joka oli sälyttänyt niin paljon raskasta hänen hartioilleen, antanut hänelle myös lohdutuksen, joka olisi voinut täysin parantaa vähemmän sairaan äidin sydämen. Hänen toinen lapsensa, Lisabeth nimittäin, joka oli kahdeksan vuotta nuorempi veljeänsä, oli yhtä hyvätapainen, taipuisa ja helläsydäminen ja yhtä suuressa määrässä kaikkien ihmisten lempilapsi kuin hänen veljensä kaiken tämän vastakohta. Ja näitä hänen hyviä ja kauniita ominaisuuksiansa, joskohta ne olivatkin hänellä veressä, ei vähimmälläkään tavalla oltu hoidettu eikä kasvatettu, sillä varsinkin ensi vuosina, jolloin Andreas oli vielä kotona, oli äiti kohdellut nuorempaa lastaan yhtä liioitellun ankarasti kuin lemmikkiään leväperäisesti. Lisabeth oli vain pieni koulutyttö, kun hän jo salaa vuodatti kyyneleitä huomatessaan äidin puolueellisuuden ja suri katkerasti, ettei hänelle annettu vähintäkään osaa niistä ystävällisistä sanoista ja hyväilyistä, joita äiti tuhlasi vallattomalle pojalleen. Sen sijaan kaikki ne nuhteet, joita poika pahoista teoistaan olisi tarvinnut, tulivat suloisen pienokaisen osalle, josta veli ei vähääkään välittänyt. Ja sittenkin lapsi pysyi lempeänä ja iloisena, ikäänkuin hän jo näin varhaisella iällä olisi käsittänyt koko sen onnettomuuden, joka järkytti äidin tasapainoa, ja päättänyt kärsivällisesti kestää ikäänkuin sairaan oikkuja sitä vääryyttä, jota hänelle tehtiin.

Myöhemmin, kun nuorukainen oli karannut Lausannesta ja yhä enemmän katosi maailman silmistä, parani äidin ja tyttären väli, sillä äidiltä ei jäänyt huomaamatta lapsensa jalo luonnonlaatu, joskin demooninen voima oli kahlehtinut häntä ja ollut syynä hänen onnettomuuteensa. Hänen haavoitettu äidinylpeytensä esti häntä tosin edes huokauksellakaan ilmaisemasta tyttärelleen, miten katkerasti hän suri poikaansa. Mutta kaikessa muussa hän soi hänelle nyt ensimäisen sijan sydämessään, ja usein tuntui siltä kuin hän olisi yrittänyt hyvittää kaikkea sitä, mitä tytär varhaisimmassa lapsuudessaan oli saanut kärsiä. Tosin hän vieläkin tuhlasi hänelle vain niukalti hyväilyjä. Mutta kun hän iltasin ennen maatapanoa siveli hennolla, läpikuultavalla kädellään tytön ruskeaa päälakea tai jonkun kerran suuteli häntä ja sanoi häntä "lapsi kullaksi!", punastui Lisabeth ilosta ja hänen sydämensä sykki niin kiihkeästi, ettei hän kokonaiseen tuntiin voinut nukkua. Myöskin piti äiti huolta siitä, siinä määrin kuin hänen vakava mielialansa sitä salli, että tytär sai nauttia nuoruuden iloja; niinpä hän sunnuntaisin kutsui hänen tovereitaan yksinäiseen leskentaloonsa ja sitä ympäröivään kauniiseen puutarhaan ja antoi tyttären kesäisin ottaa osaa huviretkiin ja pieniin maalaisjuhliin, joita seudun nuoriso pani toimeen; vain tanssitilaisuuksiin hän ei päästänyt häntä, niin siivosti kuin niissä käyttäydyttiinkin ja niin tarkasti kuin niissä vanhoja kunniallisia tapoja seurattiinkin. Tuntuipa siltä kuin hänen olisi ollut mahdoton sulattaa sitä ajatusta, että sisar tanssisi samalla hetkellä kuin ehkä veli, kodittomana ja ilottomana epätoivoissaan lopettaisi onnettoman elämänsä. Sillä tuo ajatus seurasi kuin kummitus häntä yöt päivät laskien synkän varjon hänen sielunsa ylitse.

Talo, jonka Amthorit jo useammassa sukupolvessa olivat omistaneet, sijaitsi kaupungin yläosassa. Se oli kapea, kolmikerroksinen, ikivanha rakennus; seinät ja katot olivat sisältä laudoitetut ja vanhat silkkitapetit ja raskaat verhot antoivat sille kodikkaan leiman. Alakerroksessa oli keittiö sekä talon vanhan miespalvelijan ja taloudenhoitajattaren huoneet; toisessa kerroksessa äidin ja tyttären suojat, joista ovi johti puutarhaan; ylimpänä vihdoin raatimies-vainajan kirjasto- ja työhuone, joita myöhemmin Andreas oli käyttänyt. Pojan makuuhuoneessa ei siitä saakka kuin hän läksi kotoa ollut kukaan muu kuin vanha taloudenhoitajatar käynyt. Äiti ei koskaan astunut jalallaan sinne, ja sisarkin, kun hänen oli pakko mennä yläkerrokseen hakemaan jotakin kirjaa, hiipi henkeään pidätellen oven ohi, ikäänkuin huoneessa olisi kummitellut.

Olipa nyt syyskuun ilta, juuri se päivä, jolloin Lisabeth oli täyttänyt yhdeksäntoista vuotta. Päivän kunniaksi oli äiti kutsunut muutamia tyttären ystäviä taloon ja laulaen ja kaikenlaista iloa pitäen oli nuorilta aika huomaamatta kulunut aina lähemmäksi kymmeneen. Kävellen käsi kädessä ja keskenään kuiskaellen pimeässä puutarhassa, joka helteisen päivän jälkeen oli virkistävän vilpoinen, olisivat tytöt varmaan odottaneet vaikka keskiyön tuloa, jollei ukkosilma, joka nousi joen toiselta puolelta, olisi karkoittanut heitä kotiin. Palvelijattaret lyhtyineen olivat myös saapuneet heitä noutamaan, ja kun ystävättäret suudelmia vaihdellen olivat lausuneet jäähyväiset toisilleen, vallitsi puutarhanpuoleisessa suuressa arkihuoneessa tavanmukainen hiljaisuus ukkosen ensi jyrinän kajahdellessa yöhön.

Helena rouva, joka oli jättänyt nuoret yksin huvittelemaan, astui nyt tyttärensä luokse, joka seisoi avonaisessa balkongi-ovessa ja katseli puutarhan pimeitten pengerten yli alas joelle sen enempää ajattelematta, niinkuin usein käy juhlapäivän humun vaiettua, kun sielu jälleen tuntee olevansa yksin. Äiti laski lempeästi kätensä tyttären päälaelle, ja tytär nojautui mitään sanomatta äidin olkapäähän ikäänkuin etsien suojaa leimahtavalta salamalta, joka samassa halkaisi mustan pilviseinämän. Tule sisään, lapsi, sanoi äiti; pian alkaa sataa.

Tytär pudisti ääneti päätään. Hän katseli liikkumatta ihmeellistä näkyä, kirkasta valojuovaa taivaanrannassa, missä ukkospilvien toiselta puolen kohosivat Ylimaan lumen peittämät huiput kuun rauhallisessa valossa. Äiti, sanoi hän, miten suuri maailma on sentään. Tuolla kaukana ei rajuilmasta ole vähintäkään tietoa. Ja vieläkin kauempana, tuolla, missä tähti juuri syttyy Rothhornin yläpuolella, ei aavistettaisi mitään, vaikka koko maa menisi murskaksi.

Äiti ei vastannut mitään. Hänen ajatuksensa kulkivat -- hän ei itsekään tiennyt missä, vaikka kylläkin kenen luona, sillä joka kerta pahalla ilmalla hän ajatteli poikaansa aivankuin vuosiakin sitten, kun tämä oli vielä pieni eikä iltaisin ollut palannut kotiin.

Kun tuuli karehteli joen pinnalla, alkoi tyttö jälleen puhua. Näyttääpä siltä kuin aallot värähtelisivät salaman iskiessä maahan. Sittenkin soitetaan ja tanssitaan tuolla alhaalla kapakassa. Kylläpä ihmiset ovat jumalattomia.

He lopettavat juuri; varmaan rajuilma säikähyttää heitäkin, arveli äiti. Ei kukaan ole niin kovaluontoinen, ettei jumalan varottava ääni joskus puhuisi hänen sielussaan. Mutta tulehan nyt sisään. Pähkinän suuruisia sadepisaria alkaa jo tippua.

Katsokaahan, äiti, sanoi tytär ja pidätti äitiä käsipuolesta, tuolla alhaalla ei ole kaikki niinkuin pitäisi olla. Kapakan ovi lentää auki, ihmiset kiiruhtavat ulos, nuori tyttö on joukon keskellä, tikari välkähtää -- kuulkaahan! He riitelevät keskenänsä. Oi, miten hurjaa joukkoa!

Ukkosen jyrinä piti juuri hiukan lomaa, jotta joen rannalta, puutarhapenkereitten yli saattoi selvästi kuulla kiivasta sananvaihtoa sekä aseitten ja lasien kilinää; kaikesta tästä melusta ja hälinästä välittämättä yksinäinen klarinetti lasketteli hurjia juoksutuksiaan ja lirityksiään.

Antaisin sata kruunua, sanoi Helena rouva rypistäen otsaansa, jos tuo kaupungin paheenpesä suljettaisiin. Voisivatpa melkein saada minut vanhoilla päivilläni muuttamaan toiseen taloon, jotta minun ei enää tarvitsisi nähdä ja kuulla tuota elämää.

Ja juuri kaikkein hempeimpinä hetkinä, lisäsi tyttö, kun kaikkialla muualla on hiljaista ja voisi rauhassa ajatella ja uneksia. Katsokaahan, nyt he siirtyvät talon edustalta joen yli vievälle portaalle. Jumalan tähden, he hyökkäävät aseineen toistensa kimppuun. He työntävät erään miehen vasten kaidepuuta -- nainen heittäytyy heidän väliinsä -- mies on saanut jälleen kätensä vapaaksi -- kunpa he eivät heittäisi häntä jokeen --

Nyt jo riittää, sanoi äiti käskevällä äänellä; nyt sinä tulet pois oven luota. Kristillisiä ihmisiä varten ei ole tuollainen näytäntö, kun toiset, pahemmin kuin villipedot, käyvät toistensa kimppuun. Lue minulle iltarukous ja menkäämme sitten levolle.

Räikeä salama valaisi äkkiä rannalla seisovat talot, kapakan, joka sijaitsi saarella sekä joen vyöryvät aallot. Silmänräpäyksen aikaa saattoi selvästi eroittaa ihmisjoukon, joka temmelsi kapealla sillalla sekä punaisen hattutöyhdön kookkaan nuorukaisen päässä, joka koetti puolustautua suurta ylivoimaa vastaan, ainoana apunaan nainen, jonka päässä liehui valkea huivi; aseet välkähtivät ja naisen avunhuudot kajahtivat hiljaisen rantakadun yli -- sitten pilvistä paukahti kova jyrähdys, ikäänkuin taivaankorkuinen talo olisi syössyt kumoon, rankkasade räiskyi maahan ja pimeä yö nielaisi kitaansa hurjan tappelevan joukon sillalla, jotta ei muuta silmä enää voinut eroittaa kuin punaisen valonhohteen kapakan ikkunasta.

Naiset olivat kauhuissaan vetäytyneet sisään, ja sillä välin kuin äiti hitain askelin kulki edes-takaisin mattojen peittämällä lattialla, istui Lisabeth pöydän ääressä, kädet ristissä kirjalla, joka oli avattuna hänen edessänsä ja katse kiintyneenä kauniiseen venetsialaiseen kukkamaljakkoon, jonka hän oli kummiltaan saanut syntymäpäivälahjaksi. Lukemista oli mahdoton ajatellakaan, sillä rajuilma olisi vaimentanut hänen äänensä; vielä mahdottomampaa olisi nukkuminen ollut; sillä hirmukuvat saattoivat hänen mielensä yhä tuskaiseksi. Lakkaamatta hän kuunteli ulkoa tulevaa ääntä. Hyvä jumala, rukoili hän miltei tietämättään, saata kaikki onnelliseen päätökseen! -- Taaskin salama välkähti ikkunasta ja ovesta, joka oli vain puoleksi kiinni päästäen ukkosilman hengen tunkeutumaan sisällekin, ja silloin tyttö oli näkevinään ulkona puutarhapenkereellä varjon, joka hetkeksi pysähtyi ikkunan eteen heti kadotakseen jälleen. Äiti, huudahti tyttö kuiskaavalla äänellä, suljetaan ovi; joku on noussut muurin yli ja tullut --

Hän ei ennättänyt lopettaa lausettaan, kun ovi työntäytyi auki ja mies syöksyi huoneeseen. Jumalan tähden, huusi hän ja vaipui polvilleen puoleksi väsymyksestä, puoleksi rukoillakseen Helena rouvan jalkojen juureen, keitä lienettekin, jalot naiset, pelastakaa minut, jota aivan syyttä ajetaan takaa! He ovat kintereilläni; minne -- huusi hän, kohoten jälleen pystyyn ja pyyhkäisten verentahraamat hiukset otsaltaan, -- minne voin piiloutua, miten voin teidän sydäntänne liikuttaa? Jospa tietäisitte, miten kaikki on käynyt, miten aivan syyttömästi olen joutunut hirveään tilaan, jotta minua syytetään murhasta -- oi, jalo neito, -- hän kääntyi kalmankalpean tytön puoleen, joka kauhulla oli huomannut punaisen töyhdön vieraan hatussa, -- jos teillä on veli, jota te rakastatte ja jonka ehkä, samoinkuin minunkin nyt, täytyy turvautua toisten vieraanvaraisuuteen vieraalla maalla, niin rukoilkaa ankaraa äitiänne, jotta hän ei ajaisi minua ulos pimeään yöhön, jossa taivas tiesi mikä häpeä minua odottaa. Teidän omien poikienne nimessä, jalo rouva --

Vaietkaa, keskeytti hänet Helena rouva kaamealla, vapisevalla äänellä, joka onnettoman korvissa kajahti vieläkin kauheammalta kuin ukkosen jyrinä. Ja luodessaan silmäyksen vieraaseen hänen kasvonsa kalpenivat siinä määrin, että tytär kiiruhti äitinsä luo tukeaksensa häntä, jos hän menisi tainnoksiin. Mutta hän tointui jälleen.

Sulje verannan ovi, sanoi Helena rouva hätäisellä äänellä nojautuen tuolin selkää vasten; ja kutsu Valentin tänne. Älä sano hänelle mitään. Mutta kiiruhda! Olen kuulevinani ääniä alhaalta penkereeltä.

Tyttö lukitsi silmänräpäyksessä raskaan verannanoven ja kiiruhti toista tietä ulos. Vieras jäi hetkeksi yksin äidin kanssa.

Te pelastatte kunniani ja vapauteni, sanoi vieras änkyttäen, ehkäpä henkenikin. Mutta uskokaa minua, jalo rouva, sen minkä teette, ette tee arvottomalle eikä kunniattomalle, ja äitini, joka uhraisi koko omaisuutensa lunastaakseen poikansa hengen, siinä tapauksessa että hän olisi joutunut rosvojen käsiin, on teidän jaloa tekoanne -- Älkää sanoko enää sanaakaan, puuttui äiti nyt puheeseen. Sen minkä teen, en tee teidän tähtenne. Te olette veressä -- katkaisi hän puheensa, kun hänen silmänsä osui vieraan olkapäähän, josta mustan silkkitakin läpi vuosi suuria veripisaria.

Ei se tee mitään, vastasi vieras nopeasti painaen kätensä kipeälle paikalle. Tuskinpa tunnen sitä. Suokoon jumala, että olisin itse yhtä vähäisiä naarmuja iskenyt. Mutta pelkäänpä --

Lisabeth astui sisään ja hänen jäljessään talon vanha palvelija. Valentin, sanoi rouva, saattakaa vieras yläkertaan ja valmistakaa hänelle vuode, -- siihen huoneeseen -- kyllähän te tiedätte. Ei kukaan saa tietää, että hän on talossa; Donatelle minä itse sen sanon. Tehän osaatte hoitaa haavoja. Tarkastakaapa vieraan olkapäätä, kaapissa ylhäällä on liinakangasta -- piirongin laatikossa on myöskin paitoja -- häntä on kohdeltava _ikäänkuin hän olisi minun oma poikani_. Menkää! Minä kuulen askeleita!

He kuuntelivat kaikki sykkivin sydämin. Sateen rapinan läpi kuuluikin kovaäänistä puhetta puutarhasta. Samassa vanha palvelija oli jo työntänyt vieraan ovesta ulos, ja äiti ja tytär jäivät yksin.

Lapseni, sanoi äiti vapisevalla äänellä, mene Donaten luo. Minun täytyy valehdella enkä tahtoisi, että sinä sitä kuulisit.

Äiti, sanoi tytär, antakaa minun jäädä teidän luoksenne. Minä menehtyisin tuskaan tuolla alhaalla. Älkää luulko, että varsinkaan minun silmissäni voisi tuntua väärältä mikään, mitä te teette pelastaaksenne ihmishengen.

Nyt kolkutettiin kolmasti ovelle. Lain nimessä! kuului ääni ulkoa, avatkaa!

Ken kolkuttaa näin myöhään? vastasi Helena rouva, ja hänen äänensä kuulosti rauhalliselta ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut.

Vääpeli ja vahtisotamiehet! kuului vastaus. Avatkaa, tai me murramme oven auki.

Mene, Lisabeth, sanoi äiti niin kovalla äänellä, että ulos saattoi kuulua joka ainoa sana. Totta tosiaan, onpa meidän vanhaan Bernin kaupunkiimme tullut uusia tapoja, kun vahtisotilaat voivat keskellä yötä ja sumua murtautua rauhalliseen taloon. Toivottavasti te voitte antaa tyydyttävän selityksen tähän käyntiinne, vääpeli, sanoi hän tulokkaille. Te tiedätte kuka minä olen ja etten anna talossani suojaa roskaväelle, joita poliisien tarvitsisi ajaa takaa.

Vääpeli, joka nopeasti oli silmännyt joka soppeen, pysähtyi hämillään Helena rouvan kookkaan olennon eteen ja laski silmänsä maahan kohdatessaan hänen lujan katseensa. Suokaa anteeksi, rouva Amthor, mutisi hän, viitaten kahdelle apulaiselleen ja käskien heidän jäämään ulos sekä vääntäen nolona tikarinsa kahvaa, me ajamme erästä hurjaa miekkosta takaa, joka alhaalla saarella on nostanut riitaa ja tehnyt itsensä syypääksi murhaan. Kun saavuin paikalle, sanottiin hänen paenneen tänne päin ja nopein askelin kiivenneen muurien, aitojen ja kukkapenkkien yli, ja teidän puutarhastanne me löysimmekin jälkiä sekä hansikkaan ikkunan luota. Siksi pidin velvollisuutenani --

Murtautua minun talooni, ikäänkuin kotini olisi murhamiesten pakopaikka! keskeytti Helena rouva vääpelin puheen ja silmäsi niin lujasti häneen, että parrakas mies katsoi lattiaan kuin rikoksesta kiinni saatu syyllinen häveten märkiä jälkiä, jotka hän mattoon oli jättänyt. Lähtekää pois ja pitäkää ensi kerralla paremmin varanne kenen ovelle te kolkutatte. Huomenna minä teen valituksen pormestarille ja raatimiehille sen johdosta, että kaupunki sietää tuollaista vallattomuutta ja huonoa elämää saarella, jotta poliisit voivat häiritä keskellä yötä rauhallisten naapurien rauhaa ja epäillä heitä rikoksentekijäin salaamisesta.

Mies aikoi vielä pyytää anteeksi, mutta Helena rouvan käskevä kädenliike, kun tämä osoitti hänet ovelle, esti häntä sen enempää sanomasta. Pää alaspäin painuneena hän poistui. Tuskin hän oli päässyt kynnyksen yli, niin Lisabeth työnsi jälleen salvan eteen, mutta vaipui sitten tuolille ja huokasi syvään, siinä määrin oli pelko ja tuska tänä lyhyenä hetkenä järkyttänyt hänen mieltään.

Jää sinä tänne, sanoi äiti hetken kuluttua. Sytytä kynttilä, minä menen ylös.

Äiti, uskalsi lapsi inttää vastaan, ettekö tahtoisi mielemmin -- te olette ilmankin jo niin kalpea, se kysyy liiaksi teidän voimianne.

Helena rouva ei vastannut mitään, otti vain kynttilän tyttärensä kädestä ja poistui huoneesta jäykkä ilme kasvoillaan, ikäänkuin ei mitään pahempaa enää olisi voinut hänelle tapahtua. Hän oli ankara ja ylpeä nainen, joka aina oli pitänyt itseään liian hyvänä alentuakseen valehtelemaan. Nyt hän oli kuitenkin sen tehnyt, alentanut itseään sekä omissa että lapsensa silmissä ventovieraan tähden, jolla ei ollut minkäänlaista oikeutta vaatia häneltä tällaista uhrausta, vaan oli ainoastaan vedonnut hänen sydänsuruunsa.

Ovi, jonka kautta hän poistui, jäi puoleksi auki; Lisabeth kuuli, miten raskain askelin äiti nousi portaita ylös, miten hän useampaan kertaan levähti, ikäänkuin henkeä vetäen ja voimia keräten voidakseen astua kadotetun poikansa huoneeseen, missä hän ei vuosikausiin ollut käynyt.

Hän makaa tiedottomana, sanoi vanha Valentin, joka astui emäntäänsä kynnyksellä vastaan. Olen sitonut hänen haavansa, mutta kun yritin pukea hänen ylleen puhtaan paidan, kaatui hän kuin kuollut käsiini. Minä lähden kylmää vettä hakemaan; muuta hätää ei hänellä ole, verenhukka on siihen vain syynä, sillä verta hänestä pursui kuin vettä kaivosta.

Palvelija kiiruhti portaita alas, ja Helena rouva astui huoneeseen.

Vieras makasi siellä vuoteella, silmät ummessa, suu ikäänkuin tuskasta puoleksi avoinna, jotta hampaat kiiluivat esille. Kalpealta otsalta olivat vaaleat hiukset pois pyyhkäissyt ja verta ja vesipisaria tihkui esille. Maahan oli pudonnut hattu, silkkitakki sekä aivan verinen paita, jonka palvelija oli vaihtanut puhtaaseen. Helena rouva vapisi polvia myöten nähdessään tämän vieraan yllä hienon liinaisen vaatekappaleen, jonka hän itse oli poikaansa varten kehrännyt ja kutonut ja nimimerkillä varustanut. Jotta hän ei tarvitsisi nähdä huonetta, kiinnitti hän katseensa nuorukaiseen, jonka kasvojen ilme, niiden kalpeudesta huolimatta, oli huoleton ja poikamaisen hyväntahtoinen. Että hän varmaan oli kelvollisten ihmisten lapsi, sen Helena rouva heti hänen puvustaan oli päättänyt, ja hänen äänensä liikuttava sävy, kun hän rukoili häneltä apua, kaikui yhä vielä hänen korvissaan. Äidillinen tunne valtasi hänet, ja suuret kyyneleet vierivät hänen kuihtuneita kasvojansa pitkin. -- Sitten vanha palvelija palasi uudelleen huoneeseen tuoden mukanaan ruukullisen raikasta vettä aikoen ruveta valelemaan tainnoksissa olevan ohimoita. -- Antakaa minun se tehdä! sanoi emäntä ja otti sienen hänen kädestään. Hakekaa etikkaa kaapista sekä myös pullollinen vanhaa viiniä. Toinnuttuaan hän kaipaa vahvistusta. -- Sitten hän pesi veren hänen hiuksistansa ja kostutti kostealla sienellä hänen huuliaan. Nuorukainen tointui, avasi silmänsä ja nähdessään pelastajansa, jalon rouvan vuoteensa ääressä, aikoi hän kohota istualleen ja ruveta puhumaan. Mutta Helena rouva vaati häntä lempeällä äänellä pysymään alallansa ja alistumaan hänen hoitoonsa. Minä voin jo paremmin, huokasi nuorukainen puoli-ääneen, tavoitellen Helena rouvan kättä painaaksensa sen huuliansa vasten. Oi, miten paljon te teette minulle! Jospa äitini näkisi teidät! Ettekä te edes tunne minua, vaan voisitte uskoa minusta vaikka mitä. Antakaahan kun ensin kerron teille kaikki.

Ei enää tänään, keskeytti Helena rouva häntä ja laski kätensä hänen huulilleen. Te olette kadottanut liiaksi verta, ensin teidän täytyy taas toipua. Minä jätän teidät nyt vanhan palvelijani huostaan, hän valvoo yön teidän luonanne. Toivottavasti te nukutte hyvin ja olette jo miltei terve huomen-aamulla. Hyvää yötä!