Part 23

Tämä hyökkäys otettiin toisella taholla vastaan pilkkahuudoilla ja rähisevällä naurulla, ja kun johtajan vuoro tuli puhua, väreili ivallinen hymy hänen kalmankalpeilla kasvoillaan, kun hän lausui:

"Tylsällä veitsellä pitäisi tavoitella niveltä eikä iskeä kovaan luuhun. Mutta jos nyt kerran ruvetaan arvoituksille, niin panen minäkin vastattavaksi yhden: Uskoisitteko yleisten varain hoidon henkilölle, jonka poika karkoitettiin maasta väärentäjänä ja varkaana?"

Tämä syytös Oskaria vastaan, jota kyllä usein oli kuiskailtu, mutta ei koskaan ennen julkisesti lausuttu, vaikutti kiihoittuneeseen kansanjoukkoon ukkoseniskun lailla, ja jo ennen kuin kuulijat olivat toipuneet hämmästyksestään oli kuvernööri vastoin kaikkea järjestystä noussut seisaalleen jälleen, huutaen jyrisevällä äänellä:

"Ja jätättekö te yhteiskunnan siveellisyyden sellaisen miehen huostaan, joka nuoruudessaan liittyi hyljättyyn naiseen ja vasta sitten meni avioliittoon rakastajattarensa kanssa, kun heidän ensimmäinen tyttärensä oli äpäränä syntynyt?"

Tämä oli kiihoituksen huippu. Kansanjoukko mykistyi, vain pakoveden tavoin sihisevää hengitystä kuului salissa. Johtaja oli kalpeana ja puhumattomana, ikäänkuin olisi julma isku samalla kertaa pyyhkäissyt sekä tunteen että ivan ilmeen hänen kasvoistaan, joll'aikaa hänen vastustajansa tuijotteli häneen veristynein silmin, hehkuvin poskin ja huulet tempoilevasti vapisevina.

Täten seisoivat nämä kaksi miestä pitkän tovini tuskin puolentoista kyynärän päässä toisistaan. Mutta sitten nähtiin kookkaan miehen raivaavan tiensä takana seisovan kansan läpi ja astuvan esille pitkin askelin. Se oli Magnus, joka kiirehti isänsä luo, ikäänkuin viedäkseen hänet väkisin pois.

Mutta ennenkuin kuvernööri hänet huomasi, oli jo toinen käsi, näkymätön käsi, laskeutunut hänen olkapäilleen. Ikäänkuin taivaasta iskeytyneenä kohtasi kuvernöörin aivoja lyönnin tavoin huomio, että hän johtajan loukkaukseen vastatessaan oli vihansa sokeassa raivossa häväissyt Thoran muistoa, Thoran, joka oli haudassaan ja jota hän oli rakastanut enemmän kuin ketään ihmisolentoa, joka ei ollut hänen omaa lihaansa ja vertansa.

Tällöin alkoi tämä turmiollinen paikka kamalassa äänettömyydessään pyöriä hänen silmissään, ja älähtäen kuten myrkytetty koira hän kaatui raskaasti lattialle. Magnus nosti hänet ylös ja kantoi kotiin -- hän oli saanut halvauksen.

Nimitettiin ainoastaan yksi ehdokas pääkaupungille; vaalissa sai äänet ilman vastustusta johtaja, ja kun vaalikirjat palasivat maaseudulta, niin huomattiin uudistuspuolueen saaneen entistä suuremman enemmistön.

Kuvernööri toipui hitaasti, mutta kykeni kuitenkin olemaan liikkeellä valtiopäivien uudestaan kokoontuessa, ja perustuslakikysymystä jälleen esitettäessä hän kaikesta vastustelusta huolimatta kompuroi kahden sauvan nojalla säätytaloon, asettuen pieneen lehterikamariinsa valtiopäiväsalin perälle.

Väittely oli lyhyt eikä kiihkeä, ja kukaan tuskin katsahtikaan kulmaukseen, missä kuvernööri istui haalistuneessa virkapuvussaan entisen mahtavuutensa vapisevana varjona; mutta monta julmaa kömpelön sukkeluuden purkausta tähdättiin häntä kohden. Kuvernöörin kiukku yltyi yltymistään, ja vihdoin hän nousi suuttumuksesta vaahtoavin huulin panemaan vastalauseen tällaisia ansaitsemattomia loukkauksia vastaan, mutta hänet vaiensi puhemies, hänen entinen yksityissihteerinsä.

Lakiehdotus hyväksyttiin huutoäänestyksellä; salissa kajahtelivat riemuhuudot ja tavanmukainen yhdeksänkertainen "eläköön!", sitten kun kuninkaalle oli laulettu. Murtuneena kannettiin kuvernööri kotiinsa.

Keskellä yötä hän sai uuden halvauskohtauksen eikä sen perästä enää jättänyt huonettaan. Mutta niin pian kun oli saanut puhekykynsä takaisin, hän käytti kaiken aikansa sanellakseen anomuksia kuninkaalle, rukoillen tätä olemaan hyväksymättä lakia, jolla tarkoitettiin hänen palvelijansa alentamista.

Jonkun viikon perästä saapui Magnus kehoittamaan isäänsä ja äitiänsä jättämään hallitustalon ja muuttamaan hänen luokseen maatilalle.

"Ei hyödytä mitään vastustaa valtiopäivien päätöstä, isä", hän sanoi. "Uusi ministeri nimitetään piakkoin, ja minkätähden odottaisit kunnes hän häätää sinut pois? Tulkaa Thingvelliriin -- minä olen voimakas, saatan tehdä työtä meidän kaikkien edestä."

Mutta tällaisesta puheesta hänen isänsä aivan vimmastui. "Miten uskallat ehdottaakaan sellaista?" huudahti hän. "Ja kuinka julkeat näyttää naamaasi tässä talossa? Etkö tiedä, että _sinä_ olet ollut kaikkeen syynä? Joll'et sinä olisi alussa niin katalasti menetellyt, niin ei mitään tästä kurjuudesta olisi tapahtunut. Mitä taasen uuteen ministeriin tulee, niin jos hän saapuu tänne häätämään minut ulos, käske hänen tuoda ruumisarkkuni -- kuuletko? käske hänen tuoda ruumisarkkuni!"

Ajatus, että Magnus todellakin oli syypää kaikkeen, onnettomuuden ensi aiheena ja alkuna, vakaantui kuvernöörin mielessä päivä päivältä, joten Oskar alkoi hänestä näyttää syyttömältä, jopa esiintyi jonkinlaisena marttyyrinäkin. Hän pyysi Annaa lukemaan uudelleen Oskarin kirjeen, ja sen sisällön toistamiseen kuullessaan hän viehättyi ajatuksesta, että Englannin pääministeri oli hänen poikansa ystävä, niin suuresti, että pieluksien nojaan vuoteellaan pöngitettynä rupesi omakätisesti kirjoittamaan Oskarille, pyytäen häntä musertamaan isänsä viholliset.

"Sinulla on nykyään paljon vaikutusvaltaa, Oskar, ja sinun pitää pelastaa isäsi näiden pahanilkisten heittiöiden juonitteluista, joiden joukossa pahin ja pirullisin on johtaja Nielsen."

Näin hän luuli kirjoittavansa, mutta hänen aivoparkansa olivat jo niin sairaat, että paperille, joka hänelle asetettiin peitteen päälle, muodostui pelkkiä käsittämättömiä koukeroita ja viivoja, joita Anna ei saattanut Oskarille lähettää.

Kun näytti varmalta, että kuvernöörin suunnaton viha hänet tappaisi ja että hän kuolisi sydän täynnä mitä synkintä katkeruutta johtajaa kohtaan, niin Anna ja Margret neuvottelivat keskenään keksiäkseen jotakin, millä pehmentäisivät hänen tunteitaan ja tekisivät hänen loppunsa tyynemmäksi. Nyt kuten ennenkin he ajattelivat lasta. "Pieni lapsukainen voi heitä johtaa", he sanoivat.

He veivät siis pikku Elinin kuvernöörin makuuhuoneeseen, jättäen hänet leikkimään lattialle. Hänestä oli kasvanut mitä herttaisin pikku enkeli, joka keväisen auringonsäteen tavoin juosta sipsutteli huoneessa ja puheli. Mutta lapsen läsnäolo ei sairaaseen muuta tehonnut kuin että hän kurotti kätensä päänalusensa lähellä sijaitsevaan lippaaseen, ottaen sieltä esille paperikäärön.

Ei kukaan tiennyt, mitä oli noissa vanhoissa kellastuneissa papereissa, joita hän kankeissa sormissaan kahisteli. Hän piti ne aina pieluksensa alla, paitsi milloin vuodetta pöyhittiin. Silloin hän pisti ne yöpaitansa poveen.

Naisten jutellessa Elinistä ja tämän pikkuisista lapsellisen veitikkamaisista vehkeistä puhui kuvernööri Oskarista. Vaikka hänen muistonsa oli äskeisiin asioihin nähden hämmentynyt, oli se ihmeellisen selvä, mitä tuli menneisyyteen, ja hän tiesi kertoa lukemattomia juttuja Oskarin lapsuudesta. Muutamat niistä olivat lystillisiä ja hän nauroi niille, sikäli kuin vääntyneine kasvoineen saattoi, mutta kaikki hän kertoi osoittaakseen, että Oskar ei ollut muiden lasten kaltainen, ja päästyään kertomuksensa päähän oli hänen tapansa lausua:

"Poikani on nyt suuri mies, jollaiseksi hänen aina sanoin tulevankin, ja kun hän saa kirjeeni, niin näette, mitä hän tekee."

Sillävälin oli lakiehdotus lähetetty Tanskaan, ja ruununvouti kutsuttiin Kööpenhaminaan. Mitä tämä merkitsi, siitä ei saattanut olla kahta mieltä, ja sähkölennättimen puutteessa täytyi pienen pääkaupungin kärsivällisesti odottaa laivan paluuta. Sen piti saapua eräänä sunnuntai-iltana, ja kellonsoittajat tuomiokirkon tornissa seisoivat valmiina kajahuttamaan tervehdyksen uuden ministerin kunniaksi.

Kuvernööri kuuli, miten "Lauraa" odotettiin, ja hän kuvitteli, että Oskar saapuisi siinä, muassaan kuninkaan kielto, masentaakseen isänsä viholliset. Hän oli sinä iltana hyvin sairas ja tohtori Olsen oli epäillyt hänen kestävän vain huomenaamuun. Mutta sairas ei sallinut kenenkään hoitaa itseään; Magnus oli tullut äitinsä kutsusta, mutta ei uskaltanut näyttäytyä isälleen, vaan istui portailla oven edessä.

Täti Margret hyöri edestakaisin koko päivän, ja iltapuoleen nähtiin itse johtajankin käyskentelevän talon edustalla, tuon tuostakin katsahtaen kuvernöörin ikkunoihin kasvoillaan rakkauden ja pelon kiihko kuvastumassa vielä kiihkeämmän ylpeyden ja vihan kanssa taistelevana. Vihdoin meni Anna ulos hänen luokseen ja pyysi:

"Oskar Nielsen, tule sisään katsomaan vanhaa ystävääsi."

"En ennen kuin hän kutsuu minua -- en ennen kuin hän kutsuu minua", vastasi johtaja; minkä jälkeen Anna meni jälleen sisälle ja kuiskasi kuolevan vuoteen yli:

"Rakas Stephen, johtaja on ulkona kadulla ja odottaa vain kutsua sisään."

"Sitten täytyy hänen tulla polvillaan", vastasi kuvernööri. Ja tämä oli kaiken loppu.

Höyrylaiva ei saapunutkaan sinä iltana ja kellonsoittajat menivät levolle. Mutta aamun koittaessa, kun kalastajavenheet lahdella tunkeilivat sumuharson läpi ja auringon ensi säteet välkkyillen kultasivat vuorten huiput, silloin alkoivat kellot soida iloisesti, sillä "Lauran" nähtiin lipuvan vuonoa ylös, lippujen liehuessa keulasta perään.

Magnus kuuli kellot ja sitten laahustavan liikkeen isänsä makuuhuoneesta. Vähäistä myöhemmin hän kuuli kansan hurraavan kadulla ja sitten tukahtuneen kaiun samaan huutoon isänsä oven takaa.

"Hurraa! hurraa!" huusi väkijoukko ulkona.

"Hur-raa! hurr-hurr-aa-aa!" toisteli kähisevä ääni sisältä.

Yht'äkkiä kuului jyskähdys, ikäänkuin joku olisi raskaasti kaatunut, ja Magnus syöksyi isänsä makuukammioon. Tämä lepäsi lattialla yöpuvussaan. Hän oli kuollut, mutta hänen kasvonsa hymyilivät, ja kuihtuneissa kangistuneissa käsissään hän piti rypistyneitä papereita joille Oskar poikana oli piirrellyt lapsellisia kirjoitelmiaan.

Päivemmällä Magnus kirjoitti Oskarille: "Ilmoitan sinulle, että isämme kuoli tänä aamuna. Luulen, että hän kuoli onnellisena."

Mutta posti lähti vasta loppuviikolla, ja Magnuksen kirjeen alle lisäsi Anna omasta puolestaan: "Hän rakasti sinua loppuun asti, ja me ollaan haudattu hänet lähimäksi rakkaan Thoramme viereen."

VII.

Saadessaan tiedon isänsä kuolemasta eli Oskar mielestään elämänsä onnellisinta aikakautta. Hänen menestyksensä orkesterin johtajana oli ollut varsin suuri ja nopea, ja Covent Gardenissa konserttien päätyttyä oli hänelle tarjottu tointa muualla.

"Näetkös! Sanoinhan sen!" hoki Helga. "Mutta tämä ei ole mitään verrattuna siihen maineeseen, jonka saavutat jahka suostut esiintymään säveltäjänä."

"Kunhan on päästy tähänkin", vastasi päätään pudistaen Oskar, mutta oli silti mielissään ja onnellinen.

Synkän asuntonsa Short-streetillä jätettyään hän asettui samaan taloon Helgan ja Finsenin kanssa Piccadillyn ja Green Parkin kulmauksessa. Siellä nuo kolme ystävystä elivät lasten viatonta elämää, välittämättä monistakaan rajoituksista, joita yhteiskunta asettaa miesten ja naisten tavoille ja käytökselle.

Helgan vierashuone oli yhteisenä kokouspaikkana, ja hänen miehiset toverinsa käyttivät sitä mitä suurimmalla vapaudella. Varsinkin Oskar oli melkein aina siellä, paitsi aamuisin, jolloin Helga oli akatemiassa, ja iltasilla, jolloin hän itse oli teatterissa.

Ei mikään hetki ollut liian varhainen ja tuskin mikään liian myöhäinen Oskarin tulla vierailemaan Helgan luo. Hän aterioi hänen kanssaan, soitti hänen kanssaan ja auttoi häntä hänen opinnoissaan. Mozart, Gounod, Chopin, Schumann, Brahms ja taaskin Mozart -- heidän työnsä oli kaikki kuin leikkiä ja leikkinsä silkkaa soitantoa.

Helga oli perin tyytyväinen siihen, että Oskar oli aina hänen luonaan, auttamassa häntä, ylistämässä, rohkaisemassa ja innostamassa häntä, ja Oskar puolestaan oli aivan onnellinen voidessaan tehdä palveluksia Helgalle. Hänen sydämensä ei hetkeksikään kyennyt ajattelemaan, että tämä oli kaikki, mitä tyttö häneltä odotti ja halusi.

Joutopäivinään ja -iltoinaan he kävivät muissa konserteissa ja oopperasaleissa; kuuntelivat Englannin tuomiokirkkojen jumalanpalveluksia ja katolisten rukouskappelien messuja; kuulivat vanhat mestariteokset kerran toisensa jälkeen; tutustuivat melkein jokaiseen uuteen oopperaan, oratorioon, sinfoniaan ja urkusooloon, sekä tutkivat useampien suurten Lontoossa esiintyvien laulu- ja soittotaiteilijain "metoodeja." Se oli loppumatonta soitantokekkeriä rakkauden pöydän ääressä.

Heillä oli myöskin seurapiirilliset huvituksensa ja he ottivat sunnuntaisin vieraita vastaan. Toisinaan he söivät päivällistä tai illallista ravintoloissa uusien toveriensa kanssa, jotka olivat pääasiallisesti Finsenin ystäviä, ja sitten toivat vieraansa kotiin Helgan huoneisiin juttelemaan ja pelaamaan korttia kello yhteen, kahteen tai kolmeenkin asti aamulla. Se oli hillitöntä, huoletonta ja sovinnaisuudesta irtautunutta elämää; vähän saman tapaista oli Oskar opistossa viettänyt, vähän samaan tapaan oli Helga elänyt äitinsä luona Kööpenhaminassa, ja hyvinkin vaarallista elämää se oli, vaikk'eivät he sitä milloinkaan tulleet ajatelleeksi.

Oskarilla oli vain yksi levottomuuden syy, nimittäin Finsen. Eräänlainen ylpeys jota hän ensimältä tunsi Finsenin osanotosta sen tytön opintoihin, jota hän rakasti ja jonka rakastama hän oli, muuttui pian lemmenkateudeksi. Hän oli mustasukkainen siitä, että Finsenillä oli niin paljoni valtaa Helgaan nähden tämän uran ohjaajana, tämän kohtalon määrääjänä. Vähitellen tämä tunne kasvoi kalvavaksi tuskallisuudeksi, kunnes lopulta jokainen ystävällinen sana, jokainen hymyily, jonka Helga Finsenille soi, tuntui Oskarin sydäntä kuin puukonpisto vihlaisevan.

Hän puhui Helgalle tästä, mutta tyttö vain nauroi hänen tuhmuuttaan. Rakastavaisilla sanoillaan ja hyväilyillään hän karkoitti hetkiseksi Oskarin levottomuuden, mutta se palasi yhä uudestaan takaisin. Välillä hänestä näytti, kuin olisi Finsen mahtaillut kaikkien keinojen ja hommien keksijänä ja että Finsenin tuttavat tulkitsivat tämän ryhdin sen ilmapiirin siveellisyyskäsitteiden mukaan, missä he elivät. Päästäkseen näistä salaisesti kalvavista epäluuloistaan Oskar vihdoin ehdotti Helgalle avioliittoa. Miksi ei? Eihän enää ollut mitään estettä, ja se lopettaisi kaikki vahingolliset väärinkäsitykset.

Muistellessaan menneisyyttä hän ajatteli, että Helga ilolla ottaisi hänen tarjouksensa vastaan, mutta ajat olivat muuttuneet, siitä kun he olivat yhdessä Islannissa, ja surumielinen hymyily huulillaan ravisti Helga päätänsä. Hän osoitti, miten turmiollinen avioliitto tätä nykyä olisi naiselle hänen asemassaan -- turmiollinen hänen pyrinnöilleen, hänen kunnianhimolleen, yleisön suosiolle ja ennen kaikkea hänen suhteelleen niihin miehiin, joiden avun ja hyväntahtoisuuden tarpeessa hän oli. Näin puheli hän, kunnes Oskaria alkoi hävettää, ikäänkuin hän olisi jotakin rikollista ehdottanut.

"Mutta miksi _sinä_ olisit mustasukkainen?" lausui Helga lähestyen syleilläkseen häntä. "Jos _hän_ on sitä, niin siihen tosiaankin voi olla syytäkin."

Tyttö laski kätensä hänen kaulalleen ja pitkitti: "Afääri on afääriä, tiedäthän, ja saattaapa käydä niin, että olen vastaisuudessa pakoitettu tekemään töitä, joita kumpikaan emme toivoisi -- ellei", hän lisäsi kuiskaamalla, kallistaen päänsä hänen rinnalleen, "ellei paha poikani vihdoinkin suostu menettelemään luonteensa ja neronsa mukaisesti ja sepitä niitä suuria teoksia, joihin varmasti _tiedän_ hänen kykenevän, antaakseen minun laulaa sävellyksiään kautta maailman. Sitten", hän huusi intohimoisesti, säihkyvin silmin ja käsivarret Oskarin kaulaan kierrettyinä, "hän näkee, mitä _minä_ voin!"

Tähän ja muihin tällaisiin puheisiin vastasi Oskar: "Ei, ei", tai "Se on mahdotonta", tai "Älkäämme puhuko siitä", mutta Helgan yhä uudistuvat lemmekkäät sanat ja hyväilyt olivat kuin vesi auringonpaisteisesta purosta, joka kallion ja kinoksen välin uuttaen lopuksi saa lumivyöryä liikkeelle.

Päivät kuluivat -- eivät he niitä laskeneet, -- puoli vuotta, vuosi, puolitoista, ja vihdoin lähestyi aika, jolloin Helgan hänelle valmistetun ohjelman mukaan oli jätettävä soittoakatemia ja matkustettava opinnoilleen Pariisiin. Lähestyvä ero kiusasi painajaisena Oskaria, joka turhaan koetti keksiä keinoja millä sen ehkäistä, kunnes kohtalon salainen leikki, jota ihmiset nimittävät sattumaksi ja jonka liittolaisena on inhimillisten intohimojen sokea pyrkimys, odottamatta tuli hänen avukseen.

Eräänä päivänä Finsen tuli touhuissaan Helgan työhuoneeseen, suu ammollaan uutisia. Yhtiö, joka piti teatteria ja pelisalonkia eräässä Rivieran tärkeimmistä kaupungeista, oli kääntynyt hänen puoleensa pyynnöllä, että hän esittäisi kykenevän orkesterinjohtajan tulevaksi oopperakaudeksi, ja hän oli esittänyt Oskaria; hänen suosituksensa oli hyväksytty, ja hänen tehtäväkseen oli jätetty sopia ehdoista asianomaisen kanssa ja toimittaa tämä viipymättä matkalle.

Jos halu eroittaa Oskar Helgasta oli osaltaan vaikuttanut Finsenin suunnitelmaan, niin hän siinä pahasti pettyi sillä Helga itse huudahti:

"Mainiota! Mutta jos Oskarista tulee soitantokauden johtaja siellä, niin miksi en saata minäkin lähteä mukaan? Hän voi asettaa minut vähäpätöisiin osiin salanimellä siellä kaukaisessa seudussa, missä ei kukaan saata minua tuntea ja siitä on parempaa harjoitusta näyttämöä varten kuin kaikista harjoituskursseista koko kristikunnassa."

"Oivallinen ajatus!" huusi Oskar, ja vaikka ei Finsen oikein näyttänyt tuumasta pitävän, niin täytyi hänenkin suostua.

Juuri tähän aikaan, kun Oskar parhaillaan sydämessään riemuitsi tästä onnen viime oikusta, valmistellen matkaansa Rivieralle, ja Helgan kirjoitettua Pariisiin, että hän oli päättänyt jättää opintonsa myöhemmäksi, saapui kirje Islannista iskien Oskariin kuin salama. Nähdessään mustareunaisen kirjekuoren, jonka osoitteessa tunsi Magnuksen käsialan, hän tunsi veren syöksähtävän päähänsä. Kesti kauan, ennenkuin hän sai rohkeutta avata sen. Tuntien itseään tympäisevän ja pyörryttävän, hän pisti kirjeen taskuunsa ja lähti puistoon saadakseen vapaasti hengittää ja ajatella.

Hän ei ollut kirjoittanut äidilleen sen koommin, kuin lähetti ensimmäisestä asunnostaan kirjeen ensi päiviltään, sillä hän oli peljännyt kirjoittaa Short-streetiltä, jottei hänen köyhyytensä olisi käynyt ilmi, tai myöskään Piccadillyltä, peljäten mainita Helgaa. Senpä takia hän ei ollut Annan kirjeen jälkeen kuullut mitään kotoaan; ainoat uutisensa hän oli saanut Finseniltä tämän isältä saapuneita, ja ne koskivat pääasiallisesti yleisiä asioita -- vaihtokaupan häviötä, uutta perustuslakia ja vaalien kulkua.

Joku hänen omaisistaan oli kuollut -- kuka saattoi se olla? Ainoastaan siitä syystä, että pieni Elin oli nuorin ja hennoin, hän päätteli sen olevan tämän. Hänen pieni äiditön armaansa! Hän soimasi itseään, että oli intohimoisen rakkautensa pyörteessä niin vähän ajatellut lastaan. Mutta kyllä hän sentään _oli_ häntä ajatellut: hän oli ajatellut jonakuna päivänä palata hänet noutamaan, kuten oli hänen oikeutensa ja velvollisuutensakin, ja sitten korvata, mitä oli Thoraa kohtaan laiminlyönyt sillä rakkaudella ja hellällä huolenpidolla, jota tämän lapselle osoittaisi. Mutta ehkä tämä hyvitys nyt oli mahdoton, ehkä hänen suloinen pienokaisensa nyt olikin äitinsä luona taivaassa.

Oskarin mielestä kaikista onnettomuuksista, mitä hänelle olisi kodissaan saattanut tapahtua, pienen tyttären kuolema oli suurin; mutta hänen vihdoin avatessaan kirjeen ja nähdessään, että hänen isänsä se olikin vainajana, tuntui hänen murhe vieläkin raskaammalta. Hänen armas isänsä, joka oli rakastanut häntä ehkä enemmän kuin kukaan muu maailmassa ja jota hän oli pahimmin palkinnut! Hän muisti väärennyksensä, ja häpeän tunne oli hänet tukahuttaa; hän ajatteli lupaustaan katkaista suhteensa Helgaan ja tunsi omantuntonsa musertavan tuomion. Hänen isänsä, joka oli häntä aina hellinyt ja hänestä toivonut niin suuria, nyt mahdottomia toteuttaa, mahdottomia edes sinne päinkään täyttää, -- tämä isä oli nyt kuollut, kaukana Islannissa, ja rakastanut häntä viimeiseen hengenvetoonsa asti!

Istuutuen penkille puun alle hän yritti lukea uudestaan, mikäli hämärtyvässä valossa ja sumenevin silmin saattoi, äitinsä monin oikeinkirjoitusvirhein ilmaistua nyyhkytystä kirjeen lopulta. Mutta silloin puistonvartija kosketti hänen olkapäätään huomauttaen, että portit suljettaisiin, ja sitten Lontoon sokkeloiden kumea pauhu taas humisi hänen korviinsa.

Helga oli sinä iltapäivänä odottanut häntä luokseen tekemään lopullisia valmistuksia heidän yhteistä matkaansa varten, mutta aurinko laski, ilta kului ja yö saapui, eikä Oskaria kuulunut. Seuraavana aamuna hän astui sisään pää kumarassa ja alakuloisin askelin, ja Helga näki jotakin tapahtuneen.

"Olet saanut pahoja uutisia, Oskar -- mitä ne ovat?"

"Isäni on kuollut", vastasi hän, ja sen jälkeen he istuivat jonkun aikaa puhumattomina.

Sitten Helga toipui hämmennyksestään -- hänen päässään oli pyörinyt kuin myllynratas -- ja lausui tuskin kuuluvalla kuiskauksella:

"No, mitä aiot tehdä?"

"Aion lähteä kotiin", vastasi Oskar.

"Takaisinko Islantiin?"

"Niin -- äitini ja lapseni luo."

Hän kohotti kasvonsa ja katsahti Helgaan ja nähdessään tämän kasvot niin täynnä tuskaa ja pettymystä hänen sydämensä kuohahti ja hän virkkoi:

"Helga, miksi et sinä tulisi mukaani? Miksi emme menisi naimisiin ja palaisi yhdessä kotiin? Tiedän pyytäväni paljoa, rakkaani, mutta me olisimme kaikki toisillemme ja minä korvaisin sinulle uhrauksesi alttiiksiantavalla rakkaudellani ja lemmelläni. Mitäpä siitä, vaikka täytyisi luopua mieliunelmistamme ja pyrinnöistämme? Elämä on velvollisuuden täyttämistä, ja meidän velvollisuutemme kutsuu meitä kotiin -- ainakin minun -- ja jos tahdot ottaa osaa siihen, jos palaat kanssani takaisin --"

Hän pysähtyi äkkiä, antaen päänsä vaipua käsiinsä ja kyynärpäänsä polvien varaan. Joka sanaa lausuessaan hän vastustamattomasti tunsi, miten mahdotonta ja mieletöntä ehdotteli, ja päähän sävähtänyt veri pakeni takaisin sydämen syvimpään soppeen.

Helga istui hetkisen vaiti ja lausui sitten vakavalla äänellä:

"Olen pahoillani, hyvin pahoillani, mutta se on mahdotonta! Ellen välittäisi mistään muusta, täytyisi minun toki ajatella Nielsiä. Hän on kuluttanut rahaa minun tähteni ja olen tehnyt sitoumuksen enkä siis voi niin muitta mutkitta juosta tieheni."

Oskar huohotteli raskaasti ja vastasi: "Sitten minun täytyy lähteä yksinäni. Se käy vaikeaksi, hirveän vaikeaksi, mutta minun _täytyy_ lähteä. Talossa on kiinnitys -- minun täytyy nyt ottaa se kuorma niskoilleni, kun isäni on poissa; en voi sallia kenenkään muun sortua sen alle. Ja sitten lapseni -- tähän asti en ole tehnyt liikoja hänen hyväkseen -- ja on velvollisuuteni, pyhä velvollisuuteni..."

"Kyllä lapsi on hyvässä turvassa, Oskar. Täti Margret pitää siitä huolen. Et sinä voisi tehdä pikku tytöntyllerön hyväksi puoltakaan kaikesta siitä, mitä hänen puolestaan jo tehdään. Ja mitä tulee kiinnitykseen, niin sen taakan saatat kantaa aivan yhtä hyvin Englannissa kuin Islannissakin. Niin, ja paremmin, paljoa paremmin! Täällä saat ansaituksi enemmän rahaa -- kymmenen, sata kertaa enemmän. Ja ajattelepas sitä paitsi, miten vaikeata on alkaa uudestaan noissa vanhoissa olosuhteissa? Kotona kyllä jokainen tätä nykyä tietää tekosi -- siitä olen varma, ihan varma!"

Helga nousi seisaalleen ja ystävänsä ylitse kumartuen silitti hänen hiuksiaan -- hänen vaalean tukkansa suorimattomia kiharoita -- ja virkkoi leppoisesti:

"Ei, ei rakkaani! Sinä et saata konsanaan palata Islantiin, ennenkuin palaat sinne rikkaana ja kuuluisana. Ja sen saatat. Sanon, että sen saatat! Ja silloin minäkin ehkä..."

Mutta Oskar peitti korviansa käsillään, sillä Helgan puhe kuului hänestä pilanteolta.

"Siihen asti et saa ajatellakaan minua jättää, varsinkaan nyt, kun niin suuresti tarvitsen apuasi ja jolloin kaikki riippuu siitä -- työni ja elämäni."

Hän laskeutui polvilleen Oskarin eteen, kietoen käsivartensa tämän kaulaan.

"Sano, ett'et jätä minua, armahin! Sano!"