Part 34

"Hän on juonut melko lailla -- nukkuu raskaasti -- eikä herää, ennenkuin huutokauppa on pidetty."

"Mennään levolle", ehdotti Anna.

"Mene itse", murisi toinen, sillä juopuneen miehen aivoissa mellastelevat raivottaret olivat hänet voittaneet.

"Magnus", rukoili Anna, "jollet sinä käy makuulle, niin minä valvon kanssasi koko yön."

Silloin pahahenki, joka oli Magnuksesta tehnyt kavalan pedon, osoitti hänelle mitä tehdä.

"No hyvä, käydään levolle", hän myöntyi.

Hän telkesi taas ulko-oven ja kohensi lieden hiillosta, äidin sammuttaessa lampun ja sytyttäessä kynttilät. Hän arveli pojassaan heränneen pahan vimmauksen hälvenneen ja puheli muista asioista.

"Olen laittanut sinulle Erikin vuoteen; tapaat kaikki kunnossa", hän huomautti.

Elinin oven sivuitse astuessaan Anna avasi sen hiljaa ja kallisti päätään kuunnellakseen. Sisältä kuului tovin aikaa hentoa ja säännöllistä hengitystä; sitten hän sulki oven jälleen.

"Lapsi parka! Hän on laskenut päänsä pielukselle sydän täynnä uskoa ihmeeseen, joka tapahtuu ennen huomisaamua. Sellaisten on taivaan valtakunta!"

He erosivat ylistuvan ovella, ja muutaman minuutin kuluttua lepäsi pikku talo hiljaisena ja pimeänä tunturien sylissä ja lumien povella, mutta Kuoleman siivet levisivät sen yli.

* * * * *

Magnus ei käynyt levolle. Hän heittäysi haahkanuntuville ja taisteli tuiman ottelun Jumalan kanssa, jota edusti Jumalan sijainen, hänen omatuntonsa. Hänen pimittyneessä sydämessään väikkyi näkynä muukalaisen povitaskussa pullottava lompakko, ja hän hoki itselleen, että hänen, kävi miten kävi, täytyi ottaa vieraan rahoista velkansa korot. Jollei hän sitä tehnyt, niin mies ostaisi maatilan, ja Elin ja hänen äitinsä työnnettäisiin tuuliajolle.

Tämä ajatus aiheutti tunnonvaivoja. Rahojen ottaminen olisi varastamista, eikä Magnus ollut milloinkaan varastanut. Mutta kun usko oli jo hävinnyt, niin kunto seurasi perässä, ja hän rynnisteli omaatuntoaan vastaan ja nujersi sen. Mitä hän aikoi tehdä, samaa tekivät ihmiset joka päivä, vaikka sanoivatkin sitä kaupaksi, ja he tekivät sitä oikeutta vääristäen, hän kun taas tekisi sen vääryyttä oikaistakseen. Tässä oli mies niin rikas, ettei hän huomisaamuna tietäisi menettäneensä sitä, mikä riitti saattamaan Magnuksen omaiset onnellisiksi. Tämä mies aikoi syytää heidät köyhyyteen ja kurjuuteen. Totisesti oli oikein välttämätöntä, velvollisuus ehkäistä se.

Sekautuneiden aivojensa hullussa huumeessa hän näki sen päivän tapahtumat kierossa valossa, ja näytti siltä kuin olisi kohtalo heittänyt miehen hänen käsiinsä. Hän olisi saattanut majautua pappilaan -- hän oli tullut tänne. Hän olisi saattanut salata tulonsa tarkoituksen -- hän oli ilmaissut sen! Hän olisi saattanut olla virkkamatta sanaakaan lompakosta -- hän oli lapsellisen yksinkertaisena näytellyt sitä! Totisesti oli tämä Salliman viittaama tie vaikeuksista pääsemiseksi, ja jollei hän sitä valitsisi, niin hän joutuisi katkerasti soimailemaan itseään rakkaittensa kärsiessä puutetta.

Saatuaan itsensä siihen uskoon, ettei hän voinut olla ottamatta vieraan rahoista sen vertaa kuin korkojen maksuun tarvittiin, hän alkoi kysellä, miksi ottaisi niin vähäisen. Jos lompakossa oli rahaa riittämään kaksinkymmenin verroin korkojen maksuun, niin miks'ei hän ottaisi niin paljoa, että saisi tilan kokonaan velattomaksi? Siten hän voisi jättää Elinille perinnön, jonka oli veljensä tuhlauksen ja rikoksen kautta menettänyt. Tämä mies aikoi sen riistää -- hän ei saisi sitä tehdä!

Aste asteelta hän työnsi omantuntonsa varustuksia taemma, kunnes joutui itseltään kysäisemään, miks'ei ottaisi kerrassaan kaikkea. Hänen mielensä oli siihen mennessä tahmautunut ja puutunut, mutta hän älysi vielä varsin hyvin, mitä se merkitsi. Se merkitsisi vieraan henkeä. Ihmisolennon tappaminen herätti ensin ajatuksenakin hyytävää kauhua, mutta tuokion kuluttua se haihtui. Tämä mies yksistään oli hänen rakkaittensa ja turvan välissä -- miks'ei siis? Tämä mies uhkasi viedä heiltä hengen, syöksemällä heidät nälkään -- miks'ei hän sen sijaan veisi henkeä uhkaajalta?

Hetkellistä tympeyttä tuotti ajatus, että hän kävisi miehen kimppuun, joka oli uskonut itsensä hänen talonsa turviin -- nukkuvan, avuttoman miehen kimppuun. Mutta hän ajatteli vieraan sydämetöntä naurua, heidän tilaansa kohtaan osoittamaa tunteettomuutta, ja muisteli, mitä hän oli sanonut äidistään, ja kuvitteli tämän istumassa kaikkien mukavuuksien viihdyttelemänä, hänen äitinsä joutuessa synnyinsijastaan ulos maailmalle menehtymään. Silloin hänen raivonsa taas yltyi ja sydämensä koveni armottomaksi.

Hän alkoi aprikoida, miten menetellä hankkeessaan. Teko oli helppo. Kukaan ei ollut miestä nähnyt, paitse he itse; kukaan muu ei koskaan tietäisi hänen käyneen heidän talossaan. Hän voisi ilmoittaa äidilleen ja Elinille, että vieras oli aamulla varhain lähtenyt matkaansa. He uskoisivat häntä, ja jolleivät uskoisikaan, niin ainakin hillitsisivät kielensä, sillä hänen etunsa olisi heidän etunsa, ja kaikki mitä hän teki, tapahtui heidän hyväkseen.

Uusi ja kamala valo välkähteli hänen synkeässä mielessään, ja hän näki olevansa tuota kaikkea tekemässä. Kenenkään silmä ei näkisi, kenenkään korva ei kuulisi. Tänä yönä oli jäätävä pakkanen, ja jos se löytyisi Hukutussalmesta jään sulattua, niin sanottaisiin muukalaisen eksyneen tieltään lumipyryssä ja tuupertuneen alas kallioilta.

Päästyään varmuuteen siitä, että saisi johdetuksi tämän maailman tuomion harhaan, alkoi kiusauksensa kourissa kiemurteleva mies ajatella tulevaisen maailman tuomiota. Mutta se pelko hälveni tuotapikaa. Toisessa maailmassa ei tiedetty mitään siitä, mitä tässä tapahtui, ja Jumala vähät sekaantui ihmisten asioihin!

Jumalaa ajatellessaan hän tunsi korvissaan humisevan kuin hukkuva veden syöksyessä ylitseen. Siinä upposi hänen omatuntonsa viimeisen kerran tapailtuaan ilmaa, sillä hän hoki itselleen, että joskin murha oli vastoin Jumalan lakia, niin Jumala ei ollut tehnyt _hänen_ hyväkseen mitään eikä hänellä siis ollut mitään välittämistä Jumalasta. Hän oli kaiken ikänsä ollut hyvä ihminen, mutta kuitenkin oli Jumala jättänyt hänet pinteeseen. Jumala ja maailma antoivat hänen äitinsä ja Elinin menehtyä, sen vuoksi täytyi hänen taistella maailmaa -- ja Jumalaa vastaan!

Inhimillisen luonteensa viimeisissä väänteissä hän muisti kerran ennen tahtoneensa murhan yllykettä, ja sitten kärsineensä kadotettujen tuskia, milloin jälkeenpäin oli sitä ajatellut. Mutta se oli toista, se tapahtui loukatun lemmenkiihkon tuulispäässä, ja jos hän olisi uhkauksensa toteuttanut, niin se olisi ollut rikoksista pahin, anteeksiantamaton synti, synti Pyhää Henkeä vastaan -- veljen murha! Tuhannet kerrat oli hän kiittänyt Jumalaa siitä, ettei Oskar ollut elänyt kotiin tullakseen; mutta olivatpa ihmeellisiä kohtalon tiet -- toinen mies, toinen sydämetön tuhlaajapoika, oli saapunut tänne, ja jos mieli pelastaa rakkaansa nälästä ja Oskarin rikoksien seurauksista, niin hän tiesi, mitä oli tehtävä!

"Maksakoon tuhlaaja toisen tuhlaajan puolesta", hän ajatteli taaskin ja sitten hypähti ylös vuoteeltaan.

Hänen karkea luontonsa, viinan liehittelevän hornanhengen ärryttämänä, oli saanut omastatunnosta voiton, mutta kuitenkin loksahtelivat hänellä polvet yhteen, kun hän varpaillaan hiipi äitinsä kamarin ohi, ja Elinin ovelle tullessaan hän vaivoin sai hengitetyksi. Heidän puhtaat sielunsa uinuivat rukouksen suojelevassa ilmakehässä; ja tuumaillessa, mitä aamulla sanoisi, jos he tahtoisivat tietää, mistä hän sai rahat, hänen mielensä oli niin tahmautunut ja puutunut, ettei kyennyt mitään vastausta sommittelemaan.

Mutta tämä ajatus ja sitä seurannut näky, miten hänen äitinsä ja Elin tähystelisivät häntä tutkivin ja epäluuloisin katsein -- miten hän kaiken päätyttyä ja lepoa toivoessaan tapaisi heidät vaieten istumassa, tyhjää tuijottelemassa -- miltei masensi petomaisuuden, ja hänen koko ruumistaan puistatti kyyneleetön nyyhkäys. Kuitenkin jätti inhimillisen valon salama hänen synkeän sydämensä yhäti sakeampaan pimeyteen, ja kotvasen kuluttua hän jatkoi valmistelujaan.

Hänen vaivihkaa pujahtaessaan saliin nousivat ovimatolla torkahdelleet koirat ylös, oikoen sääriään ja haukotellen, ja jotteivät nuo olisi melunneet, vei hän ne ulos ja lukitsi vajaan. Sitten hän lähti talliin, joka oli jonkun matkan päässä asunnosta, satuloitsi vieraan hevosen, ja sitten vinhalla ratsuraippansa sivalluksella sai sen niuhahdellen nelistämään yön selkään. Alas laakson pohjaa pitkin lehahti jäinen tuuli, ikäänkuin olisi päivä liikahdellut aamu-unissaan, ja idän taivaalla tuntui heikko vaaleanpunerva kajastus ja läntisillä jäätiköillä hämärä heijastus sanovan, että päivänkoitto oli lähellä, mutta Magnuksen katsetta samensi viinanhöyry, eikä hän kyennyt näkemään selvästi.

Lunta ei ollut satanut vieraan tulosta asti, ja maatalon edustalle palaten Magnus painoi takaperoiset jäljet kuistilta joelle, osaksi hävittääkseen vieraan askeleet ja osaksi salatakseen omiaan taas tullessaan raskasta taakkaa kantaen ulos. Mies oli tällä aikaa jo mennyt, ja Magnus oli kuin yölintu liihoittelemassa oman talonsa ympärillä ja saalistaan ajattelemassa.

Hänen palatessaan saliin ei siellä kuulunut hivaustakaan, paitsi takassa ripisevän tuhan kahinaa ja seinäkello pimeässä raksuttelemassa säntillisiä sekunteja. Hän riisui saappaansa, jättäen jalkaansa vain lumisääryksensä, ja sitten hän nappasi nojatuolista patjan, astui vieraan ovelle ja kuunteli.

Mutta taivas samoin kuin helvettikin on joka miehen sydämessä, niin kauan kuin hänessä elämää on, ja kyyneleetön nyyhkäys palasi häneen ja vapisutti häntä kiireestä kantapäähän, hänen viime hetkessä ajatellessaan tekonsa kamalaa surkeutta. Mutta kuitenkin hän, taas hokien itselleen, ettei Jumala tehnyt mitään tässä maailmassa, ja vielä kerran vannoen: "Maksakoon tuhlaaja toisen tuhlaajan puolesta", kiersi ripaa ja aukaisi oven.

Sitten hän astahti varovasti vierashuoneeseen ja lukitsi oven jälessään.

VII.

Anna oli sillä hetkellä herännyt hirveästä unesta. Ensin huoneeseen mennessä häntä oli vaivannut se miete, että hän oli herättänyt pahoja ajatuksia Magnuksessa, ja hän oli mielessään kuvitellut, miten Magnus sanoisi, jos jotakin tapahtuisi: "Sinä sen panit päähäni, äiti." Soimaukset karkoittaakseen hän oli rukoillut anteeksi, vakuuttaen Jumalalle, ettei hän ollut kertaakaan ajatellut varkautta eikä väkivaltaa, vaan ainoastaan Eliniä ja Magnusta ja perintöä, minkä nämä olivat menettäneet hänen kiihkeytensä vuoksi, sekä, miten julmalta tuntui että näin kovat ajat koituivat hänen rakkaille lapsilleen, muiden ihmisten saadessa omakseen niin paljon enemmän kuin he tarvitsivat.

Sitten hän oli käynyt vuoteelle, ja matkamiehen ääni, joka oli kiusannut häntä kaiken iltaa muistoilla, joista hän ei tolkkua saanut, kummitteli hänen kuuluvissaan taasenkin, ja kun kynttilä oli puhallettu sammuksiin eikä hänen silmiänsä enää häirinnyt vieraan tuntemattomien kasvojen näky, niin hän huomasi, kenen ääntä se muistutti. Se ääni oli hänelle hyvin rakas, aina läheinen, Oskarin ääni, jota hän ei enää konsanaan kuulisi.

Kun tämä ajatus sydäntä sykähdyttäen välähti Annan mieleen, niin se muutti vieraan kokonaan. Hänen naurunsa herkesi olemasta julma, ja hänen sanansa, ettei hän ollut pysynyt hyvänä poikana äidilleen, kävivät liikuttaviksi. Ja ajatellessaan hänen äitiparkaansa odottamassa tuhlaajapoikaansa ja niin pian jälleen näkemässä hänet kotona ja kuvitellessaan, mikä ilo hänet valtaisi pojan sanoessa: "Äiti, äiti, tässä olen vihdoinkin, emmekä enää koskaan, koskaan eroa!" hänen sydämensä tulvi myötätuntoisuutta ja hän pahoitteli, ettei ollut kohdellut matkamiestä ystävällisemmin tämän mennessä levolle.

Sitten hän vaipui uneen, ja unetar vei hänet takaisin noihin hyviin aikoihin. Hänellä oli kaksi poikaa kotona, tumma ja vaalea; isä oli väärin rangaissut tummaa, ja tämä juro ja synkeä sielu vääryyden tuntien ei ollut sietänyt ryhtyä selityksiin, mutta vaalea tunnusti nyyhkien: "Ei sitä Magnus tehnyt, isä, vaan minä" -- ja hetkistä myöhemmin kaksi onnellista pikku päätä oli samalla alusella vieretysten, ja molemmat naureskelivat hilpeästi.

Unen vaihtelevassa kuvasarjassa oli tämä näky tuskin häipynyt, kun Anna heräsi, ollen ihan selvästi kuulevinaan Oskarin äänen huutavan: "Äiti! Äiti! Äiti!" Hän arveli vieraan unissaan huutavan, sillä porsliinikorut hänen yöpöydällään tuntuivat vielä heläjävän, mutta hänen kuunnellessaan oli kaikki hiljaista.

Sitten Magnuksen kiusauksen muisto vieri takaisin hänen mieleensä kuin ukkospilvi kirkkaalle taivaalle, ja hän kavahti ylös mennäkseen poikansa huoneeseen näkemään, että hän oli vuoteessaan.

Magnus ei ollut käynyt makuulle.

Kynttilä kädessä ja yhä yöpuvussaan Anna riensi eteissaliin, huutaen vasta puoleksi tajutun aavistelun kiihdyttämin kuiskauksin: "Magnus! Magnus!"

Ei tullut vastausta.

Hän kuunteli vieraan ovella, mutta ei rohjennut astua sisälle eikä koputtaa, vaikka luuli kuulevansa liikahtelua huoneesta.

"Magnus! Magnus!" hän kuiski taas, mutta vastausta ei kuulunut. Hän kuuli hevosen hirnumista; elukka tuntui juoksentelevan ympäri taloa kaartelemassa, ja hänen ihoaan alkoi karmia, sillä tuo ääni yössä oli kuin ruumiittoman sielun parkua. Sitten kuului kumeaa koirain haukuntaa, ja hän tunsi ne omiksi koiriksi ja tajusi, että ne oli teljetty johonkin ulkohuoneeseen. Tämä herätti uuden aatoksen, ja hän riensi ulko-ovelle katsomaan, oliko se avattu.

Ovi ei ollut lukossa!

Hän oli avata sen ja huutaa uudestaan, mutta silloin hän kuuli ääntä takaapäin. Se tuli vieraan huoneesta, ja painaessaan korvansa avaimenreiälle hän kuuli selvästi nyyhkytystä. Sisällä nyyhki joku.

Hän tunsi tuon matalan, tukahtuneen äänen. Siellä oli Magnus. Hän oli polvillaan tai pitkällään lattialla ja itki kuin sydän pakahtumaisillaan. Silloin Anna rohkeasti yritti avata ovea, mutta huomasi sen sisältä salvatuksi.

"Magnus! Magnus!" hän kuiski, mutta toinen ei vastannut.

Hän oli nyt varma siitä, että hänen aavistamansa hirmutyö oli tapahtunut. Hänen jännityksensä oli syventynyt peloksi, mutta sääli ja rakkaus voittivat kaikki muut tunteet, ja hypähtäen polvilleen yöpuvussa hän kuiskasi avaimenreiästä:

"Magnus! Magnus! Aukaise ovi! Äiti täällä vaan on! Kaikki on minun vikani, rakkaani! Päästä minut sisälle!"

Mutta tukehtunut nyyhkiminen ei keskeytynyt, eikä mitään muuta ääntä tullut vastaukseksi. Sitten hän kaiken muun vaietessa luuli ulkoa kuulevansa kulkusien kilinää. Ensimältä hän otaksui korviensa soivan, mutta kilinä kävi äänekkäämmäksi ja läheni, ja sitten koirat taas haukkuivat ulkohuoneessa.

Pelko syventyi hirmuksi, salaamisen välttämättömyys välähti hänen mieleensä, hän koputti makuuhuoneen ovelle ja huusi taas peljästynein kuiskein:

"Magnus, joku tulee. Odota, kunnes on mennyt. Älä liiku. Älä tule ulos. Sanohan vain, että kuulet minua."

Nyyhkytys taukosi, mutta Magnus ei puhunut. Sillä välin tiu'ut lähenivät lähenemistään sekä ratsuraipan viuhke, ajurin huhuilu ja pehmeässä lumessa kahlaavien juoksijain siukuminen.

"Magnus! Magnus!" huusi Anna ääneensä, viimeisenä ponnistuksena, mutta hänet pysähdytti ikkunan alta kajahtava huuto: "Hoi! hoi siellä!" ja hän nousi seisaalleen aikoen salvata ulko-oven.

Ennen kuin hän ehti sen tehdä ropsahti raipanvarsi ikkunalautaan, ääni huusi: "Jumalan rauha!" ja kiireisiä, askeleita kuului ulkoportailta. Silloin Anna kääntyi pois ja pakeni takaisin makuuhuoneeseensa.

Pukeutuessaan hän kuuli ulko-oven paiskautuvan sepo selälleen ja ihmisiä tepastelevan eteissaliin. He olivat hyvin pirteällä ja hauskalla päällä, sillä he nauroivat hilpeästi ja haastelivat kaikki yhteen suuhun, niin että talo oli täynnä melua.

Tullessaan ulos ylistuvasta hän kohtasi kyytipojan menossa kotaan keittämään kuumaa juomaa poneilleen ja palatessaan saliin hän huomasi oven ja ikkunaluukut heitetyiksi auki, päivänvalon virtaavan sisälle ja postimiehen itsensä siellä useiden matkustajain kanssa, niiden joukossa silmiään myöten turkkeihinsa kietoutuneena johtajan ja Margret Nielsenin, joka purkautui valkean karhuntaljan kierteistä esille.

"Hei!" huusi jokainen, ja postimies sanoi: "Tässä nyt viimeinkin näette meidät! Emme lumipyryltä päässeet eilen, mutta johtaja patisteli minua väenväkiseltä lähtemään matkaan, heti kun se kello eilenillalla herkesi yhdeltätoista!"

"No, emmehän toki joka päivä ole porsaan tapossa?" tuumi johtaja, ja miesten naurellessa ja silmää iskiessä kysyi Margret Nielsen:

"Ja miten on Annan laita?"

Anna seisoi sanattomana ja aavemaisen valkeana, joten johtaja huomautti: "Näymme säikäyttäneen hänet tajultaan, sillä hän toljottelee kuin haamun nähneenä. Mutta missä on Magnus?"

"Magnus? No -- jossakin, missä lie", vastasi Anna.

"Ja miten jaksaa Elin käpyseni?" tiedusteli täti Margret.

"Hän ei ole ylhäällä vielä", sopersi Anna.

"Menen herättämään hänet. Mikä on hänen huoneensa -- tämä?" ja täti Margret astui vierashuoneeseen päin.

"Ei, ei", hätääntyi Anna asettuen hänen tielleen, selkä vierashuoneen ovea vasten. "Tuo", ja täti Margret lähti Elinin makuuhuoneeseen.

"Ja nyt", uteli johtaja, iskien silmää kaikkialle ympärilleen, "mitä siitä toisesta tiedetään?"

Anna tähysteli johtajaa kauhun mykistämänä.

"Uudesta tulokkaasta? Ei taida vielä olla jalkeilla?"

"Uudesta tulokkaasta?"

"No, vieraasta, ystävästä, nimittele tuota nyt päin taikka toisin."

"Mistä ystävästä?"

"No siitäpä miekkosesta tietenkin, joka eilen illalla tuli."

Anna, joka ei ollut vielä milloinkaan totuudesta poikennut, tahtoi nyt tekaista valheen, mutta ei voinut. "En ymmärrä sinua, johtaja", hän virkkoi heikosti.

"No --!" kummasteli johtaja ja lisäsi sitten ikäänkuin toisiin mietteisiin johtuen: "Arvelin, ettei hän tahtonut säikytellä sinua, oltuaan niin kauan poissa ja kuolleeksi luultuna. Mutta ettekö vielä tiedä, kuka hän on?"

Anna vapisi ja vastasi: "Kenestä puhut, Oskar Nielsen?

"Pitkästä vaaleanverevästä pujopartaisesta miehestä, joka yöksi poikkesi tänne."

Anna oli nyt sanattomana kauhusta, ja hänen vaitiolonsa väärin ymmärtäen, kävi seurue äkkiä vakavaksi. "Olisiko hän voinut lumipyryssä eksyä tieltä?" huomautti joku. "Mutta hän tunsi tyyten paikat ja olisi side silmilläkin löytänyt perille", väitti toinen. "Oli sentään niin kamala yö", tuumi kolmas. "Lepomajalle asti hän ainakin pääsi." "Mutta poika tuossa sanoi, ettei hän koskaan löytäisi matkansa perille."

"Tämähän on arveluttavaa", huudahti johtaja. "Ministeri tahtoi häntä yöpymään hallitustaloon, mutta hän näytti olevan niin kiihkeä näkemään sinua --"

"Näkemään _minua_!" toisti Anna.

"Tietenkin, noin kauan poissa oltuaan. Merkillistä! peräti merkillistä! Mutta tarkoitatko todellakin, ettei ketään matkustajaa ole eilisiltana tänne saapunut?"

Anna epämääräisesti uumoili johtajan viittausten merkitystä, ja äskeisen hetken hirmu syventyi yhä kauhistuttavammaksi. Mitä oli Magnus tehnyt kiihkonsa ja toivottomuutensa sokeudessa? Mutta vielä näinkin ollen oli hänen poikansa pelastus voitolla kaikista muista tunteista, ja hän oli kieltämäisillään matkamiehestä mitään tietävänsä, kun ovi avautui takana ja ääni lausui hänen olkansa yli:

"Kyllä, eräs matkustaja _saapui_ tänne eilisiltana, mutta hän läksi jo varhain aamulla pois."

Puhuja oli Magnus, ja kääntyessään häntä katsomaan Anna hengähti syvään ja huojentuneesti, sillä hän tiesi poikansa sanovan totta. Magnuksen kasvot olivat, sen jälkeen kun hän ne viimeksi näki, salaperäisesti ja ihmeellisesti muuttuneet. Epätoivon synkkä röyhkeys oli kadonnut, jokin oli luonut valoa hänen sielunsa pimeyteen, ja hän näytti mieheltä, joka oli palannut Jumalan kasvojen edestä.

"Mutta tämä on yhä merkillisempää", kummasteli johtaja. "Tiedettiin hänen ottaneen suuret summat rahaa pankista, ja jokainen arveli hänen aikovan huutokaupassa ostaa tämän maatilan."

"Niin", virkkoi täti Margret, Elinin makuuhuoneesta tullen, "antaakseen vanhalle äidilleen."

Ja silloin kuultiin Elinin lempeän äänen kysyvän: "Onko ruununvouti vielä tullut?"

"Kuka ruununvoutia kysyy?" vastasi ruununvouti itse astuen esille sinä hetkenä.

"Se herra antoi minulle tämän lompakon eilen illalla ja pyysi minua jättämään sen teille ennen huutokaupan alkua."

"Ei se kuitenkaan minulle ole", huomautti ruununvouti, joka oli ottanut lompakon pöydältä ja sen avattuaan luki, mitä oli kirjoitettuna siitä ensimmäisenä tipahtaneelle paperilapulle: "'Elinille, Oskarin tyttärelle, Kristian Kristianssonilta'."

"Lahja Elinille, kenties", tokaisi johtaja.

"Tuhannen kruunun seteli!" huusi ruununvouti.

Seurueen iloisuus alkoi puhjeta äänekkäiksi onnitteluiksi, mutta ruununvouti komensi, yhä availlessaan lompakon lokeroita: "Odottakaahan! Täällä on enemmänkin -- paljoa enemmän! Yksi -- kaksi -- kolme -- viisikymmentätuhatta -- toinen -- ja vielä -- ja --" sitten kuului nopeaa paperien kahinaa ja ilahtunut huudahdus: "Kaksisataatuhatta kruunua!"

"Juuri sama määrä, minkä hän otti pankista!" sanoi johtaja.

"Suutele minua, käpyseni!" huusi täti Margret.

"Minua myös, lapseni", huusi johtaja.

Anna näytti huumaantuneelta, ja Magnus olisi kuin halunnut vajota maan alle. Mutta johtaja pakisi nauraen ja huudahdellen.

"Nyt käsitän koko jutun. Hän on antanut tytölle rahat, mutta jättänyt tämän ystävien ja sukulaisten neuvottavaksi, mitä niillä tehdä."

Elinin sinisilmien yhä hämmästyneinä tuijotellessa johtaja suuteli häntä toistamiseen ja kysyi: "No kenen luulet jättäneen sinulle tämän suuren omaisuuden, pienokainen?"

"Kristian Kristianssonin", vastasi tyttö.

"Kyllä niin. Mutta etkö tiedä, kuka Kristian Kristiansson on? Et sinäkään, Anna?"

Anna vapisi kaiken tajuamaisillaan. "Kuka?" hän kysyi, mutta pikemmin huulillaan kuin äänellään.

"No, Oskar -- poikasi Oskar, joka ei olekaan kuollut, ja joka on tullut antamaan korvausta jokaiselle! Tiesinhän aina, että kummipojassani oli hyvä pohja!"

Totuus leimahti Annalle pyörryttävänä riemuna -- riemuna siitä, että hänen poikansa oli elossa, riemuna siitä, että hän oli tullut kotiin ja osoittanut hänen luottamuksensa oikeaksi, riemuna siitäkin, vaikka tuskansekaisena, että hän oli jälleen poistunut, joten ei voinut enää tulla pulaa hänen ja Magnuksen välillä. Rukous uhkui hänen sydämestään ja häntä halutti laskeutua polvilleen.

"Poikani!" hän lausui hengähtämättömänä kuiskauksena.

"Isäni!" huudahti Elin hellyydellä, mitä se sana ei konsanaan ennen ollut hänessä herättänyt.

Seurue rupatteli ja laverteli taaskin, mutta nuo kaksi naista -- vanha ja nuori -- hakivat katseillaan Magnusta. Tämä seisoi taampana, lujat kasvot lopen sortuneina ja sulaneina. Totuus ei vasta nyt ollut hänelle ilmennyt. Se oli tullut kuin sokaiseva salaman isku, oitis kun hän oli astunut vierashuoneeseen ja huomannut, että Jumala lopultakin teki jotakin tässä maailmassa lastensa hyväksi.

"Äiti -- Elin!" hän änkytti ja avasi sylinsä heille.

"Tässä se ihme oli, vai mitä?" sanoi tyttö.

Ja siinä se oli tosiaan.

* * * * *

Huutokauppaa ei Thingvellirissä sinä päivänä toimitettu, ja kun kellot soivat jumalanpalvelukseen, niin koko joukko lähti kirkkoon. Pieni puinen kirkko oli täynnä sanankuulijoita, kun uudenvuodenpäivänä maamiehet olivat perheineen ratsastaneet kirkolle joka taholta ympäristöltä. He istuivat paksuissa rukkasissaan ja huopatöppösissään ja höyryävän hengityksensä huurussa, joka ulottui oven suusta aina alttaripöydän ristikkoon asti, lavitsoilla kahdeksannurkkaisen saarnastuolin ympärillä, vieläpä kaiken rojun, lautatavaran ja lihatynnörien seassa, joita oli talveksi sullottu lehterille.

Johtaja oli siellä, hyvin äänekkäänä veisuussaan, asetellen taululle virsien numerot; Elin myös ihmettely viattomissa sinisilmissään vielä päilymässä; Anna tyyntyneen onnellisena ja sydän kiitollisuutta kumpuilevana ja (ihmeellisintä kaikesta) Magnus itse, muuttuneena ja nöyrtyneenä miehenä.