Part 19

"En tahdo syytellä ketään, isä -- minulla mielestäni ei ole sellaiseen oikeutta."

"Oikeutta? Älä puhu minulle oikeuksistasi. Ajattele velvollisuuksiasi -- ja ensimmäinen velvollisuutesi koskee minua eikä sitä henkilöä, kuka tahansa tämä lieneekään, joka on ollut sinua hävittämässä. Olet pannut alttiiksi luottoni ja kunniani, mutta en tahdo ajatella sinua aivan huonoksi, ja jos kukaan käänsi mielesi tähän pirun temppuun velkojesi maksamiseksi, niin minun tulisi saada tietää kuka se oli -- Helgako?"

Nimeä mainittaessa Oskarin nuokkuva pää valahti vielä alemmaksi; kuvernööri näki tämän ja silloin hän käsitti kaikki.

"Herra Jumala meille antakoon anteeksi", hän kuiskahti tuskin kuuluvasti. "Magnus siis lopultakin oli oikeassa! Ja eilen hautaamamme lapsi raukan kuolema oli kenties osana siitä hornan sadosta, jota tänään korjaamme! Älä kiemurtele -- todeksi näen sen ilmankin."

Oskar ei yrittänyt puolustautua, ja tovin vaiti oltuaan kuvernööri aloitti jälleen. "Olet pettänyt minut ja saattanut pettymään, Oskar. Luulin, että minulla oli yksi poika sivistynyt mies ja kelpo kansalainen, eikä väärentäjä ja narri. Mutta hyödytöntä on pitkittää tuskallista keskustelua. Saat mennä."

Oskar hoiperteli ulos huoneesta, ja kuvernööri vaipui tuolilleen.

XII.

Ylpeä vanhus oli häpeissään. Ensi kertaa elämässään hänet oli häväisty omissa silmissään. Hänen oma poikansa oli tehnyt rikoksen -- törkeän rikoksen -- ja joutunut alhaisen rangaistuksen ansaitsevaksi.

Yllätyksen ja nöyryytyksen ensi tuskassa hän aikoi peittää piiloon koko kurjan kolttosen. Mutta hän oli liian vähän turhamainen ollakseen ylpeä, ja seuraavana hetkenä hän rupesi tekemään tiliä omantuntonsa kanssa. Tähän asti hän oli koettanut tehdä, mitä pidettiin oikeana Islannissa ja hän tekisi loppuun asti oikein, maksoi mitä maksoi.

Oskar oli rikkonut lakia, ja hänen täytyi kärsiä sen oikeudellinen rangaistus. Se saattoi olla kahdeksan vuoden vankeus ja hänen kaikkien toiveittensa hukka, kaikkien lahjojensa menettäminen ja kaiken onnellisuutensa haaksirikko, mutta hänen olisi se kestettävä hamaan viimeiseen hetkeen, viimeiseen sovitukseen, viimeiseen vaivaan.

Siltä tuntui kuvernööristä tuomarina, ja jos isänä ajatteli toisin, niin oli ero vain tunteen kiihkeydessä. Hänen lemmikkipoikansa -- poika, jota hän oli menneinä aikoina lellitellyt ja hemmotellut -- jolle hän oli vastaisuudeksi niin paljon suunnitellut ja valmistellut -- oli tehnyt rikoksen maataan ja itseään vastaan luottaen siihen, että isän rakkaus ja ylpeys pelastaisi hänet tuskallisilta seurauksilta, tuottakoon se toiselle mitä tahansa uhrauksia kovalla työllä ansaituista tahi vasta ansaittavista rahoista -- saattakoon se kuinkakin vaarallisesti hänet juonittelevan joukkokunnan armoille, joka pyrki häätämään hänet virastaan! Se oli itsekästä, sydämetöntä, häpeällistä, kehnoa, ja ansaitsi kaksinkertaisen rangaistuksen.

Pojalleen katkerampana kuin oli milloinkaan ollut ainoallekaan ihmisolennolle kuvernööri kidutteli mieltään koko päivän, ja hän istui yksinään huoneessa myöhään yöllä, ainoana valonaan avoimen tulipesän unelias kimmellys, kun ovi äänettömästi avautui ja Anna astui sisälle. Hän näytti itkeneeltä, vaikka silmät olivat kuivat, ja kuvernööri soimasi itseään siitä, ettei ollut poikansa rikoksien seurausten surullisessa laskeskelussa kertaakaan muistanut pojan äitiä.

Mutta ei toinenkaan itseään ajatellut, istuutuen uunin viereen ja sen hiilustaa kohennellen hän alkoi puhella Oskarista.

"Hän pääsi uneen vihdoin viimein", hän virkkoi, "ja sai edes tuokioksi rauhan vaivoiltaan. Hän meni vanhaan makuukamariinsa, Stephen, missä hän poikana makasi -- kun Magnus ja hän olivat poikia molemmat. Minä istuin hänen luonaan, kunnes hän torkahti, ja hän piteli kättäni kaiken aikaa, ihan kuin oli hänen tapanaan ollut aina pahuutta tehtyään ja sinun lähetettyäsi hänet iltasetta vuoteelleen. Hän on nyt aivan näköisensä, poika raiska, ja jos näkisit hänet siellä makaamassa pieluksellaan, niin luulisit entisten päivien palanneen, jolloin kynttilä kädessä läksit häntä katsomaan ja kuivasit kyyneleet pikku kasvoilta, hänen maatessaan nukuksissaan ja silitit hänen kiharaisia hiuksiaan. Voi miten keveästi hän niihin aikoihin saattoikin heittää huolensa, Stephen! Seuraavana aamuna kuuli hänen jo teuhaavan yläkerrassa ja leivosena livertelevän."

"Pintapuolinen luonne, Anna", huokasi kuvernööri, "pintapuolinen luonne, johon ei mikään tee vakavaa vaikutusta."

"Oi, mutta tämä tekee, Stephen, tämä tekee syvällisen vaikutuksen, ja jos poika raukka vaan saisi vielä tilaisuuden, niin hän kääntäisi uuden lehden ja ryhtyisi totiseen työhön, toteuttaen kaikki odotuksesi. Ja ajattelehan -- ajattelehan, isä, miten kauheaa olisi veljen raastaa toista lakitupaan -- kauheaa meille, tarkoitan. Me menettäisimme molemmat lapsemme, sillä Oskar joutuisi meiltä hukkaan yhdellä tavoin emmekä enää konsanaan voisi silmiemme edessä nähdä Magnusta."

"Lapsemme ovat aina olleet sotajalalla keskenään, Anna, aikaisemmista vuosistaan asti."

"Älä sano niin, Stephen. Pieninä he rakastivat toisiansa hellästi. Vasta myöhemmällä ovat asiat käyneet toisiksi. Ja silloin ovat muut tulleet heidän väliinsä -- yksi ainakin -- ja ken sitä tietääkään? -- ehkä hän on ollut kaiken tämän pulan alkuna."

"Onko Oskar sanonut niin?" kysyi kuvernööri.

"Hän ei mitään sano ketään vastaan", vastasi Anna. "Sellainen on Oskar aina ollut. Mutta jos joku viekotteli häntä ja hän oli heikko, ja jos poika poloisemme täytyy mennä vankilaan, kiusaajan jäädessä --"

"On heikkoutta, mikä luetaan pahuudeksi, Anna, ja sen on kärsittävä tuskansa ja rangaistuksensa."

"Tiedän sen", myönsi Anna. "Muistan sinun lausuneen samat sanat aikoja sitten, kun tuo merimies oli päihtyneen kiihkon puuskassa surmannut rakastettunsa. Hänen äitinsä oli leski ja tuli pyytämään minua anomaan sinulta armoa pojalleen. Hän oli hyvä poika, äiti sanoi, ja ilman viinaa ei hän olisi kellekään pahaa tehnyt. Säästit hänen henkensä, muistathan, ja hänet lähetettiin vankilaan. Herranen aika, miten minua vaimo parka ilosta itkien suuteli! Mutta hän tuli ajatelleeksi, että hänen puolestaan olisi voinut olla parempi, jos hänen poikansa olisi kuollut, sen sijaan että ainiaaksi lukittiin tyrmään. Äiti ei kyennyt sitä milloinkaan unohtamaan, ja vanhimman tyttärensä viettäessä häitään ja talonsa ollessa ihmisiä täynnä hän äkkiä muisti ja juoksi yläkertaan itkemään. Ja sitten talvi-iltoina tuulen vinkuessa mereltä hän ja pannessaan pikku poikiaan levolle aina ajatteli niiden veljeä, joka yksinään makasi suuressa ruskeassa talossa kadunkulman takana. Ei olisi tuntunut niin raskaalta, jos hänet olisi lähetetty pois, ajatteli äiti. Ja hän vain oli köyhä leski, joka pesi vaatteita kuumien lähteiden rannassa."

Yötuuli vinkui sillähaavaa meren ulapalta; ja kuvernööri oli käyskennellyt edestakaisin yritellen olla oikeudellinen ja ankara, ja tunsi kipua karheassa kurkussaan.

Hän seisoi tovin ikkunan ääressä kädet selän takana ristissä, pimeästä ruudusta katsellen kiitävää kuuta, ja sitten virkahti ilmeisellä sisäisellä ponnistuksella:

"Anna, jos tunnustan tuon nimikirjoituksen, niin meille ei jää mitään -- paitsi palkkani. Palkkanikin on vaarassa, ja jos se menee, niin joudumme puille paljaille."

"Miksi sitä ajattelisimme, Stephen?" sanoi Anna. "Meillä ei naimisiin mennessämme ollut mitään, ja hyvin onnellisia kuitenkin olimme. Tosin olimme nuoria silloin, ja nyt olemme vanhat, mutta jos köyhyys tulee uudestaan, niin tiedämme sen paremmin kärsiä. Ja jollei meillä ole mitään muuta, niin on meillä toisemme, ja poikamme myös -- molemmat poikamme -- missä tahansa silloin ovatkaan -- eikä kumpikaan rakasta meitä sen vähempää syystä että olemme luovuttaneet kaikki -- kaikki mitä meillä koko maailmassa oli -- jotta heitä voitaisiin yhä kunnioittaa ja arvossa pitää."

Tuomiokirkon tornissa löi kello kaksitoista; kiirivä kaiku kumahteli yli nukkuvan kaupungin, ja kuvernööri pysähtyi herkeämättömästä kävelystään.

"On myöhä, eukkoseni", hän virkkoi painuneella äänellä, "käymme levolle."

XIII.

Aamulla oli kuvernööri jälleen virkahuoneessaan. Hän oli nyt luja ja tyyni ja odotti rauhallisesti Kööpenhaminan viranomaisia. He saapuivat aikaisin, ruununvoudin opastamina, esiintyen silmäänpistävästi miehinä, jotka tiesivät käynnillään iskevänsä tuskallisen kolauksen.

Muodollisten esittelyjen perästä kumartui ruununvouti kuvernöörin kirjoituspöydän yli ja lausui sulavasti, melkein alentuvasti:

"Nämä herrat ovat todella tahtoneet osoittaa kaikkea huomaavaisuutta. He saapuivat tärkeällä asialla -- voin sanoa, peräti tärkeällä -- mutta ovat mieluummin odottaneet viisi päivää kuin häirinneet teitä kotoisen koettelemuksenne aikana."

"Minulla on kiire tänä aamuna, ruununvouti", tokaisi kuvernööri. "Älkäähän huoliko tuhlata enempää aikaa kuin on välttämätöntä."

Ruununvouti ällisteli avosuin ja vetäysi takaisin kirjoituspöydältä; sitten muukalaiset astuivat sen ääreen, ja toinen heistä avasi ison kirjekotelon, suopean kohteliaasti sanoen:

"Meillä on tässä muuan asiapaperi, teidän ylhäisyytenne, jonka pitäisi olla teidän laatimanne. Suvaitkaa sanoa, onko tämä teidän ylhäisyytenne nimikirjoitus."

Kuvernööri kohensi huolettomasti silmälasejaan, ja nopeasti, melkein kuin sattumoisin vilkaisten eteensä pantuun paperiin vastasi ripeästi:

"On se."

Muukalaiset katsoivat toisiinsa vaieten ennenkuin jälleen ryhtyivät puheisiin.

"Siinä tapauksessa oletamme teidän ylhäisyytenne olevan valmis sen suorittamaan?"

"Tietysti", vastasi kuvernööri.

"Sitten teidän ylhäisyytenne tietääkin, että paperi on jo langennut maksettavaksi ja että sen perimistä on kahdesti pyydetty?"

Se kysymys sai kuvernöörin räpäyttämään silmiään, mutta oitis malttinsa saaden hän vastasi lyhyeen:

"Se lunastetaan hetimiten."

"Kuinka pian, teidän ylhäisyytenne -- viikon, kahden kuluessa?"

"Kolmen päivän", selitti kuvernööri. "Hyvästi, hyvät herrat", ja hän tarttui kursailematta kynäänsä ja alkoi kirjoittaa kirjettä.

Ruununvouti jo silminnähtävästi hikoili; hän oli hiipinyt ovelle päin, ja lyhyen äänettömyyden jälkeen, joll'aikaa ei muuta kuulunut kuin kuvernöörin hanhensulan rapinaa, vieraat kumarsivat hänen kyyristyneelle päälaelleen ja työntyivät selkä edellä ulos ovesta.

Kuvernöörin kirje pyysi johtajaa heti pistäytymään hänen luokseen. Tämä saapui, juron ja epäluuloisen näköisenä, kasvoillaan ilme, josta päättäen hän jo tiesi jotakin siitä, mille asialle hänet oli kutsuttu.

"Vanha ystävä", aloitti kuvernööri, "olemme tunteneet toisemme viidenkymmenen vuoden ajan, enkä ole vielä milloinkaan pyytänyt sinulta palvelusta, mutta nyt on minun pyydettävä."

"Hm!" rykäisi johtaja kylmäkiskoisesti hymyillen.

"En pyydä sitä omiksi tarpeikseni, vaan eräälle, joka on minulle itseäni läheisempi. Me isät tiedämme, mitä se merkitsee, ja myöskin tiedämme, että lapsillemme kerran annettu apu annetaan meille kaksin kerroin."

"Hm, hm", äännähteli johtaja, huulillaan sama kylmäkiskoinen hymy.

"Asia on yksityinen -- aivan yksityinen -- mutta sinulle, vanha ystävä, voin salaisuuden ilmaista -- kummipoikasi on joutunut pulaan."

Ja sitten, mitään puolustelematta tahi lieventelemättä, kuvernööri kertoi Oskarin lankeemuksen, ja johtaja kuunteli kärsimättömänä kuin surullisen tarinan jo kertaalleen kuulla saanut.

"Sanoit hänen piirtäneen minunkin nimeni?" tokaisi johtaja.

"Senkin, valitettavasti", vastasi kuvernööri, "mutta sinut pantiin vain todistajaksi, ja minä yksinäni olen rahallisessa vastuussa."

"Mitä aiot siinä tehdä?" tiedusti johtaja jäykällä äänellä.

"Maksaa sen ja antaa pojalle tilaisuuden uuteen elämään", vastasi kuvernööri. "Ja siksi sinua pyysin tulemaan. Voin hankkia viisikymmentä tuhatta kruunua, ja tahtoisin sinulta lainaksi toiset viisikymmentä tuhatta."

"En anna viittäkymmentä tuhatta äyriäkään", singautti johtaja. "En viittäkymmentä -- suojellakseni pahantekijää ja pettääkseni lakia."

Kuvernöörin kasvot vaalenivat, mutta hän vastasi tyynesti: "Älä puhu niin pikaisesti, veikkoseni. Muista, että lakia vastaan tapahtunut rikos on rikos pelkästään minua vastaan, ja jos minä näen hyväksi antaa sen anteeksi, niin ei lailla ole siihen mitään sanomista."

"Entäs minua vastaan tapahtunut rikos?" sanoi johtaja.

"Muista myös", jatkoi kuvernööri, "että jos Oskar omin valloin käytti nimeäsi, niin on hänellä jotakin vaatimuksia kukkaroosi -- voi vedota naimasopimukseen."

"Naimasopimus laadittiin Thoraa varten, ja Thora on kuollut", selitti johtaja.

"Jäi lapsi", huomautti kuvernööri.

"Lapsi on nyt minun hallussani, ja olen valmis pitämään siitä huolta vast'edes", vastasi johtaja, "mutta en tahdo olla sen enemmissä tekemisissä miehen kanssa, joka on väärentänyt nimeni, ja jos vielä jotakin vaatimusta tehdään -- liikkeeseen, omaisuuteen tahi sen semmoiseen -- niin panen vastaan ja julkaisen syyt menettelyyni."

"Oskar Nielsen", lausui kuvernööri, "en ole vielä kaikkea kertonut, kun en aikonutkaan kertoa, mutta minun täytyy se sinulle nyt ilmaista. Minulla on aihetta uskoa -- varmasti päätellä -- että Oskarin nykyiseen pulaan on osaltaan Helga vikapää."

"Voitko sen todistaa, Stephen Magnusson?" uhitteli johtaja.

"Jollen voi todistaa", vastasi kuvernööri, "niin on siihen se syynä, että poikani -- vikoineen ja heikkouksineen -- on yhä herrasmies; ja jollet sinä asiaa vielä tällä haavaa tiedä, niin ei tyttäresi ole täysin sivistynyt neiti."

"Puhu omasta puolestasi, Stephen Magnusson, ja jätä omani minun hoteisiini", murahti johtaja.

"Sen vuoksi", jatkoi kuvernööri, "kun maksan tämän summan -- ja minä maksan sen -- niin saat olla tyytyväinen tietäessäsi, että vaikka minä olen köyhä ja sinä rikas, niin suoritan sinun velkasi kuten omanikin."

Niin sanoen kuvernööri punakkana ja suuttuneena astui ovelle ja avasi sen. Johtaja silmäili häntä kuin kivettynyt, ja vilahtavaksi silmänräpäykseksi voitti hänen parempi luontonsa ahneuden, ja hän näki, miten surkeaa heidän oli viisikymmenvuotisen ystävyyden perästä näin torailla lapsistaan. Mutta miekka tempaa toisenkin huotrastaan, ja hän näpsäytti sormiaan halveksivasti marssiessaan ulos huoneesta.

Sitten kuvernööri lähetti kutsun Islannin Pankin johtajalle.

"Johtaja", hän sanoi, "haluaisin, että järjestäisitte sadan tuhannen kruunun lainan, vakuutena maatilani Thingvellirissä."

"Tila on hädin sen arvoinen", empi johtaja. "Totta puhuen se tuskin on puolet siitä. Mutta kun laina tulee teille, niin ei siitä suurta vaikeutta koidu -- eikä mitään, jos olette valmis suorittamaan korkeamman koron."

"Minä suostun", vastasi kuvernööri, "ja laadittakoon kiinnekirja viipymättä kuntoon."

XIV.

Päästyään valmistelujensa aineellisesta puolesta selville oli kuvernöörillä nyt henkisempi ja raskaampi koetus edessään, ja hän läksi ulos sitä aprikoimaan. Jättäen taaksensa kaupungin, hän käveli, kädet tapansa mukaan ristissä selän takana, vuonon partaalle asti.

Oli kaunis aamu. Valo väikkyili ihmeellisenä, hopeainen valo, joka sai muut päivät tuntumaan kalseilta ja painostavilta; se välkkyi ilmassa lukemattomina kipinöinä, jotka muistuttivat lumihangen tähtösiä. Vuonon pinta nousi ja laski verkalleen vavahtelevan udun verhoamana, ja ulapalla -- laajalla, rannattomana eteenpäin ulottuvalla -- kiiti joukko kalastajavenheitä eteenpäin ja yhä eteenpäin kuin pilvirajaan purjehtien, valkeita purjeita pullistamassa tuulenhenki, jota ei maalla tuntunut. Postilaiva oli ankkuroinut lahdelmaan, kattilat höyryllä täyttymässä taas Englannin-matkaa varten, ja parvi valkeiksi siveltyjä purkausveneitä kellui sen mustan rungon ympärillä kuin merilinnut laavakallion juurella. Lokit uikahtelivat korkealla ilmassa, ja pienen saaren suojaiselta puolelta vuoden viimeiset haahkat houkuttelivat tahi ajoivat pienokaisiaan veteen, valmistautuakseen kaukaisiin maihin lentämään.

Aamu oli armottoman kaunis, noita säihkyviä päiviä, jolloin Luonto ihmisestä ja hänen kärsimyksistään välinpitämättömänä tuntuu loihtivan esiin jokaisen iloisen äänen ja näyn, mikä voi hämmentää muiston katkerimmat vedet läikähtelemään -- jolloin itse päiväpaistekin pyrkii sydäntä pakahduttamaan.

Vihdoin ylpeä mies, joka käveli nurmikkoisella pientareella pää kumaraan painuneena hukkaantuneen ja pirstautuneen toivon murehtimisesta, näki selvästi, mitä hänen oli tehtävä. Rakkauden kuten vihankin, oikeuden kuten velvollisuudenkin tunnossa hänen oli ainiaaksi erkaannuttava lemmikkipojastaan, sydämensä ylpeydestä ja elämänsä toivosta.

Heti kotiin palattuaan hän lähetti kutsumaan Oskaria, muutaman minuutin kuluttua Oskar astui sisälle hitaasti, sairaamman ja riutuneemman näköisenä kuin koskaan ja seisoi uunin vieressä pää riipuksissa kuin tuomiotaan odottava vanki. Kuvernööri vilkaisi poikaansa silmälasiensa yli, ja ensimältä hänen sydämensä lannistui, mutta hetkisen perästä hän terästi miehuutensa ja alkoi puhua vakaalla äänellä.

"Kutsuin sinua sanoakseni, että äitisi vuoksi -- esitän asian mieluummin niin päin -- olen tunnustanut tuon nimikirjoituksen ja päättänyt maksaa kaikki hävittämäsi rahat. Niin tehdäkseni olen pakotettu kiinnittämään kaiken omaisuutemme viimeiseen penniin, niin että minulla pian ei ole muuta kuin virkapaikkani. Sen pahempi on minun täytynyt lohkaista mukaan veljesi perintö vapautesi ostamiseksi, ja onko minulla oikeutta siten menetellä, sen Jumala yksin voi sanoa."

Oskar hytisi kuin viluissaan; kuvernööri näki sen, odotti tovin, ja jatkoi edelleen:

"Tämän uhrauksen teen sillä ehdolla, että sinä viipymättä jätät Islannin. Matkustat 'Lauralla', joka lähtee tänä iltana, ja koska sinun kunniasi on minun kunniani, niin panen liikkeelle sen tiedon, että terveytesi on turmeltunut vaimosi kuolemasta ja että olet hankkiutunut virkistysmatkalle."

Kuvernööri pysähtyi toistamiseen, ja hänen jälleen puhuessaan oli ääni käheä ja painunut.

"En odota sinua pian palaavaksi -- enkä odota laisinkaan palaavaksi. Kun olet tehnyt parhaasi -- tahi pahimpasi -- onneni tuhoamiseksi, niin pyydän sinua käsittämään, että elämämme tästälähtien suuntautuu eri ratoja myöten ja että omasta puolestani en halua enää nähdä sinua."

Kuvernöörin ääni oli nyt sortunut ja epäselvä, mutta hän yritti yhä jatkaa.

"Saat vastaisuudessa luottaa itseesi toimeentuloksesi, mutta sen -- lahjoinesi, niin vähän kuin oletkin niitä tähän asti käyttänyt -- ei luulisi olevan vaikeata. Mitä tahansa täällä tapahtuu, niin en milloinkaan odota sinun tekevän mitään minun tahi äitisi hyväksi, mutta jos onni sinua suosisi ja sinä kykenet maksamaan takaisin veljellesi, niin saattaa se keventää omaatuntoasi ja -- vaikk'en häntä surkuttele, sillä hänen sydämensä oli kova -- multia minun haudallani."

Kuvernööri pysähtyi viimeisen kerran, kakisteli kurkkuaan, ja lausui sitten lujemmalla äänellä:

"Vielä sananen. Ajattelin, että kenties appesi olisi saattanut tehdä jotakin hyväksesi, mutta paitsi lupaamaansa lapsen kasvattamista hän ei mitään myönnä. Sen vuoksi, kun minulla on syytä pelätä, että hänen tyttärensä Helga oli alkujuurena pulaan, joka on ollut niin vähällä meidät kaikki kukistaa, ja kenties rakkaan Thoramme kuoleman ensi aiheena, pyydän sinua lupaamaan minulle, enemmän itsesi tähden kuin minun, olla enää seurustelematta johtajan tahi hänen -- lupaatko?"

Tuokion hiljaisuuden perästä kuului tukahtunut nyyhkähdys kuin itse tulipesän sisuksesta:

"Lupaan."

Huomattavan kauan kesti sitten vaitioloa, kunnes ääni -- outo ääni, joka korkeni huudoksi -- lausui:

"Siinä kaikki. Ja nyt -- hyvästi, ja -- Jumala auttakoon sinua."

Pakahtumaisillaan liikutuksesta ja kyynelten sokaisemana kääntyi Oskar tunnustamaan rangaistuksensa oikeudellisuutta -- sanomaan ansaitsevansa kaikki -- kaikki ja enemmän, satakertaisesti enemmän -- mutta hän huomasi olevansa yksinään. Hänen isänsä oli paennut huoneesta.

XV.

Kun Magnus kuuli, mitä hänen isänsä oli tehnyt, oli hänen raivonsa rajaton. Sinä päivänä, jolloin oli tavannut Thoran kuolleena vuoteessa, hän oli vannonut itselleen: "Oskar on tämän tehnyt ja hänen täytyy kärsiä palkkansa." Mutta ei ollut mitään laillista keinoa rangaista miestä, joka oli kiduttanut vaimonsa kuoliaaksi kaikin tekopyhyyden ja teeskentelyn nerokkain juonin, ja suuttumuksen kiihkeimpänä hetkenä oli hänen isänsä omaisuutta vastaan tehty rikos joutunut pirulliseksi kiusaajaksi hänen eteensä. "Käytä minua", se kuiskasi, "maailman kirottu henki ymmärtää minut paremmin", ja taistelun jälkeen, jossa paholaiset tuntuivat kiistävän hänen sielustaan, hän taipui.

Hän luuli tietävänsä, minkä hinnan saisi maksaa eikä sen vuoksi tullut perheensä joukkoon hautajaisiin. Jokainen inhoaisi häntä siitä, että hän luovutti veljensä ansaitulla rangaistukselle. Oma äiti kääntyisi pois hänestä, ja sitten kun hänen isänsä uhkaavan köyhyyden edessä olisi antanut lain käydä menoaan, niin hän vihaisi ja halveksisi poikaa, joka oli hänet pelastanut kurjuudesta.

Mutta ei siitä väliä! Seisoessaan lakituvassa ja julistaessaan: "Tämä on Oskar Stephenssonin käsialaa, sillä hän on väärentäjä ja varas", ja kauhun värähdyttäessä väkijoukkoa ja jokaisen silmän halveksivasti kääntyessä häneen hän sanoisi salassa sydämelleen: "Oskar tappoi hänet, ja hänen oli kärsittävä, eikä ollut muuta tapaa kuin tämä."

Mutta näinpä ei ollutkaan käynyt. Hänen isänsä oli Oskarin pelastanut häpeällisen rikoksen ansaitsemasta rangaistuksesta. Ja miten pelastanut? Panemalla hänet -- Magnuksen -- maksamaan Oskarin ulkomailla mässäämät varat. Siten oli hänen veljelleen vannomansa kosto poukahtanut häneen itseensä, ja sillävälin kuin hänen oikeudellinen perintöosuutensa hukattiin, maatila, johon hän oli viimeiset toiveensa perustanut, kiinnitettiin voittamattomin rasituksin, ja hän loppuiäkseen saatettiin häviöön -- sillä välin annettiin miehen, jonka tähden ja jonka kautta hänet syöstiin häviöön, häviöön sekä sielunsa pyhimmissä tunteissa että aineellisessa toimeentulossaan, puikkia pois maasta, murtuneen terveyden ja sortuneen sydämen vaippaan verhottuna, myötätuntoisuuden ja säälittelyn kaakahdellessa joka suunnalta!

Mikä pirun maailma tämä olikaan, missä häpeä teiskaroitsi kunniaksi naamioituna ja ulkokultaisuus murheena! Kun Magnus ajatteli tähän tapaan, niin hänen näköään hämärteli ja kuuloaan huumasi, ja hän tunsi kylmää kolotusta aivoissaan. Sitten hän alkoi taas käyttää ainoaa lääkettä, mitä oli saatavissa mielen horjuessa tasapainostaan -- hän alkoi juoda.

Mutta istuskellessa hotellin tupakkahuoneen pimeimmässä loukossa tuntui jokainen hänen kuulemansa sana -- kaikki keskustelu, mitä katkelmina tunkeusi savun ja melun ja hänen herpautuneiden aistiensa läpi -- yllyttävän sitä aatetta, mikä hänet oli vallannut, että tämä oli itse pahanhengen maailma, jonka kanssa ei Jumalalla ollut mitään tekemistä!

Kerran joku ylioppilas syöksähti huoneeseen ja hoilasi toveriensa naurun ja laulun yli: "Pojat, ajatelkaas! Oskar Stephensson lähtee 'Lauralla' tän'iltana!" Ja silloin äänien sekamelska meurusi vastaan: "Niinkö! Älähän! Johan jotakin!" "Totta se on -- masentunut tyyten, ja lähdössä ulkomaille epämääräisiksi ajoiksi!" "Eikä mitä! Oskar ei ole niitä miehiä, jotka noin sortuvat! Kuusi kuukautta matkoilla, niin hän palaa kotiin yhtä reippaana ja pirteänä kuin konsanaan."

"Niin tekeekin", ajatteli Magnus, mutta hänen sydäntään poltteli tuima katkeruus.

Toisena tovina kiiruhti kaupunginvaltuuston puheenjohtaja läähättäen sisälle ja huusi: "Uutisia, hyvät herrat, uutisia! Oskar Stephensson on luopunut paikastaan suurkäräjillä!" "Mahdotonta!" "Kuunnelkaahan!" ja pieni lihava mies luki korahtelevasta, ahdashenkisestä kurkustaan, kädessä kostealta paperilta ja painomusteelta tuoksuva lappu, Oskarin valitsijoillensa osoittaman kirjeen. Hänen terveytensä ja onnensa turmeltuminen -- pakotettu lähtemään lomalle -- mahdoton määrätä milloin palaa takaisin -- sen vuoksi pyydettävä eronsa -- syvästi suruissaan ja pettynyt, mutta katsoi velvollisuudet niin suuriarvoisiksi, ettei voinut pyytää valitsijoitaan odottamaan, j.n.e. "Tuohan tarkoittaa, että hän hylkää koko uransa? Eikä hänen ollut mahdoton saavuttaa mitä tahansa, suorastaan mitä tahansa!" "Kumma että kuvernööri siihen taipui!"