Part 27

Viisitoista vuotta oli kulunut siitä, kun hän oli jättänyt kotimaansa, mutta nyt hän oli vihdoinkin paluumatkalla, kuten aina oli toivonut ja aikonut. Halveksittuna hän oli lähtenyt maastaan, mutta palasi kaikkien kunnioittamana; hän oli lähtenyt köyhänä ja palasi rikkaana. Hän tuli takaisin tuhlaajapoikana, ei kuitenkaan kuten se tuhlaajapoika, joka palasi tyhjin käsin ja häpeänalaisena, vaan kyeten korvaamaan tekemänsä vahingon ja kuivaamaan kyyneleet kaikkien silmistä.

Olisiko väärin sallia asian tulla ilmi? Jos islantilaiset, tarkkanäköisempinä kuin tämä vanha kapteeni, tuntisivat Kristian Kristianssonin Oskar Stephenssoniksi, jota oli luultu kuolleeksi, niin rikkoisiko hän lupaustaan vastaan, jos alistuisi heidän tunnusteltavakseen? Viisitoista vuotta oli hän tuntemattomana piillyt -- eikö siinä kylliksi sovitusta? Eikö hänen tyrmänsä ovi vieläkään ollut murrettu auki? Eikö hän voisi uskoa vapautuneensa kuoleman ruumiista, jossa oli elänyt? Hän oli elänyt, hän oli kuollut, -- eikö hän saattaisi jälleen elää?

II.

Niiden kymmenen vuoden kuluessa, jolloin hän oli ollut kuin kuollut, olivat kaikki yhteysväylät häneltä suljettuina, ja satunnaisesti saamiaan sanomia lukuunottamatta oli hänellä hyvin vähän, jos ensinkään, tietoa siitä, mitä oli tapahtunut Islannissa. Ja nyt, jouduttuaan ensi kerran silmätysten henkilöiden kanssa, jotka olivat olleet keskeytymättömässä yhteydessä hänen kansansa kanssa, oli hänellä satoja kysymyksiä, joita halusi kiihkeästi tehdä: "Elääkö äitini? Miten hän voinee? Ja pikku tyttöseni -- onko Jumala hyvyydessään suonut hänen elää, vai onko kaikki työni hukkaan mennyttä?"

Mutta hän arkaili kuulla totuutta liian äkkiä ja malttoi siis mielensä, hiljaisuudessa vaanien vastausta kysymyksiin, joita ei rohjennut julki lausua. Sillävälin hän koetti huvitella kapteenin ja matkatoveriensa uteliaisuudella; nämä olivat ihan ymmällä, kun eivät saaneet selville, kuka hän oikeastaan oli, missä oli syntynyt ja mistä Kristiansson-suvusta polveutui. Oli vaarallisen hupaista, huumaavan hauskaa kuulla keskusteltavan itsestään ja mainittavan omaistensa nimiä. Välistä surkeasti häveten verukkeita, joihin tekeytymisensä hänet pakotti, hän tuskin saattoi olla tokaisematta totuutta parilla sanalla, ja toisinaan hänen täytyi hypähtää ylös paikaltaan tupakkahuoneessa ja paeta kannelle.

"Ette ole käynyt kotona aivan äskettäin, herra Kristiansson?" virkkoi kapteeni poltellessaan pitkää piippuaan päivällisen jälkeen, kun laiva kynti eteenpäin aavalla merellä.

"En aivan äskettäin, herra kapteeni", myönsi Kristian Kristiansson.

"Saattekin siis nähdä muutoksia", huomautti kauppias.

"Epäilemättä."

"Uusi perustuslaki on aikaansaanut ihmeitä Islannissa."

"Vai niin?"

"Vaihtokauppa on hävinnyt, ja raha on kaikkialla tullut liikkeen välineeksi. Ja kalastus taasen on järjestynyt ihan teollisuuden kannalle."

"Todellakin!"

"Arvostelkaa itse, hyvä herra. Entisten kannettomien veneittemme sijasta on meillä nykyään kuusikymmentä alusta, joissa kussakin on kaksikymmentä miestä ja jotka tekevät kuusipäiväisiäkin matkoja."

"Ne olivat siis kuitenkin oikeassa, jotka yhtenään väittivät, että vanha kauppajärjestelmä oli tuomittu ja että merestä oli Islannin rikkaus ammennettava."

"Olivat hyvinkin", sanoi kauppias rintaansa röyhistäen ja vetäen alas liivejään. "Jokaiselle on ollut hyötyä muutoksesta, enkä ihmettelisi, jos tapaisitte omaisenne nyt paremmissa oloissa kuin heistä erotessanne, -- jos nimittäin vielä ovat elossa."

"Jos ovat elossa", kertasi Kristian Kristiansson matalalla äänellä ja katse maahan luotuna.

"Olitteko muuten kotosalla kuvernööri Stephenin aikana, herra Kristiansson?" kysyi kapteeni.

"Olin kyllä, kotona olin silloin", vastasi Kristian Kristiansson, äänessään tuokion kestävä epävarmuus.

"Olette siis nähnyt lopun alkua. Vanha kuvernööri koki vastustaa uudistuskautta ja sai elää viimeiset päivänsä miekka päänsä päällä, mies parka."

"Eikö hän silti ollut viisas vanhus?" kysyi Kristian Kristiansson, tuskin uskaltaen ryhtyä puheisiin.

"Viisasko?" hymähti kauppias huultaan nyrpistäen. "Ei kukaan ole viisas, joka ei ota varoituksia korviinsa, ja häntä varoitettiin jos ketään. Mutta hänen poikansa ne hänestä lopun tekivät."

Kristian Kristiansson nosti sävähtäen katseensa. "Niin, todellakin hänen poikansa -- olihan hänellä muistaakseni kaksi poikaa. Mitä heistä tuli?"

"Toinen elelee vielä Thingvellirissä."

"Vai elää hän vielä?"

"Jos voi nimittää sitä elämiseksi -- mies on korviaan myöten veloissa."

"Veloissa, sanotte?"

"Niin hän aina on ollut ja aina pysyy. Mitä taas tuohon toiseen tulee -- Olaf, Erik -- mikä hänen nimensä nyt olikaan?"

"Eikö se ollut Oskar?" sopersi Kristian Kristiansson, niellen palan kurkustaan.

"Oskarhan se olikin. Teilläpä on oiva muisti! Oskar Stephensson! Hän luuli saavansa aikaan jotakin teidän alallanne, herraseni, mutta hapuili sinne ja tänne eikä toimittanut mitään elämässään, paitsi lopetti sen. Olette kai kuullut, mitä hänelle tapahtui -- sanomalehdet tekivät selvää kaikesta."

"Kuoli ulkomailla, eikö niin?"

"Ampui itsensä pelihelvetissä."

"Tuota nuorta heittiötä!" naurahti kapteeni ottaen piipun suustaan. "Minäpä otin häneltä korvausta kuitenkin. Kun hän viimeisen kerran matkusti Islannista, annoin hänen maata kuormasijalla."

"Omiaan oli konnalle", sanoi kauppias.

"Oliko hän konna?"

"Löi usein nuoren vaimonsakin aivan mustelmille."

"Sanotte hänen lyöneen vaimoaan?"

"Ainakin hän kuoli miehensä pahoinpitelystä. Ja isänsäkin hän tappoi. Sinä yönä, jolloin puikki tiehensä, hän murtautui kuvernöörin kassakaappiin ja vei sieltä kaikki mennessään."

"Kuvernöörin kassakaappiin?"

"Aivan niin! Vanhus kuoli kunnanvaivaisena."

"Kunnanvaivaisenako kuoli?"

"Ei jättänyt mitään jälkeensä, sehän merkitsee samaa. Jok'ainoa puikko talossa oli myytävä uudelle ministerille."

"Mutta liekö se totta?"

"Täyttä totta! Kaikki tuli ilmi yleisessä vaalitilaisuudessa. Kuvernööri ja vanha johtaja olivat ehdokaskilpailijoita, ja he kertoivat meille perhesalaisuudet."

"Ja siinäkö kaikki, mitä siellä kotona Oskar Stephenssonista jutellaan?"

"Kaikkiko? Ei kymmenettä osaakaan."

"No sitten jo hänen nimensäkin mahtaa olla vihattu Islannissa?"

"Vihattuko? Kirottu se on. Ei sen vuoksi, että joku välittäisi vanhasta kuvernööristä; hän on kuollut ja poistunut lahoine järjestelmineen, joita koetti ylläpitää, mutta hänen poikaansa ei kukaan voi kylliksi soimata."

"Jos hän siis olisi elänyt ja joskus palannut takaisin --?"

"-- olisi hänet armotta häädetty pois maasta."

"Aivan niin! Aivan niin!" myönteli Kristian Kristiansson, nousi oudosti liikehtien ja hoiperteli hyttiinsä.

Kauppias katsahti levottomasti hänen jälkeensä. "Kuka hitto tuo mies mahtaa olla?"

"Sitä en käsitä", sanoi kapteeni, imaisten sammunutta piippuaan.

Se oli siis mahdotonta! Oskar Stephenssonin nimeen liittyvä viha teki Kristian Kristianssonille mahdottomaksi milloinkaan paljastaa oikeata olemustaan. Hän oli luullut, että hautakumpu peittäisi hänen rikoksensa, mutta jutut ja juorut olivatkin pitäneet ne hengissä ja niitä suurennelleetkin. Sukulaistenkin yritykset noiden rikkomusten peittelemiseksi olivat vain antaneet vauhtia valheellisille parjauksille.

Islantilaiset eivät milloinkaan voineet saada tietää, että Kristian Kristiansson oli Oskar Stephensson. Jos he epäilisivät, niin hänen täytyisi teeskennellä sitä enemmän; jos he kysyisivät, niin täytyisi kieltää.

Mitä muuta oli hän toivonut? Ajatuksissaan hän aina saattoi sallia itsensä tulla tunnetuksi oikealla nimellään ja omana itsenään; mitä salaista ylpeyden ja turhamaisuuden mielikuvaa hän tietämättään olikaan vaaliskellut? Rikoksensa sovitukseen oli hän lähtenyt Islantiin. Ja sydänsopessaan oli hän ajatellut tuota hetkeä uransa huipuksi, menestyksensä korkeimmaksi täydennykseksi, voitonriemun päiväksi, jolloin hän korvaisi ystävilleen, jotka olivat häntä rakastaneet ja perin pohjin musertaisi vihollisensa, jotka olivat häntä vihanneet, ja lopulta liehuvin lipuin pääsisi päämääräänsä. Jos näin oli, niin hän oli nyt saanut oikeudenmukaisen rangaistuksen. Oskar Stephensson oli kuollut, eikä mikään eikä kukaan saattanut häntä henkiin herättää.

III.

Kristian Kristiansson muuttui yhä harvapuheisemmaksi aluksen lähestyessä määräpaikkaansa. Joka taival tiestä oli muistoja täynnä, ja ihanimmat tuntuivat katkerimmilta, onnellisimmat olivat vaikeimmat kestää. Hän seisoi laivan keulassa nähdessään ensi vilahduksen Islannista, jonka merestä kohoavat jäätiköt hurstiin verhoutuneen kummituksen tavoin sinertävän valkeina etäällä siinsivät. Ja silloin, muistellessaan niiden aikojen tenhoisia toiveita, jolloin hän ensi kerran oli nähnyt maansa sellaisena, ja kuinka monet niistä nyt olivat pirstaleiksi särkyneet, hän olisi pahoin murtunut, ellei kapteeni olisi ilmestynyt hänen taakseen ja iloisella äänellään mörissyt:

"Tuolla se on! Tuolla se on kotimaanne! Tuolla se paikka, jonka olette tehnyt kaikille tunnetuksi!"

Kristian Kristiansson palasi heti hyttiinsä eikä näyttäytynyt kannella ennen kuin seuraavana aamuna "Lauran" porhaltaessa vuonoa ylös. Silloin kauppias maihinnousuhatussaan ja -päällystakissaan alkoi osoitella hänelle nähtävyyksiä kuin muukalaiselle ainakin.

"Tuolla on vanha kaupunki, laajempana varmaankin kuin viimeksi nähdessänne. Tuo tuolla oikealla on uusi laivaveistämö ja täällä on pitaalisairaala vasemmalla kädellä. Tämä on Engey, haahkatelkkien asumasaari, oiva paikka nuoren kansan kuherrella. Tuolla keskellä kohoaa vanha tuomiokirkko, ja vasempaan siitä sijaitsee hallitustalo. Nuo uudet varastohuoneet peittävät ne nyt melkein kokonaan näkyvistä -- minä itse olen ne rakennuttanut."

"Laura" laski ankkurinsa kaupungin alapuolelle kaljaasien ja hiilialusten joukkoon, ja muistellessaan, miten hän viimeksi oli siinä seisonut, olisi Kristian Kristiansson taas helposti joutunut mielenliikutuksen valtaan, ellei häntä olisi huumannut kova touhina ympäristössään -- komentosillalta kaikuvat määräykset, köysiportaita laskevien merimiesten hoilotukset ja meluavat ihmiset, jotka pienillä veneillään olivat tulleet laivan luo, ja paraikaa kapuilivat ylös kannelle.

Kristian Kristiansson tunsi useimmat venemiehistä, vaikka he olivat nyt vanhoja, jotka ennen olivat olleet keski-ikäisiä, ne keski-ikäisiä, jotka olivat olleet nuoria, ja nuorukaiset olivat käyneet parrakkaiksi miehiksi. Mutta ei yksikään heistä tuntenut Kristian Kristianssonia nostaessaan hänelle hattuaan tai kulkiessaan hänen ohitsensa päällystön luo mennäkseen.

"Hyvää huomenta, perämies! Huomenta, kapteeni! Mitä matkustajia tällä kertaa?"

"Ei muita kuin yksi ainoa, lukuunottamatta Jon Oddssonia, mutta hänpä onkin koko joukon arvoinen -- Kristian Kristiansson!"

"Mitä! _Suuri_ Kristian Kristiansson?"

Vähemmässä kuin kolmessa minuutissa oli puolet veneistä kiitämässä viemään uutisia kaupunkiin, sillä välin kun jäljellä olevien omistajat kilvan kiistelivät Kristianssonin matkatavaroista, saadakseen kunnian kulettaa ne maihin.

"Alallanne, pojat!" komensi kapteeni. "Herra Kristiansson menee minun matkassani laivan veneessä, älkää unohtako sitä!"

Kesti runsaasti puoli tuntia, ennen kuin tämä saattoi tapahtua, sillä Kristian Kristianssonin tuli ensin karttahuoneessa tyhjentää malja kapteenin terveydeksi ja laivan onneksi. Kun he vihdoin alkoivat soutaa maihin matkalaukut kasattuina veneen keulaan ja kapteenin pakinoidessa perässä, saattoi säveltäjämme tuskin hillitä itseään muistellessaan sitä synkkää yötä, jona oli lähtenyt Islannista kenenkään hyvästelemättä, paitsi äitinsä, joka istui hänen vieressään ja piteli hänen kättään, ikäänkuin ei olisi konsanaan voinut luopua siitä.

Veneen saapuessa rantaan oli satamasillalle kerääntynyt väkeä tungokseen asti, ja Kristian Kristiansson astui maihin, näyttäen siltä, kuin olisi koettanut välttää yleistä huomiota, mutta kuitenkin varmasti tiennyt, että kaikkien katseet mitä kiinteimmin häntä seurasivat. Silloin muuan pieni lihava mies vaivaloisesti hengittäen -- Kristiansson tunsi hänet paikalla -- kumarsi syvään ja alkoi lukea jotakin pitkältä paperiarkilta.

Se oli ylistystä tulviva adressi, jonka kaupungin valtuuston puheenjohtaja tuota pikaa oli asukasten nimessä kokoonpannut. Se alkoi: "Kuuluisa maanmiehemme" ja jatkoi tervehtäen Kristianssonia miehenä, joka oli "vuosituhannen yöstä uudelleen elvyttänyt muinaisen hengen ja maineen."

Kiihdyksissään ja häpeissään, tuskin uskaltaen puhua, jottei äänen sointu häntä ilmaisisi, Kristian Kristiansson vastasi muutamilla jokapäiväisillä lauseparsilla, ja sitten, kansanjoukon kuiskaillessa: "Vaatimaton!" "Suuruuden vaatimattomuutta se on, tietäkääs!" hän koetti työntäytyä hotellia kohti.

Hän ei ollut astunut montakaan askelta, kun kohtasi valtiosihteerin virkapukuun, hattuun ja viittaan puetun nuoren miehen, joka työnsi kansanjoukon syrjään ja huohotti kuin juoksujalkaa rientänyt:

"Ministeri tervehtää ja pyytää, että kunnioittaisitte häntä saapumalla hallitustaloon vieraaksi."

Kristian Kristiansson koetti estellä, mutta kaikkien katseet olivat häneen kiinnitettyinä, ja nähdessään, että oli mahdotonta epäluulon alaiseksi joutumatta päästä pakoon, hän suostui seuraamaan miestä.

Lyhyt matka hallitustalolle oli kuin kulkua Golgatalle. Joka askel oli muistoja täynnä -- menneitten huvien, intohimojen, hilpeiden riemujen, surujen ja murhenäytelmien muistoja -- mutta näiden kimmotessa häntä vastaan yksin katukivistäkin täytyi hänen nyökäytellä päätään ja näyttää iloiselta, kun sihteeri hänen rinnallaan käyden yhtenään rupatteli, antaen selityksiä ja kuvauksia paikoista, joiden ohi he kulkivat.

"Tämä on pääkatumme, herra Kristiansson. Tuo on paras hotellimme, ja tässä kansallispankkimme. Tuo avara rakennus, jonka katolla liehuu Islannin lippu, on valtiopäivätalomme. Tuolla on vanha tuomiokirkko, ja tämä -- tämä on hallitustalo."

Häpeän painostamana, kaksinaisuudentunteen huumaamana ja vapisten ilmitulemisen pelosta Kristiansson vain myönteli: "vai niin", ja "niinkö?", kunnes saapui vanhan kotinsa eteiseen. Ja silloin, muistaessaan miten ja milloin hän siitä viimeksi oli astunut ulos -- yksinään, yön pimeydessä, arvottomana, isänsä hylkäämänä -- oli hänellä täysi työ hillitessään kovaa haluaan kääntyä pois ja paeta. Mutta samassa hänen isänsä ovi äkkiä aukeni, ja kynnyksellä seisoi toinen mies puettuna kuvernöörin virkapukuun ja käsi ojennettuna.

Kristian Kristianssonin sydän tykytti, niin että hän oli läkähtymäisillään. Mitä järjetöntä ilveilyä tosielämässä oli tämä, että hänet, joka vast'ikään oli karkoitettu pois Islannista, otettiin palatessaan avosylin vastaan? Mitä mieletöntä sokkosillaoloa kohtalon voimat hänen kanssaan leikkivät? Hän ei ollut turhaan ottanut Kristian Kristianssonin nimeä. Millä näkymättömillä siivillä olikaan kohtalo hänet verhonnut hänen niin tehdessään, ja olivatko nämä siivet peitetyt kunnian vaiko häpeän höyhenillä, palkinnon vai rangaistuksen, ilon vai surun, elämän vaiko kuoleman?

IV.

Ministeriksi tehty ruununvouti oli yhä entisensä. Hän otti Kristian Kristianssonin vastaan mitä sulavimmalla kohteliaisuudella, ilman pienintäkään merkkiä siitä, että olisi hänet tuntenut.

"Tervetuloa!" hän sanoi. "Tervetuloa Islantiin! Vaimoni on vastaanottohuoneessa -- näkemisenne on hänelle suuri ilo. Menkäämme tätä tietä, virkahuoneeni läpi, seuratkaahan minua. Älkää satuttako itseänne uuniin, vieraat toisinaan tekevät niin. Tämä on vanha rappeutunut talo, josta edeltäjäni oli vastuunalainen -- rakennutan parast'aikaa parempaa toiseen osaan kaupunkia. Ettehän ole vielä syönyt päivällistä? Sepä hauskaa! Meillä täällä ylhäällä pohjoisessa on alkuperäiset tavat vallalla, herra Kristiansson. Me syömme päivällistä puolenpäivän tienoissa, ja te tulette juuri parahiksi. Olin johtamassa hallinnollista kokousta, kun uutinen saapumisestanne ilmoitettiin minulle, ja rohkenin silloin kutsua pari virkaveljistäni aterioimaan kanssanne. Tässä on vastaanottohuone -- olkaa hyvä ja astukaa sisään."

Mutisten ainoastaan yksitavuisia sanoja vastaukseksi ministerin selityksiin Kristian Kristiansson seurasi häntä läpi talon, jonka tunsi kuin viisi sormeaan, kunnes kohtasi talon emännän ja ystävät, jotka oli kutsuttu häntä tapaamaan.

Rouva oli hänen koulunaikuinen tuttavansa, keski-ikäinen ja vakava; ystävät taas olivat kimnaasin rehtori, iäkkääksi käynyt ja raudanharmaa, ja piispa, vanha hopeahapsi. He ottivat hänet vastaan mitä suurimmalla sydämellisyydellä, mutta, kuten ministerikin, vähintäkään tunnustelun merkkiä osoittamatta.

Kristian Kristiansson kumarteli, mutta ei puhunut paljoa. Hän ei enää pelännyt tulevansa ilmi, sillä nyt hän tiesi voivansa tuntemattomana kulkea kautta koko Islannin, jos niin tahtoi; mutta hänen seisoessaan vanhassa kodissaan, lapsuutensa muistojen ympäröimänä, hänen verensä kuohui ja kurkkua alkoi kuristaa, ja hän saattoi tuskin hillitä itseään.

Hetkisen kuluttua ilmoitti palvelija päivällisen olevan valmiina, ja ministeri vei vieraansa ruokahuoneeseen. Se oli sama vanha huone, entiseen tapaan kalustettuna ja tuskin missään suhteessa muuttuneena. Mutta hänestä, joka sinne nyt astui sisään, näytti se olevan täynnä kummituksia. Yhdellä hätäisellä silmäyksellä hän näki kaiken -- tuolin, jossa isällä oli tapana istua, äidin, Magnuksen ja Thoran paikat. Ja muistaessa, että kaikki tuo oli mennyttä, että kaikki yhteys omaisten kanssa oli katkennut, että tässä vanhassa talossa asui toisia ihmisiä eikä jäljellä ollut ketään muuta kuin hän itse, jolla ei siinä ollut vähintäkään osaa, oli hänen sydämensä sykintä taas tukehuttaa hänet, ja hän istahti pöytään kuin rikoksellinen.

Mutta jos Kristian Kristiansson oli ääneti, puhui sen sijaan ministeri lakkaamatta.

"Saatte nähdä, että Islannissa tiedetään kaikki, mikä teitä koskee, herra Kristiansson -- ihan tyyten! Omasta puolestani voin sanoa, että minulla tavallisten tietolähteiden lisäksi on ollut muutamia yksityisiäkin. Poikani -- tunnette kai poikani?"

Kristian Kristiansson kumarsi.

"Poikani on uskollisesti antanut minulle tietoja, joten tulette huomanneeksi minun seuranneen kaikkia liikkeitänne. Tietysti olin pahoillani, kun hän ei ilmoittanut minulle tulostanne -- mutta ehkä hän ei tiennytkään siitä. Eikö tiennyt? Sitä ajattelinkin. Ei hän silti olisi sitä minulle kertonut, jos te olisitte tahtonut sen salata. Niels on varovaisuus itse, sitä hän on. Minun on esimerkiksi ollut mahdotonta taivuttaa häntä ilmoittamaan, kuka te olette! Kiusasin häntä -- tunnustan, että kiusasinkin. Mutta ei! 'Eihän se meihin koske, isä', hän sanoi, ja minä olin pakotettu tyytymään."

"Suuri kunnia on tullut Islannin osaksi, kun ensiksi esiinnytte omassa maassanne", sanoi rehtori.

"Niinpä tosiaan, rehtori, ja herra Kristiansson saa nähdä, ettei hänen maineensa täällä ole mikään tyhjä kupla."

"Ei löydy yhtäkään ylioppilasta, joka ei laulaisi laulujanne", vakuutti rehtori.

"Eikä yhtäkään nuorta talontyttöä, joka ei soittelisi kappaleitanne", täydensi ministerin rouva.

"Ihmeellistä!" virkkoi ministeri itse. "Kerrassaan Ilmeellistä! Mutta aina olenkin sanonut, että sävelniekka on kansainvälinen taiteilija. Muut taiteilijat -- runoilijat, esimerkiksi -- vaativat kääntäjänsä, mutta sävelniekka ei kaipaa mitään välittäjää. Hän käyttää tuota ainoata, yleismaailmallista kieltä, ja hänen puhuessaan voi koko maailma kuunnella. Oiva lahja! Miltä tuntuneekaan kuulua suurten säveltäjien joukkoon! Vaikka kenties silläkin on varjopuolensa. Mitä sanookaan runoilija? He oppivat kärsimyksistä sitä, mitä lauluissaan opettavat. Se on surullista. Lieneekö totta? Tokkohan kaikki ylevät laulut, suuret sinfoniat ja oopperat ovat luojiensa kärsimysten tuotteita, tosielämän kärsimysten, ehkä muutamassa tapauksessa synnin ja surunkin synnyttämiä. Mitä arvelette te, herra Kristiansson?"

"Jumala tiesi", sanoi Kristiansson, ja sen jälkeen vallitsi hetken hiljaisuus.

"Stephen raukka!" huudahti piispa yht'äkkiä, ja sitten kaikki kohottivat katseensa ylöspäin.

"Tulin tässä ajatelleeksi", jatkoi piispa, "että jos synti ja suru lisäisivät neronlahjaa suurta sävelteosta laatiessa, olisi eräs tässä talossa syntynyt varmaankin jättänyt jälkeensä kuolemattomia teoksia."

Kristian Kristiansson oli muiden kanssa katsahtanut ylös, ja ministeri kallistui hänen puoleensa selittämään matalalla äänellä: "Surullinen historia, herra Kristiansson -- koskee erästä edeltäjäni poikaa, jonka elämä joutui haaksirikkoon, mies paran."

"Tarkoitatte Oskar Stephenssonia?"

"Niin todellakin! Mutta miten voi olla mahdollista, että tunnette hänet?"

"Puhelimme hänestä laivalla."

"Ahaa, sehän on selvää! Hänpä muuten olikin tavallaan teidän alempi aateveljenne, hän oli soitannon johtajana Covent Gardenissa. Kamala murhenäytelmä! Tavaton häväistysjuttu! Kun kauhunviesti saapui Nizzasta, niin jokainen täällä häpesi. Sellainen tunnettu islantilainen nimi, ja entisen kuvernöörin poika! Tuntui miltei siltä, kuin Islannin kunnia olisi tahraantunut maailman silmissä. Niin erilaista, niin kerrassaan erilaista, jos vertaa siihen teidän suurenmoisen työnne loistavia tuloksia."

Kristian Kristiansson vapisi kiireestä kantapäähän, mutta sama salaperäinen vaikutin, joka ajaa karitsan koiraa kohti, pakotti hänet jatkamaan.

"Onhan hänen äitinsä kai vielä elossa?" hän kysyi.

"Anna? On kyllä, mutta siinäpä jokseenkin on kaikki mitä hänestä voi sanoa."

Kristian Kristianssonin ääni aleni ja vapisi, kun hän kysyi: "Onko hän sairaana?"

"Oli miten oli -- ainakin on hän onneton. Vanhan kuvernöörin kuoltua hän asettui asumaan Thingvelliriin toisen poikansa luo, ja tämä on taas tukalissa oloissa."

"Veloissa?"

"Niin, hän on pankille velkaa sekä pääoman että korkoja lainasta, jonka hänen isänsä oli ottanut kiinnityksellä pelastaakseen hänen veljensä vankilasta."

"Ja miten aikoo pankki menetellä hänen suhteensa?"

"Myydä hänet aivan pian puille paljaille."

Kristian Kristiansson vaipui taas äänettömään mietiskelyyn, ja kun keskustelu pöydässä jo oli kääntynyt muihin asioihin kysäisi hän yht'äkkiä:

"Eikö häneltä jäänyt lasta?"

"Keneltä? Oskar Stephenssoniltako? Jäi -- tyttö."

"Elääkö hän myös?"

"Elää, ainakin minun tietääkseni. Kuulepas, rehtori, eikö Oskarin pikku tyttö vielä elä?"

"Elää ja on terve ja reipas", vastasi rehtori.

Kristian Kristianssonin katse kävi ilmeisesti kirkkaammaksi. "Onhan tämä ainakin hyvä uutinen," sanoi hän.

Hänen muuttunut äänensä hämmästytti kaikkia niin, että he hetkeksi vaikenivat. Sitten sanoi ministeri:

"Se osoittaa hyvää sydäntänne, että otatte osaa onnettoman aateveli-vainajanne perheen kohtaloon, ja jos minulla olisi ollut vähintäkään aavistusta siitä, että halusitte kuulla tarkemmin heistä, niin olisin voinut kutsua pankkiirin tänne.

"Tapaan hänet huomenna", vastasi Kristian Kristiansson, ja sitten hän heittäen harvasanaisuutensa puheli seuraavan puolen tunnin ajan muista asioista.

Hän puhui hyvin, ja seura oli ihastuksissaan, sillä ei kukaan heistä aavistanut, että hänen eloisuutensa oli vain hermostumista ja naurunsa häpeänsekaista. Päivällisen päätyttyä piispa, joka lakkaamatta oli tarkastellut Kristian Kristianssonia, nousi ja ojensi hänelle kätensä.

"Olen erittäin onnellinen", hän virkkoi, "kun sain nähdä teidät, ja toivon, että vastakin tapaamme. En ymmärrä ensinkään musiikkia, hyvä herra, mutta minua ilahuttaa nähdä, että jalo soittotaiteilija on vain toinen nimitys jalolle miehelle, ja rukoilen Jumalaa siunaamaan teitä sekä ruumiin että sielun puolesta."

Kristian Kristiansson ei saanut vastatuksi, sillä piispan ylistys lisäsi hänen omantuntonsa tuskia uudella mielikarvaudella, ja hän vain kumartui suutelemaan vanhuksen kättä.

Piispa oli hyvillään ja liikutettuna. "Hän on kovin miellyttävä! Kerrassaan ihastuttava!" hän kiitteli pukiessaan ylleen päällysnuttua eteisessä. "Hän tuo minun mieleeni erään, jonka joskus olen tavannut."

"Niin minunkin", yhtyi rehtori.

"Tuo siro käytös, viehkeä hymyily ja ääni, joka tunkee ytimiin ja luihin --"

"Onko hän todella yhdennäköinen -- vai johtuuko vain siitä, että pöydässä puhuimme --"

"Tarkoitat onnetonta nuorta --"

"Aivan."