Part 20

Ja silloin Magnus purskahti äänekkääseen nauruun sydämensä hurjasta nurjuudesta.

Sitten äänet tuokioksi alenivat, ja Magnuksen taas kuullessa heistä virkahti joku: "Mutta mies voi rakastaa naista kerrassaan liian syvällisesti. Ei ole urheaa, ei miehekästä särkeä elämäänsä pirstaleiksi vaimonsa menettämisen vuoksi." "Ehk'ei, mutta inhimillistä se on", huomautti joku toinen, "ja jos Oskar Stephensson on sortunut Thora Nielsenin kuolemasta, niin hän on siinä oikeassa, sen minä sanon."

"Ja minä myös", huusi Magnus ja hurjasti nauraen painoi hän päänsä käsivarsiensa varaan pöydälle. Olipa tämä totta toisen kerran itse pahanhengen maailma!

Kuului kuiskimista ja sitten pari äänekkäämpää huomautusta: "Mies parka! Niin erilainen kuin veljensä! Sanotaan viettävän rajua elämää!" "Hänen isänsä oli sentään hyvin kova hänelle!" "Ei kovempi kuin semmoiselle retkulle on oltava!"

Magnuksen sielussa levinnyt myrkky kiehui joka hetki. Tuon halveksivan säälin johdosta, jolla häntä veljeensä verrattiin -- veljeensä, joka oli kaiken pahan aiheuttanut -- hänen ohimonsa paisuivat raivokkaasti, ja hurja ajatus karkoitti kaikki muut mietteet hänen aivoistaan. Jollei ollut mitään lakia Oskarin rankaisijaksi, jos hänen isänsä oli liittoutunut auttamaan Oskaria pelastumaan, ja jos ulkokultainen maailma yksissä tuumin peitti hänen vikansa, niin oli jäljellä ainakin yksi keino -- hänen piti tavata Oskar ennen Islannista lähtöä. Silloin, jos tämä oli pahanhengen maailma, pitäköön pahahenki valittunsa puolta!

Magnuksen mieli rypi tässä ajatuksessa kuin kiehuvassa tulikivikuilussa, kun "Lauran" kapteeni pistäysi tupakkahuoneeseen höyrylaivayhtiön asiamiehen seurassa ja he hänen lähelleen istuutuen alkoivat haastella keskenään. "Sittenpä täytyy herra Stephenssonin tyytyä nukkumaa ruumassa, sillä kaikki hytit ovat täynnä", tuumi kapteeni. "Mutta miks'ei hän voi jättäytyä seuraavaan laivaan?" "Sanonpa miksi", kuiskasi asiamies; "syystä että johtajan tytär lähtee 'Vestalla', ja näkyy olevan joitakin syitä heidän pysymiseen erillään." "Vai sitä siinä on, vai niin! Mutta ovatpa heidän isänsä hulluja, kun eivät tiedä noiden tapaavan toisiansa tuolla puolen merta, jos tahtovat."

Tämän keskustelun kuullessaan Magnus nosti päätään, tyhjensi suuren pikarillisen konjakkia ja vettä viimeiseen pisaraan ja astui raskaasti ulos kadulle. Hän ei ollut huomannut ajan kulumista, mutta nyt alkoi olla pimeätä, kantajat kiiruhtelivat matkatavaroineen laiturille päin ja "Lauran" kolmesta soitosta kajahteli parhaillaan ensimmäinen.

Magnus oli kuin mies, joka ei kyennyt kelvollisesti näkemään eikä kuulemaan. Useampaan kertaan hän tölmäsi ihmisiin katukäytävällä ja kookkaana ja voimakkaana pyyhkäisi heidät tieltään. Jotkut heistä kiroilivat häntä, mutta hän ei seisahtunut. Hänen hämärtyneet aistinsa tajusivat yhden ainoan aatoksen -- että hänen täytyi mennä hallitustaloon ja tavata Oskar silmästä silmään, ennen kuin tämä lähti matkalleen.

Entiseen kotiinsa päästessään hän tapasi oven avoinna, kuten syys-illoin oli tavallista, eikä ketään näkynyt porraskäytävässä eikä eteisessä. Isänsä ovea karttaen hän astui ylös portaita ja kääntyi koneellisesti sitä huoneistoa kohti, mikä oli viimeksi ollut Oskarin hallussa. Mutta se osa taloa oli hänen muistossaan pyhitetty Thoralle, ja tänä kiihkonkin ja tuskan hetkenä kuiski jokin hänen vaivaantuneelle omalletunnolleen, ja hän pyörähti pois. Hetkistä myöhemmin hän oli Oskarin makuuhuoneessa toisessa huonekerrassa.

Huonekalut olivat huiskin haiskin, lattiamatto läjääntynyt, ja vaatekappaleita sikin sokin, joka taholla kuin olisi joku sullonut arkkujaan kuntoon, mutta arkut olivat poissa eikä huoneessa ollut ketään.

Magnus oli lähtemäisillään, kun hänen silmänsä kiintyivät kirjoituspöydälle heitettyihin papereihin. Nuottilehtien ja sanomalehtileikkeiden seassa oli jäännöksiä kahtia käännetystä ja poikki revitystä kirjeestä.

Magnus tunsi käsialan -- se oli Helgan -- ja vähääkään häikäilemättä hän liitti palaset yhteen ja luki kirjeen.

"Oskar! Heti kun kuulin kuvernöörin sinulle puhuneen tuosta onnettomasta asiasta, minä tunnustin kaikki isälle ja otin osuuteni teosta. Hän luonnollisesti oli raivoissaan, ja nyt hän vannoo, että minun pitää viipymättä lähteä takaisin äidin luokse Kööpenhaminaan. Se ei minua huoleta, mutta minun täytyy nähdä sinut ennen lähtöäni. Kaikesta siitä huolimatta, mitä sanot, ja mitä tahansa lupauksia oletkaan saattanut kenellekään antaa, on mahdotonta, että voisimme erota näin. Olisi liian itsekästä ja liian raukkamaista kieltää minulta tilaisuus tavata sinua viimeisen kerran. Laivasi lähtee kello yhdeksältä; tule puoli yhdeksän tapaamaan minua. Jollet tule, niin voinpa seurata sinua Lontooseen -- minä _teen_ sen, jos --"

Magnus ei lukenut enempää, vaan palaset taskuunsa työntäen syöksähti alas portaita ja ulos kadulle. Jos kukaan olisi voinut nähdä häntä tuona hetkenä, niin olisi hän näyttänyt hirvittävältä, silmät veristävinä, otsasuonet pullistuneina ja mustansinisinä, mutta oli jo yö, ja lahdelmalta helähteli toinen soitto -- toinen soitto kilautettiin puoli yhdeksältä.

Hän oli porhaltamassa johtajan talolle päin, kun joku kadunristeyksessä astui hänen editseen. Siinä oli Oskar itse, ja hän oli menossa toiselle taholle. Magnus oli kuin tahmaantunut ajatuksiltaan, mutta näki kaiken omatekoisessa valossaan. Hänen veljensä palasi laiturilta, toimitettuaan matkatavaransa laivaan, ja oli poikennut viimeiselle asialle maihin.

Magnus tiesi asian -- Helgaa tapaamaan hän aikoi, ja he kohtaisivat toisensa paikassa, missä ei näkijää olisi.

Kuu oli noussut, ja Magnus saattoi pitää veljeään näkösällä, vainukoiran tavoin häntä seuratessaan. Hän ei nähnyt mitään muuta eikä edes tiennyt, mitä katuja he kulkivat, paitsi että olivat menossa yläkaupungille päin, lähelle järveä ja pitkin sen rantoja kiertävää tietä.

Hän koetti kävellä hiljaa ja välttää kaikkea melua, mutta toisinaan puhkesi järeä naurahdus hänen kuivasta kurkustaan, ja kerran tahi kahdesti seurasi haikea nyyhkäys sen perässä. Hän ajatteli Thoraa ja hoki itsekseen, mitä sanoisi Oskarin tavatessa Helgan ja astuessaan heidän eteensä. Hän sanoisi: "Rakastin vaimoasi -- en sitä häpeä sanoa -- rakastin häntä ja luovutin hänet sinulle, ja sinä lupasit helliä häntä, mutta heititkin hänet syrjään ja annoit ryöstää häneltä lapsen. Olisin sydänvereni uhrannut hänen onnelleen, mutta sinä hänet syöksit kurjuuteen, ja nyt hän on vainajana, ja sinä olet täällä tämän naisen kanssa, joka oli mukana häntä kiduttamassa. Olet valapatto ja väärentäjä, ja roisto, ja tuosta saat -- ja tuosta -- ja tuosta -- ja kanna käteni leimaa kasvoissasi, kun menet minne tämä hotakka aikoo sinua seurata."

Hän oli jo ehtinyt kaupungin ulkopuolelle, mutta ei voinut nähdä, ei kuulla, eikä ajatella järkiolennon tavoin, samoten vain pitkin teitä kuin metsän peto. Sitten yht'äkkiä, kuulakassa ilmassa ja kaikkialla vallitsevassa hiljaisuudessa, hän kuuli matalan, värähtelevän, rukoilevan äänen huudahtavan:

"Armaani! Armaani!"

Magnus tunsi äänen. Hän arveli myös tietävänsä, mikä näky hetkistä myöhemmin olisi silmäin edessä -- Oskar ja Helga sylitysten, kuten hän viimeksi maatilalla tanssiaisissa oli heidät tavannut -- tulistuneina, kuumissaan ja kiihkoissaan.

Nyrkit pystyssä ja hammasta purren hän ryntäsi läpi veräjän, joka tuntui puutarhan veräjältä, ja muutaman askeleen eteenpäin. Mutta hän seisahtui äkisti, kuin näkymättömän käden pidättämänä. Hän tunsi paikan, ja kivettyi hengettömäksi -- hän oli hautuumaalla, ja parinkymmenen kyynärän päässä edempänä polun varrella oli hänen veljensä Oskar polvillaan haudan ääressä ja itki kuin sydän pakahtumassa.

Magnus hoippuroi takaisin tielle, selvinneenä, häpeissään ja aivan neuvottomaksi joutuneena.

Maailma saattoi olla pahanhengen, mutta oli siinä Jumalakin.

XVI.

"Lauran" viimeisen soiton kilistessä seisoi Magnus yksinään pienellä puisella laiturilla lahdelman rannassa. Vihellys vingahti höyrytorvesta, ankkuriketju romisi vitjarei'issä ja laiva käänsi keulansa merelle päin.

Sitten laivan viereltä palasi soutuvene, tuoden vanhanpuoleisen naisen, joka yritteli venemiehiltä ja yönkin silmiltä piilottaa kyynelten kastelemia kasvojaan pienen pitsihuivin liepukoilla, mikä hänellä oli hilkkansa verhona. Tulija oli Anna, ja Magnuksen häntä maihin auttaessa hän sanoi:

"Otahan minua käsivarresta ja vie kotiin: en ole hyvässä voinnissa tänä iltana, Magnus."

Mutta ennen kuin he olivat montakaan askelta tulleen hän pysähtyi ja katseli hellivästi laivaa, joka oli luisumassa alas vuonoa, surkealla äänellä virkahtaen:

"Hän on mennyt, ja olen hänet kadottanut! Poika parkani! Oskar poloinen! Minulla hän oli kuusikolmatta vuotta, ja näinkö pitikin käydä!"

Hän astui taas jonkun askeleen, katsahti jälleen taaksensa ja huokasi:

"En ole koskaan nähnyt ketään, niin liikutettuna. 'Oi, äiti, äiti!' hän huusi viimeksi -- ihan kuin lapsi. Olisin voinut kuvitella vuosien vierineen taaksepäin ja hänen yhä olevan pojusena, sairaana ja avuttomana, äitinsä helmaan ikävöivänä."

Taas hän astui muutaman askeleen ja katsoi taaksepäin kuten ennen.

"Ei ollut ketään häntä saattamassa -- ei ainoatakaan. Juttu näkyy tulleen tiedoksi jostakin, ja kaikista ihmisistä, joita hänellä oli tapana ystävikseen sanoa, ei nyt ketään saapunut hyvästiä sanomaan. Poika parkani! Oskar poloinen! Hän teki väärin -- kovin väärin; mutta Jumala tietää, miten hän kärsii. Luulemme rankaisevamme ihmisiä heidät vankilaan pannessamme, mutta mikä kärsimys vetää vertoja heränneen omantunnon tuskalle? Ja Oskar jättää kaikki taakseen -- kaikki ja jokaisen -- ja lähtee häpeään suistuneena."

Vielä kerran hän ponnisteli eteenpäin muutaman askeleen ja virkkoi sitten itkevän lapsen äänellä:

"En häntä enää milloinkaan näe. Olin sitä uskovinani, mutta vallan hyvin tiedän, ettei niin tapahdu. 'Jonakuna päivänä palajat takaisin', sanoin, 'korvaat vikasi ja pyyhit pois kaikki.' Ja hän sanoi: 'kyllä', mutta kumpikin tiesimme, ettei se ollut totta. Kun kello soi ja minun oli tuleminen pois, niin hän sanoi: 'äiti, olet ollut parhain äiti, mitä miehellä on milloinkaan ollut', ja silloin tiesin sen viimeiseksi sanaksi, mitä häneltä milloinkaan kuulisin."

Sen jälkeen hän ei toviin kyennyt puhumaan, mutta lausui sitten ikäänkuin yritellen lohduttaa itseään:

"Kukaties Jumala antaa pojalleni uuden tilaisuuden siellä, mihin hän on menossa. Jos niin on, niin luulen hänen onnistuvan paremmin, mutta jos ei --"

Hän ei saanut sanotuksi, mitä aikoi -- että Jumalan laupeus oli ihmiskostoa kamalampi, ja se, joka sen hylkäsi, joutuisi varmasti turmion omaksi.

He kävelivät äänettöminä eteenpäin, kunnes saapuivat hallitustalon veräjälle, ja silloin Anna loi viimeisen silmäyksen mustaan laivaan, joka oli häipymässä huomaamattomaksi täpläksi yön varjoihin ja hänen sokaisevien kyyneltensä usmaan ja lausui urhealla äänellä:

"Meidän täytyy vastaisuudessa olla oikein hyvät toisillemme, Magnus. Sinä olet ainoaksi pojakseni nyt jäänyt, ja jos sinun täytyy kärsiä jonkun toisen synnistä, niin tulee sinun antaa minun auttaa sinua sitä kestämään. Teen sen aina, niin kauan kuin elän, Magnus, ja minun mentyäni luotas ei Jumala unohda. Hyvää yötä, Magnus! Ja Jumala sinua siunatkoon!"

Magnus seisoi jonkin aikaa liikahtamattomana siinä, mihin äiti oli hänet jättänyt, sillä kiihkon hyökyaallokko kohahteli hänen kurkussaan. Sitten hän palasi laiturille ja pudotti Helgan kirjeen jäännökset mereen, ja ne ajautuivat luoteen mukana ulohtaalle.

V OSA.

"Parannus toden totta on jo tärkein, monesti vannoin -- vannoiko sen järkein? Ja silloin saapui Kevät ruusuineen, parannuspuuhat heikot heti särkein."

I.

Enemmän kuin mitkään muut maailman kaupungit on Lontoo yhteiskunnan haaksirikkoisten satama, kunniattomien ja hyljättyjen turvapaikka, henkisen pitaalitautisen hoitola, henkisen itsemurhan tekijän hauta. Se tarjoaa hänelle pimeän piilopaikan ja jonkinlaisen puhdistuksen, jos hän tahtoo heittäytyä sen kuuden miljoonan asukkaan vyöryviin aaltoihin, ja sanansa se pitää, mutta ryöstää tyystin sakkonsa. Sen sakkoja ovat kodittomuus, ystävättömyys ja yksinäisyys, niin -- ennen kaikkia yksinäisyys. Ei ole missään moista yksinäisyyttä kuin Lontoossa. Yksinäisyys avoveneessä aavalla ulapalla keskellä läpipääsemätöntä sumua, tai tiettömällä arolla sokaisevassa lumimyrskyssä, ei synnytä ihmissielussa semmoista jylhää autiuden tunnetta kuin Lontoon liikepaikkojen ainainen tungos, jossa outoja kasvoja loppumattomana vilinänä kiitää edelleen.

Ennen kuin vuosi oli kulunut, tunsi Oskar Stephensson Lontoon yksinäisyyden perinpohjin, sen äärimmäistä ahdistusta myöten.

Hänen erotessaan äidistään "Lauran" kannella pujahutti tämä hänen taskuunsa kukkaron, aivan niinkuin ennen poikavuosina, kun hän matkusti opistoon tai pyhäpäiväksi lähti huviretkelle. Kukkaro sisälsi viisikymmentä puntaa kulta- ja hopearahana; tämä, ja se vähä mitä hänellä oli itsellään, oli koko hänen omaisuutensa, se pääoma, jolla hänen tuli kohdata tulevaisuutta. Hän ei ollut niin nuori, että olisi luullut summan tyhjentymättömäksi, eikä niin toiveikas, että olisi kuvitellut maailman lankeavan hävinneen miehen jalkain juureen; sentähden hän koetti elää kohtuullisesti ja säästellen käyttää varojansa.

Ensimmäisen yönsä Lontoossa hän vietti siinä hotellissa Trafalgar Squaren varrella, missä oli majaillut Thoran ja Helgan kanssa heidän Italian-matkallaan, mutta se oli ensinnäkin liian kallis hänen nykyisille varoilleen sekä liian täynnä surullisia muistoja, ja seuraavana päivänä hän muutti asumaan erääseen taloon melkein ensimmäisen sivukadun varrelle, joka Strandista haarautuu virralle päin. Hänen asuntonaan oli yksinäinen huone yläkerrassa; matoista ja akuttimista lähti siinä ummehtunutta hajua; ja näköalana olivat naapuritalojen katot, joiden punaiset savutorvet loivat katseelle ahtaita solia.

Tässä huoneessa Oskar Stephensson ensi kertaa sai kokea Lontoon yksinäisyyttä. Hän asui siellä kuusi kuukautta, näkemättä kenenkään talon asukkaitten kasvoja paitsi emäntänsä ja tietämättä asuintovereistaan sen enempää kuin, että hänen viereisensä huoneen asukas ei yhtenäkään iltana tullut kotia, ennen kuin Westminsterin torninkello oli lyönyt kaksitoista ja että hän makuulle laittautuessaan vihelteli "Eespäin, Kristin-soturit!" alkohoolisen epävakaisuuden eri sävelvivahteluin.

Ennen kuin nämä kuusi kuukautta olivat lopussa, oli Oskar velkaa emännälle; hänellä ei ollut mitään säännöllistä tointa eikä muuta tietoa tulevaisuudesta kuin tuota pikaa kodittomaksi ja pennittömäksi jääminen.

Tarpeetonta on kuvailla, mitä asteita myöten hän nopeasti alas luisuen joutui tähän tilaan. Se juttu sukeutuisi tutuksi tarinaksi suuresta yhteiskunnan hylkylasten ja rappeutuneiden armeijasta, joka pakenee Lontooseen kuin pyhäkköön ja jonka sallitaan elää ainoastaan sen ovien edustalla lojumassa. Hän oli taistellut ja hävinnyt. Hän oli nuori ja reipas, mutta ei kukaan tarvinnut häntä. Toisissa paikoin oli puoltolauseiden puute esteenä, toisissa hänen korkeampi sivistyksensä epäilytti. Hän oli liian hyvä toiseen asemaan eikä kyllin hyvä toiseen. Maailmassa, joka oli työtä täynnä, ei liiennyt mitään työtä hänelle.

Ensimmäisten kuuden kuukauden vitkallinen tuska piti vireillä hänen häviönsä häpeän ja kurjuuden tuntoa ja oli lopen lamaannuttaa hänen siveellisen rohkeutensa. Kun hän päivä päivältä yhä syvemmin tajusi hyödyttömyytensä, tuntui hänestä hänen olonsa kuin pienen pojan, ystävättömän, yksikseen heitetyn. Hän oli tehnyt väärin ja oli valmis kärsimään rangaistuksensa, mutta suuri, vastustamaton, vastuuton maailma kohteli häntä tylysti. Se ei tahtonut millään ehdoilla tehdä hänen kanssaan rauhaa. Se aikoi jättää hänet antamatta mitään toivoa, neuvoa, rohkaisua tai lohdutusta -- se aikoi jättää hänet yksin. Tämä halveksitun tunne, ettei ole mitään eikä mikään maailmassa, sekä siihen liittyvä kammo hukkua näkyvistä jonakin päivänä kenenkään siitä tietämättä tai väliä pitämättä -- se oli kovempaa kestää kuin köyhyys tai jopa häpeäkin.

Pilvien pimeimmilleen käydessä hän nielaisi ylpeytensä rippeet ja vetosi isänsä harvoihin englantilaisiin ystäviin, jotka olivat olleet niin hyviä häntä kohtaan yliopistoajan huolettomina päivinä, ja niin rajattoman vieraanvaraisia kuherruskuukauden onnellisena aikana. Hän kääntyi oxfordilaisen professorin puoleen, suoraan tunnustaen pahat tekonsa ja kärsimyksiään salaamatta, ja pyysi hänen vaikutusvaltaansa ja apuansa, saadakseen jonkin kirjastoapulaisen viran tai muun semmoisen toimen, jolla voisi leipänsä ansaita. Vastaus tuli viipymättä: kohtelias, mutta kylmä kuin jäävuoren henkäys.

Hän vetosi lontoolaiseen pankkiherraan, pyytäen päästä alikonttoristiksi, viestinviejäksi tai vaikkapa ovenvartijaksikin; vastaus, jonka hän sai, oli silopintainen kuin koiran kieli ja yhtä vähän siitä oli hyötyä tai apua. Ja Silloin hän katkerasta kokemuksesta tiesi, että hänelle parempina päivinä osoitettu ystävällisyys oli ystävällisyyttä hänen isänsä poikaa kohtaan ja että hän oli tuhlannut tämän perinnön eikä enää ollut isänsä poika.

Tällä välin hän vietti päivänsä ja suuren osan öitänsäkin kaduilla. Siellä hän avutonna ajelehti kuin tukki tuuliajolla elämän kohisevassa virrassa, aina ollen menossa mutta koskaan ehtimättä minnekään, aina kellumassa mutta milloinkaan etenemättä. Vilkkaiden valtakatujen ihmisvirta vaivasi häntä hirveästi, mutta syrjäisempien kujien tyhjyys kiusasi vielä enemmän, ja kaikista kipeimmin koski häneen Strandilla sunnuntai-aamujen eloton tyhjyys, sillä se elävästi muistutti Islannin pyhäaamuja, niiden levollista ja rauhallista tunnelmaa ja niiden kirkonkellojen kuminaa.

Toivottomuutensa syvimpään kuiluun vajonneena ollessaan hän lähetti ensimmäisen kirjeensä kotia.

"Rakas äitiseni", hän kirjoitti, istuen ummehtuneessa pimentokamarissaan, josta katonharjat ainoaksi näköalaksi avautuivat, "sinä olisit tietysti jo aikaisemmin halunnut saada joitakin kuulumisia minusta, ja varmasti olisinkin kirjoittanut ennen, mutta olen odottanut pitkää, rauhallista lomahetkeä, joutaakseni kertomaan sinulle kaikki asiat, kaikki mitä minulle on tapahtunut, sen jälkeen kun erosimme laivalla ja minä näin rakkaitten kasvojesi katoavan venheeseen. Mutta tuota hetkeä ei näy tulevan; täytyypä siis vain siepata muutama minuutti pitemmittä viipymisittä sanoakseni sinulle, että kaikki on hyvin ja kaikki sujuu kuin voideltu."

"Tuo rakas vanha sielu -- miksi tekisin hänet onnettomaksi?" hän ajatteli.

"Ymmärräthän, että niin suuressa kaupungissa kuin Lontoossa, etenkin kun alkaa alusta ja on paljon tehtävää sekä paljon ihmisiä nähtävänä, ei riitä hetkeäkään omaa itseänsä varten ja tuskin silmänräpäystä kirjeen kyhäämiseen. Mutta tämä ei toki estä minua ajattelemasta sinua, ja sitä teenkin joka päivä ja yhtenään."

"Se on edes totta", hän jupisi itsekseen ja rohkeasti jatkoi hellätunteisia kuvitelmiaan.

"Arvaan, että äiti kulta ensin mielii tietää, miten on ruumiillisen mukavuuteni laita, ja riennänkin siis ilmoittamaan, että se on niin hyvä kuin olla voi. Asun isossa, kauniissa talossa ihan vilkkaimman liikevirran varrella, missä upeita vaunuja (omnibus-nimisiä), ja pehmeiksi sisustettuja rekikärryjä (sanovat _hansom'eiksi_) loppumattomana jonona kulkee ohitse yöt päivät, jyristellen kuin Ellida-koski pauhaa vuonoon syöksähtäessään. Mutta makuuhuoneeni, jossa istun kyhäämässä kirjettäni, on rauhallinen, miellyttävä ja kodikas, ja emäntäni on hyvä, pieni olento, joka käy katsomassa minua joka päivä ja on aina erinomaisen avulias ja äidillinen."

Pitemmälle päästessä juoksi kynä yhä juoheammin ja käsiala tuli suurta ja huoletonta.

"Joka päivä saan uusia ja vaikutusvaltaisia tuttavia, ja näen silmästä silmään henkilöitä, jotka sanomalehdistä ovat meille kaikille tuttuja. Kävellessäni eilen puistossa satuin astumaan kruununperijän puolison ohi, joka, kuten tiedät, on meidän omia prinsessojamme, joten tunsin olevani oikeutettu kumartamaan hänelle, ja hän mitä suloisimman kohteliaasti kumarsi takaisin. Näen usein pääministerin, sillä hän asuu lähimmän kadunkulman takana, ja melkein kaikkien valtioministerien asunnot ja virastot ovat kivenheiton matkalla tästä talosta. Tosiaan olen tavalla tai toisella varmasti joutumassa tekemisiin Englannin johtavien miesten kanssa; ja kun yöllä aukaisen ikkunani, voin nähdä parlamenttirakennuksen yläpuolella pilkehtivän torninlyhdyn tuikkeen.

"Näette siis, että elämä tuntuu minusta ihmeen mieltäkiinnittävältä tässä ihmishyörinän mahtavassa pyörrevirrassa ja jos en tule kirjoittaneeksi niin usein kuin minun pitäisi, niin älä, äiti kultaseni, ole levoton äläkä kuvittele, että minulla on mikään hätänä, vaan ajattele että vaitiolo on hyviä uutisia sekin ja että olen korvia myöten töissä ja toimissa.

"Jos minusta ehkä joskus tuntuu oloni yksinäiseltä" -- kynä varisteli hänen sormissaan ja käsiala tuli ryhditöntä ja tärisevää -- "niin se tapahtuu ajatellessani kotiani ja toivoillessani tietäväni, mitä siellä hommataan ja mitä ihmiset minusta nyt sanovat. Eihän minulla tietenkään ole oikeutta valittaa, olipa sen asian miten hyvänsä, mutta toisinaan kuitenkin, kun väsyttävän päivän perästä palaan asuntooni tähtikirkkaana iltana ja luon silmäni ylös linnunradalle ja ajattelen että 'tuosta se käy tie kotimaahani', sävähtää sydämeeni kuin tikarinpistona ajatus, että kun viimeksi jätin sen, oli isäni ovi suljettu minulta enkä lopulta saanut tavata Magnusta ollenkaan.

"Kuinka voivat he molemmat, kuinka voit sinä itse, ja kuinka voivat johtaja ja täti Margret, ja kuinka -- oi kuinka voi rakas pikku Elinimme? Oma lapsi kultani! Mitä antaisinkaan hänet jälleen nähdäkseni! Onko hän kasvanut? Onko hän vielä yhtä paljon äitiraukkansa näköinen?' Joko hän hyvinkin teroittaa huomiotansa asioihin? Alkaa piankin jokeltaa ja jutella? Kasvatetaanko hänet ihan tietämättömäksi isästään? Tahi ehkä ajattelemaan pahaa hänestä? Jos kerran palajan Islantiin -- ja sen vielä teen -- solmiamaan elämäni katkenneet loimet jälleen eheiksi, ja huomaan, että oman lapseni mieli on myrkytetty minua kohtaan, niin en vastaa, mitä silloin tapahtuu. Pelkään, että käännyn saman tien takaisin ja häviän ikipäiviksi jäljettömiin.

"Mutta en tahdo ajatella tuota kaukaisena mahdollisuutenakaan, ja toistaiseksi teen työtä yöt ja päivät raivatakseni itselleni uuden uran, ja olenkin jo päässyt hyvään alkuun, kuten näet. Niin siis jää hyvästi, äiti kulta! Jumala siunatkoon sinua ja samoin jokaista siellä kotona; meistä tulee vielä kaikista hyvät ystävät. -- Oskar.

"J. K. -- Onko Helga vielä Islannissa, vai onko johtaja uhkauksensa mukaan lähettänyt hänet takaisin Tanskaan? Eihän minun pitäisi ajatella häntä, kun annoin sen lupauksen isälle, mutta en voi sille mitään, että niin teen ja tätä kysyn."

II.

Samaan aikaan eräs nuori englantilainen säveltäjä herätti jonkun verran huomiota sepittämällä oopperan, jonka aiheena oli "Kuningas Olav." Juuri samaa Oskarkin usein ennen oli aikonut käsitellä; se oli vilkkaasti pitänyt vireillä hänen mielikuvitustansa ja kiihoittanut hänen kilpailuhaluansa noina huumeisina aikoina, jolloin hän toivoi tulevansa säveltäjäksi, eikä kunnian huikaisevat unelmat vieläkään olleet niin peräti hälvenneet, että hän olisi malttanut olla rähmimättä Covent Gardeniin sinä iltana, kun kappale ensi kertaa esitettiin.

Hänellä ei ollut yhtään rahaa, ja hän tiesi vaatteensa ryysyisiksi ja kenkänsä ratkeilleiksi maleksiessaan teatterin eteiskaarroksissa ja yleisön kokoontumista katsellessaan. Vaunuja vieriskeli paikalle, tyhjennellen istujiansa -- kuningattaren seurueineen, pääministerin, ja vihdoin kuninkaan -- ja hän kääntyi poispäin, tuntien olonsa surkeammaksi ja hyljätymmäksi kuin koskaan, mutta samassa hän tunsi käden koskettavan olkapäätänsä, ja tuttu ääni hänen vieressään virkkoi iloisesti:

"Hei! Onko se mahdollista?"

Siinä oli Niels Finsen, hänen entinen koulutoverinsa ja kumppaninsa, hienon ja uljaan näköisenä iltapuvussaan, turkiksilla reunustettu muhkea päällystakki hartioillaan.