Part 3

Thora oli alakuloisempi kuin konsanaan käydessään levolle toisena iltana. Hän ajatteli millaisen eron tekikään mieheen "purjehtiminen", ja millaista ihmeellistä elämää viettäisi se tyttö, joka Oskarin saisi. Hän silmäili uutta vyötään kuvastimessa, ja hänen asettuessaan sievään asentoon ihailemaan koristeltuja vyötäreitään niuhahti Päistärikkö tallissa, ja silloin hän tunsi olevansa viheliäinen ja häpeilikin hiukan.

Oskar tuli seuraavanakin päivänä, ja täti Margretin ollessa kaupungilla jossakin armeliaisuudentyössä hän istui Thoran kanssa yksinään pilkkopimeään asti, kuvaillen Englannin teattereissa näkemiään näytelmiä. Niissä oli hyvä joukko rakkautta, ja muuan esitti tyttöä, joka oli vallannut kahden veljeksen sydämen. Tytön isä oli naittanut hänet vanhemmalle, vielä lapsena, mutta heti sydämensä herättyä rakasti hän nuorempaa veljeä ja aviomies surmasi molemmat. Thora itki noita kahta lasta, jotka kykenemättään koettivat pysyä uskollisina. Sinä yönä hän uneksi olevansa Francesca, Oskar oli Paolo ja Magnus Giovanni. Uni oli tuskainen, mutta herääminen vieläkin ankeampi.

Oskar saapui taasenkin huomenissa ja soitteli useita satuaiheista sepittelemiään lauluja. Thora ei mielestään ollut milloinkaan kuullut sellaista soittoa eikä parhaalla tahdollaankaan kyennyt pidättämään naurahdusta, kun ajatteli Magnuksen huiluesityksiä. "Varmasti tulee hänestä suuri säveltäjä", sanoi hän Oskarin mentyä.

"Ehkä niin, mutta kukaan ei elä kunniasta", hymähti täti Margret.

Thora oli oppinut odottamaan Oskaria joka päiväksi, ja seuraavalla kerralla Oskar houkutteli hänet soittamaan kitaraa. Thora soitti muutamia islantilaisia lempilauluja ja lauloi ne suloisella äänellä. Hän oli kuin lumen alla kasvanut kukka, avaamassa umppujaan auringolle.

"Saapa nähdä kenet Oskar naipi?" virkahti hän, ja täti Margret vastasi:

"Jonkun englantilaisen neitokaisen, jolla on viljalti tämän maailman tavaraa eikä rahtuakaan tulevaisen." Ja silloin tunsi Thora vihlovaa kipua rinnassaan.

Eräänä päivänä tuli Oskarilta kirjelmä: "Ihana aamu! Mitä arvelisit muutaman tunnin purjehduksesta vuonolla? Tulen heti luoksenne."

He ottivat johtajan omistaman veneen ja käänsivät keulan Engeytä, kymmenen tuhannen haahkan asumaa saarta, kohti. Molemmat soutivat laiturista lähdettäessä, jotta vesi vaahtosi airojen tiessä, mutta heti näkyvistä ja kuuluvista päästyään he meloivat hiljalleen ja ajelehtivat aaltojen mukana. Meri ja taivas olivat siniset ja tyvenet kuin kaksi toisiaan heijastelevaa kuvastinta vastakkain, ja vene kuin suuri mehiläinen hymisemässä niiden välillä.

Oskar oli kuin pieni poika. Hän nauroi ja haasteli herkeämättä, jutellen kaskuja lapsuuden päiviltä. Hän ei muistaakseen ollut kovinkaan ritarillinen silloin, mutta kun Thora oikein surkeasti rukoili, niin oli hänellä tapana antaa Thoran istua kelkassaan ja he pyrähtivät ritisevää hankea alas. Oli heillä suutahtumisiakin noina aikoina, ja ihmisillä oli sananpartena: "Lasten riidasta sukeutuu monasti avioliitto." Olipa viisasta väkeä sekin!

He laskivat maihin Engeyssä ja samoilivat saaren ristiin rastiin haahkoja hakien, mutta kaikki linnut olivat tipotiessään eikä niiden tyhjissä pesissä ollut muuta jäljellä kuin joitakuita haalistuneita munia, nekin pahenneita.

"Olemme tulleet tänne liian myöhään", sanoi Oskar.

"Emmekö olekin tulleet tänne liian myöhään, Thora?" hän sanoi taasen kumartuen syrjin katsomaan häntä kasvoihin. Ja Thora, joka oli hyräillyt laulunsäveltä, sävähti äkkiä tulipunaiseksi. Heidän silmänsä säteilivät, ja he vavahtelivat kiihdyksissään.

"Jospahan voisimmekin jälleen olla lapsia!" äännähti Oskar. "Etkö sinäkin sitä soisi, Thora?"

Ennenkuin huomasikaan Thora vastasi: "Kyllä", mutta kääntyi sitten hämmentyneenä takaisin veneelle, joka oli talven pakkasissa halkeillut kapeiksi kouruiksi, ja Oskar sanoi:

"Emme voi molemmat astua samaa kourua, tiedäthän."

"Voithan ottaa minut kiinni", vastasi Thora ja juoksi nauraen pois.

Oskar syöksähti perässä ja sieppasi häntä vyöstä, ja silloin Thora kävi vakavaksi. Hetkisen kuluttua hän peitti käsin kasvonsa ja alkoi nyyhkyttää.

"Olenko loukannut sinua?" kysyi Oskar.

"Et, et! Ei se mitään ole. Minä olen tyhmä! Otapa taas kiinni!" sanoi Thora, ja temmaten Oskarilta lakin päästä hän kiiti kourujen yli ja oli hypännyt takaisin veneeseen, ennen kuin toinen saavutti.

Heidän kotiin tultuaan täti Margret kylmäkiskoisen ja miettivän näköisenä antoi Oskarille kirjeen, jonka hänen äitinsä oli jättänyt odottamaan. Se oli Magnukselta ja kuului seuraavasti:

"Rakas Oskar. -- Ilokseni olen kuullut sinun palanneen kotiin, ja soisin olleeni siellä toivottamassa sinua tervetulleeksi. Tulit oikeaan aikaan, sillä kaiketikin olet kuullut, miten hyvin minun on käynyt Thoraan nähden. Kesti kauan, kunnes sain tarttuneeksi onneeni, hän kun oli tuollainen suruton pikku tyttönen ja kun tuntui niin itsekkäältä riistää hänet isänsä kotoa, missä kaikki ovat häneen niin sydämestään kiintyneitä. Mutta nyt hänet saatuani tunnen uutta voimaa ja teen kolmen työn. On niin auvo ollakseni, ettei mikään tunnu vastukselliselta, ja olen kuin alasin, joka suuttumatta sietää raskaimmankin iskun. Mutta hartaasti haluaisin nähdä sinua, ja kirjoitankin kysyäkseni, etkö tulisi lampaiden korjuuseen ja toisi Thoraa muassasi. Täytyypä jo lopettaa, kun olemme leirillä vuoristossa ja kirjeelleni tulee aika kiire, joutua sinulle ajoissa. -- Rakastava veljesi Magnus Stephensson."

Oskar luki kirjeen ääneen, eikä Thora lopulta enää voinut selvästi nähdä häntä usmalta, joka väikkyi silmien edessä -- kuin viluinen huurupilvi, joka laskeikse laaksoon selkeänä talvipäivänä ja kätkee kimaltelevat hankitasangot. Mutta tovin kuluttua Oskar naurahti hermostuneesti:

"Lähtekäämme kaikin mokomin. Toimitan Päistärikön tänne satuloituna kello viideltä aamulla."

VII.

Seuraavana päivänä heräsi Magnus vuorilla kuutamon kalpenevassa hohteessa ja päivän ensi kajastuksessa, ja ajatteli Thoraa. Hän muisteli aina Thoraa ensiksi aamuisin herätessään ja viimeiseksi hän näki hänen kasvonsa iltaisin sulkiessaan silmänsä tähtitaivaan alla. Seitsemän vuorokautta takaperin suunnatessaan kulkunsa tuntureita kohti neljänkymmenen paimenen ja kahdeksankymmenen ponin saattueessa hänestä tuntui vaikealta kääntyä selin alamaahan, koska Thora oli siellä. Mutta seuraavan päivän sarastaessa he saavuttivat vuorenselänteen, joka erotti pohjoisen piirin eteläisestä, ja harmaassa hämyssä ja liitelevässä sumussa kohtasivat toiselta puolelta tulleet paimenet. He hoilasivat toisilleen tervehdyssanoja, vaihtoivat nuuskaa ja joivat toistensa maljat ja kääntyivät sitten kumpaisetkin takaisin omalle suunnalleen -- ja siiloin hänen mielensä kohta reipastui, kun kerran jokainen askel vei häntä takaisin Thoran luokse.

Viisi päivää Magnus ja hänen miehensä sitten samoilivat pitkin vuoristoa, keräten kesän kuluessa harhateille joutuneita lampaita. Ja joka ilta pystyttäessään telttansa johonkin suojattuun paikkaan, missä oli vettä ja ruohoa laavan ja kivenjärkäleiden lomissa, ja joka aamu noustessaan päivän ensi koitteessa hän teki sen huomion, että oli taas päivän ja taas yön lähempänä Thoraa.

Hänen ollessaan puolitiessä tulossa tuntureilta alamaalle toi joku tiedon Oskarin kotiintulosta, ja kirjoitettuaan ja lähetettyään kirjeensä hän oli onnellinen saadessaan odottaa nuorempaa veljeänsä noin pitkällisen eron perästä, mutta vielä onnellisempi ajatellessaan tapaavansa Thoran päivää aikaisemmin kuin oli tiennytkään, Oskar kun toisikin Thoran häntä kohtaamaan.

Ja nyt oli viimeinen urakkapäivä. Hän laskeutui paimenineen tuntureilta, ajaen viidentuhannen suuruista lammaslaumaa, ja miesten alkaessa jutella vaimoistaan ja rakastetuistaan hän ajatteli, että varmaankaan ei kukaan ollut koskaan ketään niin rakastanut, kuin hän rakasti Thoraa, sillä olihan maailmassa vain yksi Thora.

Aamu oli selkeä ja tyven, eikä kuulakassa ilmassa kajahdellut muita ääniä kuin lampaiden määkimistä, koirien haukuntaa ja paimenten huhuiluja laumojensa pysyttämiseksi koolla tunturien poikki riennettäessä. Mutta Magnuksesta tuntui kuin olisi maassa ja taivaassa kaikki haastanut hänelle Thorasta.

Hän alkoi aprikoida, millä tavoin kohtaus tapahtuisi, ja sen kuvitteleminen oli hänelle hyvin hauskaa. Oskar sanoisi: "Olenko tuonut hänet täydessä turvassa?" Ja sitten kietoen käsivartensa Thoran vyötäisille hän ojentaisi toisen kätensä nuorelle Oskarille ja kiittäisi siitä, että tämä oli niin varjellut suloista tyttöä, joka oli hänelle omaa sieluaan kalliimpi.

Kello kahdeksalta he pääsivät matkansa määränä olevan lammastarhan näkösälle, joka laakson pohjukassa näytti ylösalaiselta mesikakulta, ja silloin oli Magnus kenttäkiikarillaan erottavinaan muurahaiskulkuetta muistuttavan ihmisjonon lähestymässä takana aukeavaa aavikkoa pitkin. Hänen oli vaikea pysyä levollisena ajatellessaan, että Thoran täytyi olla noiden joukossa; ja kun tunnin kuluttua selvästi saattoi nähdä kaksi etunenässä nelistävää ratsastajaa, elähytti häntä varma tieto, että nämä olivat Oskar ja Thora rientämässä häntä kohtaamaan.

Kello kymmeneltä saapui Magnus seurueineen lammastarhalle, mutta sillä hetkellä hän oli aaltoilevassa ja meuruavassa lammasmeressä polvia myöten ja saattoi ainoastaan heiluttaa kättään ja yrittää huutaa tervehdyksiään. Hän huomasi olevansa kykenemätön äännähtämään, sillä hänen kurkkuaan kuroi, mutta Oskar huusi hänelle, ja hän ajatteli: "Onpa hän jo täysi mies, ja ihan aikuisen äänikin on hänellä!"

Seuraavana kolmena tuntina oli Magnuksella tulinen kiire erotellessaan lampaita ja sovitellessaan maamiesten kiistoja; mutta siinä työssään hän näki kaupunkilaisten pystyttävän telttansa ja sytyttävän nuotioitaan kattilainsa kiehuttamiseksi. "Thora on tuolla", ajatteli hän ja oli tyytyväinen.

Kello kahdeksi iltapäivällä olivat loputkin lampaat erotetut; paimenet ajoivat laumojaan eri tahoille; määkiminen, haukunta ja hoilaus oli hälvenemässä etäisyyteen, ja silloin Magnus -- ryvettyneenä, ruskettuneena ja parta ajamattomana -- kääntyi telttoja kohti.

Kaupunkilaiset olivat lopettaneet syöntinsä; nuotiot olivat haikuavina tuhkaläjinä päivänpaisteessa, ja he tanssivat kitaran säestyksellä tasaisella nurmikolla, kun Magnus astui heidän luokseen ja kysyi Oskaria, mutta katseillaan haki Thoraa. Joku ilmoitti hänelle heidän lähteneen -- lähteneen kävelylle jonnekin, ja Magnus oli iloissaan siitä, että he saisivat tavata toisensa paikassa, missä oli parempi rauha.

Varjostaen silmiään hän tähysteli pitkin laaksoa, oli kunnaiden juurella näkevinään kaksi olentoa, hyppäsi lähelle liekaan pannun hevosen selkään ja ratsasti sille suunnalle, hyräillen laulunsäveltä, sillä hänen povensa oli onnea tulvillaan.

Muutaman minuutin kuluttua hän oli varma siitä, että nuo olivat Oskar ja Thora, ja alkoi huudella heille. "Halloo!" hän huusi, mutta ei saanut vastausta. "Hei!" hihkaisi hän taasen, mutta vieläkään ei vastattu, ja kaikki oli nyt hiljaa, kuului vain hänen takanaan soinnahtelevia kitaran säveliä.

"Halloo! Halloo! Halloo!" mutta ainoana vastauksena oli hänen oman äänensä vuoristossa kiiriskelevä kaiku.

Oskar ja Thora olivat istumassa päivän puolella kalliota, joka nousi vuoren juuresta kuin musta multakeko, mutta oikeastaan oli sammuneen tulivuoren suu. Magnus arveli tietävänsä, mitä nuo olivat tekemässä -- heittelivät kiviä alas kraateriin ja kuuntelivat niiden putoamista, eivätkä sen vuoksi kuulleet hänen äänekkäitäkään huutojaan. No niin, hänpä tiesi mitä tehdä: keksitäänpä noille pikku kepponen. Hän yllättäisi heidät kapuamalla ylös kallion toista kuvetta ja äkkiä ilmestymällä heidän eteensä kuin tulivuoren aukosta nousseena.

Tässä tarkoituksessa Magnus kiersi kraaterin ja pysähtyi sen varjoisalle puolelle. Hän oli silloin hyvin lähellä yläpuolella istujia, mutta nämä eivät vieläkään kuulleet hänen tuloaan. Pudottautuen satulasta ja heittäen ohjakset hevosen kaulalle hän hiipi hiljakseen ylös ja alkoi kiivetä kallion seinämää niin äänettömästi kuin suurine saappaineen saattoi astella vierivien kivenmukulain yli. Työläintä oli pidättyä nauramasta ääneensä, kun ajatteli minkä näköisiksi nuo menisivät hänen noustessaan heidän keskelleen kuin maasta putkahtanut aave.

Nelin kontin ryömien oli Magnus hinautunut puolitiehen, kun kuuli Oskarin puhuvan ja seisahtui tarkkaamaan.

"Mutta miksi sinä suostuit?" kuului Oskar kysäisevän.

Thora ei vastannut, ja hetkisen kuluttua toisti Oskarin ääni: "Miksi, Thora?"

Vastauksena oli heikkoa sanasorinaa, ja sitten kuului Oskar lausuvan: "Isäsikö mieltä noudattaaksesi? Mutta tottahan toki sinun täytyy elää omaa elämääsi, Thora. Olkoon tytär miten kuuliainen tahansa isälleen, niin hän on sentään itsenäinen olento, ja tulee aika, jolloin hänen on lenneltävä omin siivin, kuten sanomme. Miksi siis suostuit?"

Magnus tunsi sormiensa lujemmin kouraisevan kalliota, jonka kyljessä riippui, ja kumartui eteenpäin, kuullakseen Thoran vastauksen, mutta erotti jälleenkin vain saman epäselvän mutinan, ja sitten kuului taasenkin Oskar aloittavan.

"Magnus? Epäilemättä! En sanoisi pahaa sanaa Magnuksesta -- Jumala varjelkoon! -- mutta rakkaus -- molemminpuolinen rakkaus -- on oikean avioliiton ainoana pohjana, ja jollet rakasta Magnusta -- et oikein ja totisesti, kuten sanot -- niin miksi suostuit ottamaan hänet mieheksesi?"

Magnus tunsi kallion notkuvan polviensa alla ja oli kierähtää sen juurelle. Hänen koko sielunsa tuntui kuuntelevan, mutta Thoran äänestä tuli vain nyyhkytysten keskeyttelemää kaikua.

Sitten kuului vieläkin Oskarin ääni, mutta matalampana ja hellempänä kuin ennen. "Olenpa katala saattaessani sinut itkemään, Thora! En sitä tarkoittanut, rakkaani. Mutta oletko koskaan kysynyt itseltäsi, mitä tapahtuu, jos nait Magnuksen ja sitten huomaatkin liian myöhään pitäväsi jostakusta toisesta?"

Silloin tuli Thoran itkuun toinen sointu -- sointu, joka ilmaisi niin iloa kuin suruakin, ja tietämättään kapusi Magnus ylemmäksi kallion kuvetta myöten.

"Mitä sanoit, Thora? Kerro minulle, rakas, kerro -- sanoitko jo huomanneesikin?"

Ja viimeinkin puhkesi ilmoille Thoran ääni rajussa kyynelten hyrähdyksessä: "Sinä tiedät sen kyllä, Oskar", ja sitten hän kirkaisi säikähtäneesti.

Hän oli noussut seisaalleen ja oli astumassa Oskariin päin, joka jo oli jaloillaan ja ojensi käsiään häntä kohti. Mutta hänen takanaan näki Thora Magnuksen, kamalana kasvoiltaan -- silmät tuijottavina, huulet raollaan ja rinta katkonaisesti huohottavana. Oskar kääntyi katsomaan, mitä Thora tähysteli, ja kun hän näki Magnuksen tuntui hänen koko ruumiinsa yhtäkkiä kutistuvan kokoon ja hänet valtasi avuton pienuuden tunne.

"Oletko siinä -- sinä -- tosiaan?" hän sopersi, ja hymyili surkean väkinäisesti, mutta Magnus ei häntä nähnyt eikä kuullut.

Magnus ei kuullut mitään, ei nähnyt mitään eikä tiennyt mitään tuona ensi hetkenä muuta kuin että hän, hirmuisen voimakas ja tulinen mies, oli seisomassa hornansyvän ja haudanhiljaisen kuilun partaalla kahden kanssa, jotka olivat olleet hänelle kaikkia muita rakkaimmat maailmassa, ja että he olivat hänet kurjasti pettäneet. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän havaitsi Thoran kasvoilla ilmeen, joka toi mieleen merimies Hansin, sillä tuon saman katseen hän oli nähnyt, silloin kun hän oli heittänyt miehen ilmaan ja tämä oli pudonnut selälleen. Aavemainen käsi tuntui koskettavan häntä hartioihin ja hirvittävä mieleenjohtuma poistui.

Syntyi hetken äänettömyys, jolloin ei muuta kuulunut kuin noiden kolmen nopea hengitys, ja sitten Magnus sai tukahtuneesti äännetyksi ja kävi ankarasti soimaamaan Thoraa.

"Mitä tämä merkitsee?" hän tiuskaisi. "Vasta kuusi päivää olemme olleet erillämme, ja nyt tapaan sinut tällaisena! Puhu! Etkö voi puhua?"

Mutta Thora ei voinut muuta kuin vaikeroida. Oskar oli ponnistellut tointuakseen ja astui häntä puolustamaan. "Ei Thorassa vika ole, Magnus. Vika on minun, jos kenenkään, ja jos sinulla on mitään sanottavana, niin puhu minulle."

"Sinulle!" huudahti Magnus, pyörähtäen häneen päin. "Mikä olet sinä, haluaisinpa tietää? Mies, joka kavaltaa oman veljensä! Sitäkö tekemään sinä tulit kotiin -- turmelemaan ihmisten onnen, herättämään eripuraisuutta ja särkemään kaikki? Jumalan nimessä, miksi et pysynyt siellä mistä tulitkin?"

"Magnus", vastasi Oskar koettaen pitää puoliaan, "et saa puhua minulle tuolla tavoin. Et saa haastaa kuin olisin kääntänyt Thoran rakkauden pois sinusta, sillä --"

"No mitä siis _olet_ tehnyt? Jos et ole sitä tehnyt, niin mitä _olet_ tehnyt?"

"Sillä Thora ei ole sinua milloinkaan rakastanut -- ei milloinkaan -- vaikka minua surettaa se sanoa -- suuresti surettaa. --"

"Hiiteen surkusi!" murahti Magnus.

"Ja hiiteen hävyttömyytesi!" huudahti Oskar. "Ja jollet tahdo totuutta kuulla surkutellen sanottuna, niin kuule se uhallakin -- Thoran kihlaaminen sinulle ei ole muuta kuin hänen isänsä ja meidän isämme välillä tehty kurja kauppasopimus, jolla hänet on ostettu ja myyty kuin orja."

Isku osui kohdalleen; Magnus tunsi sen todeksi; hän yritti puhua, mutta ei ensimältä kyennyt. Vihdoin änkytti hän:

"Siitä en mitään tiedä. Tiedän vain sen, että olin menossa naimisiin Thoran kanssa ja että kihlauksemme aiottiin vahvistaa kahden päivän kuluttua."

Silloin Thora virkahti hermostuneesti, väräjävin huulin ja äänin: "Ei syy ole kokonaan minun, Magnus -- tiedät sen. Muut järjestivät koko asian, eikä minulla ollut siinä mitään sanansijaa. Minulta ei kertaakaan kysytty -- ei pyydetty."

"Mutta minä pyysin sinua itse, Thora."

"Kaikki oli silloin jo sovittu ja järjestetty, Magnus."

"Mutta jos olisit ilmaissut minulle edes silloin, Thora -- jos olisit sanonut, ettet sitä halunnut -- ettet voinut minusta välittää --"

"En tiennyt siihen aikaan, Magnus."

"Et tiennyt, Thora?"

"En tiennyt, ettei se rakkaus, jota sinua kohtaan tunsin, ollutkaan oikeaa rakkautta -- että oli kokonaan toisenlaatuista rakkautta, ja että ennenkuin tyttö sitoutuu kenenkään kumppaniksi myötä- ja vastoinkäymisiin, kunnes kuolema heidät erottaa, hänen tulee rakastaa miestä kaikella sydämellään ja sielullaan ja voimallaan."

"Ja tunnetko tuonlaatuisen rakkauden nyt, Thora?" kysyi Magnus, ja Thora sopersi: "Tunnen."

Se sana oli kuin kuolinsoitto Magnukselle. Hän tuijotti tyhjään ilmaan ja huoahti: "Jumalani! Jumalani!" ja silloin Thora masentui kokonaan.

Kukaan ei toviin hiiskahtanut. Magnuksesta tuntui hirveä taistelu. Hän hoki itselleen, että lopullakin oli näillä kahdella jotakin sanottavaa puolestaan. Heillä oli puolustuksensa, oikeutuksensa. He rakastivat toisiaan eivätkä kenties voineet välttää tekoaan, kun taasen hän -- joka oli pitänyt itseään loukattuna puolena -- hän se oikeastaan olikin tiellä.

Kun Thoran itku ehtyi, niin Magnus katsahti heihin ja sanoi säälittävän ontolla ja käheällä äänellä:

"Näyttää siis kaikki olevan lopussa, eikä siihen ole apua?"

Kumpikaan ei vastannut, ja Magnus virkkoi taas:

"No, miehen sydän ei pakahdu luullakseni, joten kaiketikin saan tämän kestetyksi."

Toiset eivät vieläkään saaneet sanoiksi; sen vuoksi hän kääntyi Thoraan ja jatkoi: "Isäsi aikoo saada naimasopimuksen kirjoitetuksi meidän paluuseemme -- voitko pyytää häntä hävittämään sen?"

Thora ei vastannut.

"Sinä et voi -- tiedän, ettet voi -- isäsi ei milloinkaan sitä antaisi anteeksi -- ei milloinkaan."

Sitten hän kääntyi Oskariin. "Isällä on suunnitelmia liikekumppanuudesta -- voitko toteuttaa ne, jos minä peräydyn? -- Et? Onko mahdotonta?"

Oskar ei äännähtänyt, ja hetkisen kuluttua lausui Magnus: "Sittenpä kait on minun ensimmäisenä ryhtyminen asiaan. Mutta ehkä niin on sula kohtuuskin, koska meistä minun täytyy väistyä."

"Älä sano sitä, Magnus", huudahti Thora.

"Miksikä en? Parempi hapan totuus kuin makea valhe, Thora."

Thora loi katseensa maahan; Oskar kääntyi syrjin; he kuulivat Magnuksen askeleet kivikossa, ikäänkuin olisi hän ollut poistumassa, mutta eivät uskaltaneet katsoa, jotteivät olisi sattuneet näkemään hänen kasvojaan. Tuokion kuluttua hän seisahtui ja puhui taas:

"Ollessani tulossa alas vuoristosta uskoin meidän menevän kotiin yhdessä -- kaikki sinne yhdessä -- mutta parempi lienee, ettemme niin tee. Sitä paitsi, jos minun täytyy ensimmäisenä ryhtyä käsiksi asiaan, niin minulla on työni, jota miettiäkseni minun on oltava yksinäni."

"Mitä aiot tehdä?" kysyi Oskar.

"Luoja tiesi!" sanoi Magnus. "Hän on saanut meidät pulmaan. Hänen täytyy meidät siitä päästääkin."

He kuulivat raskaiden saappaiden töminän luisuvilla kivillä, hänen astellessaan alas rinnettä; he kuulivat hänen hypähtäessään satulaan, haastelevan hevoselleen hilpeästi; he kuulivat pitkien ohjaksien läiskähdyksen, ja sitten -- mikäli saattoivat sokaisevilta kyyneliltä -- he näkivät hänen selkä köyryssä kiitävän yli tasangon.

VIII.

Varhain seuraavana aamuna Magnus pistäysi hallitustaloon ja astui Oskarin kamariin. Hän tapasi tämän kynä kädessä istumassa kirjoituspöydän ääressä, tyhjä paperiarkki edessään ja revittyjä lappusia ylt'ympärillään, kuin olisi turhaan yritellyt kyhätä kirjettä. Veljekset tervehtivät toisiaan kankeasti ja koko keskustelun aikana kumpikaan tuskin katsoi toistaan kasvoihin.

"Tulin sanomaan sinulle", aloitti Magnus kirjoituspöydän sivuun istuutuen ja katseensa lattiamattoon kiinnittäen, "tulin sanomaan sinulle, että näen keinon -- luulen näkeväni keinon pulasta päästäksemme."

"Mikä se on?" kysyi Oskar, vakaasti tuijottaen edessään olevaan puhtaaseen paperiin.

"Siihen suunnitelmaan ei Thora kuulu ollenkaan, eikä se luo minkäänlaista varjoa sinuun; älä siis kysy mikä se on. Aion sitä huomenna koettaa, ja jos se onnistuu, niin seuraukset kohtaavat minua -- yksistään minua -- eikä siitä tule kenellekään muulle haittaa ja hankaluutta."

Oskar kumarsi päätään paperiarkkiin päin eikä virkkanut mitään.

"Mutta ennenkuin astun aikomani askeleen, tahdon saada varmuuden siitä, että tulokset ovat sen arvoisia. Siksi olen nyt tässä -- saavuin tekemään sinulle muutamia kysymyksiä."

"Mitkä ne ovat?" kysyi Oskar.

"Ne ovat hyvin arkaluontoisia ja mieskohtaisia, mutta minulla luullakseni on oikeus tehdä ne aikeitteni perustuksella", sanoi Magnus ja jatkoi lujemmalla äänellä: "ja myöskin oikeus saada niihin vastaus."

"Kysy", äännähti Oskar.

"Tahdon ensinnäkin tietää, naitko Thoran, jos saan hänet päästetyksi lupauksestaan?"

"Ihan varmasti -- jos hän minut ottaa -- kyllä."

"Muistanet eilen sanoneesi, että rakkaus -- molemminpuolinen rakkaus -- on oikean avioliiton ainoana pohjana. Kenties sen unhotin omassa asiassani, mutta en saa sitä sivuuttaa nyt. Ei siis riitä se, että Thora sinua rakastaa; sinun on rakastettava Thoraa -- sinä rakastat häntä?"

"Niin teen."

"Tunteesi on ollut lyhytaikainen -- oletko varma siitä, ettei se ole haihtuva houre?"

"Aivan varma."

"Juhlallisen askelen astuu kaksi ihmisolentoa sitoutuessaan yhteen, kuten Thora sanoi, myötä- ja vastoinkäymisiin, kunnes kuolema heidät erottaa -- et sitä pelkää?"

"En."

"Rakastat häntä aina?"

"Aina", vastasi Oskar.

"Olet ottanut lukuun kaiken, mitä se maksaa ja mitä siitä seuraa?"

"En tiedä mitään maksamisista enkä seuraamuksista, Magnus. Tiedän vain rakastavani Thoraa kaikesta sydämestäni ja sielustani ja pyhittäväni koko elämäni hänen onnelleen, jos hänet vapautat ja hän suostuu ottamaan minut miehekseen."

Magnus siirrähti tuolillaan, rykäisi ja aloitti uudelleen.

"Thora on suloinen, hyvä tyttö", hän sanoi, "paras ja suloisin tyttö koko maailmassa, mutta hän on yksinkertainen islantilaisneito eikä ole milloinkaan käynyt maansa ulkopuolella. Ei hän ole sinun kaltaisesi, ja jos hänet Englantiin viet, niin hän ei ole sikäläisten ystäviesi kaltainen. Oletko sitä ajatellut? Oletko valmis tyytymään hänen kasvatuksensa ja sivistyksensä vajavuuksiin? Kestääkö rakkautesi kaiken sen pingoituksen, mitä moinen avioliitto aiheuttaa?"

Nyt oli Oskarin vuoro rauhattomana kääntelehtiä istuimellaan. "Miksi teet tuollaisen kysymyksen, Magnus?"

"Kestääkö?" kertasi Magnus tiukemmin.

"Luulen sen todella kestävän."

"Mutta kestääkö se?" tiukkasi Magnus tuimasti.

"Kestää", sanoi Oskar.

Kotvasen vaiti oltuaan lausui Magnus tyynesti: