Part 7

"Siitä siis remu soittokunnalla, jota kuulimme vuonoa tullessamme?" sanoi Helga, ja ensi hetkellä ajatteli Thora, että Helga ehkä oli toivonut sen raiutelleen hänen tulonsa kunniaksi, mutta häpesi heti jälkeenpäin hupsuuttaan.

"No, voimmepa lähteä siis", tuumi Helga ja kohosi ylös portaita, jättäen Thoran seuraamaan perässään. Kaikki oli niin poikkeavaa Thoran odotuksista -- niin peräti toista -- että häntä väkisinkin halutti syöksähtää johonkin soppeen piiloon itkemään.

Mutta veneessä maihin mentäessä hän istui Helgan vieressä peräsimessä, ja siellä hän valojen hälvettyä ja tarvitsematta arastella Helgan muodikkuutta ja kauneutta sujautti käsivartensa sisarensa uumille, niinkuin oli aina aikonut, ja sen jälkeen he tulivat paremmin toimeen.

Veneen tölmätessä laituriin oli pimeässä aika hoilotusta ja mylläkkää; Thora oli hermostunut ja hädissään, mutta Helga pysyi tyynenä, näyttäen huvitetultakin.

"Kaiketikaan ei tässä siunatussa maassa vielä ole vaunuja?" virkahti hän.

"Ei, mutta toin Päistärikön viemään sinua kotiin", vastasi Thora.

"Ja miten sinä pääset?"

"Jalkaisinhan minä -- pidän kävelystä."

Laiturin reunakadulla tunkeili väkeä, joka vaalipaikan ulkopuolella odotteli äänestyksen tuloksen julistamista, ja tyttöjen saapuessa tungokseen, jossa pidettiin hyvänsävyistä, mutta äänekästä rähäkkää, heidän oli vaikea päästä eteenpäin, kunnes muuan roteva jättiläinen astui heidän tielleen ja pyyhkäisi ihmiset syrjään kuin keilat.

"Siinäpä oli kamalan voimakas mies", sanoi Helga.

"Olisi luultavasti voinut kaataa häränkin."

"Etkö häntä tuntenut, Helga? Hän oli Magnus Stephensson", selitti Thora.

"Magnus? Miksi ihmeessä hän ei puhutellut meitä!"

He olivat päässeet tungoksen reunoille ja astuivat kadun yli vaalipaikan kohdalla, kun kansanjoukko kajahutti valtavan hurraahuudon, sillä juuri samassa astui ruununvouti kuistille.

"Hän julistaa äänimäärät. Odotammeko?" kysyi Thora.

"Voisihan tuo olla hauskaa", arveli Helga.

Heti kun melu hiljeni, luki ruununvouti numerot. Oskar oli saanut kolme neljännestä äänistä. Taasenkin hurrattiin huikeasti, huudeltiin: "Oskar!" "Oskar!" ja Thora sanoi:

"Oskar tulee nyt vuorostaan esille. Varrommeko sitäkin?"

"Miksikä emme? Lystikästä on häntä katsella", vastasi Helga, ja pikku välihetkenä taputteli Thora Päistärikköä saadakseen sen pysymään alallaan ja lähemmäksi hiipien puristi sisarensa kättä.

Sitten hypähti Oskar kuistille keskellä hillitöntä suosionosoitusten myrskyä, ja hänen takanaan seisoi kaksi miestä soihdut kädessä, joten hänen runkonsa ja kasvonsa olivat selvästi näkyvissä alapuolella aaltoilevalle kansanpaljoudelle -- hento, joustava vartalo, hiukan pörröinen vaalea tukka, säteilevät silmät, liikehtivä suu ja ainainen hymy, joka tenhosi jokaisen.

Sellaisena näki hänet Helga ensi kerran, sen jälkeen kun Oskar oli miehen ikään tullut, ja tytön veitikkamaiset kasvot saivat vakavan ilmeen.

"Hieno, uljas!" virkahti hän.

Thora tuskin erotti sanat loppumattomien hurrausten suhinassa, mutta sanoi:

"Oskar aikoo puhua -- vieläkö kuuntelemmekin häntä?"

"Tietysti", vakuutti Helga, ja kun Oskar aloitti: "Toverit, kaupunkilaiset ja kansalaiset", niin Thora tunsi Helgan käden vavahtavan ja kuuli hänen sanovan: "sama ääni!"

Oskarin jokaisen lauseen päättivät hyvä-huudot, ja hänen päästyään loppuun ja poistuttuaan soihdunkantajineen Thora puhutteli taaskin Helgaa, mutta tämä vastaili umpimähkään ja istui satulassaan kuin unta nähden.

Joku toinen astui kuistille ja sai sekalaisen vastaanoton.

"Isä varmaankin", sanoi Thora, ja sitten kuului johtajan ääni vihamielisistä keskeytyksistä tyyten välinpitämättömänä ilmoittavan, että hotellissa oli varattu illallinen voittaneen ehdokkaan komitealle ja sinne oli heti lähdettävä -- uusi edusmies saapuisi piakkoin perästäpäin.

Joukko hajautui ja tytöt jatkoivat matkaansa -- Thora yhä lujemmin liittyen sisareensa, sillä hänen sydämensä uhkui rakkautta ja ylpeyttä.

"No", kysäisi hän, "mitä hänestä ajattelit?"

"Ajattelinko? Oskarista?" huudahti Helga. Hän naurahti väkinäisesti, kumartui sitten alas satulasta ja kuiskasi: "Ja noin pikkarainenko olento kuin sinä, kultaseni, on valloittanut moisen miehen!"

Thorakin nauroi, mutta tiesi tuskin, oliko mielissään vai loukkaantunut. Äkillinen vilun väre puistatti häntä, kuin vuoriston lumen henkäys toisinaan tuulahtaessaan laaksoon kesällä.

III.

Vallattomat henget hypittivät Thoraa niin herkeämättä, että hänellä oli kuumeinen kiihko saada esitellä rakastettunsa Helgalle, ja kun Oskaria ei vielä puolenpäivän tienoissa seuraavana päivänä näkynyt, niin hän lähetti hallitustaloon kirjeen, komentaen Pahaa poikaa viipymättä saapumaan esille. Johan tämä nyt oli ihan liiaksi intoutunut tuhmaan politiikkaansa, vaikka häntä lemmittynsä luona odotti paljoa voimakkaampi viehätys. Mutta Annalta tuli vastaukseksi, että Oskar vielä nukkui, ja ettei hän halunnut Oskaria kesken herättää hänen eilisten ponnistustensa ja myöhään yöhön valvomisensa jälkeen.

Aikaisin ehtoopäivällä pistäysi Anna itse vieraisille, toivoen näkevänsä rauhanrakentamisen ensi hedelmiä. Täti Margretin alakerrassa puuhaillessa odoteltavalle iltaseurueelle suklaata äidillinen vanha rouva koetti monin ovelin keinoin saada Helgalta selville, millaisen kasvatuksen tämä oli Tanskassa saanut ja varsinkin mitä uskonnollista ohjausta ja seuraa äiti oli antanut. Helga oitis älysi juonen ja punaiset huulet hiukan viistossa loi säikähdyttävän kuvauksen teattereista ja konserttisaleista sekä eräästä kööpenhaminalaisesta näyttelijäin ja näyttelijätärten käyntipaikasta, missä oli vilkasta elämää erittäinkin sunnuntai-iltoina ja missä naisetkin polttelivat paperosseja ja joivat konjakkia.

Sillävälin Thora vaani ulkonevan ikkunan kulmauksessa Oskaria ja heti kun näki tämän harppaavan alas katua, kiiti eteiseen, sujahti hänen syliinsä ja suuteli häntä. Yhä voittonsa riemussa lausui Oskar:

"Onnitteluako? Suloisinta mitä konsanaan olen osakseni saanut", ja työntyi vierashuonetta kohti.

"Maltas, oi maltahan! Minullapa on jotakin näytettävänä sinulle!" hätäili Thora.

Ja tämä, Luoja ties, minkä ilkeiden voimien koito uhri -- tietämättä mitä teki, mutta nauraen hilpeästi kuin olisi laululintu ollut hänen kurkussaan visertelemässä -- alkoi leikkiä vanhaa tuttua lasten kujetta: yltääkseen nousten Oskarin taakse varpailleen hän painoi kätensä hänen silmilleen, komensi: "eespäin, sotamies!" ja marssitti hänet sokkona sisälle huoneeseen ja Helgan eteen. Nopeasti vetäen pois kätensä hän huudahti: "tuossa!" ja astui syrjään silmäilemään vaikutusta.

Oskar näki seisovansa kasvoista kasvoihin vastapäätä tyttöä, niin Thorasta poikkeavaa kuin suinkin kuvitella taisi -- solakkaa, tummaihoista, tukan jakaus ohimolla ja kutrit otsalle valuvina, yllään kevyt silkkinuttu ja hopeanharmaa hame, ja ilma ympärillä orvokeilta tuoksuvana.

"Helga! Onko se mahdollista?"

Hän ojensi kätensä ja Helga tarttui siihen, sitä pidellen. Noin seisoivat he tuokion, Thoran nopeaan hengittäen tarkatessa heidän kasvoillaan vaihtelevia ilmeitä: Oskarin piirteissä kuvastui hämmästys, ihailu ja hurmaantuminen -- Helgan uteliaisuus, tyydytys ja riemastus. Ja Thoran omatkin kasvot -- niiden surkuttelevien enkelien nähden, jotka näitä yksinään silmäilivät -- ilmaisivat yhtä moninaisia tunteita, ylpeyttä, iloa, sitten levottomuutta ja lopuksi salaisen tuskan pikku vihlausta.

Tätä tunnettaan huojentaakseen Thora puhkesi nauramaan, ja sitten nauroi jokainen, samassa kun täti Margret tarjottimella toi suklaata ja leivoksia.

"Olet siis saattanut heidät jälleen yksiin, Thora?" virkkoi täti, ja Thora nieli palan kurkustaan ja vastasi:

"Niin."

Sitten Oskar ja Helga istuutuivat ikkunan luona olevalle sohvalle ja alkoivat kiihkeästi jutella. Thora kuuli katkelmia keskustelusta, kantaessaan kuppeja. Puhe kosketteli aloja, joita hän ei osapuilleenkaan tuntenut -- Englantia, Tanskaa, Kööpenhaminaa, Lontoota, Oxfordia, Englannin ja Tanskan teatterioloja, ja edellä kaiken soitantoa, soitantoa, soitantoa.

"Hepä viihtyvät hyvin keskenään", sai Thora sanotuksi.

"Siitä saat olla varma", kiusasi täti Margret.

Hämärän tullen palasi johtaja kotiin -- hän ei ollut hiuskarvankaan vertaa luopunut työjärjestyksestään. Illemmalla saapui puolet kaupungin suuruuksia -- piispa, ruununvouti, kimnaasin rehtori ja viimeiseksi kuvernööri. Helga liikkui heidän parissaan niin sujuvan keveästi kuin seuraelämään perehtynyt ainakin. Tunnissa hän oli saanut vallatuksi kaikki miehet, mutta naisväki ei ollut niin taattua.

"Heti kun häneen vilkaisin", kuiskasi täti Margret Annalle, "sanoin itsekseni: 'Thora on Nielseniä kiireestä kantapäähän, mutta tämä toinen on saanut vereensä muukalaisesta enemmän'."

"Hän on elävä kuva vaimostani sellaisena, kuin hänet ensi kerran näin", huomautti johtaja matalalla äänellä kuvernöörille, joka merkitsevällä äänenpainolla vastasi hiljaa:

"En sitten ihmettele, veikkoni -- en yhtään ihmettele!"

"Sinun ja Helgan päät olivat lähempänä toisiaan, kun niille viimeksi käteni laskin", tokaisi Thoralle piispa. "Pidä varasi! Siskosi juoksee edelle sinusta, pienokainen."

"Niin todellakin!" vastasi Thora.

Thora ei ollut Helgan tulosta niin onnellinen, kuin oli luulotellut, mutta yhä yritellen tuoda esiin hänen loistavia etujaan hän pyysi sisartaan soittamaan jotakin pianolla -- hän oli aamiaisen jälkeen soittanut ja hyvin kauniistikin.

Helga soitti loistavasti. Oskar oli ollut nuottilehtiä kääntämässä ja ilmaisi suosiotaan meluavasti.

"Ja nyt pitäisi Oskarin osoittaa taitoansa", vaati kuvernööri. "Poika on lapsesta asti pakottanut meitä suuriin toiveisiin, että hänestä vielä voisi tulla eteväkin soittoniekka."

"Niin tuleekin -- Niels-poikani musiikkiopistossa tiesi sitä vakuuttaa", vahvisti ruununvouti.

"Loruja!" hymähti johtaja. "Oskarilla on nyt parempaakin tehtävää kuin kihnuttaa suolijännettä taikka puhaltaa keuhkojansa pilalle."

"Mutta satunnaista runottarille keimailemista", lauhdutteli rehtori, "et varmaankaan vastustelisi, johtaja?"

"Vastustan kaikenlaatuista keimailua", intti johtaja, "ja pidän hupsuna miestä, joka mokomiin koskaan puuttuu."

"Onpa vain kumma, että niin moni sen sentäänkin tekee", pisti kuvernööri, rehtorille silmää iskien. "Uskokaa pois -- muuan meidänkin ystävämme veisti nuoruutensa päivinä kokoon runon!"

"Älähän ihmettä!" huudahti rehtori, ja vanhuksien nauraessa selitti johtaja:

"Kun olin lapsi, niin käyttäydyin kuin lapsi, mutta mieheksi tultuani heitin lapsellisuudet pois."

"No, johtajaan yhdyn sikäli, ettei miehellä luullakseni voi sydän olla kahtaalla yht'aikaa", lausui kuvernööri. "Mitä sinä sanot, Thora?"

"Ei kaiketikaan", sanoi Thora.

"Se on varma -- yhtä vähän kuin mies voi rakastaa kahta naista samalla kertaa", lopetti kuvernööri, ja sitten Oskar alkoi soittaa.

Hän soitti kuin lintu laulaa sielun ollessa laulua tulvillaan, ja hänen lopetettuaan seurue taputti vilkkaasti käsiään. Lähelle hänen kasvojaan kumartuen kuiskasi Helga:

"Ja _sinä_ pyysit _minua_ soittamaan -- minua, jolla on vain opetuksen antamaa kätevyyttä, ja itse osaat soittaa tuolla lailla!"

Helgan ylistelyt ilahuttivat Oskaria, ja hän ehdotti että he soittaisivat yhdessä. He valitsivat vaikean kappaleen, jossa oli tiheässä juoksutuksia, ja kuulijat vakuuttivat, etteivät olleet ennen kuulleet moista.

"Eikö ole ihmeellistä?" sanoi joku.

"Eikö tosiaankin?" toisti Thora.

Hän tunsi joutuneensa kokonaan varjoon ja unohduksiin, mutta silloin Helga pyörähti ympäri jakkaralle ja huomautti:

"Nyt täytyy Thoran esittää meille jotakin kitarallaan, täti Margret sanoo hänen soittavan sitä mainiosti."

"Niin hän toden totta tekeekin -- mainiosti oikein!" vakuutti täti Margret.

Mutta Thora esteli säikkyen: "En, en mitenkään! Mahdotonta on minun yrittää tuollaisen soiton jäljestä."

Oskar ja Helga aloittivat siis taas. Tällä kertaa oli heillä englantilainen balladi. Helga säesti, Oskar lauloi, ja yhdessä he esittivät joka säkeistön lopputoisinnon. Seurue joutui ihan haltioihinsa. "Viehättävää!" "Ihanaa!" "Heidän äänensä sointuvat ihmeellisesti yhteen!" "On kuin luonto olisi tarkoittanut heidät yhteen!"

"Niin kylläkin!" sanoi Thora.

"Mutta nyt pitäisi Thoran tosiaankin soittaa kitarallaan", pyysi Helga.

"Tietenkin! Thora ja hänen kitaransa", huudahti Oskar. "Ja laulakoon hän sen säestyksellä jonkin islantilaisen pikku lempilaulunsa."

Se oli julmaa, se oli sydäntä särkevää -- miltei kuin olisi Helga yrittänyt häntä nöyryyttää, kuin Oskar olisi yhtynyt Helgaan, kuin olisivat molemmat liittoutuneet paljastamaan hänen ala-arvoisuutensa.

"En, en, älkää minua pyydelkö, älkää", rukoili hän. Mutta Helga yhä kiusasi, Oskar apulaisenaan, ja jännitystä enää kestämättä puhkesi Thora kyyneliin, paeten huoneesta.

"Tämäpä merkillistä!" kummasteli Helga.

Mutta Oskar meni Thoran perässä, hellien ja mielistellen häntä, kunnes sai tuoduksi hänet takaisin kasvot hymyilevinä, vaikk'eivät silmistä olleet vielä kyynelet kokonaan kuivuneet.

"Olin typerä", puolustihe hän. "En tiedä, mikä minun on."

"Kenties on täällä liian kuuma", arveli kuvernööri ja avasi ikkunan.

IV.

Seuraavan kuukauden oli Oskar joka päivä ja melkein kaiken päivää johtajan asunnossa, tykkänään heittäen sikseen kaikki yleiset asiat ja liikkeestä vähintäkään välittämättä. Mutta hänen vierailunsa eivät aina tarkoittaneet Thoraa, joka vähitellen lakkasi olemasta "Thora-lapsi" hänelle kuten muillekin ja koitui vakavaksi pikku olennoksi, jonka kasvoilla kuvastui kaihomielisyys. Hän ei nyt enää milloinkaan juoksennellut pitkin taloa, vaan istui nurkassa lankakerä sylissä ja sukkapuikot kädessä, Oskarin ja Helgan soittaessa pianoa tahi soitannollisista asioista haastellessa.

Niinä päivinä oli johtajan talossa soitanto, soitanto, taukoamatta soitanto kaikkena kaikessa. Jo alussa oli Helga kantanut vierashuoneeseen pinon Wagnerin sävellyksiä, ja ne tenhosivat perin pohjin Oskarin mielen. Muut säveltäjät saivat aikaan kauniita sopusointuja, hienoja ja taitavasti sommiteltuja suloäänien yhtymiä, mutta kun Oskar soitti Wagneria, niin hänestä tuntui piano heräävän ja itkevän, palavan ja liekehtivän sormien alla.

"Tämä on loistavaa!" oli hänen tapana sanoa. "En voi sinua koskaan kylliksi kiittää, Helga. Uuden maailman, ilmestyksen olet eteeni avannut."

Helga oli kuullut Oskarin sepittäneen lauluja Islannin tarustosta ja virkkoi eräänä päivänä: "On ihme, ett'et yritä itse säveltää mitään, Oskar -- jotakin Wagnerin tapaan -- varmasti sinä pystyisit."

Arkaillen ja puolustellen Oskar sitten esitti oppilaskokeitaan, ja Helga ylisti niitä maasta pilviin. "Tiedätkös, sinä olet synnynnäinen sävelniekka!" huudahteli hän. "Eikä sinun tulisi milloinkaan muuta tehdä kuin kehittää luomislahjojasi -- ei kuuna päivänä!"

Oskar oli huumeissaan hänen kehumisistaan, mutta yritti naurahtaen sanoa:

"Oi, se on mahdotonta."

"Miksi mahdotonta?"

"Valtiopäivät -- julkisen elämän velvollisuudet -- ja niin edespäin ja aina edelleen."

"Mutta, hyvä Oskar, ethän toki aikone elämääsi tuolla tavoin hukkaan haaskata?"

"Sanotko sitä haaskaukseksi, Helga?"

"Ei se sitä jokaiselle olisi -- esim. Magnuksen laiselle miehelle -- mutta sinulle kyllä", selitti Helga, ja sitten hän vastustamattoman lystikkäästi matki edusmieshuoneen tapoja, sananparsia sellaisia kuin "herra puhemies, sallikaa minun pyytää palaamista päiväjärjestykseen" ja "tahtooko arvoisa ja oppinut edusmies selittää", sekä muita pikku maan lainlaatijakunnan tyhjyyksiä.

Oskar nauroi, kunnes kyynelet (useammastakin kuin yhdestä lähteestä) alkoivat vieriä alas poskia, ja sanoi sitten: "Oiva näyttelijätär tulisi sinusta, Helga! Mutta periaatteet, hyvä tyttöseni, periaatteet ovat politiikan sieluna, ja jos mies voi johtaa maatansa ylväämmille poluille, niin hän saa unhottaa tasangot -- etkö sinäkin ole sitä mieltä, Thora?"

Ja Thora, jota pyörrytti inha heikkouden tunne, vastasi avuttomasti: "Olen, Oskar. Mutta en muistanutkaan mainita, että isä halusi sinua tavata liikeasioissa."

"Liikeasioissa!" huudahti Helga. "Vielä nekin!"

"Kiellätkö nekin?" kysyi Oskar.

"Sinulta -- tietysti, sillä sinä et ole sopiva niihin", vakuutti Helga. "Ja jos menet liikealalle, niin olet kuin mies, joka on nainut väärän naisen. Sellainen nainen saattaa olla hyväsydäminen, toimelias, kelpo olento, aivan sopiva jollekulle muulle, mutta ei millään muotoa sille miehelle aiottu."

"Tuossa on perää, vaikka on ihmeellistä, että sen tiedät", myönsi Oskar. "Kaupoissa olen niin auttamaton pöllö, ett'en sitä kehtaa mainitakaan."

"Tietysti sinä olet, Oskar -- muuta ei voi kuvitellakaan. Jos sen sijaan Magnus olisi ryhtynyt liikkeeseen, niin hän olisi voinut siitä jotakin irti saada. Mutta sinä -- mitä kummaa _sinä_ odotat saavasi?"

"Äläs, nyt olet väärässä, Helga! Olen siitä jo jotakin saanut -- olen saanut Thoran!"

"Thoran?"

"Etkö sitä tiennyt? Thorastahan tein tarjoukseni, tuohon sopimukseen sitoutuessani."

"Vai se se olikin -- sekö vain?" sanoi Helga; ja sitten Thora itse alkoi tuntea pahoinvointia, kokosi työnsä ja hiipi ulos huoneesta.

Helgan kylvämä siemen ei kuitenkaan ollut langennut kivikkoon. Neljänkolmatta tunnin kuluttua Oskar saapui uusi sävellys käsissään.

"Viime yönä johtui mieleeni aate, enkä siitä päässyt eroon", hän selitti ja istuutui pianon ääreen soittamaan.

"Kaunista!" huusi Helga. "Todella kaunista! Mutta tämä aihe vaatisi urkuja -- etkö sovitakin sitä uruille, koetellaksesi tuomiokirkossa?"

"Oiva tuuma", arveli Oskar. "Thora tuntee kirkonpalvelijan ja voi hankkia avaimen. Mitä sanot, Thora?"

"Jos haluat", vastasi Thora, ja seuraavana päivänä hanke toteutettiin.

Oskar ja Helga istuivat urkulehterillä kahden, ja Thora lähetettiin alttarin portaille ilmoittamaan, miltä kappale kaukaa tuntui. "Miltä tämä kuulosti, Thora?" huusi Oskar parisen kertaa alussa, ja Thora vastasi: "Hyvin sievältä, luullakseni", mutta sitten nuo kaksi urkulehterillä unohtivat hänet kokonaan harjoittelunsa innossa.

Seuraavana parina kolmena viikkona Oskar ja Helga kävivät tuomiokirkossa joka päivä, ja toisinaan meni Thora heidän matkassaan, mutta useimmin jäi kotiin. Äkillinen tarmon aalto näytti nostavan Oskaria ylemmäksi omaa itseään, ja hän loi sävellyksen toisensa perästä. Helga osoitti innostunutta suosiota niille jokaiselle, ja hänen kiittelynsä saivat Oskarin onnen hurmioon.

"En voi milloinkaan olla sinulle kyllin kiitollinen, Helga", hän vakuutteli, "kaikesta siitä hyvästä, mitä Islantiin palattuasi olet minulle tuhlannut. Olet elämälleni suonut uuden ilon, uuden loisteen!"

"Joutavia!" vastasi Helga. "En ole muuta kuin ääni huutamassa neroasi hereille. Olet syntynyt luomaan sävelteoksia, ja mitä ikänä tapahtuukaan, sinä et saa koskaan, et koskaan hukata elämää, jolla on noin suurenmoinen tulevaisuus edessään."

Tähän, ja tämäntapaisiin hän vastasi aina: "no eihän!" tahi "mahdotonta!" tahi "turhaa on siitä enää puhuakaan", mutta Helgan sanat olivat kuin elävä henkäys hänen unelmilleen, jotka olivat olleet tähän saakka epämääräisempiä ja joita hän oli yritellyt unohtaa siitä asti, kuin Thoran kanssa kihlautui:

"Eikö voisi nousta toinen Wagner, islantilainen Wagner, Wagner, jolla olisi vielä suurenmoisempi näkymö ja vielä uljaammat tarinat -- tämän vanhan, jylhän maan sadut ja eddat?"

Helga oli ollut kuukauden päivät Islannissa, kun ehdotti Oskarille, että tämä kirjoittaisi vuorolaulujakson eräästä hänen valitsemastaan taruaiheesta. Siinä vanhat pakanamaailman jumalat, ihmissuvulle kristikunnan perustamisesta vihastuneina, repivät maanjäristyksin heidän hedelmälliset laaksonsa auki uumenia myöten ja syöksevät heidän päälleen laavatulvan, ja sitten Kristus astuu läpi sekasorron, lausuen: "Olkoon rauha!"

"Suurenmoista! Loistavaa! Valtava aihe! Mutta kykenenköhän minä siihen?" intoili Oskar.

"Kykenet hyvinkin, sinun täytyy", vakuutti Helga, ja siitä hetkestä asti Oskarin suonissa poltti alituinen kuume, kunnes työ oli valmis. Thora ei päiväkausiin nähnyt häntä vilaukseltakaan, paitsi milloin hän tulla tohahti Helgan avulla koettamaan jotakin partituurinsa osaa, taas sanaakaan hiiskumatta rynnätäkseen takaisin työhönsä. Kun teos oli valmis ja sitä oli koetettava uruilla, sanoi hän:

"Pistäydytkö _sinä_ tuomiokirkkoon tänään, Thora? Etkö? Ehkä onkin parempi, ett'et tule. Meidän täytyy kerrata samaa uudelleen ja aina uudelleen -- se voisi väsyttää."

Oli alkutalven kalsea iltapäivä, ja askartelevan maailman ikäviä ääniä pyrki Oskarin mukana tunkeutumaan tuomiokirkkoon. Vuonolla purki laiva lastiaan -- hän kuuli miten rautaiset työntökärryt romisivat pitkin kivettyä laituria johtajan tavarasuojamaan. Tuomiokirkon korttelin kulmassa oli talo rakenteella -- hän kuuli muuraajan lastan kepeän kalkkeen. Alhaalla sataman veistämössä korjattiin laivaa varatelakassa -- hän kuuli niittaajan vasaran tiheät iskut.

Mutta toinen ilmakehä oli tuomiokirkossa, ja Oskar liukui siinä kuin virralla -- hiljainen pyhättö, tyhjät penkkirivit, kumukattoinen tyhjä saarnatuoli, tyhjä alttari, jonka taustaa verhosi pääsiäis-aihetta esittävä taulu, marmorimalja, missä nousevat sukupolvet kastettiin, menneitten muistolle pystytetyt marmoripatsaat, ja kaiken yli leijuva kuunteleva ilma, joka heräsi kuiskaukseen tahi jalan sipsutukseen ja henkäili kuoleutuneen rukouksen ja hälvenneen kiitoksen huounnassa.

Tässä taiteen ja uskonnon ilmakehässä Oskar istuutui urkujen ääreen ensi kertaa koettamaan kappalettaan, Helga vierellään. Urut hytkyivät hänen sormiensa koskettelusta, autio tuomiokirkko vavahteli kuin rantakallion luola ääniaaltojen pauhusta, ja ensi harjoituksen loppuun päästyään hän värisi kiihkosta, ja Helga oli kuumeissaan.

"Mitä minä sanoin?" huudahteli Helga. "Enkö ollut oikeassa? Oi, jospa tämä kuultaisiin Tanskassa!"

"Taikka Englannissa!" huokasi Oskar.

He soittivat kappaleen taasenkin ja yhä uudelleen, ja jokainen kertaus lisäsi heidän kiihkoaan, kunnes tämä lähenteli hysteriaa ja heidän äänensä sointuivat autiossa holvirakennuksessa kimeinä kuin vuorenkukkulalla vinkuva tuuli. Viimein he koettivat sävellyksen sanoja, eikä mielenliikutuksella silloin enää ollut rajaa.

Urut vavahtelivat ja notkuivat jälleen, ja sitten nousi kaiken pauhun yli Helgan eloisan äänen sointu, kuin inhimillisenä huutona luonnon kohisevilla aalloilla, milloin itkien, milloin riehuen, milloin kyyristellen, milloin hyökyaallokosta ylös tempautuen, ja lopulta aleten leppeäksi kuiskaukseksi: "Olkoon rauha!"

Kun laulu ja soitto oli lopussa, ja kaikki hiljaista, silloin Oskar istui hetken hievahtamattomana, kuulumattoman kaiun vielä tuntuessa vyöryvän halki äänettömän ilman; ja sitten se ilon tahi hulluuden salama, joka valtaa jokaisen neron kerran elämässä, yllätti hänetkin, ja hänen sydämensä huusi päihtyneessä onnessaan: "Minäkin olen suuri säveltäjä!"

Tuon hetken huumeessa Oskarin käsi heilahti alas, tarttui Helgan käteen ja piteli sitä; heidän sormensa nytkähtelivät yhdessä, ja he olivat kuulevinaan toistensa sydämen sykinnän. He katsoivat toisiinsa -- Oskarin silmät veristivät ja Helgan olivat kosteat.

"Helga!" huudahti Oskar.

"Oskar!" vastasi tämä, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä kiskaisi tuuli urkulehterin portaiden sivusta ikkunan auki, ja Oskarin korviin tunkivat taaskin ulkopuolella ahertavan arkimaailman oneat äänet -- työntökärryjen romina, muurauslastan kepeä kalke ja niittaajan vasaran tiheät iskut. Hän heräsi kuin vanki komerossaan, vartian kolkutuksen hälventäessä loistavat unelmat ja vankilan muurien jälleen sulkeutuessa ympärille.

Oskarin sormet höllenivät irti ja sitten hän kuuli Helgan kiivaasti huohottavan takanaan ja hänen äänensä virkkavan inhan katkerasti: "Thorako siellä?"

Oskar hätkähti ja kääntyi. "Missä?" hän kysyi.

"Tuolla alhaalla, alttarin portaiden päässä. Ei, erehdyin. Varjo se vain on. Alkaa hämärtää."

Sitten hän jatkoi yhtä katkerasti: "Mutta kaiketi hän on siellä piakkoin, ja sinä hänen kanssaan."

Oskar värähti, kuin olisi haavoittunut valtimo reväisty auki, ja toinen jatkoi:

"Sitten sinä käyt takaisin liikepuuhiin, ja Oskar -- Oskar Stephensson, säveltäjä -- kuolee maailmalta."