Part 21

"Kuulin, että olet Lontoossa, mutta en tiennyt, mistä sinut löytäisin. Haluaisin käydä luonasi viipymättä, veikkonen. Missä asut?"

Päästyään omituisesta kurkkuaan tukehuttavasta tunteesta Oskar vastasi, ja Finsen jatkoi:

"Käynkö minä siellä luonasi, vai tulisitko sinä mieluummin minua katsomaan?"

"Minä tulen sinun luoksesi", sanoi Oskar.

"Hyvä! Ja milloin? Sopiiko huomenna kahdeltatoista?"

"Minulle sopii minä aikana hyvänsä."

"Onnen poika! Siis huomenna puoleltapäivin työhuoneessani. Hauskaa että löysin sinut vihdoin. Ajattelin, että hakisit minut käsiisi ja kummastelin minne maan rakoon olit hävinnyt. Hyvästi nyt. On aika kiire tämän iltaa, ja työtä vaikka koko rykmentille. Maltahan, jos sinua haluttaisi nähdä esitystä -- istumasijaa en voi luvata, mutta jos viitsit seisoa peräparvella -- no, se käy päinsä. Tule tästä. Johnson! Saata tämä herra eteenpäin ja anna hänelle, mitä sinulla vielä on jäljellä. Näkemiin!"

Ennen kuin ehti oikein hengäistäkään istui Oskar hämyssä yläparven perällä, surkean nöyryytettynä ja häpeissään, samalla kuin outo kiihko tempoili hänen suonissaan. Hän ei sen koommin oikein tiennyt, mitä sinä iltana tapahtui. Hän unohti, että rahat olivat häneltä lopussa, ettei hän ollut syönyt mitään sitten aamun, että kengät olivat astutut kalttoon kantapäistä. Hän ainoastaan tunsi viimeisten kuuden kuukauden kurjuudesta yht'äkkiä sukeltautuneensa ylös ilmapiiriin, jossa hänen sielunsa sai hengittää täysin vedoin.

Kun johtaja astui esiin -- se oli nuori säveltäjä itse -- kurottausi Oskar eteenpäin nähdäksensä vilaukselta miehen, joka oli sieppaamassa sen voitonriemun, mikä ilman kohtalon kolauksia kenties olisi tullut hänen, Oskarin, osaksi, ja oopperan alkaessa hän kuunteli sitä kaikki aistit jännitettyinä. Se oli hyvä, se oli inhimillinen, se oli uudenaikainen, sen sävelsointu oli viehkeä, sen orkesterisäestys varma, sen muoto todisti mestaruutta musiikin salaisuuksissa, ja kuitenkin siitä puuttui jotakin. Mikä siitä puuttui? Vanhan, jylhän Pohjolan elinveri. Englantilainen ei voinut sille sitä antaa, sillä sen juurta ei löytynyt hänessä itsessään. Mutta _hän_ olisi voinut sen tehdä, sillä hänen suonissaan juoksi viikinkien verta, Flosin ja Snorrin ja Erikin ja Olavin ja kaikkien mahtavien muinaisten miesten verta.

Oskar ei tiennyt asuintoverinsa makuullemenosta sinä yönä, ei kuullut hänen hoipertelevan ylös portaita eikä päihtyneesti viheltelevän "Eespäin, Kristin-soturit!" Seuraavana aamuna, kun hänen emäntänsä tuli ylös tapansa mukaan puhuttelemaan häntä, hän tuskin tajusi tämän puheita, paitsi että niissä oli jotakin tyytymättömyyttä, jotakin uhkausta, ja että hänestä ei tuntunut maksavan vaivaa tyynnyttää ja lepyttää häntä semmoisilla lupauksilla kuin ennen.

Eilisen illan huumaus vielä kohahteli hänen lähtiessään ulos täyttämään sopimustansa. Soitanto kutsui häntä taas, kutsui kuin tenhotar, pois ystävättömyydestä ja yksinäisyydestä, nöyryytyksestä ja maineettomuudesta, köyhyydestä ja häpeästä, valtakatujen tungoksen säälimättömästä tylyydestä ja pimeiden kujien tympäisevästä loasta menestyksen ja maineen loistoon.

"Sisään, veikkonen!" huusi eilis-iltainen tuttu ääni, ja Oskar näki seisovansa Finsenin työhuoneessa.

"Miten olikaan", sanoi Finsen ottaen silmälasit nenältään, "kuinka kauan jo olet ollut Lontoossa?"

"Kuusi kuukautta -- lähes seitsemän", vastasi Oskar.

"Ja mitä toimitat?"

"En mitään."

"Sinun kelpaa! Et niin mitään?"

"No, olenpa _yhtä_ tointa harjoitellut jotakuinkin uutterastikin."

"Ja mitä?"

"Nälkää nähnyt."

Finsen naurahti ääneensä, mutta Oskar nauroi vielä äänekkäämmin -- hän ei ollut vielä rikkonut paastoansa.

"Meidän on kaikkien se kerran läpäistävä", tuumi Finsen, "ja parasta on siitä heti alussa suoriutua. Niinpä siis onnittelen sinua, veliseni -- ja nyt asiaan. Olen täällä isännöitsijänä -- hoidan erään yhtiön asioita. Neljän silmän kesken, kuten Islannissa sanomme, voin ilmaista aikovani antaa konserttisarjan, ja olen nyt vereksien ainesten etsinnässä. Sinähän säveltelet?"

"Olihan minulla ennen tapana sitä tehdä", vastasi Oskar.

"Ymmärrän", sanoi Finsen. "Elämäsi on viime aikoina suistunut raiteiltaan, etkä enää paljoa sepitä minkään arvoista, ennen kuin pääset entisiin uurteisiin. Mutta tiedän, mihin olet pystynyt, ja se on tarpeeksi hyvää minulle. Kuulin muutamia sankarisaduista sepittämiäsi lauluja, muistathan; ja tunnustanpa, että ne olivat ihmeen kauniita mielestäni miehen sepittämiksi, joka sävelsoinnun alalla on miltei kokonaan itseoppinut. Mutta Helga kertoo minulle -- tarkoitan Helga Nielseniä, jolta silloin tällöin saan tietoja --"

Oskar sävähti kuin raipan sivalluksesta.

"Helga kertoo minulle", jatkoi Finsen, "että sinä viime vuonna teit Islannissa jotakin, joka löi sotalaulusi pieniksi pirstaleiksi, ja jos luulet, että voimme koettaa niitä täällä --"

"Ne ovat mennyttä kalua", selitti Oskar.

"Kyllä tiedän", intti Finsen. "Olen kuullut miten niiden on käynyt. Mutta ehkä sinulla on niistä jäljennöksiä?"

"Ei merkkiäkään", sanoi Oskar.

"Tai ehkä vielä muistat niistä joitakuita?"

"En yhtäkään."

"Eipä niinkään ollen asia vielä ole aivan auttamattomissa. Olethan melkoisen vaikutusvaltainen henkilö Islannissa?"

"Olen ollut", sanoi Oskar.

"No, olenpa minäkin luullakseni -- isäni on ruununvouti ja ylennyksenkin toiveissa; jos siis annat suostumuksesi, niin saamme asiat vielä parannetuiksi."

Oskarin silmiltä verhosi usma Finsenin kasvot. "Ethän todella tarkoittane --?"

"Tarkoitan tietysti. Jos sävellykset ovat puoliksikaan niin arvokkaita kuin Helga väittää, niin ne sen vaivan ansaitsevat. Joka tapauksessa aion luottaa hänen arvosteluunsa, saattaakseni sinut alkuun, ja sepitelmiesi saapuessa uhratakseni yhden aamupäivän orkesterikoetukseen, jota pyydän sinun johtamaan."

Finsenin muoto häipyi taas sumeeseen, joka leijaili Oskarin silmien edessä.

"Tahdot, että valtuuttaisin sinut kaivattamaan esiin --"

"Entäs sitten! Ei se mitään ennenkuulumatonta olisi. Ja nyt jos koskaan on se oikeutettua. Jos sävellykset, jotka saattaisivat tuottaa iloa ihmisille ja koota maljat täydet rahoja, makaavat maan alle haudattuina --"

"Näen nälkää ensin", sanoi Oskar nousten seisaalle.

"Mutta mies hyvä!" huudahti Finsen silmälasejaan sovitellen, "johan sitä kerroit tekeväsi. Tässä on sinulla tilaisuus siitä pelastua, ja jos --"

"Ennen kuolen nälkään", vannoi Oskar ja astui ovea kohti.

"Älähän joutavia! Jos nuo paperit olisivat joksikin hyödyksi siellä, missä makaavat, niin voisin kunnioittaa tunteitasi. Mutta niin ei ole laita. Ne ovat pelkästään mätänemässä ja pian jo kokonaan häviävätkin. Itsepä parhaiten tiedät, missä tarkoituksessa ne hautasit -- myönnän, että se minusta tuntui liialta haaveellisuudelta -- mutta oli miten oli, tehtävänsä se on tehnyt. Ja siellä ne nyt viruvat -- nerontuotteet, joiksi ne olen valmis uskomaan -- jotka kentiesi voisivat tehdä nimesi kuuluksi ja perustaa onnesi, sen sijaan että sinä --"

"Mieluummin kuolen maantien ojaan, kuin niihin kosken", -- vakuutti Oskar ja syöksähti hyvästittä ulos huoneesta.

Sanoin ei voi kuvata tuskia, joita hän lopun päivää kärsi. Edellisen yön huumaus oli haihtunut, ja häntä ahdisti murtunut mieli, jolle petollinen toive oli ilkamoinut. Jos hänellä konsanaan oli ollut epätietoisuutta tuon mielenkarvauden puuskan tarkoituksesta, joka pakotti hänet kätkemään sävellyksensä vaimonsa hautaan, niin ainakin hän sen nyt tajusi. Se oli Jumalan säätämä rangaistus, se sulki häneltä ainoan tien maineeseen ja menestykseen, niin, vieläpä salpasi elannonkin kuin haudan ovi.

Tuntikausia hän vaelsi pitkin katuja elävästi tuntien mahdottomaksi pelastua viimeaikaisesta elämäntavastaan. Hän luisuisi päivä päivältä alemmaksi ja alemmaksi, hitaasti, mutta varmasti, kunnes menehtyisi ahdinkoonsa tai tulisi -- jollei Jumala armahtaisi -- kulkijaksi ja heittiöksi.

Kesti kauan ennenkuin hän sai käännytyksi takaisin asuntoonsa, ja sinne saapuessaan hän huomasi, ettei katuovi auennutkaan sillä avaimella, joka hänellä oli taskussaan. Hän soitti kelloa, ja talon pieni palvelustyttö ilmestyi ovelle, tullen nähtävästi alakerrassa olevasta makuuhuoneestaan, sillä hänellä oli hiukset käherrystötteröissä ja vain muutamia väljiä vaatesiekaleita yllään.

"Miksi telkesit oven, tyttöseni?" hän kysyi. "Etkö tiennyt minun vielä ulkona olevan?"

"Kyllä tiesin sen, mutta rouva käski minun sanoa teille, että huoneenne on vuokrattu muille ja että saatte tavaranne, kun maksatte, mitä olette velkaa."

"Tarkoitatko, että minut jätetään kadulle?"

"Ei se minun syyni ole, ja pahoittelen sitä kovasti."

He tähystelivät toisiaan tylsästi hetkisen, ja sitten Oskar lähti taas astumaan katua pitkin, uusi tunne sielussaan -- lohduttoman tyhjyyden tunne siitä, että hänellä ei ollut kattoakaan päänsä päällä. Ei kukaan tiedä, miltä tuntuu olla yhdenkin yön kodittomana suuressa kaupungissa, paitsi se, joka on sitä kokenut. Ei siinä niin suuresti puutteenalaisuus ole raskasta kestää, vaan se äärimmäisen arvottomuuden tunto, kun on maailmalle halvempi kuin sen koirat, sillä niistä pidetään huolta, tai sen hevoset, sillä niillä on tallinsa.

Hänen rahansa olivat lopussa eikä hänellä ollut matkakompeitakaan käsillä voidakseen jotenkuten yritellä hankkia uutta asuntoa. Ja niin hän kulki kulkemistaan pitkin alempaa Regent-katua Piccadillyn poikki, läpi hälisevien väkitungosten -- siinä nuoria naisia paperossit huulilla, nuoria miehiä laulaa hoilottaen ja naureskellen, muuan tyttö ryvettyneissä repaleissa, tyttö, jota poliisi par'aikaa laahasi pois -- ja yhä edelleen, kunnes saapui leveälle ja hiljaiselle valtakadulle, missä jono vaunuja odotteli uhkeasti valaistun talon ulkopuolella. Siihen hän päämäärättömällä kierroksellaan pysähtyi kuuntelemaan avonaisista ikkunoista tulvivia soiton säveliä.

Hän oli ehkä sadannetta kertaa pohtinut mielessään kysymystä, miten hän, vastikään isänsä hemmoittelema poika -- isän, joka oli kansansa johtaja ja vilpitön tuomari -- oli joutunut astelemaan Lontoon katuja ilman kattoa päänsä päälle ja penniä taskussaan, kun ovi aukeni ja vanhahko herrasmies paljain päin astui ulos auttamaan muutamia naisia vaunuihin. Silloin hänen turtuneet aistinsa heräsivät, ja hän huomasi missä seisoi, -- isänsä vanhan ystävän, pankkiirin, asunnon edustalla. Hänen mieleensä muistui elävästi aika, aivan läheinen ja kuitenkin kovin kaukainen, jolloin hän Thoran ja Helgan kanssa oli kunnioitettuna vieraana tuossa talossa. Ja hän kääntyi nopeasti kiiruhtamaan pois, jottei pankkiiri olisi nähnyt häntä kulkijana maleksimassa siellä noin sopimattomaan aikaan.

Ei mikään ollut tänä ilkeänä yönä vielä näin kipeästi koskenut hänen tunteisiinsa tai vakuuttanut hänelle, että hänen oli mahdoton enää nousta kirotusta asemastaan. Oliko sekin määrätty rangaistukseksi, että silloin kun kaikki aistimet olivat levossa, itsesoimaukset ja menneiden päivien muistot häneltä rauhan riistäisivät? Sellaisena kävisi elämä sietämättömäksi ja olemassaolo ikuiseksi kadotukseksi. Eikö Luonto milloinkaan unohtanut? Eikö Jumala koskaan antanut anteeksi?

Puoli tuntia jälkeenpäin hän asteli patoa pitkin, noiden viheliäisten olentojen kyyristelevien ja uinailevien haamujen ohi, jotka suurkaupunki yöksi työntää jokirantaan; ja hurjan haaveellisena katsellen Thamesin aaltoja, jotka välkkyivät ja kimaltelivat sähkövalossa, hän kysyi itseltään, eikö olisi viisainta tehdä loppu kaikesta ja paeta enemmistä kärsimyksistä.

Mikä ajatus pidätti häntä? Ajatteliko hän vaimovainajataan, jonka muiston piti niin olla torjumassa syntiä? Ei!

Sallimuksen selittämättömän voiman pakottamana hän ajatteli sitä toista olentoa, jonka rakkaus oli hänet perikatoon saattanut -- hän muisteli Helgaa. Huolimatta kuvernöörille antamastaan lupauksesta hän ei voinut unohtaa tyttöä. Ei niin synkkää päivää, ettei hän olisi ajatellut Helgaa illalla levolle laskeutuessaan ja aamulla herätessään. Hän oli poissa, he eivät kukaties milloinkaan enää tapaisi toisiaan, heidän rakkautensa oli hänen elämänsä kirjassa sivu, jonka hän oli pyyhkinyt pois ja ainiaaksi kääntänyt umpeen; mutta sittenkin olivat Helgan silmät alati hänen edessään ja Helgan hymyily ainoana päivänsäteenä, joka hänen kasvoillensa loisti.

Thoran muisto oli ihana ja pyhä, ja hän oli sen tarkoin tallettanut sielunsa sisimpään, mutta ajatus kiintyi Helgaan lämpimänä ja elävänä ja pysyi hereillä. Nytkin se säilyi, pelastaen hänen sielunsa epätoivon vallasta ja ruumiinsa kuolemasta.

III.

Islannissa oli paljon muuttunut, ennen kuin Oskarin kirje sinne saapui. Johtajan ja kuvernöörin vieraantuminen toisistaan oli kehittynyt julkiseksi vihamielisyydeksi. Kaikki tiesivät sen, ja kummankin vihamiehet olivat käyttäneet hyväkseen tätä välien rikkoutumista.

Johtaja sai ensinnä kärsiä. Magnuksen ennustama vaihtokaupan rappeutuminen oli nyt käsissä, ja johtajan liike oli mennyt hajalle kuin sitomaton vitsakimppu. "Lihavan härän voi aina hyvällä syyllä teurastaa!" Kansa valitteli: "Johtaja antaa maamiehille, mitä itse haluaa heidän villoistaan ja kiskoo heiltä taas mielin määrin ulkomaan tuotteista." Mutta todellinen syy hänen liikkeensä ahdisteluun oli se, että hän oli peloitellut kaupunkia, silloin kun Oskar valittiin edusmieheksi.

Oddsson, tuon päivän hyljätty ehdokas, ei ollut levähtänyt, ennenkuin sai perustetuksi kauppayhtiön käteismaksun pohjalle. Silloinkin olisi johtaja voittanut kaiken vastustuksen, sillä hän oli rikas ja talonpojat köyhiä, mutta Oddsson oli hankkinut lähimmäksi liittolaisekseen mitä mahtavimman henkilön. Niinkuin seppä sormiaan säästääkseen käyttää pihtejä, niin oli Oddssonkin käyttänyt kuvernööriä yhtiönsä pelastamiseksi.

Kuvernööri tiesi varsin hyvin, että Oddsson oli hänen vihamiehiään ja että jos tämä puolueineen pääsisi voitolle, he mullistaisivat vanhan järjestyksen; mutta hän ei voinut vastustaa kiusausta liittyä mukaan Oddssonin yrittäessä kukistaa johtajan. Hänen avullaan Tanskan kaupalle erikois-etuja myöntävä tulliasetus saatiin kumotuksi ja Islannin markkinat avattiin Englannin tuotteille, ja tämä oli surmanisku vaihtokauppaliikkeelle.

Kolme kuukautta oli johtaja voinut pitää liikettänsä yllä myymällä tavaroitaan ostohintaa halvempaan ja ostamalla niitä päivänhintoja kalliimmasta, mutta loppu oli silminnähtävä. Pankissa kuiskailtiin, että hän jo luovutteli vakuuksiaan, olivatpa ne osakkeita tai muita arvopapereita, ja muutteli rahaksi sekä kiinteää että irtainta omaisuutta, ja että siitä ennemmin tai myöhemmin täytyisi koitua keikaus. Ei kukaan surkutellut häntä, ja vaivatun sydämensä pohjassa muuan mies tunsi iloa.

Mutta lyöjällä on usein lyhyt ilo iskustansa, ja kun Oddsson puolueiden kauppaseikat selvitettyään käänsi huomionsa perustuslakiasioihin, silloin taas johtaja, vaikka vihasikin heitä, yhtyi heidän kiihoituspuuhaansa. Talvi oli ollut ankara, kuolema oli korjannut monta vanhempaa valtiopäivämiestä, ja jokaisessa täytevaalissa oli johtaja käyttänyt lopun vaikutusvaltaansa sekä vähenevän varallisuutensa voimaa uudistuspuolueen hyväksi. Lopulla kevättä oli käynyt varmaksi, että suurkäräjäin ensi kokouksessa tultaisiin hyväksymään lakiehdotus uudesta valtiopäiväjärjestyksestä ja kuvernöörinviran lakkauttamisesta.

Niinpä nuo kaksi miestä, jotka viisikymmentä vuotta olivat seisoneet rinnakkain, toisiaan hävittämällä saattoivat itsensä häviölle, ja aikoja sitten lausuttu ennustus oli toteutunut, että jos kuvernööri ja johtaja joskus lakkaisivat olemasta ystävyksiä, heistä tulisi mitä katkerimmat viholliset. Sillä välin Anna oli koettanut rakentaa rauhaa, mutta onnistumatta. Niin kauan kuin kiista oli nuori ja etupäässä koski lapsia, hän oli yrittänyt vedota tunteiden jalouteen: "Kuuleppas, Stephen, anteeksianto on paras rankaisu -- sinun täytyy tehdä rauha johtajan kanssa."

"Hän olisi voinut pelastaa poikani kätensä nostamalla, mutta hän ei tahtonut sitä tehdä. En milloinkaan lepy hänelle", sanoi kuvernööri.

"Oskar Nielsen", sanoi Anna kadulla kohdatessaan johtajan, "milloinka tulette Stepheniä katsomaan? Jos vielä kauemmin pysytte poissa meiltä, niin talonkoira karkaa päällenne."

"Talonkoira karkasi päälleni, kun olin siellä viimeksi, Anna. En milloinkaan enää luota häneen", sanoi johtaja.

Kun tora vanheni ja rumeni ja kävi pelkästään miehiä itseään koskevaksi, ajatteli Anna toisia sovinnon keinoja. Lapsi oli viimeisenä yhdyssiteenä kuvernöörin ja johtajani välillä -- sen tulisi saattaa heidät jälleen yhteen. "Jumala aina löytää tehtävää noille pikku enkeleille", tuumi hän.

Täti Margret oli osallinen salaliitossa, ja nuo kaksi vanhusta sommittelivat monta juonta -- kaikki yksinkertaisia ja läpinäkyviä, mutta hyväntahtoisia ja naisellisia -- saadakseen molemmat miehet samaan huoneeseen. He eivät koskaan onnistuneet, mutta tuhansittain auringonsäteitä loisti pienokaisen kehdosta, ja vähitellen näytti jääkuori sulavan miesten sydänten ympäriltä.

Kun lapsi varttui sen verran, vietiin se kerran hallitustaloon, ja vieritettiin vaunuissaan kuvernöörin virkahuoneeseen.

"Eikö ole suloinen, Stephen?" kysäisi Anna, ja täti Margret sanoi:

"Pikku lemmikki ei voisi mitenkään olla enempää isänsä näköinen, ellei se samalla olisi niin ihmeesti äitiinsäkin."

Kuvernööri sanaakaan virkkamatta katsahti alas pikku kasvoihin, ja kun lapsi vilkaisi ylös häneen Thoran silmillä ja huulet Oskarin hymyssä, niin hän lähti yläkertaan makuusuojaansa, ja Anna kuuli hänen lukitsevan oven perästään.

Kun lapsi sai ensi hampaansa ja jokaisen olisi pitänyt antaa hänelle tavanmukainen "hammaslahja", ei johtaja tullessaan kotiin illalla löytänyt mitään antimia lastenkamarin pöydältä, mutta pienokainen oli asetettu tyynyjen nojaan kehtokuominsa sinisten verhojen suojaan ja kaiutti kamalasti ilmaa hopeoidun kalistimen jumalallisella epäsoinnulla.

"Se on Stephenin lahja ja on varmaan maksanut hänelle kokonaisen omaisuuden", ilmoitti Anna, ja silloinpa johtaja väsyksissäänkin astahti ulos tielle, missä ei voinut muuta kuulla kuin järven kylmää loisketta.

Ei siis rakkaus pienokaiseenkaan saanut miehiä lähenemään -- päinvastoin vieroitti heitä vielä enemmän toisistaan. "Tuo mies virittää juonia saadakseen haltuunsa lapsen", ajatteli johtaja. "Hän ja hänen omansa ovat ryöstäneet minulta minun molemmat tyttäreni, ja nyt koettavat riistää tyttärentyttärenkin."

"Hän on poikani lapsi", arveli kuvernööri, "ja poikani lapsi on minun lapseni -- miksi annoinkaan tuon miehen pitää hänet?"

"Ei auta, muori!" huokaili täti Margret. "On liian myöhäistä vetää pois miekka, kun se jo on iskenyt sydämeen."

Mutta sitten tuli Oskarin kirje, ja Annan toiveet nousta heilahtivat korkealle. Hän oli itse siitä iloissaan kuin lapsi. Hänen onnellisuutensa oli liian suuri salliakseen hänen nähdä reikiä tuossa onnen ja menestyksen kuvauksessa. Oskar voi hyvin, hän edistyi loistavasti ja lähetti tervehdyksensä jokaiselle.

Anna luki kirjeen ensin kuvernöörille, ja tämä sen kuultuaan lähti kävelemään ketovainiolle, missä haahkatelkät sudestaan rakentelivat pesiään vuonon partaalle, ja kalastaja-alukset olivat satamaan palaamassa. Sitten Anna meni johtajan taloon, pisti kirjeen tötteröksi lapsen käteen kuin minkäkin kalistimen, ja jätti sen täti Margretin huostaan näytettäväksi Oskar Nielsenilla.

Mutta se oli ollut huono päivä johtajalle, ja saapuessaan takaisin Annan käteen oli Oskarin kirje reväisty keskeltä kahtia ja suljettu tyhjään kuoreen. Annan sydän oli murtua hänen aarteensa kohtelusta, sillä kuusitoistavuotias tyttö ei saata olla yhtä ihastunut ensimmäisestä lemmenkirjeestään, ja hän oli aikonut näyttää sitä jokaiselle -- piispalle, rehtorille, tuomarille, ja ennen kaikkia Magnukselle.

Magnus oli tuon tuostakin tullen mennen käväissyt kotona pitkin talvea. Talvi oli ollut kova hänelle kuten muillekin, ja hän oli alkanut käsittää, mitä isän ollessa poissa olisi yksinään kantaa tavattoman kiinnityksen taakkaa. Mutta kovempaa kestää kuin mikään talvi oli ollut nähdä äidin kärsimyksiä Oskarin äänettömyyden aikana.

"Eikö vieläkään mitään uutisia?" hän oli kysellyt, ja Anna oli aina vastannut: "Ei, ei", liittäen siihen satoja selityksiä ja puolusteluja.

Näin menivät nuo pimeät päivät pääksytysten, ja hänen tunteensa Oskaria kohtaan kovenivat kuin kamara, jota hän polki. Mutta kun lumi suli pois ja hän lähti kevätkaravaanin matkassa kaupunkiin, niin Annan kasvot loistelivat kuin nouseva aurinko, ja tästä hän arvasi, että kirje vihdoinkin oli tullut. Ja niinpä todella, vajaassa kymmenessä minuutissa se ilmestyi kirjatun röijyn povesta, sellaiseksi reväistynä kuin se johtajan käsistä lähti, ja äiti pyysi Magnusta kirjoittamaan siihen vastauksen hänen sanelunsa mukaan. Näin hän kirjoitti: --

"Rakas poikani! Kirjeesi saapui oikein perille viime höyrylaivalla ja korvasi hyvillä viesteillään sen ajan pitkällisyyden, mikä meidän täytyi sitä odottaa. On niin hauskaa kuulla, että voit hyvin ja menestyt sekä nautit elämästäsi tuossa isossa Englannin kaupungissa. Monta kertaa olen peljännyt asiain olevan aivan toisin, mutta nythän minulla on kirjeesi, ja olen onnellinen ja tyytyväinen.

"Olen ylpeä siitä, että poikani on kohoamassa niin korkeaan ja hyvään seuraan, ja vaikka isäsi ei puhu paljoa, olen varma siitä, että hän tuntee samaa. Hänhän on aina sanonut, että sinä kerran toimittaisit suuria maailmassa, eikä ole Jumalan hyvyyden tapaista tehdä tyhjäksi semmoisia odotuksia, milloin ne on rakennettu hyvälle perustukselle.

"Ja nyt on minun sanottava sinulle, että isäsi ruumiillinen terveys on hyvä, vaikka maailmalliset huolet häntä hieman kiusaavatkin, mutta minä sanon hänelle, että kotomme tässä elämässä on aina ikäänkuin jyrkällä vuorella, ja jos luotamme Jumalaan, niin ei ole mitään syytä peljätä. Mitä itseeni tulee, voin niin hyvin kuin minun ikäiseni voi toivoa; ainoastaan vasen korvani toisinaan tekee kiusaa eivätkä silmäni enää tahdo kelvolleen päteä sukan kudontaan tahi pienellä painetusta selvää saamaan. Mutta en saa valittaa, sillä kenties se vain on Jumalan armoa meille vanhoille, että aistimemme kuolevat asteittain, niin että kun ne kerran tykkänään kuolevat, tämä ei yllätä meitä äkkiarvaamatta.

"Magnus piirtää tämän kirjeen, ja hän on terve ja reipas. Lunta oli syvältä tänä vuonna talon mailla, ja hän menetti kuusi parasta elukkaansa; mutta karitsat menestyivät mainiosti ja nyt ne ovat vuorilla, ja hänen uuhensa lypsävät hyvästi, ja kotivainio on aidattu heinälle.

"Voin ilmoittaa sinulle, että se yksi, jota kyselet, on palannut äitinsä luo Kööpenhaminaan ja että on niitä, jotka eivät ole kovinkaan pahoillaan siitä. Toisinaan, saadakseni pahat kielet täällä vaikenemaan sinua panettelemasta, haluttaa minua syyttää häntä kaikesta, mitä on tapahtunut, mutta kuka minä olen, että ketään tuomitsisin -- ja pahin mitä hänelle toivotan on, että hänestä pian tulisi jumalaapelkääväinen tyttö.

"Margret Nielsen on aina sama, kiverä oksa täynnä mehua; johtaja olisi muutoin kyllä voimissaan, mutta potee lonkkasärkyä. Sen lisäksi häntä samoin kuin isääkin painavat kovin maailman murheet, ja häneen koskee kovasti se, että niitä on koitunut niin tiheään hänen elämänsä ilta- puolella.

"Ja nyt minun on kerrottava sinulle pikku Elinistäsi, että hänen vointinsa on niin hyvä kuin olla saattaa, ja hän on saanut kaksi etuhammasta ja hänen hiuksensa valuvat kiemuroina hänen otsalleen. Parempaa lasta ei ole milloinkaan syntynyt, ja hymyillessään hän on niin erään näköinen, että sydämeni on vähällä murtua häntä katsellessani. Margret on tuolle kultaselle kuin sen oma äiti, ja sinun isäsi ja johtaja voivat Eliniltä tuskin nähdä aurinkoa. Mitä itseeni tulee, niin sydämeni paisuu tulvilleen ajatellessani, miten Jumala hyvyydessään on lähettänyt meille vanhoille tämän pienen enkelin viimeisten surujemme jälkeen, sillä hän on niinkuin kevät ankaran talven jälkeen, kun lumi ja jää ovat pysyneet niin kauan, ett'emme luule suinkaan koskaan enää näkevämme ruohoa tai kuulevamme virtojen laulua -- ja silloin onkin yht'äkkiä edessämme vihreät nurmet ja välkkyvät virrat ja kaikki kukkien ihanuus.