Part 4

"Haluaisin vielä tiedustaa sinulta paria kolmea seikkaa ja niitä kysyn yhtä paljon sinun kuin Thoran vuoksi."

"Jatka", virkkoi Oskar.

"Thora on nykyään kuin ainoa lapsi ja vanhan isänsä lemmikki. Jos hän haluaisi tytärtään naineenakin jäämään Islantiin, niin suostuisitko lopun ikääsi elämään täällä?"

"Jos johtaja Nielsen sen asettaisi ehdoksi -- kyllä."

"Luonnollisesti on meidän isällämme joitakin suunnitelmia, kustannettuaan niin paljon kasvatukseesi, ja sinullakin on omat aikeesi ja pyrintösi, mutta jos nämä joutuisivat rakkautesi tielle, jos ne kiusaisivat sinua pois Thoran luota, niin olisitko valmis luopumaan niistä?"

"Tietenkin olisin."

"Olet varma siitä?"

"Olen varma siitä -- nimittäin -- olisihan tietysti tukalaa -- heittää koko elämänsä aikeet ja pyrinnöt -- mutta jos ne joskus, kuten sanot, joutuisivat rakkauteni tielle, kiusaisivat minua pois Thoran luota -- kiusaisivat minua jättämään hänet, mennäkseni Englantiin, esimerkiksi --"

"Tahi johonkin muuhun maahan, tahi jonkun muun naisen luokse?"

"Se ei ole mahdollista, Magnus."

"Mutta jospa olisi?"

"Minä en menisi", sanoi Oskar.

"Joten, jos minä luovun Thorasta ja hän suostuu sinulle, ei mikään eikä kukaan pääse häiritsemään hänen onneaan?"

"Ei mikään eikä kukaan", toisti Oskar.

"Kirjoita se siis", käski Magnus napauttaen kirjoituspöydällä olevaan paperiin.

"Kirjoita?"

"Hänelle, ei minulle. Jos olet kaikesta tästä varma, niin ethän arkaile pistää siitä mustaa valkealle."

"En arkaile, mutta ei kannata kirjoittaa sitä Thoralle."

"Miks'ei?"

"Siksi että hän eilen sinun mentyäsi sanoi antaneensa lupauksensa sinulle ja olevansa pakotettu sen pitämään, vaikka hänen sydämensä olikin minun."

"Hän sanoi sinulle noin?"

"Niin teki."

Magnus epäröi kotvasen ja virkahti sitten eilisellä tukahtuneella äänellään: "Kirjoita se kuitenkin, niin minä vien kirjeen."

"Tarkoitat sitä todella, Magnus?"

"Niin."

"Päästät hänet lupauksestaan ja puhut puolestani?"

"Laadi kirjeesi", lausui Magnus käheästi.

"Sinäpä olet kelpo veikko! Saat minut ajattelemaan kehnoa käytöksestäni ja toivottelemaan, etten olisi sinä ilmoisna ikänä palannut Englannista. Mutta enpä sentäänkään voi sitä toivotella, sillä Thoran rakkaus on nyt koko maailmani ja tekisin mitä tahansa sen säilyttämiseksi. Mutta jos olen tehnyt sinulle vääryyttä, niin en tiedä mielipahani ilmaisemiseksi sen parempaa tapaa kuin asettaa sinun käsiisi kalleimmat asiani. Kirjoitan kirjeen heti, Magnus. Koetin kahteenkymmeneen kertaan turhaan sepittää sitä, mutta nyt voin ja tahdon sen tehdä."

Oskarin kynän kiitäessä paperiarkilla istui Magnus kumarassa, kengänkärjellä kaivellen lattiamaton kuvioita. Tuima taistelu riehui sydämessä vielä nytkin, sillä paholainen tuntui kuiskuttelevan hänen korvaansa: "Mitä aiotkaan tehdä? Etkö kuullut -- Thora oli päättänyt pitää lupauksensa? Menetkö taivuttelemaan häntä luopumaan siitä? Et jaksa kestää tätä kaikkea -- et mitenkään!"

Kirjeensä lopetettuaan Oskar antoi sen Magnukselle ja sanoi: "Tässä se on. Luullakseni se lausuu kaiken, mistä puhelimme, vaikka vähemmän kuin hitusen siitä, mitä tunnen. Varma kuitenkin olen siitä, että hän kuuntelee sinua; mutta jollei hän sitä tee -- jos hän lähettää minulle saman vastauksen --"

"Niin mitä silloin teet?" kysyi Magnus seisahtuen ovelle.

"Silloin palaan ensimmäisellä höyrylaivalla Englantiin ja pyydän sinua olemaan kellekään hiiskumatta tapahtuneesta."

Valon välkähdys leimahti Magnuksen kasvoille ja hiutui sitten hiljalleen pois.

"Mutta en voi vielä sitä harkita, Magnus, kunnes kuulen käyntisi tuloksen. Mene hänen luokseen, puhu hänelle, sano, ettei hän ole vastuussa isänsä tekemästä sopimuksesta; rukoile häntä säästämään tuholta oma elämänsä ja minun. Teetkö sen?"

"Teen."

"Jumala sinut palkitkoon, veikkoni! Olet parhain veli mitä voi ajatella. Älä viivy liian kauan. Elän hädin paluuseesi saakka. Pelasta minut jännityksestäni niin joutuin, kuin suinkin kykenet, Magnus. Jospa vain tietäisit, kuinka hellittämättömästi rakastan tuota pikku tyttöä ja miten paljoa hänen vastauksensa minulle merkitsee --"

Mutta Magnuksen tuskaiset kasvot olivat jo kadonneet oven taakse.

Porrasten alipäässä tapasi hänen äitinsä hänet ja sanoi: "Oletkin siis koko ajan ollut ylikerrassa Oskarin luona. Isäsi haeskeli sinua johtajan kanssa joka paikasta. Heillä oli lakimiehet luonansa kaiken aamua, ja he olisivat sinun kanssasi jostakin neuvotelleet. Nyt lieneekin jo kaikki kunnossa, joten ei enää ole siitä huolta. Mutta siunaa ja varjele, sinäpä vasta näytät kalpealta ja kuihtuneelta, Magnus! Vuoristossa työskenteleminen ei ole ollut sinulle hyväksi, ja sinun täytyy välttää sitä."

Magnus selitti olevansa kiireellä asialla ja riensi johtajan asuntoon. Kiiruhtaessaan pitkin katuja Oskarin kirje povitaskussaan ja hermostunein sormin sitä painellessaan hän kuuli jälleenkin paholaisen kuiskuttelun, joka äsken oli häntä houkutellut: "Hävitä se! Etkö kuullut hänen uhkaavan lähteä maasta? Anna miehen mennä! Kirjeestä ei saa tietoa yksikään sielu! Ei Thorakaan koskaan kuule siitä mitään! Ja Oskarin mentyä Thora täyttää sinulle antamansa lupauksen! Anna hänen se täyttää! Jollei hän sinua nyt rakasta, niin oppiipa tuonnempana rakastamaan. Ja jollei oppisikaan, niin sinun hän olisi kuitenkin; sinä omistaisit hänet, ja kenellä on suurempi oikeus? Hävitä se! Hävitä."

Mutta hänen hyvä enkelinsä tuntui sanovan vastaan:

"Mitä hyödyttää saada naisen ruumis, jollet voita puolellesi hänen sieluansa? Se on himoa, ei rakkautta; ja ainakin on liian myöhä sitä ajatella. Ratkaistavanasi on perin yksinkertainen kysymys -- rakastatko itseäsi enemmän, kuin rakastat Thoraa, vai Thoraa enemmän kuin itseäsi?"

Ja sitten tuntui paholainen taasenkin härnäilevän: "Oletpa narrin asialla! Jos voitat, niin menetät; jos menetät, niin voitat. Jos suostuttelet Thoran säilyttämään onnensa, niin tuhoat omasi! Jollet taivuta häntä ottamaan Oskaria, niin sinä saat hänet! Oletko mies? Onko sinussa tilkkaakaan kuumaa verta?"

Taistelu oli ankara, mutta Magnus päätti toimia tytön onneksi ja omaansa vastaan, hokien itselleen joka askelella: "Eteenpäin; tahdot Thoran onnea, suorita siis toimesi; se on kyllä raskas, mutta eteenpäin, eteenpäin!"

Hän saapui johtajan talolle vankat raajat allaan notkahtelevina ja tuhkanharmailla kasvoillaan hikihelmet.

IX.

Johtajan luona tuoksahti kaikkialla vastaan miellyttävä leivoksien lemu. Keittiössä seisoivat Thora ja täti Margret jauhoilla sirotellun pöydän takana pehmeää taikinaa vatkaamassa, aamunuttujen edukset vyötäisten kohdalle kasattuina, hihat käärittyinä ja kaulimet kädessä!

"Siinä Magnus viimeinkin!" virkahti täti Margret, "ja kenties _hän_ voi minulle sanoa, miten satuit eilen tulemaani kotiin ilman häntä."

Magnus pani parhaansa, päästäkseen naurulla erooni asiasta. "Se on pitkä juttu, täti hyvä", hän sanoi. "Ei ole hevosenkenkä yhdellä iskulla taottu, ja tahtoisin puhutella Thoraa."

"Mutta älähän pidättele häntä kauan. Jos meidän pitää saada kaikki valmiiksi huomiselle väen paljoudelle, niin täällä riittäisi työtä kymmenellekin."

Magnus astui pieneen vierashuoneeseen, jonka seinällä bornholmilaiskello raksutteli, ja Thora seurasi häntä. Hänellä oli mustat renkaat silmäin alla, ja hänen mielensä oli hermostunut, rauhaton.

"Olen häpeissäni eilisestä", hän virkkoi, "ja pyydän sinua unhottamaan ja antamaan anteeksi."

"En voi myöntää kumpaistakaan", vastasi Magnus, "nimittäin en vielä enkä tarkoittamallasi tavalla."

Thoran silmiin alkoivat kyynelet tulvehtia. "Älä ole minulle kovin ankara, Magnus. Koetan korjata tapahtuneen, eikä se ole helppoa."

"En ole sinulle niin ankara, kuin sinä itsellesi, Thora, ja tulinkin sanomaan sinulle, ettet tekisi itsellesi vääryyttä."

Thora mietti tuokion ja sanoi sitten: "Jos tarkoituksesi on tulla sanomaan, että minun on lopultakin täytettävä lupaukseni, niin oli tuo tarpeetonta, koska aion sen tehdäkin."

"Onko se oikein, Thora?"

"Kenties se ei Oskaria kohtaan ole oikein, tahi itseänikään --"

"En ajattele Oskaria nyt enkä ajattele sinua -- ajattelen itseäni -- onko se minua kohtaan oikein?"

"Mitä enempää voin tehdä, Magnus? Ei ollut kokonaan minun vikani, että sinulle lupauduin, mutta sitoumukseni annoin ja koetan sen täyttää."

"Olisiko oikein tulla minulle -- kun et minusta välitä, niinkuin itse sanoit?"

Thora painoi alas päänsä.

"Eilen sanoit, että tytön tulee miehelle mennessään rakastaa häntä kaikella sydämellään ja sielullaan ja voimallaan. Etkö tekisi väärin ottaessasi minut, jos rakastat jotakuta muuta tuolla tavoin? Sitäkö sinä korjaamiseksi sanot, Thora?"

"Koetin vain tehdä oikein, Magnus; mutta jos vaimoksesi tulla on mielestäsi väärin, niin en milloinkaan mene naimisiin. En milloinkaan!"

"Mitä hyvää on siitä minulle, Thora? Viisi vuotta, kymmenen vuotta, kaksikymmentä vuotta tästä lähtien, mitä hyvää on minulle siitä, että antamasi ja rikkomasi lupauksen tähden elelet yksinäistä elämää jossakin?"

Thora kätki kasvonsa käsiinsä.

"Minkälaiseksi mitättömäksi miehen kuvatukseksi minua arvosteletkaan, Thora?"

"En aikonut sinua loukata, Magnus. Mutta jollen voi omaksesi tulla enkä naimattomanakaan pysyä, niin mitä on minun tekeminen?"

"Tiedät aivan hyvin mitä sinun on tekeminen, Thora."

Thora paljasti kasvonsa; hänen silmänsä loistivat.

"Tarkoitat, että minun tulee ottaa Oskar?"

"Jos häntä rakastat."

Nuo loistavat silmät olivat hyvin kirkkaat kyynelkylvyssäänkin.

"Rakastatko häntä?"

"Älä sitä kysy, Magnus."

"Mutta minä kysyn, Thora. Minulla on oikeus kysyä. Rakastatko Oskaria?"

"Minä ihailen ja pidän arvossa häntä, Magnus."

"Mutta rakastatko häntä?"

"Kaikki rakastavat Oskaria."

"Rakastatko _sinä_, Thora?"

"Rakastan", vastasi Thora sävyisästi, ja toviin ei kuulunut huoneessa muuta kuin suuren seinäkellon raksutus.

"No, kun hän rakastaa sinua ja haluaa naida sinut niin on velvollisuutesi mennä hänelle", selitti Magnus.

"Mutta olen antanut sanani sinulle, Magnus."

"Annan sen sinulle takaisin, Thora."

Loistelevat silmät jo vuodattelivat kyyneleitä, mutta rakkauden rynnistäessä Oskarin hyväksi ponnistivat Magnuksen puolesta velvollisuus ja kunnia.

"Mutta olen hänelle ilmoittanut sen mahdottomaksi", virkkoi Thora.

"Hän pyytää sinua toistamiseen, Thora. Tässä on hänen kirjeensä", selitti Magnus.

"Hän antoi sen sinun tuodaksesi?"

"Pyysin sitä."

"Ja tulit puhumaan hänen puolestaan?"

"Tulin yhtä paljon omasta puolestani."

"Olet minulle liian hyväsydäminen, Magnus!"

"Lue kirjeesi", käski Magnus, ja vapisevin käsin avasi Thora kuoren.

Taistelu oli ollut lyhyt, mutta tuima. Magnus oli tähystellyt Thoran kasvojen jokaista elettä. Jos Thoran kiitollisuudessa ja katumuksessa olisi ollut pienintäkään rakkauden vivahdusta häntä kohtaan, niin Magnus olisi tuskassaan tarttunut siihen heikkoon toivoon, että ajan mittaan vielä kaikki korjautuisi; mutta rakkaus Oskaria kohtaan oli loistellut hänen silmissään, puhjennut hänen huuliltaan, ilmaissut itsensä siinä itsepintaisuudessakin, jota hän oli osoittanut aikoessaan mennä Magnukselle, eikä viimeksimainitulla ollut toivon hiventäkään missään.

Thora nosti katseensa kirjeestään ja huudahteli: "Loistavaa! Jaloa! Oi, tämäpä vasta on tosi veljellistä! Oskar ilmoittaa, että luulet voivasi syrjäyttää sopimukseni sekoittamatta asiaan minua taikka luomatta varjoa häneen. Olet liian hyvä -- liian ylevä -- liian lempeä -- kuinka kiittäisinkään sinua?"

"Antamalla minulle Oskarin kirjeen", virkkoi Magnus.

"Mihin sitä tarvitset?"

"Olkoon se taskussani, kun teen huomisen työni. Se on kohtuullistakin -- omaa tehtävääni suorittaessani on minulla siten Oskarin kirjallinen vakuutus siitä, että hänkin aikoo täyttää omansa."

"Et esitä sitä Oskarin vahingoksi?"

"Monikin kirveensä hioo sitä käyttämättä", vastasi Magnus.

Thora antoi kirjeen takaisin Magnukselle, joka sen pisti jälleen taskuunsa.

"Nyt sinun täytyy vastata siihen", huomautti Magnus.

"Ei vielä, ei nyt oitis", epäsi Thora.

"Oitis", intti Magnus, otti kynän ja paperia kaapista ja asetti ne hänen eteensä.

Miehen voima sai naisen taipumaan; Thora istuutui pöydän ääreen ja otti kynän käteensä.

"Mutta miksi kirjoittaisin tänään?" hän huokasi. "Miks'en huomenna?"

"Huomispäiväksi ovat naittajaiset aiotut, ja jos minun on mitään tekeminen, niin täytyy minulla kaikesta olla selvät takeet."

"Mutta annahan minun päästä yhden kihloista, ennenkuin lupaudun toiselle, Magnus."

"Jollei Oskar saa vastaustasi tunnin kuluessa, niin hän palaa ensimmäisellä höyrylaivalla Englantiin etkä häntä enää ikinä näe."

"Sanoiko hän niin?"

"Sanoi."

"Särjet vielä sydämeni, Magnus. En tiedä, mitä sinulle sanoa."

"Kirjoita", vaati Magnus.

"En voi. Olet kaikki ajatukseni karkoittanut."

"Kirjoita siis saneluni mukaan: 'Rakas Oskar' --"

"'Rakas Oskar' --"

"'Olen saanut Magnukselta lähettämäsi kirjeen' --"

"'Lähettämäsi kirjeen' --"

"'Ja tunnen kaikkea samaa, mitä sinä sanot' --"

"'Samaa mitä sinä sanot' --"

"'Uskon, että rakastat minua hyvin suuresti etkä koskaan salli minkään tahi kenenkään tulla väliimme' --"

"'Tulla väliimme' --"

"'Magnus on päästänyt minut lupauksestani, kosk'en häntä rakasta' --"

"Täytyykö minun sanoa tuo, Magnus?"

"'Ja koska hän tahtoo saattaa minut onnelliseksi' --"

"En voi, Magnus, en todellakaan voi --"

"Jatka, Thora. 'Sentähden, jos hän saa tyytymään meidän isämme' --"

"'Meidän isämme' --"

"'Niin tulen vaimoksesi, milloin vain tahdot, sillä' --"

"'Sillä' --"

"'Sillä minä rakastan sinua kaikella sydämelläni, sielullani ja voimallani'."

Thora itki päästessään kirjeen loppuun.

"Nimesi alle", johti Magnus, ja toinen piirsi nimensä.

"Osoite", jatkoi hän, ja osoite kirjoitettiin.

"Sulje se", hän jatkoi, ja Thora sulki kirjeen kuoren.

"Anna se nyt minulle", virkkoi Magnus, otti kirjeen pöydältä ja sujautti sen povitaskuunsa.

"Mitä aiot sillä tehdä?" hätääntyi Thora.

"Vien sen perille itse", selitti Magnus.

"Ei, ei!" huusi Thora. "Anna minun pitää sitä edes puoli tuntia -- neljännestunti."

"En voi luottaa sinuun, Thora", lausui Magnus ja astui ovelle.

"Anna se takaisin! Anna pois! Anna minulle!"

Häntä pidättääkseen pujotti Thora käsivartensa hänen kaulaansa. Magnus seisoi vapisten syleilyn houkutteleman silmänräpäyksen, siirsi Thoran sitten hellästi syrjään ja pakeni talosta.

Katuja pitkin kiitäessään hän tunsi Thoran pehmeän ihon lämmön vieläkin polttelevan niskaansa ja poskiaan, ja hornanhenki puheli hänen korvaansa: "Olit typerä narri! Seuraavassa hetkessä olisi hänen suloinen ruumiinsa ollut sinun lujassa sylissäsi ja hän olisi ollut ikuisesti sinun."

Hän koetti heittäytyä kuuroksi, mutta ääni houkutteli yhäti: "Hän joutuu vieläkin omaksesi, jos sinussa on puoleksikaan miestä! Pidätä Thoran kirje ja vie Oskarille hänen oma kirjeensä takaisin! Niin tietysti! Parempaa hän ei sinulta ansaitse!"

Magnus asteli vinhasti, mutta ääni vainosi hellittämättä. Se kertoili, kuinka onnellinen hän oli ollut luullessaan Thoran rakkauden omakseen; kuinka hän oli rinta riemua tulvillaan jättänyt tytön mennäkseen vuoristoon; kuinka Oskar oli tultuaan tehnyt kaikesta lopun.

"Pidätä se! Vie hänelle omansa!" hoki ääni; ja Thoran onnen vakuudeksi ja kaikista toiveista parantuakseen hän otti Thoran kirjeen taskustaan ja juoksi se kädessään perille asti.

Oskar ei ollut malttanut odotella makuuhuoneessaan, vaan oli portaiden ylipäässä vastassa. "Toithan sen siis! Hän lähetti minulle vastauksen! Anna tänne!"

"Tuossa", virkahti Magnus.

Mutta vihdoinkin pidellessään Thoran kirjettä hyppysissään Oskar arkaili sitä avata. "Onko asia kunnossa?" hän hätäili.

"Katso itse", vastasi Magnus vaipuessaan kirjoituspöydän ääreen istumaan.

Oskarin lukiessa kirjettä vaihtui hänen kasvojensa ilme pelokkaasta riemuisaksi ja riemuisasta hurmaantuneeksi. Paperista katsettaan hellittämättä hän huudahteli kuin onnellinen lapsi: "Kaikki hyvin! Hän suostuu! Jumala häntä siunatkoon! Luenko sinulle mitä hän lausuu? Mutta enpä sentäänkään! Ei se olisi Thoraa kohtaan kaunista! Mutta asia on niin kunnossa, kuin suinkin voi! Viehättävää kerrassaan! Vielä puhutaankin kasvatuksesta -- kukaan koko maailmassa ei olisi voinut esittää asiaa paremmin! Armahin!"

Hän luki kirjeen kahdesti ja pisti taskuunsa; otti sen jälleen esille, luki vielä kerran ja suuteli sitä, itsekkäässä onnessaan unhottaen kenenkään muun olevan saapuvilla.

Magnus istui veljeään tarkaten. Taistelu alkoi olla lopullaan, mutta hän oli vihdoinkin lannistumaisillaan.

"Tuntui kuin olisit viipynyt koko ikuisuuden!" sanoi Oskar. "Ja kuitenkin lienet juossut kiivaasti, koska olet vieläkin kovin hengästyksissäsi. Mutta nyt ei ole muuta tehtävää kuin mitä lupasit huomenna tehdä. Luulet _voivasi_ tehdä sen?"

"Luulen kyllä", vastasi Magnus.

"Sitkeässä kuitenkin on kahden ukon käännyttäminen vastoin heidän vakaisia toiveitaan! Kukaan ei mielellään näe suunnitelmiensa raukeavan ja sopimustensa rikkoutuvan, vaikkapa he pitäisivät minusta miten paljon hyvänsä --"

"Maltahan!" keskeytti Magnus, nousten jaloilleen; hänen ajamattomat kasvonsa olivat äkkiä käyneet tuimiksi ja jäykiksi: "Olemme puhelleet sinusta ja Thorasta, johtajasta ja isäukostamme, mutta vähänpä on minua itseäni mainittu!"

"Älä toki luule, että sinut unhotan", vakuutti Oskar. "En koskaan -- eikä Thorakaan -- ei koskaan!"

"Peräytyäkseni ja seurauksista vastatakseni olet sinä puolestasi yhteen velvollinen -- nimittäin vaitioloon!"

"Luota minuun siinä", lausui Oskar.

"Mitä hyvänsä huomenna sanonkaan tahi teenkään", selitti Magnus, "et saa antaa vihiäkään siitä, että tunnet aikeeni. Lupaatko?"

"Kyllä lupaan!" vastasi Oskar. "Äänettömyys on välttämätöntä Thoran pelastamiseksi hänen isänsä suuttumukselta, ja minä _tahdon_ säästää hänet siitä niinkuin yleensä kaikista suruista."

Magnus oli astunut ovelle, ja silloin Oskar ensi kertaa katsoi häneen.

"Mutta olenpa tunnoton -- puhun aina itsestäni!" pahoitteli hän, seuraten veljeään porrassiltamalle. "Kun kaikki on saatu tyydyttävästi järjestetyksi, niin miten käykään sinulle, Magnus?"

"Luoja tiesi!" virkahti Magnus, jalka astuimella. "Jokaisen on sidottava omat haavansa."

"No Jumala sinua siunatkoon kaikessa tapauksessa, veikkoni!" toivotti Oskar, taputtaen Magnusta olalle. Ja sitten hän palasi huoneeseensa vielä kertaalleen lukemaan Thoran kirjettä.

X.

Kihlaaminen oli määrätty kello viideksi. Täti Margret oli hommannut vaimoja siivoamaan talon juurtajaksain, ja kaikki oli kuin sulalla pyyhkäistyä. Kadunpuoleinen iso vierashuone oli varattu lakitoimituksille, kyniä ja mustetolppo pyöreällä pöydällään, ja siitä villasamettisilla uutimilla erotettuun pienempään vierashuoneeseen, jonka ikkunat olivat järvelle päin, oli katettu, kakkujen, kuppien ja teevatien peittämä pitkä päivällispöytä korkeaselkäiset tuolit ylt'ympärillä.

Nämä huoneet olivat hiljaisia ja juhlallisia, kun täti Margret puoli viideltä astui ylikerrasta parhaaseen mustaan silkkihameeseensa puettuna, ja kiharat vastikään voideltuina, luodakseen lopullisen tarkastavan yleissilmäyksen ympärilleen. Hän oli ryhtynyt viimeiseen pikku tomuutukseen, kun ensimmäinen vieras saapui. Tulija oli Anna, hänkin mustaan silkkiin pukeutuneena, ja täti Margret suuteli häntä, jo juhlatuulella ollen.

"Mutta missä on Oskar, ja missä kuvernööri?" aikaili hän.

"Stephen on tulossa", selitti Anna, "mutta en kuolemaksenikaan tiedä, missä Oskar oleksii! Se poika on siellä ja täällä ja joka paikassa."

"Siitäpä johtuukin mieleeni muuan seikka", virkkoi täti Margret. "Voitko sanoa, mitenkä nuoret eksyivät eilen toisistaan Thingvellirissä, ja Magnus tuli kotiin yksinään?"

"Kuka sen tietäisi! Ainakaan se ei Magnuksen vika voinut olla. Magnus on isäparkani lainen -- varmasti asemillaan kuin myllyhevonen kierrollaan, mutta Oskaria ei voi pidätellä paremmin kuin tuulenpuuskaa. Vähätpä hän voi luonnolleen, mutta huolissani olen sellaisesta luonteesta, Margret."

"Älä Oskarista peloissasi ole, Anna! Kyllä hän hyvin suoriutuu. Ja jos hän onkin levoton ja epävakainen, niin on Jumala sellaisille armias, sinä pelokas raukka. Ei Hän milloinkaan pyydä enempää kuin antaa, senhän tiedät."

Jo asteli yläkerrasta johtajakin -- kookas mies, leuka puti puhtaaksi ajeltuna, paljaspäinen, hieman jäykän ja kuivakiskoisen näköinen, yllään iltapuku, päässään kalotti ja kädessä pitkävartinen merenvahapiippu.

"Ei tupakoida vielä!" kovisti täti Margret, ja murahtaen sekä naurahtaenkin laski johtaja piippunsa uuninkomeroon.

"Ja kuinka jaksaa Anna tänään?" hän sanoi. "Taikka miksipä tuota kysynenkään, kun Annamme pysyy aina yhtä virkkuna ja nuorekkaana. Toden totta, Margret, tuntuupa siltä, kuin olisimme vasta eilispäivänä tätä kaikkea Annalle itselleen puuhanneet."

"Sen ajan Anna oli hyvinkin erilainen, Oskar", lausui Anna.

"Ei hitustakaan! Onpahan vain hieman enemmän Annaa nykyisin -- siinä koko erotus."

Sitten astui sisälle kuvernööri -- keskimittainen jykevä mies, jolla oli leukaparta, mutta ei viiksiä, ja yllään kultanauhoista kimalteleva virkapuku. Hän tervehti johtajaa ja sanoi:

"Kutsuinpa omin päin piispan, rehtorin ja ruununvoudin seuraamme -- toivoakseni ei sinulla ole mitään sitä vastaan?"

"Teit aivan oikein, veikkoseni", vastasi johtaja. "Elämän tärkeimpien toimitusten tulisi aina tapahtua todistajien nähden."

"Ja miten Margret jaksaa? Yhäti yhtä toimekas, näemmä! Kaikki päivät eivät satu saman viikon osalle: meidän täytyy valmistautua hommaamaan sinulle nyt vuorostasi, kuulehan!"

"Margretille!" nauroi johtaja. "Silloin hänen on oltava kiireissään, jottei myöhästyisi -- joulun aika pyrkii olemaan kovin niukka kananpojista."

"Vai myöhästelisin!" ivaili täti Margret kutrejaan pudistaen. "Jollen teitä toisia saavuttaisi kananpoikaparinenne, niin enpä katsoisi kannattavan alkaakaan."

Miehet naurahtelivat ja Anna huoahti: "Niin, olisihan kaksi lasta minulle kylliksi, jos saisin heidät pitää. Mutta sehän on pojissa pahinta -- naivat ja jättävät kodin. Äiti voi aina pitää tyttärensä --"

"Kunnes jonkun muun pojat tulevat riistämään heidät jonnekin, eikä hän sitten näe vilausta kumpaisestakaan", virkkoi täti Margret.

"Se riippuu asianhaaroista", selitteli kuvernööri -- "esimerkiksi naimakirjan sanamuodosta -- vai mitä sanot, veikko?"

"Niin juuri!" vahvisti johtaja. "Yleensä saa sonnin pysymään lähettyvillä, jos lukitsee lehmän navettaan."

Miehet naureskelivat taasen, mutta jo saapuivat piispa ja rehtorikin. Piispa oli pyhimyksen muotoinen patriarkka, leppeäkasvoinen ja valkoparta, mutta rehtori -- kuten koulumies ainakin -- näköjään teräväpiirteisempi, vaikk'ei ankarampi.

"Hämmästyin kuullessani sulhasen Magnukseksi", sanoi rehtori. "Oskar on enimmiten vienyt voiton veljestään, ja luulin hänen ennättävän etumaisena vaimonkin valinnassa. Ja ovatpa Thora ja hän peräti hyviä ystävyksiä ja niin toistensa kaltaisia."

"Samanlaiset viihtyvät huonoimmin keskenään", virkkoi Anna; ja täti Margret tokaisi:

"Joutavia! Tummapintainen mies on vaaleaverisen naisen silmälle otollisin, ja mitä tekisikään Thora vaaleaverisellä?"

"Mutta missä on Thora?"

"Pukeutumassa", tiesi täti Margret. "Noutakaamme hänet alas, Anna", ja molemmat naiset läksivät yläkertaan.

"Pitäisipä täällä Magnuksenkin olla", oudosteli kuvernööri. "Missähän poika vitkastelee?"

"Magnustako kysyit?" lausui ääni eteisestä. Ruununvouti siellä oli -- pieni, viekkaan näköinen mies, yllään samanlainen kultanauhainen virkapuku kuin kuvernöörillä.

"Hän on tavarasuojamassa, arvatakseni. Vai lieneekö vielä laivasillalla?" kysyi johtaja.

"Eikö mitä", vastasi ruununvouti astuessaan sisälle. "Jos toden sanon, niin hän hotelli Islannin ohi mennessäni istui tupakkahuoneessa."

"Hotelli Islannin tupakkahuoneessa?" kertasi kuvernööri.

Johtaja nauroi. "Kaiketi kestitsemässä ystäviään etukäteen! Paha on sentään päästää rekeä edelle hevosesta."

"Ei", selitti ruununvouti taas. "Toden totta hän oli ypö yksinään."

"Ryyppimässä?" tiedusti kuvernööri.

"Ei suinkaan, Stephen! Magnus ei juo", puolusti johtaja.

"Toivoakseni ei, mutta aina sitä pelkään. Tiedetäänhän hänen äidinisänsä --"