Part 26

Aurinko oli menossa mailleen Almanagja-tunturin kallionkärkien taa. Mustikanvarret punersivat rotkon vihertävän veden partailla, ei kuulunut illan tyynessä muuta ääntä kuin Axe-kosken solina, karjan mylvintää ja kuovin uikahteluja. Mutta sitten sekaantui rukinpyörän hyrinään ja köysikoneen siu'untaan hevosenkavioiden kumeaa kopsetta ontolta tantereelta, ja Anna alkoi kuunnella.

"Sieltä kait on posti tulossa", hän virkahti.

"Ehkä on", vastasi Magnus kääntymättä katsomaankaan tielle, joka vielä oli tyhjä rotkon mutkalle asti, missä kääntyi alaspäin tasangolle.

"Lieneeköhän kirjettä Oskarilta!"

"Miksi sellaisia arvelet, äiti? Onko hän kolmeen vuoteen vastannut kirjeeseesi? Onko hän ollut kylliksi säädyllinen vastatakseen ilmoitukseen isänsä kuolemasta? Ei!"

"Kuitenkaan en saata lakata toivomasta. Hänen täytyy nykyään tietää, että sinä olet ottanut maatilan huostaasi, ja ehkäpä hän vain odottaa lähettääkseen sinulle apua."

Magnus ei vastannut mitään, mutta köysi suhisi voimakkaammin.

"Se on totta, että hän ei tiedä kaikkea. Hän ei tiedä, että hänen isänsä ei jättänyt jälkeensä muuta kuin velan pankkiin ja että pankki on ollut niin ankara..."

"Äiti, jos te tuolla tavoin jatkatte, niin en saa koskaan tätä köyttä valmiiksi. Minä en tahdo, että kukaan maksaa minun edestäni, ja pankki saa omansa joka jouluksi, jos siinä kova työ on auttaakseen."

"Sinä raadat itsesi kuoliaaksi -- sen sinä teet, Magnus hyvä. Panit Asherin pois palveluksesta talvella, kun lumi peittää maan, vaikka hän oli niin oivallinen karjanruokkija; ja nyt kun heinä on niitettävä ja karitsat teurastettavat lasket myöskin Jon Vidalinin menemään."

"Meidän täytyy niukentaa talouttamme tavalla tai toisella, ja mitä aikaisemmin aloitamme, sitä parempi -- tiedäthän, että on liian myöhäistä säästää, sitten kun jo jauhotynnyrin pohja paistaa."

"Sellaista _sinä_ sanot niukentamiseksi -- panet kaikki palkolliset pois, joista olisi apua maantöissä, niin ettei jää jäljelle muuta kuin talontäysi akkaväkeä, josta ei mitään hyötyä lähde."

"Miten niin? Kenestä ei ole hyötyä, äiti?"

"Esimerkiksi Gudrunista. Hänhän vain lypsää lehmät aamulla, uuhet illalla, jotka molemmat askareet minä saattaisin itse tehdä ja siten säästää hänen elatuksensa ja palkkansa."

"Loruja, äiti! Sinä et ole enää kylliksi nuori noustaksesi ylös kello neljältä kesät talvet, enkä tahdo kuulla siitä puhuttavankaan."

"Sitten Maria -- hän on liian vanha kyetäkseen mihinkään. Mitä hyötyä hänestä on?"

"Maria on ollut talossa jo ennen syntymääni, emmekä saata ajaa häntä pois nyt, kun hän on vanha ja luuvaloinen."

"Entäs Erik", virkkoi Anna hiljentäen ääntään ja vilkaisten vyyhdinpuuta kiertävään poikaan.

"Erik? Pieni poika raukka, joka on menettänyt isänsä. Eikähän hän palkakseen saa muuta käin karitsan."

"Tänä vuonna hän saa lampaan, muistathan, ja sitäpaitsi maksaa hänen ruokansa -- mutta jos sinä haluat pitää orpokotia ja hoitolaa heikkoja varten..."

"Hei, hei! Siellä on posti! Ja kenen on se nyt tuonut muassaan? Rehtorin! Rehtorin ja vielä kaksi outoa herraa!" huudahti Magnus, kun neljän ponihevosen vetämät, purjekankaalla katetut vaunut jyrräsivät sillan yli vesiputouksen luona ja sitten nelistivät majatalolle.

"Tervetuloa, rehtori", lausui Anna.

"Kiitoksia, Anna. Nämä ovat ystäviä Amerikasta, jotka matkustelevat maatamme katselemassa. Haluaisimme levätä täällä yön ja matkata geysirille aamulla."

"Kernaasti! -- Maria! Gudrun! Jon Vidalin!" huuteli Anna, ja sill'aikaa kun muukalaiset vietiin vierashuoneeseen ja hevoset pantiin talliin, astui rehtori sisälle Annan ja Magnuksen luo, ja he alkoivat puhella keskenään salin pöydän ääressä.

"Te näytätte toki terveeltä, Anna!"

"Samoin tekin, rehtori."

"No kyllä; vanha puu palaa hitaasti. Mutta tulen usein ajatelleeksi, onko hyvä, että elää kauan. Parempi mennä aikaisin levolle kuin valvoa liian myöhään, se on minun mielipiteeni."

"Onko hiljattain tapahtunut mitään uusia ikävyyksiä kaupungissa?"

"Johtaja on vihdoinkin sortunut, mies parka."

"Tarkoitatte, että hän..."

"On joutunut täydelliseen vararikkoon ja myydään piakkoin puille paljaille -- liike, huoneisto, kaikki."

"Margret Nielsen raukka!"

"Ja mihin lapsi joutuu?" kysyi Magnus.

"Luulen, että hän luopuisi siitä nyt. Totuuden sanoakseni hän on muuten tätä nykyä hyvin katkeroitunut Oskarille. 'Ei kyyhkysenpoikaa tule korpin munasta', lausui hän eilen."

"Sanoiko niin?"

"Niin kertoo ministeri hänen sanoneen -- mutta ministerihän se saattoikin hänet vararikkoon."

"Ja minä kun luulin, että he olivat niin hyvät ystävät; ja kun Stephen parka kirjoitti anomuskirjoja kuninkaalle..."

"Ette siis ole kuullut mitä tapahtui Thoralle?"

"Thoralleko?" kysäisi Magnus.

"Thoran haudalle, tarkoitan. Panee veren hyytymään suonissani, kun sitä ajattelen."

"Kertokaa meille", pyysi Anna.

Ja sitten rehtori kertoi, miten ministeri ulkomailta saamiensa ohjeiden mukaan toimien oli määrännyt Thoran haudan avattavaksi ja muutamat sinne haudatut musiikkisävellykset otettavaksi ulos. Hän kertoi, miten tämä oli tapahtunut ja paperit lähetetty Englantiin, miten johtaja oli kuullut siitä ja vimmastuneena uhannut panna ministerin syytteeseen, minkä johdosta tämä, tehdäkseen johtajan siihen kykenemättömäksi, oli saattanut pankin vaatimaan hänet vararikkoon.

Rehtorin kertoessa istui Magnus virkkamatta sanaakaan, mutta hänen poskensa kalpenivat kalpenemistaan, hänen silmänsä kiiluivat ja huulensa vapisivat. Sillävälin peitti Anna kasvonsa ja oihkaisi:

"Se on varmaan ollut Niels, joka sen teki, minä en koskaan siitä pojasta pitänyt -- hän oli aina liiaksi isänsä kaltainen -- ja nyt kun hän on..."

"Ei se ollut Niels, Anna. Se oli Oskar."

"Oskarko?" huudahti Magnus tarttuen molemmin käsin pöydän kulmiin.

"Voi minun päiviäni! En olisi sitä Oskarista uskonut. Mutta kuka tietää, miten häntä lie kiusattu ja vietelty? Ehkä hän oli köyhä, niin, ehkä hän sittenkin oli puutteessa ja hänelle tarjottiin rahaa. Tapahtuu niin äkillisiä myllerryksiä siellä vierailla mailla -- kukaties hän oli kuolemaisillaan nälkään Lontoon kaduilla..."

"Hän ei lainkaan ollut Lontoossa. Hän oli Monte Carlossa tai Nizzassa tai jossakin siellä päin."

"Tarkoitattekin siis, että hän vain tarvitsi rahat -- samaan kuin ennenkin, kun hän -- minä en saata uskoa sitä."

"Ole hiljaa, äiti", tiuskaisi Magnus, synkän karkea sointu äänessään, ja sitten kääntyen rehtorin puoleen lisäsi: "Kuka sen teki -- itse työn, tarkoitan."

"Merimies Hans -- ketään muuta eivät nähtävästi saaneet."

"Merimies Hans", toisti Magnus samalla käheällä korpin-äänellä, ja pöydän rutistessa hänen jyhkeiden nyrkkiensä puristuksesta muuttuivat hänen kasvonsa tylyiksi ja julmiksi.

Koko lopun päivää käveli Magnus edestakaisin talossa, hiiskumatta kellekään sanaakaan, ja seuraavana aamuna hän vieraiden jatkettua matkaansa satuloitsi Päistärikön ja ratsasti pois Reykjavikia kohti. Anna näki hänen lähtevän, kutsui Vidalinin ja hoputti:

"Ota nopein hevonen ja ratsasta alatietä kaupunkiin. Etsi siellä merimies Hans -- käske hänen paeta, ennen kuin Magnus tulee, ja ikipäiviksi."

XIII.

Kolmen päivän kuluttua palatessaan kotiin oli Magnus kuin toinen mies. Hänen kasvonsa eivät enää olleet ankarat ja rumat, vaan naisellisen pehmeät ja hellät; ja hän hymyili katsellessaan alas suureen myttyyn, joka oli sälytetty hänen eteensä satulaan. Anna näki hänen ratsastavan sillan yli ja kiirehti ulos vastaan.

"Jumalani!" hän huudahti. "Lapsiko siinä?"

"Niin, äiti, se on lapsi", virkkoi Magnus. Ryijyjen ja vaippojen sisältä ilmestyi pikku Elin, joka nyt oli viidennellä ikävuodellaan, ja hänet laskettiin Annan käsivarsille.

"Lapsi kulta! Onpa kasvanut aimo pitkäksi tytöksi. Isoäitiänsä tullut katsomaan?"

"Niin, mummu", vastasi lapsi.

"Ja tässä ovat hänen vaatteensa -- kaikki tyyni", puheli Magnus, heittäen matkarepun hartioiltaan.

"Hän siis tuli tykkänään jäädäkseen! Olemaan isoäidin ja Magnus sedän kanssa!"

"Ja Päistärikön ja lampaiden ja pikku koirien", toimitti pienokainen.

"Juuri niin, juuri niin, rakas tyttöseni! Jon Vidalin, pidähän huoli isännän ponista. Erik, missä sinä olet? Kas niin, hyvä poika -- kannapa reppu huoneeseen. Maria, oletko kuuna päivänä nähnyt niin somaa lasta? Mutta, Magnus, miten maailmassa luopuikaan johtaja hänestä?"

"Eihän se alussa tahtonut, vaikka olikin vastuksiensa tuskaannuttama. Ja kun vihdoin suostui, niin tahtoi minua lupaamaan, että hän saisi lapsen takaisin, jos Margret Nielsen kuolisi ennen häntä."

"Mutta et kai sitä luvannut?"

"Sanoin, että lapsi saisi itse valita, jos olisi jo siksi vanha, ja lopulta ukko myöntyi."

"Mutta entäs Margret?"

"Se olikin vielä vaikeampaa. 'Lupasin hänen äidilleen pitää tytön niin kauan kuin elän', hoki hän."

"Oi, eihän Thora parka tiennyt, mitä tulisi tapahtumaan."

"'En häntä luovuttaisi kenellekään muulle maailmassa kuin Annalle', myönteli hän lopuksi."

"Olenhan aina sanonut, että Margret Nielsenillä oli kultainen sydän."

"'Enkä hänestä sittenkään luopuisi', hän sanoi vielä, 'ellei Annalla olisi niin paljon murhetta'."

"Murhetta?"

"Jätä lapsi Marialle, äiti, ja tule sisälle."

Päivänpaiste hävisi Annan kasvoilta; hän ymmärsi mitä oli tulossa.

"Kas niin, vie lapsi sisään ja anna sille hiukan ohrakakkua hunajan kanssa äläkä Herran tähden pihistele nenääsi, vaimo, ikäänkuin olisit nuhassa. Mitä on tapahtunut, Magnus? Olenko minä ainoa, joka ei tiedä? Sano suoraan -- onko hän taaskin joutunut pahoille teille?"

"Rohkeutta, äiti", kehoitti Magnus.

Hän katsoi poikaansa ja älysi kaiken. "Maltahan", hän pyysi ja laskeusi salin lattialle polvilleen tuokioksi rukoilemaan. Sitten hän nousi seisaalleen valjuna, mutta tyynenä ja virkkoi:

"Kerro nyt kaikki -- olen valmis."

Magnus teki selvää kaikesta, mitä oli kuullut ja mitä oli tapahtunut: hän oli matkustanut kaupunkiin murha mielessä, aikoen rangaista Hansia, merimiestä; joku oli tätä varoittanut ja tämä oli paennut Norjaan lähtevään kuunariin; hän oli vuokrannut veneen seuratakseen miestä, kun postihöyry samassa ankkuroi lahdelle ja joku sen kannelta huusi, että Oskar oli kuollut -- ja silloin tuntui ikäänkuin Jumalan sormi olisi hänet pysähdyttänyt.

"Kuollut, niinkö sanot?"

"Kuollut Ranskanmaalla, niin hän lausui, viskaten minulle tanskalaisen sanomalehden. Tuossa se on painettuna, rakas äiti, mutta enpä tiedä, lukisinko sen sinulle."

"Lue, lue!" pyysi Anna.

Hän luki sen -- se oli sama uutinen kuin Pariisin lehdessäkin, ja Anna kuunteli henkeään pidättäen.

"Siis kuoli hän pelihuoneessa -- oman kätensä kautta -- ja pelastaakseen itsensä enemmästä häpeästä!"

Magnus ei yrittänyt puhua, ja Annan silmiin kihosivat kyyneleet. Tovin kuluttua hän jo itki katkerasti ja rukoili ääneensä, milloin anoen, että Jumala antaisi Oskarille anteeksi, milloin pyytäen Häntä varjelemaan pientä orpoa Eliniä; lopuksi hän rukoili omasta puolestaan, rukoili, että Jumala armahtaisi häntä ja sallisi hänen kuolla.

Magnus kävi astiakaapista maljan, otti siihen vettä ruukusta ja antoi äidilleen juoda. Tämän jälkeen näytti äiti voivan paremmin.

"Oskar parkani!" hän säälitteli. "Hän tuhlasi elämänsä, poika raukka! Ja miten kalliin elämän! Sellaiset neronlahjat! Hän pystyi vaikka mihin. Jokainen sanoi, että hän saisi suuria aikaan. Ja näinkö pitikin kaiken loppua! En olisi luullut konsanaan kiittäväni Jumalaa hänen isänsä kuolemasta, mutta nyt sen teen. Oi Jumala, kiitos että ... mutta, voi, mitä minä sanonkaan?"

Myöhemmin hän alkoi syyttää itseään kaikesta, mitä oli tapahtunut.

"Minä en häntä oikein kasvattanut. En saattanut koskaan olla ankara lapsille. Ja hän oli aina niin suloinen ja vallattomanakin perin helläsydäminen. Kaikki siitä lapsesta pitivät. Niin, syy oli minun, ja Jumalan pitäisi rangaista minua. Kaikkivaltias Isä, ole armollinen minun poika raukalleni, ja jos tämä oli minun vikani..."

"Äiti! äiti!" esteli Magnus, ja Anna keskeytti itsesyytöksensä odottaen rakastavaista sanaa, joka häntä lohduttaisi ja tukisi, mutta Magnus ei virkkanut mitään enempää.

Vähän sen jälkeen kaikki, mitä hän oli kärsinyt poikansa tähden, oli kadonnut Annan mielestä, ja hairahdelleesta syntisestä oli tullut pyhimys.

"Hän ei koskaan muuttunut minuun nähden, ei koskaan, ja mieheksi tultuaankin hän aina suuteli minua levolle mennessä, aivan kuin hänen tapansa oli poikana ollut. Hän oli niin hyvä äidilleen. Molemmat poikani ovat olleet hyviä minulle. Ei kenelläkään äidillä ole ollut sellaisia kunnon poikia..."

"Äiti!" äännähti Magnus, ja taasenkin odotti vanha rouva, mutta Magnus ei jatkanut.

Vihdoin Anna hillitsi kyyneleensä ja alkoi lohduttaa itseään ajatuksella, että joskin Oskar oli itse lopettanut elämänsä, niin oli sen täytynyt tapahtua mielenhäiriössä, jonka vuoksi ei Jumala vaatisi häntä siitä vastuuseen.

"Ja jos hän kuoli häpeässä, niin ehkä se vain johtui siitä, että hän tahtoi palata kotiin rikkaana, voidakseen maksaa kiinnityssumman ja tehdäkseen meidät onnellisiksi. Minä ajattelin ja rukoilin sitä niin usein. Mutta jos hän nyt vain saattaisi palata kotiin köyhänäkin -- köyhänä kuin tuhlaajapoika vertauksessa..."

"Äiti", huusi Magnus, "minä en jaksa kuulla sinun puhuvan tuolla tavalla -- en jaksa, enkä tahdo. Oskar on kuollut, mutta häpeämättömästi menetteli hän sinua kohtaan."

"Älä sano niin, Magnus."

"Mutta minä sanon, äiti. Sanon, että olit hänelle parhain äiti, mitä konsanaan on pojalla ollut, ja vaalintasi ja hellintäsi ainoaksi palkaksi hän sinut hylkäsi ja unohti."

"Älä sano sitä, poikani."

"Mutta minä sanon, äiti. Ja sanonpa senkin, että Oskar sekä eli häpeässä että kuoli häpeässä ja nyt kun hän on poissa, en tahdo teeskennellä toivottelevani, että hän voisi palata takaisin."

"Magnus, Magnus!"

"Minä en toivoisi sitä. Jos hän palaisi köyhänä, niin mitä oikeutta olisi hänellä tuoda tänne köyhyyttänsä. Ja jos rikkaana, niin mitä syytä luulla rahoilla voivansa korvata ne pahat päivät, mitä olemme hänen tähtensä kärsineet? Minä en usko tuhlaajapojan paluuta enkä usko tuota vertaustakaan. Saattaa käydä niin toisessa maailmassa, mutta ei se ole tämän maailman meno eikä saakaan olla -- ei toden totta, sanon minä."

"Oi Jumalani, oi Jumalani!"

"Mitä Oskariin tulee, niin koetin antaa hänelle anteeksi -- sen tiedät -- mutta on rikoksia, joita näyttää olevan mahdoton antaa anteeksi, ja kun ajattelen viimeistä törkeyttä Thoraa kohtaan, niin en pahoittele, ettei hän enää palannut -- en olisi voinut hillitä itseäni nostamasta kättäni häntä vastaan. Häntä minä ajattelin ajaessani Hansia takaa, ja jos hän olisi palannut laivalla, joka toi tiedon hänen kuolemastaan, niin Jumala tiesi, miten meille molemmille olisikaan käynyt."

"Mutta, poikani, onhan veljesi juuri vast'ikään kuollut, ja sinun velvollisuutesi on antaa hänelle anteeksi, mitä tahansa hän tekikin."

"Hän kuoli minulle jo kauan sitten -- jo ennen kuin läksi Islannista -- ja nyt kun hän on todella kuollut, kiitän Jumalaa siitä, että hän ei enää milloinkaan saata palata takaisin."

"Herra itse tietää parhaiten, mitä Hän tekee", huokasi Anna, ja sitten hän taas purskahti itkuun, jolloin Magnus, nähdessään mitä hänen sanansa olivat saaneet aikaan, astui hänen luokseen ja suuteli häntä. Hän ei ollut tehnyt sitä koko elämänsä aikana, ja sen vuoksi kyyneltulva valahti yhä vuolaammaksi. Ja sitten läksi Magnus huoneesta itsekseen mutisten:

"Oih sentään! Jumalani, Jumalani!"

Kun illalla salin kello soitti rukoukseen ja pieni Elin istui isoäitinsä sylissä, niin talon palvelijoilla oli kasvoissaan leima siitä synkästä varjosta, joka pimitti pientä perhekuntaa täällä yksinäisten vuorten keskellä. Magnus perhehartauden johtajana otti esille raamatun ja virsikirjan ja luki Annan osoittamista kohdista. Luku oli toisesta Samuelin kirjasta ja loppui värssyyn:

"Niin tuli kuningas murheisiinsa ja meni portin ylistupaan ja itki ja sanoi mennessänsä näin: minun poikani Absalom! minun poikani, minun poikani Absalom! oi jospa minä olisin kuollut sinun edestäs, oi Absalom, minun poikani, minun poikani!" Virsi oli:

"Lapsen mielin, nöyrtyen käännyn puoleen Jeesuksen."

Virren päätyttyä palvelijat poistuivat yksitellen, kukin lausuen Magnukselle:

"Suokoon Jumala teille hyvän yön!"

Ja Magnus vastasi mikäli ankaralta liikutukseltaan saattoi:

"Samoin teille! Samoin teille!"

XIV.

Surun majassa Jumala suojelee pienten lasten sydämiä särkymästä. Pikku Elin oli ollut kaiken iltaa hilpeä ja onnellinen. Hän oli pieni ilon hengetär, jonka nauru -- herttainen kuin päivänpaisteisen puron solina -- viekoitteli kenenkä hyvänsä hymyilemään. Vanha Maria oli ymmällä, kun hänen oli sanottava, kumpaisen näköinen tyttö oli enemmän, isänsäkö vai äitinsä. Kun lapsi nauroi, sanoi Maria: "Pienokainen on paljon isäänsä", mutta kun se kuunteli ja katseli syrjin ylöspäin, niin oli Maria huomaavinansa äidinkin näköä aika lailla.

Anna vei hänet makuulle, ja sill'aikaa kun häntä riisuttiin, hänen kielensä pyöriskeli kuin sukkula. Aika oli kulunut hauskasti hänen saavuttuansa, ja hänellä oli jos jotakin juteltavaa: hän oli käynyt Marian kanssa rotkon partaalla mustikoita poimimassa, ja kaksi suurta mustaa kaarnetta oli istunut kallion kielekkeelle ja vaakkuen katsellut alas häneen; Erikin kanssa hän oli käynyt navetassa katsomassa, kun lehmiä lypsettiin, ja Gudrun oli -- hänen suunnattomaksi ratokseen -- pirskauttanut hiukan maitoa hänen silmilleen; ja ennen kaikkea piti kertoa miten hän oli löytänyt pikkuisen karitsan, joka oli käynyt hallavaksi, kun oli menettänyt äitinsä, ja oleskeli kodassa, sentähden että sen isä oli karannut sen tyköä, ja se oli pannut kylmän kuononsa hänen kasvojansa vastaan ja sanonut "bää", ja sen nimi on Maggie!

"Maggie tulee ja herättää sinut huomenaamulla, kultaseni", sanoi Anna.

"Saako se tulla tänne sisään, mummu?"

"Kyllä, sydänkäpyni", lupasi Anna, ja silloin lapsen nauru sadevirtana väreili läpi huoneen.

"Mutta nyt on myöhä, ja kilttien pikku tyttöjen tulee jo olla hiljaa kuin hiiret."

"Kyllä, mummu" -- kuului hengästynyt kuiske.

"Tämä on tästälähin sinun oma pieni makuusuojasi, kultaseni, ja isoäiti on sen sisustanut somaksi, jotta se kelpaisi sinulle vielä suuremmaksikin kasvettuasi."

"Niin, mummu" -- säesti taas vieno kuiskaus.

"Tuossa on säilytyskammio vaatteillesi, ja tässä oma pieni liinavaatearkkusi, ja tuo -- tuolla ylhäällä seinällä -- on äitisi kitara, ja kerran opit sinäkin sillä soittamaan."

"Kyllä, mum-mu" -- kuiskaus alkoi kuulostaa hieman raukealta.

"Tuo toinen kamari on vierashuone, ja Magnus setä nukkuu aina siinä, paitsi milloin on vieraita; jos yöllä koputat, niin hän varmasti kuulee."

"Kyllä, mum-mu" -- kuiskaus kävi vitkaan ja unisesti.

"Mummu tahtoo, että olet kovasti hyvä tyttö Magnus sedälle. Hän rakasti sinun armasta, suloista äitiäsi peräti paljon -- oi, niin peräti paljon -- mutta menetti hänet --"

"Niinkuin Maggienkin äidin?" -- kysymyksessä sointui äkillistä valpastumista.

"Maggien äiti oli vain lammas, lapseni."

"Ooh!"

"Mutta nyt on Jumala antanut Magnus sedälle sinut palkitakseen hänelle kaiken, niin että sinun tulee olla hänelle niin hyvä kuin ikinä osaat."

"Kyllä, mum-mu." Kuiskaus oli raukea.

"Kun sinusta kasvaa suuri, suuri tyttö eikä isoäitiä ole täällä, niin sinun tulee rakastaa ja hoivata häntä aivan yhtä hellästi, kuin jos hän olisi oma isäsi."

"Ky-yllä, mu-u-mmu."

"Ja jos kuka hyvänsä tulee ja tahtoo ottaa sinut pois häneltä, niin sinä et saa mennä -- sinun pitää aina jäädä olemaan Magnus sedän kanssa."

"Ky-yllä, mum --"

"Siinäpä hyvä tyttö! Ja nyt kiipeä sänkyysi ja mummu suutelee sinua ja peittää sinut patjoihin yöksi."

"Ja pääseekö Maggie aamulla sisään?"

"Kyllä, kultani."

"Hyvää yötä, mum-mu!"

"Hyvää yötä, lapsoseni!"

"Hyv'-yöt' mum-mu."

VI OSA.

"Autiuden erämaassa hetken hohti eess' elon lähde, luokseen hetkeks johti -- pian sammuu tähdet, riennä! karavaani jo lähtee Tyhjän kajastusta kohti!"

I.

Tanskalaisella postilaiva "Lauralla", sen tehdessä tavanmukaista sydäntalvimatkaansa Kööpenhaminasta Leithiin ja Leithistä Islantiin, oli ainoastaan kaksi salonkimatkustajaa.

Toinen näistä, vanhahko, vauraan näköinen, lihava henkilö, puettu mitä lämpimimpään islantilaiseen sarkaan, oli islantilainen kauppias paluumatkalla Edinburgista, mukanaan sata tonnia brittiläistä tavaraa. Hän oli John Oddsson, entinen hurja uudistusmies politiikassa ja nykyään vanhoillinen johtaja liike-elämässä.

Toinen matkustaja oli pitkä, hoikka mies, näköjään noin viisikymmenvuotias. Hänen silmänsä olivat suuret ja kirkkaat, mutta väsyneet; pitkillä kalpeilla poskilla näkyi syviä ajatusten piirtämiä vakoja, ja suippo parta alkoi jo vivahtaa harmaalle. Hän oli Kristian Kristiansson, nyt kymmentä vuotta vanhempi kuin palatessaan Rivieralta Lontooseen. Oudot piirteet, joita työ ja huoli ajan ankaralla kädellä miehen kasvoille uurtavat, olivat niin muuttaneet hänen koko ulkomuotonsa, että harva, tuskin kukaan olisi häntä tuntenut.

Tuon ajan kuluessa oli Kristian Kristiansson pannut suunnitelmansa täytäntöön ja toteuttanut toiveensa. Kätkeytyneenä Lontoon syvyyksiin kuten laivalla kuollut mies painuu meren mittaamattomaan hautaan, hän oli kauan elänyt kuin elämästä kadonnut, mutta viimein oli hänenkin hetkensä tullut. Viisi vuotta oli hän ollut aikakauden suosituimpia säveltäjiä. Hänen kotimaansa satuihin perustuvat oopperansa olivat tehneet Islannin kaikkialla tunnetuksi; hänen kappaleitaan oli esitetty kaikissa pääkaupungeissa, hänen sävelensä olivat soineet kaikilla kaduilla ja oli melkein kuin olisi hän henkäissyt yli Euroopan ja sillä saanut ilman helkkymään laulelmia.

Kaiken aikaa hän oli ollut uskollinen lupaukselle, jonka oli tehnyt itselleen. Hänen nimensä oli kaikissa kodeissa tuttu, mutta ei ollut mitään muuta kuin nimi, eikä hänen elämänhistoriaansa oltu milloinkaan paljastettu. Ei mikään kiusaus voinut taivuttaa häntä itseään sitä ilmaisemaan, ja ne harvat, jotka tiesivät hänen salaisuutensa, olivat katsoneet itselleen edulliseksi säilyttää sen. Ja nyt hän oli palaamassa kotimaahansa rikkaana ja mainehikkaana -- rikkaana kuin mies, joka kolkutellessaan malmia kallioista huomaa sen syöksähtävän päälleen kultavyörynä, mutta mainehikkaana ainoastaan sikäli, kuin "vuorenväki" voi olla, kuin hyvät haltijat, jotka tuovat ruokaa ja juomaa köyhien ihmisten oville ja sitten hiipivät tiehensä, ennen kuin nämä aamun koitteessa heräävät.

Kuinka muuttunut olikaan vanha maailma, kun hän vihdoinkin ilmestyi päivän valoon! Hänen Lontoosta lähettämänsä sähkösanoma, jossa hän pyysi hyttiä pidätettäväksi itseään varten, saattoi kapteenin kiihtymyksestä ja ilosta melkein hervottomaksi. Kapteeni oli sama vanha Zinsen, joka ennen muinoin hänen ollessaan kaikkien suosimana oli varustanut hänelle parhaan huoneensa, ja huonoimpansa, kun hän oli epäsuosiossa. Oitis hänen Leithin laiturissa astuttuansa laivaan oli nöyristelevä vanha merimies hattu kädessä johdattamassa häntä yksityiseen kajuuttaansa.

"Suokaa minulle se kunnia, että otatte minun asumukseni, ja jos haluatte jotakin -- ateriaksi pienen makupalan --."

"Olette erittäin hyväntahtoinen ja kohtelias."

"Älkää te joutavia --. Pidän suurimpana huvinani, etuoikeutenani, parhaani mukaan palvella nykyajan etevintä islantilaista. Tiedetäänkö että olette tulossa, herra Kristiansson?"

"Ei vielä, herra kapteeni."

"Sepä vahinko! Nepä vasta olisivat teitä suurenmoisesti vastaanottaneet! Mutta kunhan saavat kuulla!"

Jos maailma oli muuttunut, niin oli mieskin. Nuoruuden pirteys oli kadonnut, ja synkkä vakavuus peitti sävyn ja ilmeiden entisen viehättävän hilpeyden, kuin olisi lumi painanut alleen vielä kukoistuksessaan heloittavan syreenipuun. Mutta pari päivää merellä oltua hänen elinvoimansa virkistyivät, hän oli kuin vapautettu orja, kuin vanki, jonka kahleet oli katkottu.