Part 22

"Ja nyt, vaikka menestytkin niin hyvin, et saa kuitenkaan suuttua äidillesi, kun hän lähettää sinulle pienen lahjan. Maria on ollut koko päivän keittiössä täyttämässä sinun opistokirstuasi, ja Herra tiesi, mitä kaikkea tavaraa hän on siihen latonut. Mutta minä kudon sinulle juuri sukkaparia vanhan Maggien ruskeista villoista, ja toivoakseni et häpeä pitää niitä, sillä niissä jalkasi pysyvät lämpöisinä kylmällä talvisäällä, jolloin Englannin syylingit varmaan tuntuvat ohkaisilta ja pumpulimaisilta. Sitten muistan vielä, kuinka mielelläsi sinä ennen kotona söit savustettua lampaanlihaa, niin että käskin Marian panna sitäkin mukaan sekä moniaan lihamakkaran.

"En uskalla antaa isän tietää, että lähetän sinulle lampaanlihaa -- hänen mielestään se olisi hassua ja joutavaa -- ja kun sinulla siellä on niin paljon hyvää syötävää ja juotavaa, niin en tietysti odotakaan, että tarjoat sitä englantilaisille ystävillesi, mutta ehkä voit piiloittaa sen johonkin ruokakaappiin ja maistaa jonkin viipaleen silloin tällöin yksin ollessasi.

"Ja nyt minun täytyy lopettaa, sillä Magnus pääsee jo paperin päähän. Olen onnellinen ajatellessani, että makuuhuoneesi on hauska ja kodikas, ja tahtoisin mielelläni kiittää emäntääsi, kun hän on sinua kohtaan niin ystävällinen ja äidillinen. En taida koskaan nähdä häntä tässä elämässä, mutta kerran tapaamme toisemme taivaassa, ja _silloin_ kiitän häntä.

"Ja nyt, armas poikani, keskellä suurta menestystäsi älä unhota, että kaikki hyvät lahjat tulevat Jumalalta, ja muista aina panna luottamuksesi Häneen. Hänen haltuunsa ja huomaansa minä sinut jätän, sillä Hän tietää kaikki tarpeemme ja kaikki huolemme ja salaisuutemme, ja Hänen silmänsä valvoo aina eikä Hänen sydämensä milloinkaan nuku.

"Oma hellä äitisi Anna."

IV.

Äitinsä kirjeen saadessaan Oskar asui köyhälistökadun varrella Westminsterin kulmalla. Sen nimi oli Short-street, ja kuten tavallisesti kaikkialla suurkaupunkien kurjimmat kadut kulki tämäkin läheltä komeata tuomiokirkkoa, kuten laivahylkyjen kehä kiertää kalliota meressä.

Short-street oli umpikatu, toisena päänä kapakkatalo ja toisena holvikäytävä asemarakennukseen, josta johti rautatie etukaupungin hautausmaalle. Myöhään yöhön piti asukkaita valveilla kapakasta ulos työnnettyjen humalaisten torailu, ja aikaisin aamulla heidät herätti ruumisvaunujen kolina katukivillä.

Oskarin asunto oli numero 1:ssä, likaisessa rakennuksessa, jonka ovenpäällys-ikkunassa tahraantunut pahvilevy ilmoitteli "Huoneita naimattomille miehille." Paitsi Oskaria oli siellä neljä muuta asujainta, kolme niistä hautaustoimiston kantajia ja neljäs kapakan yliviinuri. Viinurin hallussa oli se kerros, jossa vierashuone sijaitsi, ja hän tavallisesti toi kapakan suljettuansa joukon meluavia tovereita luokseen korttia pelaamaan ja olutta juomaan.

Oskarin makuukammio tuskin oli huonekaan, vaan pikemmin kurjannäköinen tunkkainen tyrmä, jonka ränstynyt kalusto näytti väkinäisin ponnistuksin yrittävän olla järjestyksessä -- karvakulu mattorisa, päätyjänsä puuttuva rautasänky, maalattu pesukaappi, kololeukainen vesikannu, pari kolme ritisevää tuolia, pöytä, joka vain seinän nojalla pysyi pystyssä, muutamia kilpaoriiden kuvia likaisten seinäpaperien rippeillä ja kosteuden turmelema kuvastin, joka muistutti suojailman täplille sulattamaa jäälauttaa.

Hänen emäntänsä asui kellarikerroksessa, eikä häntä näkynyt muulloin kuin maanantai-aamuisin, jolloin hän tuli noutamaan asukasten vuokraa, paria kolmea tuntia aikaisemmin, kuin häneltä itseltään se vaadittiin. Ainoa henkilö, jonka Oskar näki alituiseen, oli emännän palvelustyttö Jenny, kaikessa lontoolais-alhaison lapsi, epäsiisti ja huonosti puettu, mutta hilpeä kuin varpunen kadulla ja avara hellä sydän pienessä sivistymättömässä povessaan.

Jennyssä oli Oskaria kohtaan herännyt jonkinlainen myötätuntoisuuden tunne, jolla ei ollut sen henkilökohtaisempia perusteita kuin, että tämä ei huudellut kolmea porrasväliä alas hänelle, ei ollut tunkeileva eikä käyttänyt törkeätä kieltä, sekä että hän aina nosti hattuaan, kohdatessaan tytön kadulla.

Ainoana seurauksena tästä Jennyn tuntehikkuudesta oli, että hän aina pukeutui puhtaaseen kirjavaan karttuunileninkiinsä niinä päivinä, jolloin Oskar sattui jäämään kotiin teelle. Yhtenä tällaisena iltapäivänä tuli tyttö koputtamaan hänen ränstyneen ullakkokamarinsa ovelle lausuen: "Herra, saatte kirjeen!"

Oli niin pitkä aika siitä, kun Oskar oli saanut minkäänlaista kirjettä, että hän melkein peljästyneenä hypähti ylös, ja ottaessaan kirjeen Jennyn kädestä ja nähdessään osoitteen olevan Magnuksen käsialaa ja että kirje oli alkuaan osoitettu hänen vanhaan asuntoonsa hän kalpeni ja alkoi vapista.

"Onko siinä pahoja tietoja?" kysyi Jenny. "Enpä tottamaarin olisi mokomata tuonutkaan, jos sen vaan tiesin."

"Ei, ei! Jätä minut, Jenny", vastasi Oskar, ja tytön mentyä avattuaan kirjeen hän luki sen kyyneltyvin silmin ja häpeän puna poskillaan.

Kirjeen loppuessa hänen sydämensä sykki rajusti ja hän kyseli itseltään, eikö olisi miehekkäintä kirjoittaa heti vastaus ja sanoa suoraan, että koko tämä tarina hänen menestyksestään oli sepustettua valhetta ja että hän aina oli ollut viheliäinen ja onneton, että hän eli halpaa elämää halpojen toverien seurassa, tehden alhaista työtä, jota ei edes kehdannut mainitakaan, ja että mitkään sanat eivät saattaisi kuvailla hänen sielunsa salaista tuskaa siitä, että hän oli vajonnut näin syvälle. Mutta niin tukala kuin olikin tämän katkeran hetken alennustila, vielä tuskaisempaa oli seuraavana aamuna, kun Jenny raahasi hänen entisen opistokirstunsa ylös portaita, lörpötellen iloisesti kuin olisi tuonut hänelle kokonaisen omaisuuden.

"Rautatienmies ähki sitä raskaaksi kuin lyijy, ja annoinkin sille kaksi pennyä vaivoista -- toivoakseni se sen sieti."

"Aivan oikein, Jenny. Tässä on raha. Voit mennä."

"Saanko ma auttaa purkamaan? Ei ole laatikkoa sen tapaista, ett'en sitä minä osaisi tyhjentää. Mutta on maar se pitkän taipaleen takaa!"

"Se tuli Islannista, Jenny."

"Jestas sentään! Pat Looney se on sieltä kanssa, mutta naapurit sanovat, että on vahinko, kun ei se pyörrä sinne takaisin. Vaan eivät ne sellaista koskaan teistä puhu. 'Se on niin kohtelias', ne sanovat."

Oskar antoi tytön avata kirstun ja tyhjentää sen sisällön, jota tehdessään tämä liritteli kuin lontoolaisvarpunen ainakin, sill'aikaa kun Oskar istui tuolillaan, lapsuuden aateyhtymäin utuna väikkyessä hänen eteensä onnellisesta menneisyydestä.

"No jo nyt jotakin!" huudahteli tyttö, lysähtäen kantapäilleen kirstun ääressä kykkiessään. "Metvurstia! Ja makkaroita! Ja savustettua kieltä! Ja kinkkua! Eihän teidän tarvitse kuukausmääriin ostaa syötävän puolta nimeksikään! Jopas veteli hyvin! Lahjojako nämä ovat ollakseen?"

"Niin, Jenny, lahjaksi ne on lähetetty."

"Tarvitaan siinä vaan aika tavalla huolenpitoa, että rupeaa näin paljoon rustailuun", jatkoi Jenny. "Eiköpä liekin nais-ihminen?" hän tokaisi hämmentyneenä.

"Se on äitini", vastasi Oskar.

"Äitinne!" huudahti tyttö helpottuneella äänellä. "No, sitäpä minä äidiksi sanon -- ei siin' ole hyvyydellä enää määrääkään."

"Hän on ollut minulle hyvä kaiken ikäni, ja aina olen minä kohdellut häntä pahoin."

Jenny katsahti häneen oudosti, ihmettelevä ja kärsivä ilme kasvoissaan.

"Oikeinko totta, herra?"

"Niin, Jenny, häpeämättömästi, mutta hän on yhä uudestaan antanut anteeksi."

Jenny oli hetkisen ääneti, mutta sitten hän virkkoi: "Niin, äidit ne nyt _ovat_ kaikki siihen lajiin. Kuorma-ajuri Jim Cobb, aatelkaas, se kolhii äitiään välillä aivan hirveästi, mutt'ei tämä toki koskaan vedä sitä siitä lakiin, mitenkäs se kävisi päinsä -- äidit ovat silkkaa hyvää sydäntä!"

"Onko sinunkin äitisi hyvä sinulle, Jenny?"

"Häh minunko? Min' olen orpo", sanoi Jenny, ja äänensä tuttavalliseksi kuiskaukseksi hiljentäen hän jatkoi! "Se nyt olkoon kerrassa sanottu, ja se on selvä totuus. Aina ma noille toisille hölisen, että äitini oli yksi niitä tyttöjä, joiden näette sirkuksessa iltasilla silkissä ja timanteissa loistelevan."

"No, oliko hän?"

Alakuloinen ilme vilahti Jennyn kasvoilla. "Kuinkas se mallaisi yhteen, kun Orpokodissa sanoivat mun syntyneeksi silloin kun äitini oli ruunun ruuassa."

Nyt olivat tavarat kirstussa järjestetyt pöydälle ja tuoleille, ja Jenny painui jälleen kantapäilleen niitä ihailemaan.

"Noin! Siin' on näky kuin makkarapuoti. Ja ties häntä vaikk' oisi äitinne sitä varten lähettänytkin. Jim Cobb se mua pyyteli kanssansa laittamaan lihakaupan, mutt'en ottanut kuullaksenikaan! Ei että mulla mitään itse liikettä vastaan oisi, ja jos joku muu sellaista tuumaisi..."

Jennyn viittauksen keskeytti ajopelien romina, joka äkkiä pysähtyi rakennuksen edessä.

"Arvaanpa melkein paikalleen, kuka se on", lausui tyttö, iskien silmää. "Se siunattu Jim Cobb taaskin! Tahtoo mua näetsen aina ajelulle vankkureissaan."

Mutta ikkunan luo astahtaessaan hän huudahti: "Kiesus! Nehän ovat kääsit! Ja rouvas-ihminen astuu niistä alas!"

"Rouvas-ihminen?"

"Ette saata sitä nyt enää nähdä, se on rappusilla. Ka, sinne se jo ehti", huusi Jenny, kun katuovelle naputettiin, "eikä ole mulla vielä ollut aikaa takkuani suoria!"

Selittämättömin pelon ja toivon sekaisin tuntein, joille ei vielä mitään aihetta ollut, Oskar seisoi siltamalla, Jennyn rientäessä portaita alas. Katuoven auetessa hän kuuli omaa nimeänsä mainittavan äänellä, joka saattoi veren nousemaan hänelle päähän, niin että hän huumaantuneena horjahti. Hetkistä myöhemmin palasi tyttö takaisin, kasvot näyttäen nokipilkuista huolimatta valkeilta ja lausui epävarmalla äänellä, kuten äsken:

"Johan ma sen arvasin. Teitä se hakee. Vein sen viinurin vierashuoneeseen -- mies ei tule kotiin ennen teetä."

Oskar astui verkalleen alas, mutta portaiden päähän päästessään hän hengitti kiihkeästi ja sydän tykki hänen povessaan kuin olisi siellä väkivasaralla moukuteltu. Vierashuoneen ovi oli raollaan ja hänelle tuttu orvokkien tuoksu tuli sieltä vastaan. Hetkisen päästä hän työnsi oven auki ja silloin näki seisovan edessään sen, jota oli odottanut, hänet itse, vielä säteilevämmän kauniina kuin ennen, jotakin pehmeätä ja valkoista kaulan ympärillä, ja kasvot hymyilyjen kirkastamina.

Ei kukaan saata aavistaa, mitä kaikkea Oskar sillä hetkellä koki. Sadat tunteet välähtivät salamana hänen sielunsa läpi -- ilo, riemu, tuska ja häpeä, hänen näkemisensä tuottama hurmaus, mutta samalla nöyryytys, kun hänet tavattiin näin halvassa kodissa, huonosti puettuna ja silminnähtävästi köyhänä. Mutta ennen kaikkea hän tunsi rakkautta -- tuota hillitsemätöntä rakkautta, joka johtaa onneen ja voittoon tahi perikatoon ja kuolemaan. Hänen kasvonsa vääntyivät intohimoisesti, kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä ja ojentaen molemmat käsivartensa tulijaa kohti hän huudahti:

"Helga! Oi Jumalani! Helga!"

V.

Helga näytti olevan yhtä kiihtynyt kuin Oskarkin. Hän oli vilpittömästi liikutettu nähdessään, miten syvästi kohtaus vaikutti mieheen, ja kun tämä oli suudellut hänen molempia käsiään, suuteli Helga vuorostaan Oskarin toista kättä, ja väkiseltä pulppusivat hänellekin kyyneleet silmiin. Huoneessa oli nahkapäällystäinen sohva, jolle he istuutuivat vieretysten, käsi kädessä.

"En ole milloinkaan, en milloinkaan ollut niin iloinen", lausui Oskar.

"Iloinen olen minäkin", vastasi toinen. "Annahan kun taasen katson sinua, Oskar. Hiukan kalpeampi ja ehkä hiukan laihempi, mutta muuten et ole vähääkään muuttunut.

"Mutta _sinä_ olet muuttunut paljon, Helga."

"Olenko vanhentunut?"

"Olet käynyt entistä herttaisemmaksi ja kauniimmaksi!"

Silloin Helga lähensi kasvonsa Oskaria kohti ja tämä suuteli häntä, eivätkä he muutamaan minuuttiin saattaneet hillitä hellyyttään. Ensiksi onnistui Helgan saavuttaa malttinsa.

"No, puhukaamme nyt vakavasti", hän lausui, mutta Oskar yhä vapisi kiihkosta ja kyyneleensä pois pyyhittyään nauroi hermostuneesti.

"Kuinka kauan olet ollut Lontoossa?" hän kysyi.

"Kuukauden -- huomenna tulee kuukausia", vastasi Helga.

"Ja minä kun en ole siitä tähän asti tiennyt! Mutta miten tulit lähteneeksi Kööpenhaminasta?"

"Sitäpä juuri yritän sinulle kertoa. Jostakin tuntemattomasta syystä isä näki hyväksi vähentää äitini tulot puoleen entisestä, jonkavuoksi täytyi johonkin ryhtyä. Silloin muistin miten kiittelevästi Niels Finsenin oli tapana arvostella ääntäni."

"Finsenin!" kertasi Oskar vakavammalla äänellä.

"Kirjoitin siis hänelle, saaden vastaukseksi, että jos tulisin Lontooseen, niin hän antaisi asiantuntijain kuulla minua, jotta saisimme nähdä, mitä saattaisi tehdä."

"Ja mitä he sanoivat?"

"Niin, minä saavuin Lontooseen ja musiikintuntijat tutkivat minua ja päättelivät ääneni aivan erinomaiseksi -- lupaavimmaksi sopraanoksi mitä olivat kuulleet vuosikausiin."

"Ja nyt?"

"Nyt olen kuninkaallisessa musiikkiakatemiassa ja jonkun ajan päästä matkustan Pariisiin pariksi kolmeksi vuodeksi, ehkäpä neljäksikin, opiskellakseni Marchesin tai Bonbyn johdolla ja ottaakseni osaa käytännöllisiin harjoituksiin, ja lopuksi minut aiotaan lähettää Monte Carloon tai Nizzaan 'Faust'- ja 'Romeo'-esityksiin, alkuaskeleena ja valmistuksena Lontoon valtaamiseen väkirynnäköllä Margueritena tai Juliettena -- sen pituinen se!"

"Ja tekeekö Finsen kaiken tämän sinun hyväksesi?"

"Niin, tavallaan on asia siten ymmärrettävä."

"Maksaako hän sinun oppikulunkisi?"

"Enpä tosiaankaan tiedä, ken ne maksaa, mutta olen allekirjoittanut sopimuksen toimia hänen johtonsa mukaan ja sitten maksaa takaisin kaikki, kun olen päässyt hyvään alkuun. Ja entäs sinun hommasi, Oskar?"

"Minunko?"

"On jo kulunut melkein vuosi siitä kun sinut viimeksi näin. Mitä olet puuhaillut?"

Oskar nauroi kömpelösti. "Olenpahan kuin kukkaset kedolla -- en tee työtä enkä kehrää."

Matta hänen äkillinen iloisuutensa loppui lyhyeen ja hän lisäsi totisemmin: "Älä kysy minulta, Helga, mitä olen puuhaillut."

Helgan silmät harhailivat hetkisen pitkin huonetta. Sitten hän virkkoi: "Minä tiedän! Niels mainitsi siitä minulle ja hän pyysi minua sanomaan..."

Mutta ennen kuin hän ehti lopettaa lauseensa oli Oskar noussut seisaalleen. "Jos tulet Finsenin luota, niin tiedän asiasi, ja mieluummin tahtoisin kuolla..."

"_Ei, ei, ei_", sanoi Helga tarttuen hänen käteensä! "Istu alas. Ei se laisinkaan sitä ole. Kuuntelehan!"

Hän istuutui, ja Helgan katseen lempeys poisti kaikki hänen pelkonsa.

"Annetaan parhaillaan niin kutsuttuja kävelykonsertteja Covent Gardenin puistossa, ja joku päivä takaperin syntyi erimielisyyttä heidän orkesterinsa johtajan kanssa. Näytti suotavalta saada hankituksi uusi, kunhan vain löydettäisiin sopiva henkilö. Tietysti minä ajattelin sinua."

"Minua!"

"Miks'en? Näinhän mihin kelpasit johtaessasi noita sataaviittäkymmentä tollikkoa Thingvellirissä."

"Mutta Covent Gardenissa!"

"Hyvä Oskar, olen nähnyt kaikki täkäläiset soitonjohtajat ja vaikka he ovatkin sinua etevämmät tiedoissa ja kokemuksessa, niin ei ainoallakaan heistä ole rahtuakaan sinun vetovoimastasi ja nerostasi. Sen vuoksi sanoin: 'Niels, jos tahdotte oivallisimman johtajan, mitä Lontoo on koskaan nähnyt, niin antakaa minun noutaa hänet!'"

"Mutta sinä et tiedä, Helga -- et saata aavistaakaan, -- jos voisit vain kuvitella mielessäsikin, mitä olen saanut kokea pelkän elantoni tähden, pelkän elantoni --"

Helga taaskin katseli huonetta ja virkkoi sitten: "Enkö sitä näe? Eikö minulla ole silmiä? Mutta jos minulle sanoisit, ettei sinusta ole ollut halvimpaankaan työhön, mihin typerimmätkin pystyvät, niin pysyisin yhäti siinä, mitä Finsenille sanoin."

Oskarin kurkkua ahdisti. Helgan usko ja huolenpito vei häneltä maltin. Hetkeksikään hän ei ottanut ajatellakseen, että mitään itsekästä vaikutinta siihen saattaisi olla olemassa.

"Mitä sitten tahdot minua tekemään, Helga?" hän kysyi.

"Käymään tapaamassa minua Finsenin toimistossa klo 11 huomenaamulla."

"Mutta lupasin, ett'en sinne enää ikinä astuisi."

"Silloin et tiennyt, että _minä_ tulisin sinua pyytämään. Ja minä _pyydän_ sinua, Oskar."

Oskar muisti lupauksen, minkä oli antanut isälleen; hän ajatteli, miten vaarallista olisi uudestaan selata esille elämästään lehti, jonka oli pyyhkäissyt pois ja kääntänyt ainiaaksi umpeen; hän ajatteli Finseniä ja tämän suhdetta Helgaan sekä, miten Finsen saisi suurta vaikutusvaltaa tytön elämään tämän toiveita ja kunnianhimoa autellessaan; mutta hänen tahtonsa oli kuin väännetty vitsa, sillä vastustamaton kohtalo pakotti häntä eteenpäin.

"_Tulethan_, eikö totta?" kuiskasi tyttö, ja Oskar vastasi:

"Tulen."

Helga ojensi taasen kasvojaan eteenpäin, ja taasen Oskar suuteli häntä, ja sitten tyttö nousi lähteäkseen.

"Missä sinä asut?" kysyi Oskar, ja Helga ilmoitti sen hänelle. Se oli vanhanaikuinen vierastalo Green Parkin laiteilla.

"Asuuko Finsenkin siellä?"

"Asuu, hän asuu samassa rakennuksessa. Ja sinun pitää asua siellä myöskin. Tahdon tavata sinua alituiseen. Tarvitsen apuasi tuhansissa asioissa. Mutta nyt minun täytyy lähteä."

Oskar ei voinut laskea häntä menemään, ja heidän hellyydenosoituksensa uudistuivat.

"Lähdettyäsi tuntuu tämä kaikki kuin unelta", lausui Oskar. "Tuskin saatan uskoa sinun olleen täällä tai palaavan enää takaisin."

"Älä sano niin. Vakuutinhan sinulle Islannissa, että tulisin sinun luoksesi, ell'et sinä tulisi minua tapaamaan. Ja enkö ole pitänyt lupaustani?"

"Rakas, rakas Helgani!"

"Et menetellyt aivan oikein siinä, että lähdit antamatta minulle tilaisuutta tavata sinua."

"Tiedän, tiedän."

"Olihan sinulla jonkinlainen velvollisuus minua kohtaan sen jälkeen, mitä oli tapahtunut..."

"Hiljaa, rakkaani, hiljaa!"

"Mutta olen taipuvainen uskomaan, että muut olivat siihen syypäät."

"Älkäämme puhuko siitä, Helga", vältteli Oskar, ja hänen käsivartensa, jotka olivat olleet kiedottuina tytön vyötäisille tiukkaan syleilyyn, höllenivät ja vaipuivat alas.

Tämän jälkeen tuntui helpommalta erota hänestä, mutta ennenkuin avasi oven hän suuteli Helgaa vielä kerran ja häntä takaisin vaunuihin auttaessaan vei hänen sormensa huulilleen.

Hän seisoi avopäin kadulla koko ympäristönsä unohtaen, kunnes ajopelit olivat vierineet kapakan kulman taakse ja Helga vielä kerran niiden ikkunasta heiluttanut hänelle kättään. Sitten hän huomasi, että niin kauniin ja komeasti puetun nuoren naisen saapuminen tällaiseen likaiseen kujaan ja hänen odottavat ajopelinsä olivat houkutelleet naapurit asuntojensa oville, naiset hypistellen esiliinojensa nauhoja ja merkitsevästi irvistellen toisilleen.

Kun Oskar palasi asuntoonsa, sivuutti hänet Jenny etehisessä hiipivin askelin ja syyllisyyttä osoittavin kasvoin, jotka näyttivät ilmaisevan, että pieni tuskaantunut tyttö parka ei ollut voinut vastustaa kiusausta kuunnella ja pitää silmällä.

Oskar palasi hetkiseksi vierashuoneeseen, jossa vielä tuntui hajuveden tuoksu, sekaantuen eltaantuneen oluen ja tupakan hajuun. Ei hän koskaan ennen ollut kadehtinut viinuria, mutta sillä hetkellä hän olisi antanut kaikkensa saadakseen pitää tämän huoneen lopun päivää hallussaan, voidakseen istua sohvalla, missä Helga oli istunut, laskeakseen kätensä pöydälle, millä tämän käsi oli levännyt, ja suudellakseen mattoa, jota hänen jalkansa olivat koskettaneet.

Hän liikkui ikäänkuin unissaan eikä palatessaan takaisin omaan suojaansa muistanutkaan likaista ympäristöään. Tahrainen seinäpaperi, rääsyinen matto, täplikäs kuvastin eivät häntä alentaneet ja hävettäneet. Hänen ruumiinsa vielä viipyi rappeutuneessa luolassa, mutta sielu liiteli kaukana poissa. Se oli toisessa maailmassa -- maailmassa, jota Helgan silmät aurinkona ja tähtinä valaisivat, sillä hän palautti yhä mieleensä hetkeä, jonka oli viettänyt hänen kanssaan, jokaista sanaa, jokaista äänensointua, jokaista katsetta ja jokaista liikettä.

Tätä kesti koko päivän, ja pimeän tullen putosi ikäänkuin verho vuosikauden kestäneen elämän ylitse. Nöyryyttävän kurja asema, raakojen kumppanien vastenmielinen ja rivo seura, yksinäisyyden ja turvattomuuden tunne, tieto elämän tyhjyydestä ja arvottomuudesta, kaikki katkerat muistot näyttivät nyt menneiltä. Tämä taival hänen elämässään oli nyt ohitse, eikä koskaan, ei enää koskaan sen tuottama tuska ja häpeä palajaisi. Hän oli saanut sen kokea, sentähden että oli rikkonut; mutta jos hän oli rikkonut, niin oli hän kärsinytkin, ja Jumala itse oli nähnyt hänen kärsineen kylliksi.

Hänen silmänsä olivat kyynelistä kosteat, kun hän laskeutui levolle likaiselle patjalleen, mutta hän nukahti autuaallisessa tilassa, ja yön ensi unelmassa oli hän taasen olevinaan Helgan seurassa. Kerran hän sydän-yöllä havahtui, hämärästi kuullen viinurin mässäävän alhaalla tovereineen korttien ja oluen ääressä; sitten hän heräsi aamulla ruumisvaunujen jymistessä Short-streetiä pitkin aina sen päässä olevaan holvikäytävään asti.

Klo 11 aamupäivällä hän läksi Covent Gardeniin ja yhä uudestaan meni sinne seuraavina aamuina samaan aikaan. Kymmenentenä aamuna hän kutsui Jennyn, joka oli käynyt araksi käytökseltään häntä kohtaan ja asetteli aamiaista hänelle tarjottimelle oven ulkopuolelle, itse tulematta sisään.

"Jenny, ilmoitahan emännällesi, että muutan täältä ensi viikolla."

Silloin Jennyn vaaleat, kaihoksivat kasvot kävivät aivan onnettomiksi, ja murtuneella äänellä ja nyyhkytyksen kurkkuunsa tukahuttaen hän sopersi:

"Senhän siitä tiesin seuraavan. Siinä paikassa kun tuo nainen osui näkyviini, minä sanoin, että se veisi teidät pois minulta -- ja sen teki kuin tekikin!"

IV.

Kuvernööri ei saanut tietää, että Oskar oli rikkonut hänelle antamansa lupauksen.

Kun alting seuraavan kerran kokoontui, hyväksyttiin suurella enemmistöllä esitys perustuslakien uudestaan järjestämiseksi; siinä päätettiin poistaa kuvernöörinvirka ja asettaa ministeri. Mutta perustuslainmuutoksesta täytyi äänestää kaksilla valtiopäivillä, minkä vuoksi altingin hajaantuminen oli välttämätöntä. Hajaantumisen aika oli kuvernöörin määrättävissä, ja hän olisi saattanut pitkittää istuntoa, kunnes uudistuskuume olisi ollut ohitse. Mutta sensijaan että olisi näin menetellyt, hän päätti heti hajoittaa säätykokouksen, täten yllyttäen kiihoitusta ja jouduttaen omaa kohtaloaan.

Monet vastoinkäymiset kohtaavat miestä, jonka onni on hyljännyt, eikä kuvernöörinkään erehdysten mitta ollut vielä täysi. Kun tuli aika valita ehdokkaat, huomattiin, että se vaalipiiri, jota Oskar oli edustanut -- pääkaupunki -- oli taasenkin ilman miestään, ja kaikkien kummastukseksi kuvernööri itse sananvaltaa säätykokouksessa saadakseen ilmoittautui ehdokkaaksi.

Tämä arvaamaton askel kuvernöörin puolelta herätti suurta jännitystä, mutta kiihko yltyi kymmenkertaiseksi, kun saatiin kuulla, että johtaja aikoi ruveta vastaehdokkaaksi.

Ei koskaan ollut kansan mieli ollut niin kuohuksissa kuin sinä iltana, jolloin kuvernöörin ja johtajan oli seisottava toisiaan vastassa samassa vaalikokouksessa. Paremmat kansalaiset pysyivät poissa, pahoitellen ja häveten sitä, että nämä kaksi miestä, jotka viisikymmentä vuotta olivat olleet hartaat ystävät, nyt kynsivät toisiaan kuin kotkat, mutta vahingoniloiset toivoivat tästä näytelmästä itselleen hauskuutta koituvan, joten käsityöläisopiston sali pakkautui täpö täyteen kansaa.

"Toisten tapellessa toiset viisastuvat", he lausuivat toisilleen eivätkä siinä pettyneetkään.

Ruununvouti oli puheenjohtajana, ja jo alusta pitäen oli selvää, että hänellä kuvernöörin elinkautisena kilpailijana ei suinkaan ollut aihetta pidättää kumpaakaan ehdokasta tekemästä itseään naurettavaksi. Huono-onnisella on aina huono onni, ja kuvernööri pelasi itsensä ruununvoudin käsiin aavistamattaan ja ilman viivytystä.

Tämä ennen hiljainen ja arvokkaasti esiintyvä mies oli nyt menettänyt kaiken varovaisuuden ja malttinsa ja puheenvuoron saatuaan viskeli salaviittauksia joka puolelle. Kun vihaamme jotakin henkilöä, niin näyttävät kaikki hänen tekonsa vihattavilta. Otettuaan lopuksi johtajan liike-elämän puheiksi lausui kuvernööri:

"Ei itsekkyys koskaan tyydy, hyvät ystävät. Tahdotteko jättää yleiset varat miehen hoidettaviksi, joka ahneudessaan kaikkea tavoitellessaan menettää kaiken, syösten itsensä vararikkoon ja puutteeseen?"