Part 28
"Oi niin!" huokasi piispa ovea avatessaan. "Mitä suuria olisi hänkin voinut saada aikaan, jos taivas olisi sallinut!"
"Hän voisi nyt olla vaikka toinen Kristian Kristiansson", tuumi rehtori.
"Stephen raukka!" surkutteli piispa.
"Anna parka!" säesti rehtori, ja nuo kaksi vanha ystävystä lähtivät vaivalloisesti astumaan tietään pitkin.
Tällä välin mies, josta he tietämättänsä puhelivat, kärsi itsesoimausten tuskia. Epärehellinen hanke väärän nimen avulla oli saavuttaa kansansa rakkautta ja kunnioitusta oli tukehuttamaisillaan hänet. Se oli tarpeellista, se oli välttämätöntä, sitä vaati menettelytapa, johon hänet sai ryhtymään toimi, joka toi hänet kotiin. Mutta jos ne, jotka sokeassa innostuksessaan lausuivat hänet tervetulleeksi, olisivat tienneet, kuka hän oli, miten olisikaan heidän sydämensä häntä kohtaan kylmennyt, myötätuntoisuutensa muuttunut inhoksi ja ihailunsa ylenkatseeksi!
Ilta oli Kristianssonille herkeämätöntä kärsimystä! sillä kaikki mitä tässä talossa tapahtui, vähäpätöisinkin esine, mikä hänen silmäänsä sattui, näytti olevan määrätty häntä kiduttamaan. Niin pian kuin mahdollista hän pyysi päästä levolle.
Hänet osoitettiin makuuhuoneeseen, jossa Thora ennen oli asustanut!
Tämä oli viimeinen pisara hänen kärsimystensä kalkissa. Hän oli kuin salakuoppaan pudonnut, ja hänen teki mieli sanoa: "Antakaa minulle mikä huone tahansa, kun vaan ei tätä!" Mutta hän ei uskaltanut puhua, jottei pieninkään sana olisi häntä kavaltanut.
Suljettuaan oven hän heittäytyi uunin luona seisovaan nojatuoliin ja näki taas kuin salaman välähdyksinä sarjan tähän huoneeseen liittyviä elämänsä kohtauksia. Hän ajatteli hääyötään, kun sykkivin sydämin hiipi hauskaan, kodikkaaseen morsiuskammioonsa ja vuodeuutimien takaa kuuli Thoran värähtelevän hengityksen. Hän ajatteli riemuisaa aamua, kun Thoran kalpeat kasvot päivänpaisteisina hohtivat ja aamuruskon hehku täytti huoneen, aamua, jolloin heidän lapsensa oli syntynyt. Hän muisteli synkkää päivää, kun näki vaimonsa kuolleena lepäävän, ja raskasta hetkeä, jolloin viimeisen kerran häntä silmäiltyään kätki sävellyksensä hänen arkkuunsa.
Voi surkeata ilveilyä! Voi rikottua ja mieletöntä valaa! Mutta ei sittenkään niin mieletöntä, paitsi hänen omalle loukatulle aikomukselleen, sillä nyt hän tiesi, miksi oli ottanut Kristian Kristianssonin nimen. Syyttävän omantuntonsa sokeassa tuskassa hän oli luullut tehneensä sen vain kieltääkseen itseltään maineen, minkä hänen teoksensa hänelle tuottaisivat, mutta kohtalon käsittämättömillä ja ilkkuvilla voimilla oli ankarampia tarkoituksia kuin tuo. Se tapahtui siksi, että hän Oskar Stephenssonina kuoltuaan vielä palaisi Islantiin, näkisi käytöksensä kaikki seuraukset, -- että hän, kuin paljain jaloin geysirin kuumalla pohjalla kulkien, seuraisi nuoruutensa polkuja ja hautajaisia; että elossa olevat kiduttaisivat häntä kiitollisuudella ja kuolleet muistoilla; että Jumalan vanhurskas käsi lepäisi hänen päällään raskaampana kuin konsanaan ennen ja hän saisi palkan kaikista teoistansa.
Tämän tähden oli hän ottanut Kristian Kristianssonin nimen ja voittanut sen nimen maineen. Ja hänen uuden elämänsä marttyrius oli alkamassa.
V.
Heti kun pankki aamulla avattiin, lähti Kristian Kristiansson sen johtajaa tapaamaan, ja hänet otettiin vastaan ylenmääräisen kohteliaasti.
"Saanen esittää itseni", hän aloitti.
"Aivan tarpeetonta", vastasi pankkiiri kumartaen, "koko maailma -- sanon koko maailma, herra Kristiansson, tuntee teidät."
"Olette kai saanut kirjeen pankkiiriltani Lontoosta --?"
"Sen saimme -- se tuli 'Lauran' tuomassa postissa."
"Siinä luullakseni pyydetään teitä hyväksymään nimikirjoitukseni kahteensataan tuhanteen kruunuun asti."
"Se on summan suuruus, herra Kristiansson -- kaksisataatuhatta. Jos tahdotte heti nostaa jonkin summan --."
"Tahdon tosiaan", selitti Kristian Kristiansson, ja ottaen laajan lompakon povitaskustaan hän veti esille shekkikirjan ja tarttui kynään.
"Herra Palsson", hän lausui -- pankkiiri säpsähti kuullessaan nimeänsä mainittavan, mutta sitten kumarsi ja hymyili -- "minua suuresti liikutti eräs puutteen kuvailu eilisillä ministerin päivällisillä, ja tahtoisin olla joksikin avuksi."
"Te olette hyvin jalomielinen, herra Kristiansson, ja jos voin teitä pienimmälläkään tavalla palvella, pienimmälläkään tavalla, niin käskekää vain."
"Asia koski edesmenneen maaherran perhettä -- kuulin, että he ovat velassa pankkiin ja että pankki parhaillaan panee toimeen uloshaun."
"Ikävä kyllä se on totta, mutta pankki on ollut hyvin leppeä -- hyvinkin leppeä, sanon -- oli mahdotonta odottaa enää kauemmin."
"Arvelen, että velka on korkoja kiinnityslainasta Thingvellirin majatalokartanoa vastaan ja että rahat lainasi nykyisen omistajan isä?"
"Niin on asian laita, mutta korot ovat jo pitkältä ajalta maksamatta, ja itse kiinnityskin -- itse kiinnityskin on kaikkea muuta kuin hyvä vakuus."
"Herra Palsson", sanoi Kristian Kristiansson, "jos minä maksaisin teille korot omasta kukkarostani, niin ehkäisisikö se toimenpiteen?"
Pankkiiri näkyi pidättävän henkeään. "Te olette hyvin hyvä", hän virkkoi tovin kuluttua. "Mutta korkosumma on suuri; tuskin olette sitä osannut ajatellakaan."
"Miten suuri?" kysyi Kristian Kristiansson.
"Vähintäänkin kahdeksantuhatta kruunua. Enkä missään tapauksessa enää saattaisikaan ottaa sitä vastaan. Asiat ovat jo menneet liian pitkälle. Ulosmittaus on jo toimitettu, kuulutukset huutokaupasta ovat julaistut, ja koko juttu on nyt ruununvoudin käsissä."
"Milloin tapahtuu huutokauppa?"
"Katsotaanpas", lausui pankinjohtaja vilkaisten sanomalehteen, "tämä on vuoden viimeinen päivä, ja huutokauppa on kuulutettu huomiseksi."
"Huomiseksiko jo?" huudahti Kristian Kristiansson, nousten nopeasti tuoliltaan.
"Huomenna kello 9 aamulla, herra Kristiansson."
Toinen istuutui jälleen, alkaen hypistellä kynänterää sormillaan. Sitten hän virkahti:
"Herra Palsson, olen ollut monta vuotta ulkomailla, mutta olen muistavinani, että maatiloja myydessä on Islannissa lain mukaan pidettävä kolme huutokauppaa -- kaksi ruununvoudin toimistossa ja kolmas itse maatilalla."
"Niin on, mutta onnettomuudeksi on tämä juuri kolmas -- kaksi edellistä on jo pidetty."
"Majatalon täytyy siis joutua vasaran alle joka tapauksessa?"
"Sen täytyy joutua joka tapauksessa."
"Ette luule asian olevan mitenkään autettavissa?"
"Olen varma -- ihan varma, ettei sitä voi mitenkään auttaa."
"No niin -- jos sen täytyy tapahtua, niin sen täytyy", taipui Kristian Kristiansson, ja kastaen kynänsä musteeseen hän toisti ikäänkuin jälkiajatuksena: "Korkoja on kahdeksantuhatta kruunua, niinkö?"
"Vähintäänkin kahdeksantuhatta kruunua. Lakikulunkien ja muiden kustannuksien kanssa luultavasti kymmenenkin -- niin, luultavasti kymmenen."
"Ja pääsumma on..."
"Pääsumma on satatuhatta kruunua."
"Ihmisraukat, ihmisraukat!" säälitteli Kristian Kristiansson. Hän alkoi kirjoittaa maksuosoitustaan, mutta pankkiiri jatkoi puhettaan.
"Olen pahoillani äidin tähden, herra Kristiansson, -- todellakin hyvin pahoillani äidin tähden. Hän kuuluu sukupolveen, joka on nopeasti häviämässä, mutta moni hänet kuitenkin täällä kaupungissa vielä muistaa. Hyvä äidillinen sielu -- on surkuteltavaa, että onnettomuudet ovat kohdanneet häntä näin armottomasti hänen elämänsä iltana --. Imupaperiako?"
"Kiitos!"
"Säälikseni käy poikakin -- käy tosiaan säälikseni poikakin. Oikea Ismael, herra Kristiansson -- on aina ollut ja sellaisena pysyykin -- mutta hän näkyy kerrassaan kovia kokeneen. Totta puhuen oli kartano alusta pitäen rasitettu kiinnityksillä aika lailla yli arvonsa, ja jos hän olisi luopunut ponnistuksistaan viisitoista vuotta sitten, niin olisi saattanut olla parempi hänelle itselleen, pankille ja joka miehelle. Nähtävästi hän tahtoi sen säilyttää perheen tähden, ja poloiselle on se tunnustus annettava, että hän on taistellut urhon tavalla -- onpa kylläkin taistellut urhon tavalla."
Kristian Kristiansson oli tällä välin kirjoittanut maksuosoituksensa ja repi sitä ulos kirjastaan.
"Ja on muistettava, että, kuten tekin sanoitte, hän ei itse ole kiinnitystä antanut, ja jokainen tuntee olosuhteet, joissa ensimmäinen velka tehtiin. Oi, jospa tuo vintiö veli voisi olla täällä tänään! Kun mies menettelee väärin, niin näkyy hän luulevan, että hänen rikoksensa seuraukset loppuvat hänen omaan tekoonsa, mutta ne kasvavat kuin vyöryvä lumipallo -- niin, kuin -- Kaksisataatuhatta kruunuako, hyvä herra?"
Kristian Kristiansson oli ojentanut maksuosoituksensa pankkiirille, ja tämä, korjattuaan nenälasit oikeaan asentoonsa, silmäili sen summaa.
"Tarkoitatteko todellakin, että aiotte nostaa koko summan heti, herra Kristiansson?"
"Jos suvaitsette", lausui Kristian Kristiansson.
Pankkiiri alkoi nauraa. "Tosin ei meillä ole mitään maantierosvoja -- mutta ellei rahaa tarvita kiireisiin tarkoituksiin, niin..."
"Se _tarvitaan_ kiireisiin tarkoituksiin, herra Palsson."
"Siinä tapauksessa tietysti -- kyllä -- saanko pyytää teitä odottamaan hetkisen?"
Kristian Kristianssonin maksuosoitukseen tarvittavien rahojen hankkimiseen kului puoli tuntia, ja ne tuotiin kolmena viidenkymmenentuhannen kruunun pankkisetelinä, jotka ministeri oli varta vasten allekirjoittanut, ja viitenäkymmenenä muuna tuhannen kruunun setelinä.
"Olen teitä paljon vaivannut, herra Palsson."
"Olen avuksenne mielihyvällä -- tosiaan mielihyvällä. Pahoittelen vain, ett'en kyennyt auttamaan teitä siinä toisessa asiassa. Jos olisitte tullut luokseni kaksi päivää takaperin, niin olisin lähettänyt sananviejän ruununvoudille, ja ehkä hän --"
"Kuka on ruununvoutina tässä jutussa, herra Palsson?"
"Arnesin ruununvouti. Hän asuu Borgissa."
"Kuinka etäällä on se Thingvelliristä?"
"Ainoastaan viisi kuusi penikulmaa, herra."
"Siis jokseenkin yhtä kaukana kuin täältä Thingvelliriin."
"Jokseenkin; mutta tässä maassa, jossa ei ole junia eikä maanteitä, se on useinkin pitkän päiväkauden matka."
"Aivan oikein! Jääkää hyvästi ja kiitoksia, herra Palsson!"
"Hyvästi, herra Kristiansson", vastasi pankkiiri, ja katsellen hänen jälkeensä hän ajatteli' "Mihin maailmassa tarvitseekaan hän kaksisataatuhatta kruunua heti? Ja miksi, -- sanon, miksi tahtoi hän maksaa korot Magnus Stephenssonin edestä?"
"Jumalan kiitos olen ehtinyt ajoissa!" ajatteli Kristian Kristiansson.
Ja ulos pankista astuessaan toisteli hän itselleen toivosta ja ilosta värähtäen, että sallimuksen salaperäiset voimat, jotka olivat näkyneet tehneen hänet sattuman ja erehdyksen leikkikaluksi, eivät saattaneet olla tykkänään pahat, koska ne olivat tuoneet hänet takaisin Islantiin omaistensa suurimman hädän hetkenä, jotta hän voisi tulla avuksi ja pelastaa heidät pahimman vaikeuden kohdatessa.
VI.
Aamu oli kalsea ja iloton. Synkät villamaiset pilvet ajelehtivat vuorten päällä, kylmä viima puhalteli tuikeana idästä, ja Pohjanmeri pauhasi kimakasti jylisten.
"Me saamme lunta, ennen kuin vuosi on loppunut, hyvä herra", virkkoi eräs kalastajista, jotka pankin portaiden alapäässä vilun takia tömistelivät jalkojaan ja löivät käsiään hartioihinsa.
"Ei ole hetkeäkään viivyteltävä!" ajatteli Kristian Kristiansson; "täytyy heti lähettää noutamaan hevosia ja lähteä empimättä matkalle."
Mutta ennen Thingvelliriin lähtöään oli hänellä vielä jotakin tehtävää Reykjavikissa, ja se oli tärkeintä kaikesta -- jollakin verukkeella tai tekosyyllä täytyi hänen saada nähdä tyttärensä; se olisi ensimmäinen askel hänen ryhtyessään tätä omakseen vaatimaan. Tyttö oli jo kymmenen vuotta asunut maatilalla, mutta isä otaksui hänen vielä olevan johtaja Nielsenin luona, minkä vuoksi hän suuntasi askeleensa tämän asuntoa kohti.
Johtajasta itsestään ei hänellä ollut muita tietoja kuin mitä aamiaispöydässä oli onnistunut pöytätoveriensa lausunnoista poimimaan itse ilmaisematta olevansa asiasta huvitettu -- että tämä oli elossa; että hänelle oli jäänyt vararikostaan kylliksi omaisuutta jäljelle, voidakseen pitää talonsa; että hän eli ihmisvihaajan elämää, syytellen koko maailmaa onnettomuuksistaan ja elämässä kokemastaan kurjuudesta.
Kristian Kristiansson olisi osannut johtajan talolle vaikka silmät ummessa, mutta hänen tultuaan perille näytti itse talo hänestä kumman oudolta. Ennen siro pikku huvila muistutti vähämielistä miestä, joka on menettänyt asemansa maailmassa sekä kaiken toivon ja arvonsa tunnon. Seinien valkaistu pinta oli halkeillut ja likainen, ikkunat meren henkäyksien kantaman suolatahman tahraamat, puutarha villiytynyt, kivitetty polku ruohottunut umpeen.
Eipä se juuri näyttänyt talolta, missä saattoi odottaa nuoren tytön asuvan, mutta kelloa soitettuaan hän kuitenkin kuunteli tunteakseen kevyet askeleet salista. Oven avasi vanha kuihtunut valkohapsinen akka, jonka hameen lieve oli edestä kääritty ylös. Se oli täti Margret, mutta ennen niin hieno ja pirteä pieni vanha neito näytti kuin peljästyneeltä, laiminlyödyltä kissalta, joka omistajiltaan jääneenä on unohtunut yksikseen tyhjään taloon.
Nämä olivat ensimmäiset omaistensa kasvot, mitä hän oli vielä nähnyt, ja niin vaikeata oli hänelle näytellä osaansa, että hän aivan huomaamattaan tuli maininneeksi naisen nimen, ja tämä sen kuullessaan huomattavasti säpsähti ikäänkuin tunnustellen ääntä.
"Onko teidän veljenne kotona, Margret Nielsen?" kysyi hän.
"Hän on aina kotona", vastasi nainen, "mutta ei nykyään koskaan ota ketään vastaan. Kenen sanon haluavan häntä tavata?"
"Sanokaa, että Kristian Kristiansson tahtoisi häntä puhutella."
Täti Margret, joka oli ilman silmälasejaan, näytti hetkisen kuuntelevan ikäänkuin ääntä, joka kuuluu jostakin kaukaa, ja sitten pyysi miestä astumaan sisään.
Tämä salin läpi astuessaan vuorostaan kuunteli, kuullakseen odottamansa hopeanheleän tytön-äänen, mutta kuuli vain omat askeleensa, sillä rakennus kaikui kuin holvi. Muutoksen tuottama tunne saattoi hänet hetkeksi unohtamaan käyntinsä tarkoituksen, ja astuessaan vierashuoneeseen ja nähdessään tämän ennen muinoin niin tutunomaisen suojan nyt niin erilaisena kuin mitä se hänen muistissaan oli, niin autiona, haalistuneena ja köyhyyden leimaamana (kulunut mattorääsy lattialla ja pari tiiltä särkyneinä vanhassa takassa), hän vaistomaisesti tunsi, että ne ilkkuvat voimat, jotka olivat hänen kohtaloansa hallinneet, eivät olleet johtaneet häntä tänne näkemään lastansa, vaan ainoastaan kiusatakseen häntä itseään.
Tuokion kuluttua astui johtaja sisään, vanha tuli silmissään ja vanha reipas ryhti askeleissaan, mutta karvakulu patalakki päässään ja yllään samaten kulunut puku, joka ennen oli ollut musta. Itse hän muistutti harmaata kalliota viheriässä metsikössä, joka auringon laskettua näyttää synkältä ja sumealta.
"Kuulin tulostanne, herra Kristiansson", hän lausui, "ja pitäisi minun kaiketikin kiittää teitä käynnistänne, mutta minä olen vanha mies, joka on elänyt aikansa ohi, enkä saata käsittää, minkä tähden te haluatte minua tavata."
Kristian Kristianssonilla oli verukkeensa valmiina, "Tullen Lontoosta", hän virkkoi, "ajattelin, että saattaisin kertoa teille jotakin tyttärestänne."
"Helgasta? Tunnetteko te tyttäreni Helgan?"
"Olen tuntenut hänet, mutta sittemmin ovat tiemme eronneet, ja olemme tavanneet toisemme vain kerran kymmeneen vuoteen. Kuitenkin tiedän kaiken, mikä häntä koskee, ja saatan kertoa teille, mitä on tapahtunut."
"No, mitä _on_ tapahtunut?"
"Hänestä on tullut suuri laulajatar."
"Laulajatar? Vai niin."
"Suuri oopperalaulajatar."
"Sitten hän on rikas, luulemma?"
"Niin, ehkä häntä saattaa kutsua rikkaaksikin, mutta kuuluisa hän on joka tapauksessa ja suosittu kautta koko Euroopan."
Johtaja seisoi hetkisen ääneti sauvaansa nojautuneena; sitten hän sai sanoiksi:
"No, siitä hänen äitinsä iloitsisi, sen takaan. Mutta minulle itselleni se lienee yhdentekevää. On jo kulunut kymmenen vuotta siitä, kun Helga läksi Islannista, enkä sen koommin ole saanut riviäkään häneltä. Jos hän on rikas, olen minä köyhä, eikä hän siitä välitä rahtuakaan. Sellaista minä kutsuisin tyttäreksi, joka muistaisi isäänsä, kun tämä on tullut vanhaksi ja työhön kykenemättömäksi ja on maailman murjoma. Minulla oli sellainen tytär ennen, mutta ne hänet yhdessä tappoivat -- tappoivat yhdessä, ihan niin."
Ukon ääni sortui, ja ajatellen lohduttaa häntä lausui Kristian Kristiansson, tuskin tietäen mitä puhui:
"Minä kuulin teidän surustanne, herra Nielsen."
"Milloin siitä kuulitte? Ei suinkaan Helga ole teille kertonut. Hänellä oli liiaksi paljon osaa sisarensa kuolemaan puhuakseen siitä. Tunsitteko ehkä -- niinä aikoina, joista mainitsitte -- tunsitteko tyttäreni miestä?"
"Tunsin", myönsi Kristian Kristiansson, sillä tällä sydäntä ahdistavalla hetkellä ei sitä näkynyt voivan välttää.
"Tunsittekin sitten konnan, herraseni", vastasi johtaja.
Kristian Kristian ei uskaltanut peräytyä, vaikka isku koski häntä ytimiin asti. Änkyttäen hän koetti rukoilla armahtavaisuutta. "Oskar Stephensson ei milloinkaan lakannut syyttämästä itseään osuudestaan Thoran kuolemaan, tai suremasta --"
"Kyllä on kaunista surra yhtä tytärtä viettelemällä toinen", lausui vanhus.
"Viettelemällä?"
"Niin, mitä se muuta oli? Hän ei ollut vuottakaan Lontoossa, ennen kuin houkutteli Helgan seuraamaan itseään."
"Herra Nielsen, minulla ei ole mitään oikeutta puolustaa miestä, josta puhumme, mutta Helga on teidän tyttärenne, ja jos tieto, että olette erehtynyt, tuottaa teille lohdutusta, niin saatan vakuuttaa erehtyneenne -- tiedän sen --"
"_Mitenkä_ sen tiedätte? -- eikö hän asunut samassa talossa?"
"Kuitenkin -- kuitenkin uskon sydämessäni, että, miten paljon hän lieneekin laiminlyönyt velvollisuuksiaan tytärtänne Thoraa kohtaan tämän eläessä, niin tämän kuoltua hän ainakin kunnioitti hänen muistoaan liian paljon voidakseen --"
"Oliko se muiston kunnioittamista, että hän möi oikeuden hänen hautansa häpäisemiseen ja sitten kulutti rahansa pelipöytien ääressä?"
Tuskanhiki kihoili Kristian Kristianssonin otsalla, hän oli unohtanut käyntinsä tarkoituksen, kun samassa ovi aukeni ja hän katsahti ylös, toivoen näkevänsä Elinin.
Mutta se oli taasenkin vain täti Margret, nyt pestynä ja voideltuna sekä silmälasit nenällään.
Kristian Kristiansson tarjosi tuolin vanhalle naiselle ja alkoi puhella lapsesta.
"Miehellä, josta puhumme, oli kyllä vikansa, sen Jumala tietää, mutta olisittepa kuullut hänen puhuvan teistä, herraseni, ja sisarestanne sekä tyttärestään, varsinkin pikku tyttärestään..."
"Hän puhui tyttärestään, niinkö?"
"Lakkaamatta --, näkyi häntä alituisesti ajattelevan."
"Ainakaan hän ei mitään muuta tehnyt. Jätti minut lasta elättämään eikä milloinkaan lähettänyt äyriäkään avuksi."
"Ehkä hän itse oli köyhä -- niin, tiedänkin sen."
"Mutta mitä kirjeitä hän sitten lähettelikään äidilleen, kerskuen liikkeestään ja ylhäisistä ystävistään, joita oli alkanut saada?"
Kristian Kristiansson loi katseensa alas.
"Ja kun oma liikkeeni hävisi, niin tarjoutuiko hän keventämään kuormaani?"
"Se tapahtui myöhemmin, Oskar -- sinä sotket ajat", huomautti täti Margret.
"Suusi kiinni, Margret Nielsen -- kyllä tiedän, mitä puhun. Ei, herra, kun tuo hallitustalon ilkimys joudutti minut vararikkoon enkä tiennyt, saisinko kattoa pääni päälle, niin isänpä veljen oli otettava lapsi niskoiltani."
"Magnuksen?"
"Magnus Stephenssonin, ja hänellä oli jo äitinsäkin elätettävänä."
"Elin siis on Thingvellirissä! Ja Magnus on häntä nämä vuodet kasvattanut! Siinä teki jalon työn! Ja nyt on hän aivan murtunut mies, Magnus raukka!"
"Sen ansaitseekin", lausui johtaja. "En minä häntäkään surkuttele -- hän oli kaiken pulan alkuna."
"Mutta kun kunnon mies, joka on kantanut muiden kuormat..."
"Kunnon narri, tarkoitatte. Onni tulee joka miehen luokse kerran, ja tuli hänenkin, mutta hän ei huolinut siitä. Katselkaahan tätä huonetta, herraseni. Tuskinpa uskottekaan, että pidin ennen neljää apulaista, jotka söivät ja joivat minun kanssani tässä samassa huoneessa, ja yhtenä oli Magnus Stephensson. Hänellä oli hyviä aatteita siihen aikaan, ja jos hän olisi pysynyt luonani, niin olisimme pidättäneet poissa vapaan liikkeen miehet ja hän olisi nykyään Länsi-Islannin ensimmäinen mies. Annoinpa hänelle kaikki mahdollisuudetkin siihen. Suostuin tekemään hänet liikekumppanikseni ja antamaan hänelle tyttäreni Thoran. Mutta ken liikoja toivoo, se menettää kaikki: hän loukkasi tytärtäni ja nyrpisti nenäänsä naimasopimukselle. Ja nyt hän on sortunut, mutta ei vielä ole pehmennyt. Mikä hullulla kastuu se konnalla kuivaa, ja Magnus Stephenssonista tulee pahempikin kuin vararikkoinen, ennen kuin viimeisensä veisaa."
"Herra Nielsen", lausui Kristian Kristiansson raskaasti hengittäen, "olette taaskin väärässä ja teidän pitäisi se tietääkin."
"Kuka sanoo, että olen väärässä? Ja missä kohden väärässä?"
"Luullessanne, että Magnus Stephensson itsekkyydestä noin kieltäysi naimasta tytärtänne Thoraa."
"Ellei se ollut itsekkyyttä, herraseni, niin mitä se sitten oli?"
"Itsensäkieltämistä -- ylevintä itsensäkieltämistä."
"Ohoh?"
"Thora oli huomannut rakastavansa hänen veljeään Oskaria, ja tehdäkseen tytön onnelliseksi oli Magnus valmis luopumaan hänestä veljensä hyväksi. Mutta kun naimakirja oli jo tehty ja te olitte perustanut kaikki toivonne siihen, niin hän pelastaakseen tyttärenne teidän epäsuosiostanne oli hylkäävinään hänet, vaikka häntä hellästi rakasti ja hänen sydämensä oli murtua."
Johtaja hypähti seisaalleen raju säihky silmissään. "Mutta onko tämä totta?" hän huudahti,
"Totta kuin Jumala elää."
"Keneltä sen olette kuullut?"
"Eräältä, joka olisi sen itse kertonut teille viisitoista vuotta sitten, mutta ei uskaltanut."
Johtaja kääntyi jäykästi sisareensa. "Margret Nielsen, kuuletko mitä hän sanoo?"
Täti Margret, joka hengitti kuuluvasti, nyökäytti vain päätään.
"En tiedä, mitä teille vastaan, herraseni. Jos kerrotta minulle totta, niin olen vihannut väärää henkilöä puolet ikääni. Ja puhutaankin vielä kaitselmuksesta!"
"Jumala peittää meiltä kasvonsa, johtaja. Me olemme ainoastaan hänen heikkoja lapsiaan. Hänellä on oman aikeensa ja tarkoituksensa."
"Taivaan nimessä", ähkäisi johtaja käheänä murahduksena, "mihin tarkoitukseen sokaistaan mies viideksitoista vuodeksi ja saatetaan katkaisemaan kaikki ystävyyssuhteet?"
Hän alkoi kävellä edestakaisin lattialla, tyynnyttääkseen tämän henkisen maanjäristyksen puistattamia hermojaan.
"Jos olin väärässä Magnukseen nähden, olen saattanut erehtyä Oskaristakin. Säikähdin, kun hän kirjoitti nimeni, ja sen vuoksi autoin lähettämään hänet pois Islannista. Ja nyt hän on kuollut."
Kristian Kristiansson seisoi alla päin -- hänen kurkussaan kuohahteli.
"Hänen isänsäkin on kuollut. Me riitelimme lapsistamme, ja nyt näyttää kaikki johtuneen erehdyksestä! Hän oli viisikymmentä vuotta ystäväni eikä minulla ole toista ollut. Ei saa enää vanhalla iällä vanhaa ystävää, ja kun ystävät ovat jättäneet, niin maailmassa käy yksinäiseksi. Ehkä olin liian kova Oskarillekin. Hän oli kummipoikani. Pidin pojasta kaikesta huolimatta, ja hän tuli aina katsomaan ukkoa, oitis kun astui maalle Islannissa."
Kristian Kristianssonia halutti heittää valenaamarinsa ja huudahtaa: "Ja tässä olen jälleen, kummi-isä!" mutta hän ei voinut eikä rohjennut puhua. Hän nousi mennäkseen, ja vanhus saattoi hänet ovelle.
"Tulen tänne vielä, ennen kuin lähden maasta", virkkoi hän viimeksi, "ja silloin minulla kukaties on jotakin teille sanottavaa."
Kun johtaja palasi vierashuoneeseen näyttäen samalta harmaalta, mutta nyt pilvien kiehtomalta kalliolta, niin täti Margret, joka tuskin oli hievahtanut paikaltaan, virkkoi pelästyneellä äänellä ikäänkuin aaveen nähneenä:
"Tiedätkö, kuka tuo oli?"
"Mitä tarkoitat?"
"Tuo oli Oskar Stephensson."
"Margret Nielsen, sinä olet järjiltäsi. Oskar Stephenssonhan on kuollut."
"Sitten hän on herännyt henkiin jälleen. Tuo on Oskar Stephensson niin varmasti kuin minä olen elävä nainen."
VII.
Kristian Kristiansson jätti johtajan asunnon mielenliikutuksesta hehkuen. Oi, kunpa saapuisi hetki, jolloin saisi heittää yltään kaksinaisuuden asepuvun -- jolloin saattaisi lausua omaisilleen: "Minä olen Oskar Stephensson; pitäköön maailma minua Kristian Kristianssonina, mutta ainakin teidän tulee tietää, kuka olen."