Part 6

Thoran ovi oli kiinni, mutta viereinen huone avoinna. Se oli täti Margretin makuukamari, ja Magnus tiesi, että siellä oli oven lähellä kaapin päällä Thoran valokuva. Hänen oli monasti tehnyt sitä mieli, ja nyt hän kumartui viimeisen kerran sitä katsomaan. Äänet tuntuivat viettelevän: "ota se; et hänestä muutakaan vie mukanasi"; mutta ajatellen, että se tekisi hänen vastaisen elämänsä vain tukalammaksi, hän jätti sen koskematta ja astui eteenpäin.

Laskeutuessaan alas viimeistä porrasjaksoa hän kuuli molemmista vierashuoneista myllyn humun tapaista kohua ja arvasi seurueen lisääntyneen; mutta yli kaiken hälyn kaikui Oskarin ääni, helähtelevänä kuin huilun sävel, tervehtimässä tulijoita. "Kuulepa häntä lellipoikaa!" ilkkuivat hengettäret hänen korvaansa.

Eteiseen ehtiessään hän tapasi muutamia juhlapukuisia kaupunkilaisnaisia, koristekasveista sidotut kukkavihot kädessä. Tuskin kukaan katsahti häneen, vaan kaikki astuivat vierashuoneeseen, missä Oskar odotti heitä vastaanottaakseen.

Eteisen hattuteline oli tyhjennetty tulijain varalle ja Magnuksen oli haettava päällystakkiaan ja ratsuraippaansa portaiden alla kulkevalta aidakkeelta. Hänen siellä seisoessaan avasi täti Margret takimmaisen vierashuoneen oven tuulettaakseen väentungoksen ummehduttamaa ilmaa. Hän ei nähnyt Magnusta, kun oli ottanut silmälasit nenältään ja tämä seisoi varjossa, mutta Magnus näki huoneessa olijat jok'ainoan, ja muiden mukana Thoran.

Thora istui seinustalla, ja kaupunkilaiset astuivat toinen toisensa jälkeen hänen luokseen tarjoten kukkiaan ja lausuen onnittelujaan. Ja hän kiitteli heitä Ieppeällä äänellä, hyvin onnellisen näköisenä.

Magnusta Thoran onnekkuus loukkasi. Hän oli kaiken voitavansa tehnyt saattaakseen rakastamansa onnelliseksi; hän oli uhrannut kaikki; mutta katsellessa tytön onnea loukkasi se häntä; ja kun Oskar astui lattian poikki ja seisoi Thoran tuolin vieressä riemastunut ja ylpeä ilme kasvoillaan, kiehahti Magnuksen veri suuttumuksesta ja vihasta.

Päällystakkia ylleen vetäessään hän ei voinut olla kuulematta mitä huoneessa puheltiin. "Onpa merkillistä, Thora", pakisi muuan, "että kaupungissa todella sanottiin Magnusta sulhaseksesi!" "Kuulin sitä minäkin", vahvisti toinen. "Minulle kerrottiin sitä Olafissa, hopeasepässä, ollessamme kahvilla." "Sepä hullua!" kummaili kolmas -- "ottaisiko kukaan Magnuksen voidessaan saada Oskarin!" Ja sitten Oskarin ääni, voimakkaana, lauhkeana, melkein suojelevana: "Älähän! Et saa virkkaa Magnusta vastaan mitään, Elisabet!" "Mutta kuulin, että Magnus loukkasi Thoraa tänä iltana, minkä vuoksi johtaja ajoi hänet pois talosta." "Onko mahdollista? Tullessani näin hänet eteisessä." "Ei, ei, ei loukannut -- ei voi suorastaan sanoa loukanneen", lausui Oskarin ääni taas, ja sitten Magnus kääntyi pois; hänen päätään huimasi ja sydäntä kouri.

Hän oli kumaraisena astumassa ulos, kun kadunpuoleisen vierashuoneen ovi aukeni ja nopeasti sulkeutui, ja hänen edessään seisoi Thora. Tyttö yritteli olla murheissaan, mutta onnen säihky läikehti vielä silmissä ja huulilla väikkyi hymy.

"Kuulin sinun olevan täällä", hän sanoi, "enkä voinut olla tulematta sinua tapaamaan. Oskar selitteli minulle eilen, ett'en saanut hiiskahtaa, mitä ikänä tapahtuikaan, mutta tuntuu niin kamalalta nähdä sinun jättävän meidät tällä tavoin."

"Teimme erehdyksen, josta oli päästävä jollakin tavoin", vastasi Magnus.

"Sen tiedän", sanoi Thora. "Ja tietysti uskon tämän olleen parasta lopulta. Ei sinulla olisi ollut iloa minusta, Magnus, ja minä olisin joutunut kovin onnettomaksi."

"Ehkä olisit", myönsi Magnus.

"Mutta suuresti minua surettaa, että sinun on luovuttava kaikista suunnitelmista, joihin sydämesi oli kiintynyt, Magnus."

"Olen luopunut enemmästäkin, Thora", sanoi Magnus ja yritti tunkeutua hänen ohitseen ulos mennäkseen.

Hymyn hohde häipyi tytön kasvoilta, ja hän virkkoi kaihoisin katsein, rukoilevalla äänellä:

"Tuntuu kuin menettäisin ystävän, Magnus, ja kuin sanoisit minulle jäähyväiset iäksi."

"En juuri sitäkään", vastasi Magnus.

"Hyvästi, Magnus!"

"Hyvästi!"

He seisoivat käsi kädessä, luullen viimeistä kertaa eroavansa, mutta silloin kohahti heidän korviinsa jälleen sisähuoneen humu, ja hilpeä ääni huusi:

"Thora! Thora! Missä oletkaan? -- Hoo, Magnusko siinä?"

Oskar saapui sisältä, ja seuraavana hetkenä oli Thora poissa, vierashuoneen ovi kiinni hänen jälkeensä ja veljekset kahden kesken eteisessä.

"Aioin pistäytyä jo aikaisemmin ulos puheillesi, veikkoni", selitteli Oskar, "mutta ne iskeytyivät minuun kuin iilimadot enkä päässyt pujahtamaan pois. Tahdoin kiittää sinua kaikesta mitä teit minulle tänä iltana. Se oli liian jalomielistä, liian veljellistä, enkä voi konsanaan olla kyllin kiitollinen."

Magnus ei vastannut, joten Oskar jatkoi:

"Vannotit minut vaitioloon, ja olit oikeassa, ehdottomasti oikeassa; mutta luonnollisesti en voi jättää ihmisiä pitkäksikään aikaa väärään käsitykseen vaikuttimistasi, ja selvitän asiasi kuntoon, heti kun se vaaratta käy päinsä. Totuus tulee ilmi, saadaan tietää, mitä teit ja mitä varten sen teit; ja sinulle tapahtunut vääryys tulee korjatuksi."

Magnus ei vieläkään virkkanut mitään, ja Oskar siis pitkitti:

"Peräti ikävää kuitenkin on, että saat sillävälin kärsiä, ja jos voin mitään tehdä hyväksesi -- tarkoitan toimeentuloasi -- jos olet puutteessa --"

Mutta Magnuksen kasvoille nouseva tumma puna säikytti hänet lausumasta sanottavaansa loppuun.

"En hölyn pölyäkään huoli siitä, mitä varten ihmiset luulevat minun tehneen sen", sanoi Magnus, "ja aivan yhdentekevää on minusta, korjautuuko vääryys koskaan. _Sinä_ tiedät, mitä varten sen tein, ja siinä minulle kylliksi. Tein sen Thoran tähden. Luovutin hänet sinulle, jotta häntä rakastaisit ja hellisit, tekisit hänet onnelliseksi ja olisit hänelle parempi puoliso, kuin minä voisin olla. Mutta jollet sitä tee; jos konsanaan olet hänelle tyly tahi poistut hänen luotaan tahi hylkäät toisen naisen vuoksi, niin otan antamani takaisin. Kuuletko minua?" -- (Magnus horjui kuin päihtynyt ja tarttui Oskaria käsivarteen) -- "otan hänet takaisin, ja silloin -- silloin, kautta Luojan, minä surmaan sinut!"

Näin sanoen hän astahti raskaasti ulos talosta jättäen Oskarin yksikseen eteiseen seisomaan valjuin poskin ja vavahtelevin huulin.

Ponit seisoivat kadulla odottamassa, valmiina lähtemään matkalle Thingvelliriin. Yö oli pimeä, mutta talon ikkunat loistivat avoimina, uutimet ylös vedettyinä. Niistä kaikui taukoamatonta äänten sekamelskaa, sillä seurue oli paisunut suureksi ja päässyt parhaaseen iloon. Magnuksen kiristäessä mäkivöitä soitti joku kitaraa, ja hänen ratsastaessaan yön selkään alkoi Oskar laulaa.

II OSA.

"Tää Salliman on tammipeli vaan, inehmot sillä siin' on noppinaan se siirtelee, ja tammeks tekee, kaataa, ja yksitellen sulkee rasiaan."

I.

Oskar pani parhaansa pitääkseen tulta vireillä sisäisen pyhättönsä alttarilla -- rakkauden ja velvollisuuden lieskaa -- mutta useammin kuin huomasikaan se liehahteli, hiipui ja uhkasi sammua. Hän tahtoi ilmaista, miten oikeastaan oli Magnuksen laita, mutta aina kun sai mietityksi sopivan muodon paljastukselleen, nousi eteen ilkeä kysymys, jonka varmasti saisi vastatakseen: "Onko mahdollista, että seisoit toimettomana vieressä, meidän tuomitessamme Magnusta paheesta, johon hän ei ollut syypää, ja ylistellessämme sinua hyveestä, jota sinulla ei ollut?" Tuollaisen puheen nöyryytys tuntui vaitiolon alennustilaa tukalammalta, ja päivä päivältä Oskar lykkäsi kiusallisen tunnustuksen tuonnemmaksi. Siten kului kuukausi, hänen mitään sanomatta.

Asema olisi käynyt helpommaksi, jos olisi paremmin edistynyt työssään -- jos olisi voinut tuntea mahdottomaksi, että johtaja saattoi katua Magnuksen menettämistä. Silloin hän olisi sanonut: "Lopultakin, vaikk'ette tietysti siihen aikaan niin ajatellut, on kaikki käynyt parhaaksi", johon johtaja olisi vastannut: "Oikeassapa olet, kummipoika", ja sitten hän olisi kertonut kaikki.

Mutta työ onnistui kehnosti, ja kieltämättä oli lian huono liikemies. Ensinnä johtajan hommiin naimasopimuksen perusteella mentyään hän kuljeskeli tarkoituksettomana ja neuvottomana toimiston ja tavarasuojamain väliä, vapaan herrasmaisesti puettuna, muistuttaen perhosta takakujassa. Sitten tuumi johtaja: "No no, nuori mies, meidän on ryhtyminen työhön, valitse osasto ja ole siitä vastuussa."

Oskar valitsi vientipuolen. Täten hän joutui tekemisiin maamiesten kanssa, ja muutamat puijasivat armottomasti, kätkien ala-arvoisen villan niiden tukkujen sisukseen, joita hän heiltä osteli. Magnus olisi kaivanut ilmi sekä kelvottoman tavaran että sen tyrkyttäjät, ja nämä olisivat pötkineet kiireimmiten pakoon hänen uhkaavien kasvojensa edestä: mutta Oskar halusi pysyä hyvissä väleissä jokaisen kanssa, ja liike kärsi vahinkoa sikäli.

Viikon kuluttua hän tahtoi vaihtaa osastoaan, arvellen tuontiliikettä paremmin alakseen. "Hyvä on", vastasi johtaja. "Erehdyksiä tekevät nuoret kuin vanhatkin -- käyhän käsiksi tuontipuoleen, poikani."

Tuontiliikkeessä hän sai hyöriä höyrylaivain ja kauppa-alusten laivurien asioissa, ja nämä olivat nopeat työntämään vastuunsa vahingoittuneista lasteista Oskarin niskoille.

Taasenkin viikkokauden perästä hän kävi johtajan puheille ja sanoi: "En luule erityisen osaston soveltuvan itselleni parhaiten, kummi-isä -- etkö antaisi minulle yleistä ylivalvontaa?" Johtaja kohautti hartioitaan, mutta vastasi: "Kernaasti minun puolestani. Ole siis lähimpänä miehenäni, ja minä keventelen taakkaani, mikäli sinä perehdyt."

Mutta sen koommin ei Oskar tehnyt mitään, ei hyvää, pahaa tahi siltä väliltäkään. Hän juoksenteli alituiseen joka taholla kuin hengästyksissään, mutta saapui aamuisin millä tunnilla sattui ja läksi mihin aikaan tahansa iltaisin ja puikahteli yhtämittaa Thoraa tapaamaan. Tämä pikku naikkonen oli peräti tyytyväinen, mutta johtaja kuului sanovan täti Margretille: "Magnuksessa oli lopultakin jotakin, Margret." Ja täti Margret kuului vastaavan: "Monihan hyvä säilä on huonossa huotrassa."

Mutta eräänä päivänä syöksähti Oskar päätäpahkaa johtajan luo, tuoden suuria uutisia. Kaupungin valtiopäivämies oli kuollut, ja radikaalinen puolue jo valmisteli oman ehdokkaan ajamista -- Oddsson-nimisen jyrkän sosialistin, joka vihasi vanhaa järjestystä sekä politiikassa että liikealalla.

"Minäkinhän sopisin suurkäräjille." touhusi Oskar. "Voisin suojella kauppaetuja noilta riivatuilta kumousmiehiltä, ja tukea vanhoja periaatteita."

"Annahan kun puhun isällesi ensin", sanoi johtaja. Ystävykset päättivät suunnitelman hyväksi. Tuo Oddsson ei ainoastaan uskonut Magnuksen väitteitä vaihtokaupasta, vaan oli myös kiihkein ajamaan uuden perustuslain säädäntää Islannille, jonka mukaan kuvernöörin virka poistettaisiin ja sijalle asetettaisiin yksistään valtiopäiville vastuunalainen ministeri. Hänet oli pidettävä poikessa. Itsepuolustuksessa täytyi heidän taistella yhteistä vihollista vastaan! Oskar oli hyvä ehdokas, ollen nuori, vilkas ja nerokas ja tunnetusti yleisön suosikki.

"Mutta minä en voi vaalipuuhissa esiintyä", huomautti kuvernööri.

"Jätä se minun huostaani", tuumi johtaja. Hän palasi kertomaan asiaa Oskarille, joka ilosta hihkaisten kiiti lennättämään tietoa siitä Thoralle.

Thora oli nyt viettänyt säteilevässä onnessa kokonaisen pitkän kuukauden. Jos toisinaan ajattelikin Magnuksen asemaa, niin hän muisti Oskarin luvanneen selvittää asiat, eikä viivytys tuntunut suurelta, sillä hän ei enää mitannut olemassaoloa päivittäin, vaan tunteittain, ja tajusi sydämessään yhden ainoan tunteen -- rakkauden Oskaria kohtaan, ja siis myöskin kaikkia ja kaikkea kohtaan maailmassa. Vuoden vanhetessa ja syksyn puhurien ehkäistessä enemmät retkeilyt vuonon saarille he pysyivät kotona, kisaillen kuin lapset tahi kitaraa ja pianoa soitellen. Sellaisina hetkinä Thora tuli hienokseltaan muistelleeksi Magnusta, sillä huone oli sama ja kaikki ennallaan paitsi päivän tunti, mutta aina oli erotuksena Oskar.

Oskar opetti hänelle joitakuita islantilaisia lempilauluja, ja hän lauloi niitä hentoisella, viehkeällä sopraanolla, jolle Oskar osoitti myrskyistä mieltymystä; eikä häntä vähintäkään loukannut, ettei Oskar milloinkaan käsitellyt hänen lauluaan vakavalta kannalta -- hän ei kohdellut Thoraa itseäänkään vakavasti. Hän nimitteli lemmittyään "Thora-lapseksi" ja Thora häntä "Pahaksi pojaksi."

Heti kun Oskar vain pääsi näkyvistä lähetti Thora perästä kirjeen kuin hänen unohtamansa nenäliinan. Hän vastasi aina; kirjeet olivat taidokkaasti sommiteltuja ja hellää kiusoittelua täynnä, mutta kenties Thora sydämessään lopultakin tunsi pikku pettymystä niitä lukiessaan. Ne eivät olleet oikein rakastajan tapaisia; tuskin oli joukossa ainoatakaan, jota ei olisi voinut ääneensä lukea täti Margretille, tuskin ainoatakaan aivan hänen omaansa.

Mutta itse saapuessaan Oskar korvasi kaikki puutteet, ja sinä päivänä, jona hän huimalla harppauksella tulla tuiskahti vierashuoneeseen julistamaan, että häntä puuhattiin valtiopäivämieheksi, Thora näki hänet hetkeksi mahtavana ja suurenmoisena kuin usman läpi auringon sädehehkuun murtautunut vuorenhuippu, ja sitten hän sanoi: "Ja nyt täytyy Pahan pojan leikkiä kanssani -- emme ole eilisestä asti olleet sokkosilla."

Thora oli liian onnellinen ajattelemaan onneaan, mutta toisinaan hän päätteli yhtä puuttuvan sen täydellisyydestä -- että Helga tulisi kotiin olemaan siitä osallisena. Hän puhui asiasta Oskarille, mutta hetkellä, jolloin tämä oli julisteluihinsa uppoutuneena ja virkahti vain: "Oiva aate! Mainiota! Helga on oikea tenhotar! Kutsu hänet tosiaan, jos johtaja suostuu", ja yltyi jälleen selittelemään väsyttäviä valtiollisia tuulentupiaan.

Sitten vihjasi Thora siitä täti Margretille, joka antoi asialle vähemmän kannatusta. Kiinteästi tähystäen häntä silmälasiensa takaa pudisti kelpo täti suortuviaan ja varoitteli: "Älä ole hupelo! Kahden kauppa, kolmannen korvapuusti."

Mutta Thora mainitsi mieleenjohtumastaan Annallekin, ja tämän vanha äidillinen sydän heltyi. "Olisipa kaunista, jos saisit niin käymään, Thora", rohkaisi hän, "ja jos se sitten johtaisi toiset kaksi yhteen, niin se vasta siunaus olisi!"

Siitä asti Thora piti itseään perheen rauhanrakentajana ja lähestyi siinä mielessä isäänsä. Johtaja kuunteli häntä myötätuntoisesti, sillä luonto on lujempi kuin lakimiehen kynän vedokset, ja hän oli useasti syytellyt itseään tyhmäksi, kun oli lapsestaan eronnut. "No, enpä näe mitään sitä vastaan", hän myönsi. "Tyttö voisi saapua häiksi -- viipyäkseen vuodenkin -- ainakin edes vuoden. Kirjoitan lakimiehelle Tanskaan."

Samassa postissa kirjoitti Thora Helgalle:

"_Rakkahin Helga_. -- Isä kirjoittaa lakimiehelle, pyytäen häntä lähettämään sinut takaisin Islantiin, ainoastaan vuodeksi, joten äiti ei toivoakseni vastusta. Olen varma siitä, ett'et sinä sitä tee, kun sanon, mitä on tapahtumassa. On tulossa häät, ja tietenkin kemut ja muita suuria puuhia.

"Helga kulta, minä olen menossa naimisiin Oskar Stephenssonin kanssa, joka on palannut Englannista ja on ylen pulska ja nerokas. Jos voisit hänet nähdä nykyisin, niin rakastuisit häneen heti paikalla, mutta hän pitää minusta hyvin paljon, ja minä olen kovin onnellinen. Vähällä oli minusta ja hänen veljestään Magnuksesta tulla pari, mutta kihlaus rikkoutui, ja nyt olen sydämestäni pahoillani Magnuksen tähden, ja jos kotiin tultuasi koskaan kuulet mitään pahaa hänestä, niin et saa uskoa sanaakaan siitä, sillä Magnus on kultaakin parempi, mutta _minä_ vain en voinut hänestä pitää, niin ettei käynyt yrittäminenkään.

"Hyvä Helga, minulla on niin kovasti paljon asioita kerrottavana, mutta ne täytyy säästää siksi kunnes tulet. Kauppa on ollut huonoa tämän kesää, ja Oskar on yhtynyt isän liikkeeseen. Minä kudon kangasta isän joulupuvuksi, mutta ei se paljoa edisty, kun on eräs alituiseen häiritsemässä, ja onhan naimisiin mennessä paljon hommailtavaa -- senhän arvaat.

"Rakkahin Helga, minulla ei nyt ole enempää kirjoitettavaa. Sano terveiseni äidille ja muista saapua pian, sillä häät ovat kohdakkoin, vaikk'ei vielä olekaan varmaa päätöstä. Rakastava sisaresi _Thora_.

"J. K. -- Tule joutuin. Olen niin tavattomasti innostunut esittelemään sinut Oskarille."

Pari viikkoa jälkeenpäin ilmoitti johtaja saaneensa sanan lakimieheltään Tanskasta, että Helga lähtee ensi laivalla.

"'Lauralla', ja se tulee marraskuun ensimmäisenä päivänä -- juuri vaalipäivänä!" huudahti Oskar.

"Onpa onnellinen enne!" huoahti Thora, ja sen iltaa hän kokonaan hyräili islantilaisia lempilaulujaan onnensa yltäkylläisyydessä.

II.

Määräpäivän aamuna ei "Laurasta" ollut merkkiäkään merellä nähtävänä, mutta sitä odottelikin hetki hetkeltä vain Thora, joka oli noussut varhain ja ennen aamiaista rientänyt alas laiturille. Tuossa pikku maailmassa oli jok'ainoa muu heittäytynyt vaalihommiin, reutoen kuin koirat talutusnuorassa ennen kuin ajo alkaa. Oskar juoksenteli edestakaisin, punaiset nauhat napinlävessä; poneja tuli ja meni suitset nauhoiteltuina, ja kaikkialla kaupungissa liehui punaisia lippuja; mutta epävarmuuden tunnetta ilmeni kuitenkin joka taholla, ja ilmakehä oli kiihkeää jännitystä täynnä.

Päivä valkeni pilvisenä ja paisteettomana; liuskakiven värisellä taivaalla häämötti kelmeä aurinko kuin haalea suulakka vanhalla pergamentilla. Tuntia ennen, kuin vaalisalin ovet avattiin, poikkesi kuvernööri johtajan luokse muka aamukävelyllään ja sanoi:

"Olen epäilevällä päällä tuloksesta, Nielsen, ja huomaan nyt, että Oskar oli huonoin ehdokas, minkä ikinä olisimme voineet asettaa puolestamme. Kenellä vain on jotakin kaunaa kuvernöörille, se äänestää kuvernöörin poikaa vastaan, eivätkä johtajan vihamiehet anna ääntänsä hänen vävypojalleen."

"Noh, tunnen ihmiset, Luoja nähköön", tuumi johtaja. "Herrana, kun jotakin tarvitset -- orjana, kun et! Mutta saammepa nähdä, Stephen, saammepa nähdä!"

Kaikessa rauhassa lopetettuaan aamiaisensa asteli johtaja verkalleen konttoriinsa ja käski tuomaan eteensä pääkirjan. Se osoitti, että lähemmä puolet kaupungin äänivaltaisia oli hänelle velassa, muutamat pikkuisen, toiset paljonkin, ja monikin niin suuresti, ettei ollut maksun toivoakaan ilman kovistelua tahi ryöstöä. Hän laaki yhteen koko saatavat, ja summa oli peloittava. "Mutta henki on kallis kuoleman vaaniessa kynnyksellä", ajatteli hän, sytytti pitkän merenvahapiippunsa, pisti nahkakantisen tilikirjan kainaloonsa ja käveli tyynesti vaalipaikalle.

Oskarin komitean puheenjohtajana oli johtajalla oikeus istua äänestyskojussa, mutta hän pyysi ainoastaan saada istuutua ulkopuolelle pöytää, jonka ääreen valitsijat astuivat ääniänsä antamaan. "Matala istuin on usein mukavampi", hän virkkoi, istuutuen kasvot ruununvoutiin ja selkä oveen päin.

Ovet avattiin, ja johtaja laski pääkirjansa polvien varaan ja otti taskustaan paksun sinisen kynän. Kun sitten kukin äänestäjä astui pöydän luo ja hänen nimensä huudettiin ja ääniluettelosta haettiin, nähtiin johtajan selailevan omasta kirjastaan äänestäjän tilin esille pitävän sinistä kynäänsä sen yllä.

"Ketä äänestätte?" kysyi ruununvouti; "Oskar Stephenssonia vai Jon Oddssonia?" ja jos äänestäjä vastasi "Oskar Stephenssonia", niin sivalsi sininen kynä kaksi leveätä viirua koko tilin yli kuin pyyhkäisten sen kokonaan pois; mutta jos vastasi "Jon Oddssonia", niin sen nähtiin vetävän loppusumman alle kaksinkertaisen viivan ikäänkuin merkiten tämän hetimiten perittäväksi.

Vastapuolue oli miehissä kiirehtinyt etunenään, mutta vaikutus ilmeni heti. Rehennellen astui pöydän ääreen äänestäjä, huusi jyrisevällä äänellä nimensä ja sitten (odottaessaan äänioikeutensa vahvistamista ääniluettelosta) huomasi johtajan istuvan matalalla tuolillaan, hänen oma tilinsä edessään, ja siinä silmänräpäyksessä kaiken älyten alkoi ruununvoudille sopertaa "Odd --", pysähtyi, vaappui, mutisi "Stephenssonia" ja hoipersi ulos.

Äänettömänä, tunnin toisensa jälkeen, päivän pitkän istui johtaja toimessaan, kertaakaan vilkaisematta ylös pääkirjastaan ja näköjään vain oikeutensa mukaan valvomassa ruununvoudin äänestyspöytäkirjan tarkkuutta. Täti Margret kävi häntä pyytämässä välipalaa haukkaamaan, mutta hän ei sanonut olevansa nälissään. Kello kolmelta iltapäivällä saapui Thora hyvin kiihdyksissään ilmoittamaan, että "Laura" oli nähty niemenkärjen takana, mutta johtaja käski hänen mennä vain yksinään sisartaan vastaan ja sanomaan, ettei hän arvellut ennen puoltayötä pääsevänsä kotiin.

Tuomiokirkon kellon lyödessä neljä nousi ruununvouti seisaalleen ja määräsi ovet suljettaviksi. Lyhyt talvipäivä oli jo kulunut lopulleen, ja äänten laskemisen käydessä yksitoikkoista tahtiaan hengähtämättömän huoneen hiljaisuudessa, kuin katukivitykselle rapiseva sade -- "Stephensson, Stephensson, Oddsson, Stephensson", johtaja astuskeli käytävässä ulkopuolella vedellen haikuja piipustaan tyytyväisenä kuin mies, joka hedelmäsadon aikana käyskentelee puutarhassaan.

Laskemisen päätyttyä käski ruununvouti apulaisensa avaamaan ikkunat, ja silloin ulkosalla hurrailleen ja hoilotelleen väkijoukon kumea humu, joka muistutti aaltojen pirstoumista etäisellä särkällä, yltyi pauhaamaan kuin meren meuru kivikkorantaa vasten. Seuraavassa silmänräpäyksessä pyrki jokainen pudistamaan Oskarin kättä, soittokunta alkoi puhaltaa kadulla, ja ruununvouti astui kuistille.

Sillävälin oli Thora toisenlaisen kiihtymyksen hypähdyttelemänä kiitänyt laiturille Helgaa kohtaamaan. Heti kun "Laura" oli solunut ylös vuonoa ja ankkuroinut lahden poukamaan, hän läksi liikkeelle isänsä valkealla veneellä ja laski laivan viereen. Oli jo pilkkopimeä, mutta laivalla paloi lyhtyjä ja matkustajarivin tummat varjopiirteet kuvastuivat taivasta vasten, heidän nojautuessaan kaidevarusteen yli huutelemaan pikku veneillä vastaan tulleille ystävilleen. Thora piti varmana, että Helgan täytyi olla tuossa joukossa, ja tahtoi huutaa häntä nimeltä, mutta sydän pamppaili niin rajusti, ettei ääni totellut. Vihdoin laskettiin tikkaat alas, Thoran vene kääntyi sitä päin ja hän kiipesi laivan kuvetta ylös. "Helga!"

"Neiti Helga on alhaalla", vastasi ääni pimeästä, ja vaikka Thora tunsikin ankeaa pettymystä siitä, ettei Helga ollut odottamassa, hän juoksi alas portaita salonkiin. Pohjalle päästyään hän taas huusi Helgaa ja siivoojatar selitti:

"Nuori neiti on hytissään."

"Missä?"

"Toisessa vasemmalla."

Yhä yltyvää nolostusta pidätellen, mutta vieläkin hengästyneenä innossaan Thora puikahti hyttiin, ja siellä häntä hätkähdytti yllätys.

Jollakin tavoin oli hän odottanut tapaavansa Helgan pikku tyttösenä, tosin kasvaneena, mutta kumminkin häntä pienempänä. Heidän ensi kohtaustaan unelmoidessaan hän oli kuvitellut kumartuvansa suutelemaan Helgaa ja sitten äidillis-sisarelliseen tapaan kietovansa käsivartensa hänen vyötäreilleen. Mutta se nuori neiti, joka verkalleen astui ulos hytistä huntu kasvoilla ja valkeita hansikkaitaan napitellen, oli paljoa pitempi kuin Thora ja ryhdiltään aimo arvokas ja komea.

"Thora!" sanoi tyttö.

"Siis siinä _olet_ sinä -- sinä tosiaankin?" ihmetteli Thora.

"Minä tosiaankin", nauroi Helga, ja hän se sitten kumartui suutelemaan Thoraa, jonka täytyi nostaa kasvonsa ylös.

Sydän kurkussa silmäili Thora Helgaa uudelleen salongin lampun himmeässä valossa ja tunsi olevansa pieni ja vähäpätöinen. Helga oli kaunis -- kasvonpiirteet hienot, silmät suuret, harmaat ja hipiä puhdas ja tumma, ja Thora aleni mielestään mitättömän ja jokapäiväisen näköiseksi. Helga oli muodikkaasti puettu tanskalaiseen tapaan, kaulalla ja povella hienoisia silkkiripsuja, jotka loivat viehätystä viehättävään naiseen, ja Thora oletti esiintymisensä noloksi ja moukkamaiseksi islantilaisessa hilkassaan ja kankeassa samettikauhtanassaan.

"Oletko tullut yksinäsi?" kysyi Helga.

"Ypö yksinäni", vastasi Thora.

"Eikö isä ole tullut kanssasi? Taikka täti Margret? Taikka tuo ihmeellinen Oskar? Eikö täällä ole ketään muuta vastassa kuin sinä?"

"Ei muita kuin minä", vakuutti Thora, ja sitten hän masennuksissaan kertoi johtajan sanoman ja vaalihommat.