Part 2

Paitaressusta asti oli Oskar mieltynyt juhlallisiin saattueihin ja tahtoi aina olla marssimassa voitokkaana kenraalina, nuoren mielikuvituksen loihtimien lippujen ja soittokuntien ympäröimänä. Siinä touhussa hän eräänäkin päivänä pärrytteli omaa marssinsävellystään kammalla, Helga innostuneena luutnanttina, Thora kuuliaisena soturina ja Magnus nöyränä orjana tepastelemassa takana. Mutta kotikentän poikki juoksevalle joelle tultaessa valtasi surmanhenki kenraalin, hän ponnahti äkkiä taaksepäin kapealla sillalla ja siten keikautti seuraajansa veteen. Magnus ja Helga välttivät pahemmat vauriot, mutta kun leikissä ei kukaan toistaan säästä, niin kastui Thora likomäräksi siskonsa alas tempaamana.

Kuvernööri saapui paikalle juuri kun Magnus oli kiskomassa Thoraa ylös äyräälle, ja hän oli kovasti vihoissaan.

"Sattuiko se vahingossa?" hän kysyi, mutta lapset eivät vastanneet. "No kuka sen teki?" hän kovisti Thoraan kääntyen, mutta tämä katsoi ensin Oskariin ja sitten Helgaan, ja pillahti itkuun. "Sinäkö, Oskar?" Oskar epäröi hetken, mutta Helga nykäisi häntä hihasta ja poika pudisti päätään. "Sinäkö siis, Helga?" Helga vastasi ripeästi: "En." "Niinpä minun täytyy se uskoa sinun teoksesi, Magnus", sanoi kuvernööri, ja Magnus sävähti tulipunaiseksi, mutta ei hiiskunut sanaakaan. "_Teitkö_ sinä sen?" Magnuksen suupielet vain värähtelivät. "Olet siis syypää, ja mene heti sisään ja käy levolle."

Sanattomana, kyynelettömänä, mutta uhmaava katse silmissään vaaputti Magnus päätään ja kääntyi talolle päin. Hänen lähtiessään oli Oskarilta totuus livahtamaisillaan, mutta Helgan katse kahlehti hänen sumenevat silmänsä ja kuoletti sanat huulille.

Päivä oli jokin Annan lukuisia syntymäpäiviä, ja kolkon hiljaiseen ylikamariin Magnus kuuli alikerrassa telmivien lasten äänet, ensimältä heikompina ja hillittyinä, mutta piankin täytenä remuna, Oskarin hälinä muun joukosta kajahtelevana ja Helgan ylinnä kaikkea. Nauru ja kisailu kirveli hänen sieluaan, ja vihdoin hän löi nyrkkiään pöytään ja puhkesi haikeaan itkuun.

Mutta nyyhkytystensä lomassa kuuli hän sitten hentoinen kitinän kuiskivan jostakin: "Magnus!" Thora se värjötteli avaimenreiällä.

"Mene pois", äännähti Magnus töykeästi, mutta Thora ei mennyt.

"Magnus, sanonko minä?" kiusasi Thora, ja Magnuksen silmät rävähtelivät kyynelkarpaloiden heruessa poskille, mutta yhä hän vastasi: "Mene pois, kuuletko."

Thora silloin intousi suutelemaan avaimenreikää, ja kuunnellakseen herkesi Magnus nyyhkimästä, vaan kuuli enää vain äitinsä äänen oven takaa, kun lasta vietiin pois.

Heti kun syntymäpäiväkestit olivat päättyneet ja tytöt poissa, alkoi Oskar kysellä Magnusta, mutta kuvernööri taputti hänen kiharaista päätään ja sanoi, että Magnuksen oli häijyytensä vuoksi nukuttava yksinään sinä yönä. Puoli tuntia jälkeenpäin Anna tapasi hänet itkemässä pää peitteen alla, ja hän sanoi: "Älä salaa mitään isältäsi, lapsonen."

Kuvernööri istuskeli yksinään virkahuoneessaan, kun pieni olento sipsutteli sisälle pitkässä paidassaan, kyynelsilmin ja vapisevin huulin virkahtaen: "ei sitä Magnus tehnyt, isä. Sen --" ja sitten hän puhkesi surkeaan jollotukseen.

Kuvernööriin koski enemmän Oskarin tunnustus kuin Magnuksen vaitiolo. Hän taputti jälleenkin Oskarin päätä ja sanoi: "Siinä teit suuren, suuren vääryyden, kähäräpää; mutta mene nyt pyytämään veljeltäsi anteeksi ja vie hänet levolle."

Taas yläkertaan mennessään tapasi Anna kaksi päätä alusella vieretysten -- tumman ja vaalean. Magnus kuunteli, ja Oskar puhui, kumpaisenkin hilpeästi naureskellessa.

Nuorin lapsi oli viidennellätoista, kun heidät kaikki laskettiin ripille. Muita kokelaita oli vain ruununvoudin pikku Niels, jolta oli äiti kuollut. Valmistavassa tutkinnossa arvailtiin Oskarin pääsevän ensi sijalle, Helgan toiselle, ja Magnuksen olevan viimeisenä Nielsin ja Thoran perästä. Lapset tutkittuaan näytti rovasti totiselta, jopa ankaraltakin, kun kävi heidän arvojärjestystään julistamaan.

Oskar pysyi ryhdikkäänä, ilon välke silmissään, ja Helga näytti rauhalliselta, mutta Thora ja Niels tutisivat tuskasta, ja Magnus pureskeli peukalonkynttään -- hän uumoili joutuvansa hylätyksi peräti ja pelkäsi kotiinmenoa, kun hänelle jo oli uusi musta pukukin ostettuna. Mutta kakisteltuaan kurkkunsa ja kaikki vaikenemaan viitattuaan ilmoitti rovasti suuren ihmeen.

"Magnus on ensimmäinen", hän määräsi, "Thora toinen, Niels kolmas, Helga neljäs, ja Oskar -- Oskar on viimeinen."

Oskariin kääntyen hän sitten lausui: "Sait oikean osasi poikani, koska olisit kyennyt menestymään paremmin, mutta et ottanut nähdäksesi vaivaa. Usko vanhan miehen sanaa Oskar -- ei elämän kilpa-ajoissa ensimmäisenä perille päässyt ratsastaja aina ole ollut viimeinen käyttämään."

Oskar oli masentua häpeäänsä, mutta tointui piankin, ja toverien seuratessa hänen esiintymistään -- suu viistossa Helga ja Thora silmät sumenneina, kurkku nieleskellen tyhjää -- pyörähti hän reippaasti pudistamaan kädestä Magnusta, joka punasteli pää riipuksissa kuin pikku lapsi.

Kaunis oli rippijumalanpalvelus. Tuomiokirkko oli naisia täynnä, mutta kuvernööri istui Annan kanssa lehterillä omassa penkissään, ja johtaja oli alhaalla yksinään. Lapset polvistuivat riviin ehtoollispöydän alemmalle korokkeelle, tytöillä musliinipuvut ja hunnut yllään, pojilla mustat vaatteet ja valkeat hansikkaat. Aamu oli sees ja lämmin, ja aurinko kultasi kuorin ikkunoista viittä nuokkuvaa päätä, kun vanha piispa laski kätensä niille yksitellen.

Pienokaisten vannottua valansa puhui piispa: "Olkaa totiset, olkaa vahvat, olkaa uskolliset! Ajatelkaa Jumalan kanssa sopimaanne liittoa, ja vastustakaa kiusausta. Jos saatana houkuttelee teitä tämän maailman aarteilla, niin muistakaa, että rikkaus ja valta pysyvät ainoastaan päivän, mutta nimeen tarttunut häpeä vuosituhansia. Rakastakaa toinen toistanne, lapseni! Ei yksikään tiedä kuinka pian teidät maailma vieraannuttaneekaan, taikka millä surulla ja kyynelillä teidät vielä tempaistaan erillenne, mutta pysykää yhdessä niin kauan kuin voitte, ja Jumala rakkaudellaan siunatkoon teitä kaikkia!"

Jumalanpalvelus päättyi rippivirteen, jonka lapset itse veisasivat. Anna, kuvernööri ja johtaja tunsivat syvää liikutusta. Oi lapsuuden suloista ja onnellista aikaa! Jospa voisivatkin lapset lapsina pysyä! Mutta ei ollut mitään tulevaisuuden ennettä havaittavissa, ei muuta nähtävissä kuin viisi viatonta poikaa ja tyttöä vieretysten polvistumassa kasvot alttariin päin, ei muuta kuuluvissa kuin heidän hopeanheleät äänensä seurakunnan yli leijailemassa kohti kirkon tähtistä sinilakea.

IV.

Pian joutuivatkin lapset eroon. Helga se ensimmäisenä lähti. Johtaja oli päässyt varoihinsa; sitä oli hänen vaimonsa vain odotellutkin vaatiakseen asuntoeroa ja elatusta ja palasi Tanskaan nuoremman tyttären kanssa. Viisitoistavuotias Helga läksi ilomielin, mutta eron ehdoksi sovittiin, että hänen tuli yhdenkolmatta iässä perintöoikeutensa säilyttääkseen tulla takaisin Islantiin, jos isä sitä halusi.

Sitten poistui pikku Niels Finsen. Isä oli mennyt uusiin naimisiin, ja äitipuoli sai ruununvoudin olettamaan pojassaan mainion viuluniekan lahjoja, joten hänet oli lähetettävä Lontooseen.

Oskar vetelehti kotosalla vielä moniaita talvikausia, yritellen saada selville oikeata alaansa. Milloin miellytti häntä lakitiede, milloin kirkon palvelus, mutta eniten viehättivät soitannolliset opinnot, joista jokainen kuitenkin varoitti mieronkiertäjän ammattina. Vihdoin hänet toimitettiin kuvernöörin koulutoverin huostaan Oxfordiin, ajan mittaan suorittaakseen korkeamman yliopistollisen tutkinnon, jotta sen jälkeen voisi aloittaa julkisen uransa Islannissa.

Niinpä oli ripilläkäynnistä kulunut vasta neljä vuotta, kun viidestä nuoresta oli enää kaksi kotona, ja nämäkin -- Magnus ja Thora -- osuivat elelemään saman katon alla.

Magnusta ei ollut onnistanut kimnaasissa. Rehtori oli päätellyt ajan haaskaukseksi koko koulunkäynnin, ja kuvernööri oli aikeissa lähettää hänet maatilalle, mutta silloin johtaja tarjoutui ottamaan Magnuksen liikkeeseensä oppiin ja luoksensa asumaan.

Johtajan koti oli suuresti muuttunut. Emännyyttä piti hänen sisarensa, pieni, älykäs ihminen, jolla oli ystävällinen sydän, mutta terävä kieli säilyttämään hyvää kuria ja järjestystä. Margretin hallittavana aloitti Magnus uransa oppilaana kolmen muun joukossa, jotka söivät isäntäväen kanssa pöydässä, mutta eivät ateriain väliaikoina tulleet ollenkaan heidän näkyviinsä.

Herransa liikeasioihin perehtyminen oli hänelle työlästä. Käytiin vaihtokauppaa, jossa maamiehet saivat lampaanvilloista ulkomaan tuotteita, ja suorituksia tehtiin paperilla. Magnus hairahteli alussa paljon ja sai alinomaa muistutuksia. Vuosien vieriessä hänestä sukeusi kookas ja voimakas, ja oppikumppanit ristivät hänet "Jumboksi." Nimi tarttui, ja häntä kohdeltiin paksupäänä.

Thorasta hän ei nykyisin nähnyt vilaustakaan muulloin kuin kahdesti päivässä -- päivällisellä ja iltasella. Täti Margret pani tytön naiskimnaasiin, ja jos hän ja Magnus mennessään tahi tullessaan sattuivat kadulla vastatuksin, niin Thora loi katseensa maahan ja juoksi sitten myhäillen pois. Juosta tahtoi Magnuskin, ja aina vastakkaiselle taholle, sillä sukupuolen salaisuus oli alkanut kuiskailla kumpaisellekin.

Talvis-aikaan he kerran kuukaudessa kohtasivat toisensa tanssikoulussa, käsityöläisopiston salissa. Kun Magnuksesta ei toki konsanaan ollut tanssijaksi, niin oli kaikille käsittämätöntä, mikä hänet sai yhtymään joukkoon, kunnes eräänä iltana tuli totuus tietoon. Sen perästä ei häntä enää kukaan pitänyt paksupäänä eikä uskaltanut kuiskutellakaan Jumbon nimeä.

Vastikään matkalta saapunut näppärä nuori merimies Hans Thomsen käyttäytyi perin vapaasti. Hän oli sukkelakielinen, liukas ja notkea, ja tyttöjen huomiota saavutti osaksi hänen tanssitaitonsa, mutta etupäässä sentään meripojan ammatin kunnia. Hän puolestaan hauskuttelikin heitä parhaansa mukaan, ja muut keinot käytettyään iski, ivalleen aihetta hakiessaan, oikopäätä Magnukseen. Jumboksi häntä huudeltuaan, kunnes tämä pilkka alkoi väljähtyä, sepitti hän kuorolaulun, jota hoilasi hullunkurisena irvikuvana Magnuksen jyhkeiden askelien poljennosta:

Verkkaan lehmä laahustaa -- alla päin, ei nauraa saa.

Sali kaikui naurun remahteluista, mutta Magnus ei äännähtänyt ja tytöt pitivät häntä kovin typeränä. Menestyksensä kannustamana vannoi Hans kumppaneilleen, että kaikki saapuvilla olevat tytöt olivat hänen valikoitaviaan, ja teiskaroitsi väitettään todistaakseen Thoran luo -- joka tiedettiin Islannin rikkaimmaksi perijäksi -- ja pyysi häntä tanssiin. Mutta edellisessä kohtauksessa korvia myöten punastunut Thora vastasi tyynesti, joskin suuttumuksesta väräjävällä äänellä: "en, kiitos", ja syrjään kääntyen läksi tanssiin Magnuksen kanssa.

Ensin hämmästyi Hans äänettömäksi, mutta sanansa vaieten syödäkseen täytyy miehen olla kovasti nälissään, ja tuokion kuluttua hän kuiskasi ystävilleen silmää iskien:

"Malttakaahan!"

Seuraavana tanssina oli kotiljonki. Sen ensimmäisessä jaksossa tuli tyttöparvesta yhden istua side silmillä huoneen toisessa päässä, poikien juostessa peräseinältä kilvan häntä sieppaamaan. Etumaisena ehättäneen tuli taluttaa tyttö sellaisenaan keskilattialle, suudella häntä ja sitten aloittaa tanssi ympäri lattian.

Hans kuiskasi tanssin johtajalle, Thora valittiin istujaksi, ja kaikki nuoret miehet -- paitsi Magnus -- ryntäsivät tavoittamaan. Hans tietysti voitti vaivatta, ja ottaen saaliin haltuunsa vei hän Thoran määräpaikalle, mutta sitten, kaikkien hiljaisina odottaessa, kumarsi pilkallisesti tytön sidottujen silmien edessä, ikäänkuin sanoakseen, ett'ei mielinyt häntä suudella, ja jätti hänet siihen seisomaan.

Tästä tytöt äityivät tirskumaan, ja Thora älysi jotakin ilkeää tapahtuneen. Temmattuaan pois siteen hän huomasi seisovansa ypö yksinään; merimies istui seinustalla. Silloinpa sävähti jälleen puna tytön poskipäille, mutta entistään kolmin verroin tulisempana, ja hän hiipi häpeillen paikalleen.

Heti jälkeenpäin Hans keskilattialla potkiskeli kengänkorkojaan korkeammalle kuin pitkäkään mies yletti päällään -- mutta kalpeana kuin aave astui Magnus esille ja tarttui häneen.

"Nyt on sinun vuorosi tanssia minunkin kanssani", hän sanoi, ja tuntiessaan leijonan kouraisun vyötäreissään huusi merimies puoleksi tosissaan, puoleksi leikillään:

"Enhän toki härän kanssa tanssiin lähde. Päästä irti, kuuletko?"

"Ensin sinulle näytän miten härkä tanssittaa", ärjäisi Magnus, ja siinä silmänräpäyksessä sinkosi merimies laipion kurkihirteen, pelmahuttaen huoneeseen sankan tomupilven, ja mätkähti lattiaan.

Hansista ei enää tullut merelle lähtijää. Ruununvouti, kuvernöörin leppymätön vihamies, sakotti Magnusta sata kruunua, pidettyään nuhdesaarnan pahoista intohimoista ja huonosta kasvatuksesta. Johtaja maksoi rahat ja vähensi Magnuksen palkasta kymmenen kruunua kuussa kymmenenä kuukautena. Palkkaa oli siihen aikaan kaksikymmentä kruunua kaikkiaan, ja toisen puolikkaan vei Magnus salaa Hansille itse, ja maksoi rujokkaalle hänen koko elinaikansa kymmenen kruunua kuussa, olivatpa hänen omat tulonsa mitkä tahansa. Hansista tuli renttuileva veden-ajaja.

V.

Siitä alkaen täti Margret kutsui Magnusta viettämään iltojaan hänen ja Thoran kanssa: muulloin hän oli saanut nousta muiden oppilaitten keralla yläkertaan. Hänelle koitui elämänsä onnellisin jakso. Thora soitteli kitaraa, täti Margretin kutoessa iänikuisia sukkia, ja jotakin puolestaan toimittaakseen alkoi Magnus puhaltaa huilua. Soitannollisia lahjoja ei hänessä ollut, vaan hän kiljui ja puhkui soittimellaan kuin pikajuna tuulisessa tunnelissa. Hengästyttyään hän kuivaili hikeä otsaltaan Thoran vartoessa herttaisena ja kärsivällisenä.

Nämä yhteissoiton väliajat olivat Magnukselle aina illan kalleimpia hetkiä, hän kun sai puhella Thoralle silloin. Kookas, vaitelias nuorukainen haasteli harvoin muille, mutta jutteli tytölle toisinaan niin voimakkaasti ja kaunopuheisesti, että täti Margretin torkahtelevat silmät aukenivat suuriksi. Puhe koski vain liikeasioita, mitä oli puuhannut tänään tahi huomiseksi aikoi, mutta hänen kasvonsa elpyivät, silmänsä säihkyivät, kieli kulki kangertelematta, ja mies oli aivan toiseksi muuttunut.

Ajan kuluessa Magnus opista päästyään alkoi hautoa suuria suunnitelmia ja aatteita, aina ensin kuulustaen niistä Thoran mieltä. Vaihtoliike joutuisi vielä hunningolle, ja kalastuksessa olivat tulevaisuuden rikkaudet. Maailman varakkaimpia tulisi niistä, joiden tilukset olivat meressä, la jos Islannin miehillä oli älyä nähdä, missä aarteet olivat noutajaansa odottamassa, niin oli rakennettava veneiden sijaan jaaloja ja ostettava nopeita höyrylaivoja kuljettamaan kaloja Englantiin. Se kysyi pääomaa, mutta sitä tulisi valtiopäivien myöntää, ja jonakin päivänä -- mikäänhän ei ole mahdotonta -- Magnus itse astuisi suurkäräjille sanomaan noille puhekoneille, mitä oli tehtävä.

Johtaja sai täti Margretilta kuulla tästä suunnitelmasta, ja häneen vaikutti sen kaukonäköisyys ja käytännöllinen järkevyys. Jopa hän muutamana päivänä, pääkirjansa lehtiä selailtuaan ja useampia piipullisia poltettuaan, kävi kuvernöörin luo ja huomautti:

"Totta toisen kerran, Stephen, ei tuo poikasi ole hupsu. Hänellä oli hyviä ajatuksia, enkä mene sanomaan, ett'ei hänestä tulisi jotakin, jos saisi pääomaa. Mutta leveille reisille on leikattava avarat lahkeet, ja mitä siis tässä tekisimme, siitä kysymys."

"Pitänee lainata pojalle rahaa, jotta hän saa yrittää."

"Ja luoda kilpailija minua kukistamaan? E-hei! Lähellä paitani, mutta lähempänä nahkani! Mutta kuulepas veikko -- naikoon Magnus Thoran!"

"Mainiota! Ikäni olen unelmoinut ystävyytemme yhä likeisimpää solmiutumista toisessa polvessa."

"No järjestämmepä koko jutun kuntoon", huudahti johtaja. Puolen tunnin kuluttua oli Magnuksen ja Thoran liitto päätetty asia.

Magnus kuuli sen kuvernööriltä. "On ollut johtajaa kanssa asioistasi puhetta, Magnus, ja olisi mielestämme suotavaa, että sinusta ja Thorasta tulisi pari. Johtaja ottaa sinut heti liikekumppanikseen, ja sinä saat periä puolet hänen omaisuudestaan. Jos siis sovitte --"

"Mutta Thora?" Magnuksen silmissä loisti riemun hohde. "Suostuuko Thora?"

"Siitä saat itse ottaa selvän", vastasi kuvernööri.

Thora vuorostaan sai täti Margretilta tiedon hankkeesta.

"Isäsi alkaa vanhentua, tyttöseni, ja hänen pitäisi jo ottaa liikekumppani. Vahinko, ett'ei hänellä ole poikaa siksi, mutta lähinnä paras on vävy, ja jos sinä taikka Helga naisitte jonkun, joka voisi jatkaa liikettä -- Magnuksen tapaisen --"

"Mutta Magnus on kuin veljeni, täti."

"Sitä huokeampi on sinun ottaa hänet puolisoksesi, lapseni."

"Mutta puolisoaanhan on rakastettava, hyvä täti."

"On kylläkin, mutta Magnukseen nähden se käy hyvin päinsä -- hän kun on niin likeinen perheen ystävä."

Näytti enää vain Magnuksen itsensä olevan puhuteltava Thoraa, mutta se vasta olikin tukala tehtävä. Nuori jättiläinen, joka oli rusentanut korskan rehentelijän, vapisi vilaukseltakaan nähdessään hentoäänisen pikku neidon, joka loi alas sinisilmänsä, heti kun Magnus vain huoneeseen astui. Iltasoittelut olivat nyt pitemmät, väliajat lyhyemmät ja harvalukuisemmat.

Mutta eräänä päivänä oli Magnus ollut lampaiden korjuun vuoksi Thingvellirissä ja toi sieltä nuoren ponin, kutsuen Thoran kartanolle sitä katselemaan. Nelivuotias varsa piehtaroi pelkästä elämän ilosta; sillä oli terveet jäsenet, kiiltävä kastanjanruskea karva ja hopeanvivahteinen harja ja häntä.

"Onko se hyvä?" kysyi Magnus.

"Oi miten kaunis!" huudahti Thora. "Se on verraton, viehättävin olento, mikä on astunut nelin jaloin! Kenen tämä onkaan?"

"Sinun", vastasi Magnus, ja kun Thora kiittääkseen ojensi kätensä, niin hän Thoraa silmiin katsellen piteli sitä kotvasen, veti hänet sitten vierelleen ja suuteli häntä.

"Teemmekö niin, Thora?" hän kuiskasi, ja Thora vastasi jostakin povensa pohjukasta: "Teemme."

Maailma pyöri hurjaa riemutanssia hänen silmissään, kunnes joku kosketti häntä hartioihin. Se oli johtaja; hän oli nähnyt ikkunasta.

"Parempaa päivätyötä et ole eläissäsi tehnyt, poikani, ja otanpa huolekseni, ett'et sitä konsanaan joudu katumaan. Mutta mitä kuulinkaan -- olet vuorenkuninkaana Thingvellirissä tänä vuonna?"

"Niin kyllä", vastasi Magnus.

"No, kernaasti minun puolestani! Ota kymmenen päivää lampaidenkorjuuseesi, ja poissa ollessasi kirjoitutan naimakirjan valmiiksi. Sitten pistämme sen alle nimemme heti paluusi jälkeisenä päivänä, ja häät pidetään milloin tahdot."

Thora ja Magnus astuivat sisään käsitysten kuin lapset. Täti Margret oli keittiön takana itkeä hyristellyt ja syleili ja suuteli heitä nyt sydämensä kyllältä. Magnus ei mielestään ollut milloinkaan tuntenut niin pohjatonta onnellisuutta. Seuraavana päivänä hän palasi Thingvelliriin, ja vajaan kahden tunnin kuluttua kiiti kautta kaupungin virkistävänä tuulahduksena sanoma, että höyrylaiva "Laura" oli saapunut vuonoon, tuoden mukanaan hänen veljensä Oskarin.

VI.

Oskar Stephensson voitti puolelleen joka sielun. Englannissa nuo kuusi vuotta ollessaan hän oli kasvanut soleaksi kuin haavanrunko ja kauniiksi kuin nuori jumala. Sekä hänen pukunsa että tapansa näyttivät islantilaisissa silmissä moitteettomilta, ja kumpaisissakin oli aivan vastustamaton yksilöllisyyden sävy. Hänen mielensä oli yhtä kepeä ja lapsekas kuin ennenkin, ja hänen viehkeä vilkkautensa tenhosi jokaisen.

Mitäpä tuosta, jos hänen uransa ulkomailla olikin onnistunut jokseenkin huonosti; jos luonteenviat olivat yhä jäljellä; jos isänsä oli kieltänyt häntä palaamasta ennemmin, jotta hän kiintyisi lukuihinsa; jos hän sittenkin oli lähtenyt tutkintoaan suorittamatta Oxfordista, ja jos, omasta hartaasta pyytelystään päästyään Lontooseen siirtymään, ei tähän asti ollut tehnyt musiikkiopistossa mitään. Hän pystyy, jos tahtoo -- siinä kaikki mitä jokainen tästä ajatteli; ja kerran aloittaessaan hän valtaisi maailman väkirynnäköllä.

Laivasta maihin astuttuaan hän porhalsi ylös katua nopsajalkaisena kuin poro, huudellen tervehdyksiä joka taholle. Tuiskuna tupsahtaen hallitustaloon hän syleili äitiään yhä uudelleen ja uudelleen viiden minuutin ajan, ja puheli niin hätäisesti, ett'ei tämä saanut selvääkään kaikesta. Tuotapikaa hän lennähti kuvernöörin virkahuoneeseen, suuteli isäänsä kuin lapsuudessaankin, pakisi kymmenen minuuttia, selitti olleensa kirjoittamatta tulostaan yllättääkseen jok'ainoan, virkahti sitten: "täytyypä puikahtaa kummi-isää katsomaan", ja hävisi kuin huhtikuun auringon säde, jättäen ilman huoneessa täräjämään kuin kynttilänhaarukat, ja vanhukset hymyilemään toisilleen iloisessa hämmästyksessään.

"Hm! Oskar oli aina mestari yllätyksiin", huomautti kuvernööri, painoi hatun päähänsä ja seurasi häntä.

Johtajan asuntoon saapuessaan tapasi Oskar ensin täti Margretin, ja kietoen kätensä hänen kaulaansa piteli tätiä niin kauan, että tämän täytyi henkeään vetääkseen ja kiharoitaan varjellakseen torjua hänet nyrkeillään. Ja sitten hänen edessään seisoi Thora, yllään nauhoitettu pinkoliivi, päässä hilkka, kaulus alaskäännettynä, hiukset palmikoituina -- syrjin katsoen häneen lempeillä sinisilmillään, hymyilyn paljastaessa lumivalkeat hammasrivit. Hän oli Oskarista ihastuttavan yksinkertainen; hän tarttui tytön molempiin käsiin ja niin he seisoivat tuokion, Thoran punehtuessa yhä tummemmin ja yritellessä irtautua.

"Onko mahdollista?" kummasteli Oskar. "Tämäkö on Thora! Lapsina ollessamme hän suuteli minua, mutta nyt --"

"Nyt hän on menossa naimisiin, Oskar. Etkö ole sitä kuullut? Thora viettää piakkoin häitään Magnuksen kanssa."

"Sittenpä hän kuuluukin perheeseen ja saan suudella häntä joka tapauksessa", sanoi Oskar.

Thora pääsi vihdoin pakoon, kun johtaja astui sisälle ja Oskarin täytyi pyöriä ympäri kuin hyrrä, jotta kummi-isä näkisi, mitä muutoksia maailma oli miehessä tehnyt. Hän nauroi nauramistaan, kysellen liikkeestä ja vuodentulosta, ja samoili sitten pitkin taloa, udellen mihin mikin huonekalu oli joutunut.

"Kaikki tuntuu haastavan kotoista kieltään", kertoi hän. "ja kun minulla oli kamarini Oxfordissa, niin kuulin tavallisesti tuon vanhan bornholmilaiskellon raksuttavan yhtä selvästi kuin nyt tässä."

Sitten tuli paikalle kuvernööri ja hänen perässään Anna. Ukkojen tupakoidessa ja täti Margretin emännöidessä syyti Oskar ulkomaan tiedot vilisevää vauhtia, ja kysyi sitten mitä kotona puuhattiin. Mainittiin Magnuksen aatteista, mutta ne eivät olleet hänen mieleensä.

"Islanti ei ole enää Islanti, jos sen teette pikku Amerikaksi. Tämä maa on laulun ja sadun, tulen, pakkasen ja tulivuoren, jäätikön sekä patriarkkaalisten hallitus- ja kauppamuotojen maa."

"Oikeassa on Oskar", sanoi johtaja. "Säilyköön vanha järjestys, niin se on."

Ja Oskarin ammahdettua tiehensä kuin meteori huomautti johtaja: "Tuo nuori mies vähensi viisitoista vuotta iästäni. Täytyy sentään pitää silmällä Magnusta. Hän ei ole mikään hupsu, mutta ei kuitenkaan yletä varpaillaan siihen, missä Oskarilla on kantapäänsä. Oskar on poikaa!"

"Hän on kovin herttainen", huokasi täti Margret, kiharoitaan kohennellen.

Thora tuskin tiesi mitä hänestä ajatella; hyvin apealle mielelle vain oli Oskar hänet jättänyt. Sinä iltana makuulle mennessään hän ei voinut olla ajattelematta Magnusta ja epäsuotuisasti vertaamatta häntä veljeen ja muistelematta pikku seikkoja, kuten hänen käsiään ja kynsiään sekä parransängen toisin paikoin poskille jättämiä täpliä.

Seuraavana päivänä jakoi Oskar Englannista tuomansa lahjat -- Annalle kaulakoristeen, jossa oli sija Oskarin kuvalle, täti Margretille rintaneulan, Thoralle hopeasolkisen vyön, ja jotakin melkein jokaiselle. Hänen epäitsekäs sydämensä sai yleistä ylistelyä osakseen, eikä kukaan sinä hetkenä muistanut, että kuvernööri oli kaiken maksanut.

Ehtoopäivällä hän jälleen tuli johtajan luo, puhellakseen tunnin ajan Thoralle ja täti Margretille Lontoosta ja sen loistavista nähtävistä. "Sinun täytyy ne vielä itse nähdä, Thora", hän sanoi. "Mutta tokkopa vanha Magnus sentäänkään eläissään jättää Islantia, tapahtukoon mitä tahansa."