Part 32

He olivat nyt vieläkin erinäköisemmät kuin konsanaan. Vanhemman ankarat piirteet, tumma vanunut parta, matala pystyotsa, jonka yläpuolella raudanharmaa tukka törrötti, ja nuoremman kirkkaat ruskeat silmät, hienot kasvot, kaareva otsa ja vaaleat, taapäin kammatut silkinhienot kiharat -- siinä kaksi melkein täydellistä vastakohtaa.

Kristian Kristianssonia järisytti tämä ensi kohtaus veljen kanssa -- veljen, jolle hän oli tehnyt vääryyttä ja jonka oli syössyt turmioon, mutta hän koetti pysytellä tyynenä ja ottaa selville, miten turvallista olisi ilmaista itsensä sitten kun aika joutuisi.

"Olette erittäin ystävällinen, kun luovutatte minulle huoneenne", hän alkoi.

"Mitäpä tuo sen vertainen --" vastasi Magnus.

"Ja ehkä pitäisi minun kertoa, millä asialla olen täällä."

"Miten haluatte, herra -- miten itse haluatte."

"No siis -- totta puhuen tulin huomisaamuiseen huutokauppaan. Satuin kuulemaan siitä vasta eilen Reykjavikissa, jonne saavuin edellisenä päivänä 'Lauralla'."

"Sekö se teidät tänne toikin?"

"Se se oli. Olen ollut ulkomailla viisitoista vuotta ja koonnut siellä jonkun verran omaisuutta, ja nyt tulin kotimaahan kiinnittämään sitä johonkin. Tiesin, että tämä on tuottava maatila --"

"Parempaa ei ole koko Islannissa, jos sitä vaan onni suosisi, ja jos teillä on riittävästi varoja lunastaa se maineen mantuineen --"

"Luulisin olevan -- minulla on taskussani kylliksi rahoja koko maatilan hinnaksi ja vielä jäämäänkin. Mutta pahoittelen teidän asemaanne, ja jos mielestänne tuntuu kiusalliselta kuulla minun näin haastelevan --"

Magnus oli vääntelehtinyt tuolissaan kuin sekä henkistä että ruumiillista levottomuutta kärsien ja remahti nyt hillittömästi nauramaan. "Ei ensinkään! Ei ensinkään!" hän hoki lasinsa täyttäen. "On hupaista kuulla, että jollakin on rahaa enemmän, kuin hän tarvitsee. Minulla sitä ei ole ollut koskaan riittävästi edes velkojeni suorittamiseen. Kuusitoista pitkää vuotta on purteni kyntänyt elämän merta, ja nyt --" jatkoi hän kohottaen lasinsa ja tyhjentäen sen -- "olen uppoamassa sen kirottuihin hyökyihin."

Kristian Kristianssonin sydänalaa hytkäytti Magnuksen naurun sointu -- kapinan ja toivottomuuden katkeran naurun -- mutta hän koetti peittää pelkoaan ja hälventää sitä reippaaksi heittäytymällä.

"Älkää olko liian masentuneena", hän sanoi. "Kukaan ei tiedä, mitä tuomisia tulevaisuudella on ihmiselle varattuna. On aimo pimeä yö ulkosalla, mutta kuitenkin kaikitenkin nousee aurinko aamulla. Sitä paitsi on onnettomuudessa aina valopuolensakin, jos vain tahdomme sen päästää näkyviimme. Elämä on suloista, ystäväni, tapahtukoon mitä tahansa."

"Arveletteko niin?"

"Tiedän sen; miksi siis istuisimme pikku okakourallisellemme?"

"Syystä että joillakuilla ei ole muualla istuinta", vastasi Magnus ja nauroi taas -- samaa oneaa, järeää naurua.

Kristian Kristiansson värähteli, mutta ponnisti vaan edelleen. "Luulette hävinneenne, mutta minä tiedän menestyneitä, jotka milloin hyvänsä ilomielin vaihtaisivat asemansa teidän kanssanne. He ovat kultansa tahi maineensa tahi molemmatkin saaneet ylitsensä syösseenä vieremänä eivätkä tiedä, mitä sillä tehdä, kenen kanssa sitä jakaa -- siten on heillä kannettavanaan vain tuollainen kuorma Kuolleen meren hedelmiä. Te ette ole siihen joutunut. Jos menetättekin tiluksenne, niin onhan teillä terveytenne, hyvä maineenne, puhdas omatuntonne ja rakkaat omaisenne jäljellä."

"Siinäpä se!" vastasi Magnus. "Tokihan ette luule minun itseäni ajattelevan? Rakkaiden omaisteni vuoksi juuri on tämä kirottu kova onni niin tukala kestää. Mitä kostun siitä tiedosta, että suojukseni ovat karitsoja täynnä, jos tulva on tullessaan temmannut ne järvelle uiskentelemaan? Puhutte kuin mies, joka ei ole milloinkaan kokenut onnettomuutta."

Kristian Kristianssonin päätä pyörrytti. "Ehkä en ole -- tai ehkä olen", hän huomautti heikolla äänellä, "mutta epätoivoa olen kokenut ja tiedän, ettei yksikään ihminen voi siinä elää. Me voimme elää ainoastaan toivossa -- ei siinä, mitä on, vaan mitä tulee -- ja jollemme jaksa uskoa pilvien pimittäessä, että maailmaa hallitsee oikeus --"

"Ja hallitseeko?" kiivastui Magnus. "Kärsiikö tässä maailmassa konna? Kuolevatko hänen lampaansa röhkään ja suistuuko hänen karjansa kalliolta alas, vai lisääntyvätkö välemmin kuin kenenkään muun? Ei, herraseni", hän jatkoi istuimellaan kääntyen, "jos mies on roisto, valmis oman isänsä rosvoamaan, niin on mahdollisuutta hänen menestymiseensä maailmassa; mutta jos hän on rehellinen mies, joka yrittää tehdä hyvää jokaiselle, niin yhtä usein on hänen työnsä hukkaan mennyttä kuin hyväksikin hänelle itselleen ja läheisilleen."

Kristian Kristianssonin vallannut pyörrytys yltyi hetki hetkeltä, mutta hän virkahti:

"Maailmalla on oma tapansa rangaista rikollisia, ja jos nämä eläessä välttyvätkin, niin on heitä kuolema aina odottamassa --"

"Kuolema?" ynähti Magnus, pyörähtäen ritisevällä tuolillaan. "Kuolema on sokea, haihatteleva hirviö, joka iskee maahan nuoret ja jättää vanhat, kaataa onnelliset ja jättää kurjat, vie viattomat ja jättää syylliset, tempaa avuttoman petetyn raukan ja jättää pettäjän! Olemmehan sen kait kaikkikin nähneet! _Minä_ olen, sen ainakin tiedän."

Magnuksen käreän äänen leimuava tulisuus oli painunut sortuneen nyyhkinnän kaltaiseksi kumeaksi kuiskeeksi. Kristian Kristiansson ei uskaltanut nostaa kasvojaan, mutta yritti selitellä:

"Jumala johdattaa kaikki hyvään loppuun. Olen sen aina havainnut. Maailman kulku saattaa olla pimeyden kiehtoma, mutta ajan pitkään se suuntautuu oikeutta kohti."

"Mitä merkitsee ajan pitkään minulle?" huudahti Magnus. "Minä olen täällä vain muutamia vuosia ja tahdon oikeutta _nyt_. Tahdon nähdä konnan kuritettuna nykyaikana, en jonkin tulevaisen sukupolven eläessä. Oikeutta, sanotte! Isäin synnit lasten päällä -- siinä ainoa oikeus mitä tässä maailmassa näen. Lapsi raukka pennittömäksi jääneenä, syystä että hänen isänsä pelasi tahi joi rahat, joita ei ansainnut -- sanotteko sitä oikeudeksi, herraseni? Minä en!"

Magnuksen kumea ääni oli taaskin sortumassa, ja syntyi tuokion äänettömyys.

"Ei, ei! Älkää sanoko, että perimme palkkamme tässä maailmassa -- kukaan meistä -- hyvät enempää kuin pahatkaan. Elämä ajaa valheeksi sen vanhan jutun -- on aina ajanut, aina ajaa. Jos olet petturi tai heittiö tai irstailija, niin saat elää ylellisyydessä ja kohota aurinkoon asti, mutta jos olet poloinen kotonaan kyyröttelevä raukka ja aherrat sormet verissä, niin sinut viskataan maantielle. Mutta mitä hyötyä puhumisesta? Paha päivä on tulossa. Tulkoonhan!"

Kristian Kristiansson ei konsanaan ennen ollut itseään tuntenut niin mitättömäksi ja kehnoksi. Ylpeyden lähteet olivat hänessä kuivillaan, ja hän oli omissa silmissään peräti alentunut arvoltaan. Veljensä edessä, joka oli kantanut hänen taakkaansa ja sen alle sortunut, hän näki olevansa viheliäinen ja surkuteltava raukka. Hän ei pystynyt nostamaan päätänsä, sillä hänestä tuntui, kuin olisi hänen häpeänsä ollut otsaansa kirjoitettuna, mutta ponnisteli jotakin sanoaksensa, ja ainoat sanat, mitä mieleensä sai, tuntuivat kieltä kirpelöivän ja kurkkua kurovan.

"En voi väitellä kanssanne", hän äännähti. "Olette kärsinyt enemmän kuin minä, ja tietenkin ovat nykyiset vaikeutenne perintöä tuhlaajaveljestänne, josta äitinne kertoi."

Magnuksen sävy muuttui oitis äitiä mainittaessa. "Vai puheli äitini taas hänestä?" hän virkkoi.

"Puhuuko hän sitten useasti samasta?"

"Liian usein, eikä näy mitään muuta ajattelevan. Hän oli perustus, jolle äiti raukka talonsa rakensi, ja se luhistui, mutta äiti siitä huolimatta pysyy kiinni hänessä."

"Jumala häntä siunatkoon!" puhkesi Kristian Kristianssonin huulilta tahtomatta.

"Jumala siunatkoon kaikkia naisia, minä sanon. He ovat aina syntisten ja kärsiväin puolella."

"He saavat korvauksensa jolloinkin -- täytyy", muistutti Kristian Kristiansson -- ajatellen huomisaamua.

"En siitä tässä tapauksessa merkkiäkään näe", vastasi Magnus. "Hän oli veljelleni paras äiti mitä miehellä konsanaankaan on ollut, ja tämä tiesi sen, mutta maksoi hänelle takaisin tylyydellä ja halveksumisella."

"Halveksumisella?"

"Miksipä muuksikaan sitä sanoisi? Hän eli ulkomailla viisi vuotta ja ainoastaan kerran kirjoitti äidilleen koko aikana. Kuitenkin oli äidillä tapana joka ilta seistä oven edustalla, kunnes posti kulki ohi, talvet, kesät, poudat, sateet, tulematonta kirjettä odotellen."

Kristian Kristianssonista tuntui, kuin olisi hänen sielunsa käpertynyt kokoon häpeästä.

"Äiti antoi sen hänelle kuitenkin anteeksi, ja kun hän kuoli -- tiedätte miten hän kuoli, senhän kaikki ovat kuulleet -- niin äiti ajatteli, että hän ei ollut mitään muuta yrittänyt tuohon kurjaan häpeään suistuessaan kuin saada kylliksi rahaa palatakseen kotiin ja sovittaakseen rikkomuksensa."

"Vai ajatteli niin?"

"Ajattelee vieläkin."

Kristian Kristiansson tunsi sydäntään tempovasti kourivan. Taaskin halutti häntä kertoa kaikki, eikä uskaltanut. "Mutta jos se olisi ollut totta", hän kysyi, -- "en sano olleen, mutta jos olisi -- jos veljenne todellakin olisi vuosikausia yritellyt ansaita rahoja yksistään velkainsa suorittamiseksi -- jos hän olisi tuonut kotiin omaisuutensa --"

Magnuksen tummat kasvot synkistyivät pahaenteisesti, ja mäjäyttäen ison nyrkkinsä pöytään hän sadatti: "Jokaisen kolikon olisi _kirous_ leimannut, ja minä olisin ne singauttanut hänelle vasten kasvoja."

Kristian Kristiansson ei tiedustanut miksi. Hän liiankin hyvin tiesi, mitä Magnus tarkoitti. Siinä silmänräpäyksessä, sellaisena mielen väläyksenä mikä tuomiopäivänä iskee syyllisen sieluun, paljastui hänen eteensä hänen elämänsä entisyys, ja alastoman eloisasti nousi siitä ilmi hirveä tosiseikka -- hänen vaimonsa haudan häväistys.

Oli mahdoton puolustautua, että tämä oli ollut vain hetken teko; että hän oli tuhannet kerrat sitä katkerin kyynelin katunut; että hän ei ollut siitä saanut hitustakaan hyötyä eikä etua ja oli henkilöllisyytensä kuolemassa kymmenen vuotta kärsinyt sen kamalaa kuritusta. Alituiseen ja yhtämittaa oli hän tyynnytellyt mieltään sellaisilla puolusteluilla, mutta ei kyennyt pettämään omaatuntoaan nyt. Minkätähden oli hän Kristian Kristiansson? Miten hänellä tuli olleeksi kaksisataatuhatta kruunua taskussaan ja miten sattuivat hänen sepitelmänsä olemaan maailmanmaineen saaneita?

Kaiken viheliäisen viisastelun ja väärän järkeilyn, joka oli hänet tällaiseksi tehnyt, maineeseen ja rikkauteen nostanut, olivat Magnuksen kauheat sanat seulaksi lävistäneet. Jäykkänä, kuolleena ja kylmänä luhistui kaikki tyhjänpäiväinen turhamaisuus, mikä oli viekoitellut häntä eteenpäin tuota hetkeä kohti, joka lupaili suurta yllätystä ja juhlallista julistusta, jolloin hän sanoisi: "Katsokaa, tässä olen; olen toteuttanut kaikki toivomukset."

Ei, hän ei voinut itseään ilmaista perheelleen huomisaamuna. Hän ei voinut itseään laisinkaan ilmaista. Kerran Kristian Kristianssoniksi koiduttuaan hän ei enää konsanaan voinut joutua Oskar Stephenssonina tunnetuksi. Noin rankaisi häntä vainaja, ja hänen vaimonsa haudan häväistys oli vain saattanut hänen itselleen tekemänsä lupauksen ainaiseksi, ja taivaassa kirjaan pannuksi valan, minkä hän oli vainajalle vannonut.

Kristian Kristianssonista tuntui, kuin olisi kaikki maailma kaikonnut hänen luotaan. Silloin tuli vierashuoneeseen Anna sanoen:

"No nyt, hyvä herra! Huoneenne on valmiina ja voitte milloin hyvänsä käydä levolle."

Magnus nousi ponille apetta laittamaan, ja äiti ja poika jäivät jälleen kahden kesken.

IV.

Tuon sydäntä tempovan hetken hämmennyksessä hän kyseli itseltään, miten saisi toteutetuksi suunnitelmansa, pelastetuksi perheensä onnettomuuksista, jollei voinut sanoa heille, kuka oli, ja vaadituksi takaisin tytärtään ja viedyksi hänet mukanaan, jollei rohjennut julistaa: "Olen hänen isänsä, hän on minun." Mutta sattuma ja jokapäiväinen sana -- nuo keksinnön ja viisauden kaksoissisarukset -- osoittivat hänelle mitä tehdä.

"Tahtoisin, että minut aamulla herätettäisiin aikaisin, emäntä, sillä luulen ruununvoudin ehättävän jo varhain."

"Ruununvoudin?"

"Olen ikään jutellut pojallenne, että aion huomisessa huutokaupassa tehdä tarjouksen maatilastanne."

"Sekö siis oli teillä tehtävänä matkanne perillä?"

"Niin, se se oli, emäntä."

Anna katseli häntä kotvan aikaa ja kysäisi sitten: "Mihin voineekaan teidänlaisenne herrasmies haluta tällaista maatilaa?"

Toinen ei vastannut, joten hän jatkoi: "Ette voi aikoa asua niin yksinäisessä paikassa, kuin Thingvellir on."

Vieläkään ei toinen puhunut mitään, ja hän lisäsi: "Tosinhan voisitte antaa vuokralle tilan, mutta tämä on laihaa maata, sen vakuutan, ja kaikki riippuu siitä, miten paljon työtä siihen pannaan."

Hän hyöri pöydän ääressä kuin ollakseen jotakin askaroivinaan. "Poikani", hän selitti, "on ainoa, joka on konsanaan kyennyt sitä kunnollisesti muokkaamaan, eikä hän omasta syystään ole lopulta vaikeuksiin joutunut, sillä Islannissa ei yksikään olisi jaksanut pysyä pystyssä hänen asemassaan."

Hän odotti toisen jotakin sanovan, mutta tämä ei tuntunut olevan halukas haastelemaan. "Eivätkä hänen vaikeutensa niin peräti vakaviakaan ole. Kahdeksantuhatta kruunua maksamattomia korkoja -- siinä kaikki kuudentoista vuoden kuluessa."

Taas hän odotti, mutta toinen yhä pysyi vaiti. "Tänä iltana täältä lähtiessään ruununvouti sanoi, että jos poikani saisi rahat ennen kello yhdeksää huomenaamulla, niin ei huutokauppaa toimitettaisi."

Kristian Kristiansson oli laskenut päänsä käden varaan ja näytti kuuntelevan tarkasti.

"Jos poikani vaan löytäisi jonkun, joka hänelle lainaisi rahat --"

Hänen äänessään oli rukoileva sointu, joka säpsähdytti häntä itseäänkin, sillä hän pysähtyi ja katsahti hermostuneesti taaksensa vieraaseen.

"Varmastikaan hän ei sitä milloinkaan katuisi, hyvä herra. Magnus ahertaisi sormensa verille joka pennin takaisin maksaakseen. Sellainen hän on ollut pojasta pitäen, ja parempain vuosien tullen ja hieman onnea mukanaan --"

Silloin juolahti uusi suunnitelma Kristian Kristianssonin mieleen ja hän peitti käsin kasvonsa sitä punnitakseen, jolloin Anna, muuttuneen liikahduksen väärin käsittäen, häkeltyi ja aloitti uudestaan.

"Tuppaudun liian vapaaksi, hyvä herra, mutta en ajattele itseäni -- ajattelen poikaani. Tavallaan olen syypää kaikkeen, mitä hänelle on tapahtunut. Hän ei sitä tiedä enkä sitä uskalla hänelle kertoa, mutta syypää olen."

Kristian Kristiansson katsahti häneen.

"Oli kokonaan minun vikani, että hänen isänsä otti kiinnityksen."

"_Teidän_ vikanne?"

"Niin, herra. Mieheni rakasti sitä poika parkaa, joka on kuolleena, mutta hän oli Islannin kuvernööri ja joka silmä oli katselemassa, että hän piti omaa huonettaan järjestyksessä, ja ilman minua hän olisi saattanut antaa lain mennä menoaan. Minä pyytelin ja rukoilin häntä, ajatellen, että kärsimään jäisimme me itse. Mutta minä vain syöksin toisen poikamme häviöön yrittäessäni toista pelastaa -- enkä pelastanut häntä."

Kristian Kristiansson painoi alas päänsä, sillä katkeruuden vedet vierähtivät tulvana hänen ylitsensä, ja Anna, arvellen hänen mieltään liikuttaneensa, pitkitti innokkaammin:

"Ja sitten tyttö, poikani tytär. Olette itse nähnyt hänet, eikä hän mielestänne kait ole palkollisen näköinen, mutta jos huutokauppa tapahtuu, niin hänen on pakko mennä palvelukseen. Tyttöjä joissakuissa maataloissa kohdellaan häpeällisesti, eikä poikani siedä sitä ajatellakaan. Enkä minäkään, sillä minä en voi olla ajattelematta tytön isää. Oli mitä tahansa muuta, hän oli herrasmies, ja kun ajattelee, että hänen tyttärensä joutuisi kenenkään rääkättäväksi --"

Annan ääni taasenkin takelsi, mutta tuokion kuluttua hän pitkitti urheasti.

"Itse olen jo vanha vaimo, eikä pikku onnettomuus enemmän tahi vähemmän enää minulle suuria merkitse. Aikani on lyhyt joka tapauksessa, ja ilomielin lähden, kun minut kutsutaan. Useimmat rakkaani ovat jo menneet -- poikani ja pojantytär ovat ainoat jäljellä -- ja jos voisin tuntea jättäväni heidät onnellisiksi ja viihdyttäviin oloihin --"

Kristian Kristiansson ei voinut kestää enempää. "Emäntä", hän virkahti, "olin lujasti päättänyt ostaa tilan -- minulla oli siihen haluuni erikoinen syy -- mutta sen sijaan lainaankin pojallenne rahat korkojen maksamiseen."

Annan silmät lennähtivät seposeljälleen hämmästyksestä, ja rukoukseensa nyt vastauksen saatuaan oli hän läkähtyä hengettömäksi. "_Teettekö_ sen, hyvä herra?" hän äännähti.

"Teen, yhdellä ehdolla."

"Ehdosta viisi, antakaahan, kun käyn ilmoittamassa hänelle."

"Ehtoni on se, että annatte tytön minulle kasvatiksi."

"Oih!"

"Minäkin olen yksinäinen, vaikk'en niin vanha kuin te, eikä minulla Englannissa ollessani ole vaimoa, ei lasta, ei äitiä, ei veljeä elämäni kumppanina. Tytön suloiset kasvot olisivat minulle siellä suurena viihdykkeenä, ja olen valmis suorittamaan nuo korot, jos annatte hänen lähteä."

Valo oli kuoleutunut Annan silmistä -- hänen päänsä oli riipuksissa.

"Antaisin teille kaikki takeet siitä, että hänestä pidettäisiin huolta. Olen rikas, eikä häneltä puuttuisi mitään."

"En minä ehtoanne tuoksi arvannut, hyvä herra", virkkoi Anna.

"Minkä tähden? Ajatteletteko tyttöä vai itseänne, emäntä?"

"Ajattelen poikaani. Niin ei ole vielä yksikään kiintynyt lapseen. Hänellä on ollut lapsi huoliteltavanaan melkein tämän syntymästä asti, ja hän pitää siitä kovin, kovin paljon. Kun se oli pienenä ja lumi niin kinostellut kuin tänä päivänäkin, niin oli hänellä tapana olallaan kantaa se kouluun, ja iltaisin sen uniseksi käydessä hän kantoi sen sylissään vuoteelle. Omaakaan lastansa hän ei voisi hellemmin rakastaa. Tämä on hänelle kuin isyyttä, eikä hänestä nyt enää isää koidu, sillä --"

Anna empi ikäänkuin yrittäen sanoa jotakin, mutta arkaili, ja sitten hän helmeilevien kyyneltensä lomasta hykäytti salaisuutensa ilmi.

"Toden sanoakseni, herra Kristiansson, hän oli ajatellut lapsen äitiä, mutta luopui tästä erään toisen hyväksi, ja äiti kuoli. Siitä päivästä saakka haaskaantuivat hänen parhaat vuotensa kuihduttavaan ikävöimiseen, kun hänellä ei ollut, ketä rakastaa. Sitten lapsi tuli, ja tuntuipa siltä kuin olisi äiti itse lähettänyt pienoisensa häntä viihdyttelemään. _Äiti_ ei voinut häntä rakastaa, sillä hän rakasti tuota toista viimeiseen asti, mutta lapsi voisi, ja tämä onkin, Jumala häntä siunatkoon, sen tehnyt!"

Kristian Kristianssonin sydäntä vihloi, mutta hän ponnisteli edelleen. "Arvelette siis, ettei hän edes tytön omaksi menestykseksi ja onneksi voisi erota holhotistaan?"

"En sitä sano; jos asia hänelle oikealla tavalla esitettäisiin --"

"Esittäkää te itse, emäntä."

"En tohdi! Hän saattaisi luulla minun ajattelevan itseäni."

"Ja jos, niin mitäpä tuosta? Eikö hänestä ole mitään se, että hänen äitinsä pelastuu kodittomaksi joutumasta, kun tyttökään kerran ei huonoille jäljille joudu? Eikä joudu -- sen takaan."

Anna mietti kotvasen ja virkkoi sitten: "Te sanoisitte meille, minne hänet viedään, mitä hänen on tehtävä, ja miten hänet aiotaan kasvattaa?"

"Aivan niin."

"Hän saisi alituiseen kirjoittaa meille ja ehkä joskus käväistä meitä katsomassa?"

"Kernaasti."

"Oikeastaan se olisi ihan kuin palvelukseen menemistä."

"Ihan."

"Mutta hänestä vain tulisi neiti eikä palkollinen?"

"Juuri niin."

"Olisitte hänelle hyvä? Jokin minulle ilmaisee, että olisitte. Ja te olisitte, olisittehan?"

"Olisin tytölle yhtä hyvä kuin jos -- kuin jos olisin hänen oma isänsä", vakuutti Kristian Kristiansson.

Anna pyyhki silmiään ja sanoi:

"En tiedä, mitä vastata -- en todellakaan tiedä, mitä vastata teille."

"Älkää minulle vastatko mitään -- puhukaa pojallenne, emäntä."

"Te lainaatte hänelle korkorahat oitis?"

"Oitis."

"Kahdeksantuhatta kruunua -- saatteko ne kokoon huomisaamuksi kello yhdeksäksi?"

"Katsokaahan", vastasi Kristian Kristiansson, vetäen lompakon povitaskustaan, "tästä riittäisi maksaa nuo korot kahteenkymmeneen kertaan. Enkä _lainaa_ rahoja pojallenne -- minä _annan_ ne hänelle, jos hän niitä vastaan luovuttaa minulle tytön."

"Eroaminen on kyllä raskasta, mutta lopultakin on yksi suu vähemmän ruokittavana, ja minun mentyäni toinen, ja sitten ehkä, päästyään rasituksistaan ja vaikeuksistaan --"

"Puhukaa hänelle -- hän on tässä", kehoitti Kristian Kristiansson, ja samassa Magnus palasi sisälle, höyryävä puukulhollinen haudetta käsissään.

Sitten Anna matalalla ja vapisevalla äänellä, tuskin uskaltaen silmiänsä nostaa hänen kasvoihinsa, kertoi pojalleen vieraan tekemän tarjouksen, etupäässä huomauttaen, mitä etua Magnukselle itselleen olisi siitä, että Elin joutuisi hyviin hoteisiin, jolloin hän, äidin päästyä levolle maan poveen, kykenisi järsivän velan kahleista vapaampana makselemaan lyhennyksiä ja voittamaan menetetyn perintönsä takaisin. Mutta pitemmälle ehdittyä hänen äänensä alkoi takeltaa ja sanat sotkeusivat, sillä Magnus tähysteli häntä rypistyvin silmäkulmin, ja viimein Anna tykkänään pysähtyi puolustellen:

"En mitään pahaa tarkoittanut, Magnus. Ajattelin vaan --"

"Ajattelit, että voisin itseni pelastaakseni uhrata Elinin, äiti", täydensi Magnus, ja noin kova sana sai Annan nyyhkien vaipumaan tuolille.

Sitten Magnus kääntyi Kristian Kristianssoniin ja sanoi: "Sulimmat kiitokset tarjouksestanne, hyvä herra, mutta veljenitytär ei ole myytävänä."

Niine hyvineen hän oli taas vilahtamaisillaan ulos, mutta silloin huudahti Kristian Kristiansson, joka värisi kiireestä kantapäähän: "Malttakaa!"

"No?"

"Olette omasta puolestanne päättänyt joutuisasti kyllä -- oletteko ajatellut ketään muuta?"

"Ketä muuta olisi tässä ajatteleminen?"

"Ensinnä äitiännekin. Jos hylkäätte tarjoukseni ja talo myydään päänne päältä huomenaamulla, niin mihin hän joutuu?"

Magnus sävähti punaiseksi, kuin olisi näkymätön käsi läimäyttänyt häntä kasvoihin.

"Entäs tyttö sitten -- oletteko sitäkään ajatellut? Onko teillä oikeus lähettää hänet palvelukseen -- jonkun juhtana ahertamaan?"

Magnus tutisi silminnähtävästi -- kulhokin tärisi hänen käsissään.

"Kaiketikin pidätte tytöstä ja olette ollut hyvä hänelle, mutta jos hän olisi oma tyttärennekin, niin hän kuitenkin olisi erillinen olento, ja varsinkaan tämänlaisessa tapauksessa ei teillä ole oikeutta puhua hänen puolestaan."

"Puhukoonpa omasta puolestaan sitten", lausui Magnus ja laskien höyryävän kulhon pöydälle hän harppasi sisäovelle ja huusi kiihtyneellä äänellä: "Elin! Elin! Elin!"

Tuossa tuokiossa pyrähti tyttö säikähtäneen näköisenä, huoneeseen, hätäillen: "Mitä nyt? Onko jotakin tapahtunut?"

"Kuulehan", aloitti Magnus, ja Kristian Kristiansson näki, että hän yritti puhua levollisesti, vaikka ääni vapisi kuin olisi hänen sielunsa kuohahdellut. "Tämä herrasmies on isoäidillesi ilmoittanut haluavansa ottaa sinut tyttärekseen ja tarjoutunut maksamaan velkani, jos suostun lähtöösi."

"Setä!" huudahti tyttö.

"Olen hänelle vastannut, että saat itse valita, ja niin saatkin, ja isoäitisi ja minä myönnymme, mitä tahansa päätätkin tehdä."

"Mutta, setä!"

"Älä puhu vielä, lapseni. On kohtuullista, että saat kuulla kaikki. Elin, minä olen sortunut mies eikä minulla enää ole kotia sinulle tarjottavana. Huomisaamuisen huutokaupan perästä en tiedä, miten isoäidillesi ja sinulle ja minulle käy, minne lähdemme ja mikä katto suojaksemme koituu. Mutta tämä herra on rikas, ja hän lupaa pitää sinusta huolta koko ikäsi, antaa sinulle kaikki, mitä tarvitset ja toivoa voit. Jos jäät minun luokseni, niin saatat joutua puutteeseen, mutta jos menet hänen matkassaan, niin et enää koko ikänäsi koe köyhää päivää."

Hänen kumea äänensä pyrki väkiseltäkin sortumaan, mutta hän kesti loppuun asti, ja sitten Anna sanoi, kyyneleet pulppuamassa silmiin niin nopeasti, että hän tuskin ennätti niitä pyyhkimään:

"Eikö tämä ole suurenmoista? Ilmetty ihme! Kuin vastaus rukoukseesi, lapseni, juuri kun olimme niin masentuneita ja alakuloisia? Tämä herra antaa meille varman vakuuden siitä, että joudut hyvään kristittyyn kotiin ja saat kunnollisen hoidon ja kasvatuksen."

Ja silloin Kristian Kristiansson itse esiin astuen lausui, vaikka sai tuskin puhutuksi sekavilta tunteiltaan, jotka hänen sieluaan järisyttivät: