Part 18

Tässä omantunnon runnelluksessa hän katsoi taakseen Thoran kanssa kulkemalleen elämän polulle, ja jokainen askel siitä, sellaisena kuin sen nyt näki, näytti synnin sängen peittämältä ja itsepetoksen rikkaruohojen raiskiomaalta. Englantiin palatessaan hän oli riistänyt Thoran Magnukselta, vaikkei häntä rakastanut. Tosin hän oli luullut rakastavansa, mutta urheus, veljellisyys olisi vaatinut häntä vaieten pysyttelemään taampana, ja jos hän vain olisi sen tehnyt, niin aika itse olisi hänen erehdyksensä paljastanut.

Se oli hänen rikoksistaan ensimmäinen, eikä seuraava pahateko ollut vähemmän inhottava. Thoralle kihlattuna herättyään siihen varmuuteen, että sydän olikin Helgan, hän oli pitkittänyt kauppaa edelleen ja vienyt tytön, joka häntä rakasti, rakkaudettomaan avioon. Tosin hän oli luullut täyttävänsä velvollisuutensa, mutta velvollisuuden takana kyyrötteli pelko, maailman pelko, Magnuksen pelko, kun taasen rohkeutta, miehekkyyttä, armeliaisuuttakin olisi ollut pysähtyä edes kirkon ovelle, jos niiksi tuli asettua tosiolojen eteen ja vastaanottaa seuraukset.

Mutta petoksella hankittuaan Thoran rakkauden ja valheteltuaan hänelle alttarin edessä hän oli syntiensä lopuksi antautunut uskottomuuden kiusaukselle alttiiksi. Tosin oli Thora itse viattomassa hellämielisyydessään avannut tien tähän kiusaukseen, tosin myös oli hänen avioliittonsa vaillinaista kumppanuutta, mutta kuitenkin oli hänen suuntansa ollut selvä nähdä ja hänen olisi tullut irtautua Helgasta oitis ja ainiaaksi. Ettei hän ollut sitä tehnyt, että hän oli vilpistellyt kiusauksessa, siinä viimeinen syy tähän kauheaan tuhotapahtumaan. Thora oli kuollut, syystä että tunsi sydämensä kuolleeksi, ja Oskar itse oli sen surmannut.

Siten laski onnettoman miehen lohduton sielu vikansa Jumalan eteen, salaamatta mitään, lieventelemättä mitään ja nähden kaikki alastomassa valossa. Jos syntinsä sureminen on syyttömänä olemista, niin Oskar surkeassa, mutta hyödyttömässä tuskassaan pääsi rikollisuudestaan. Masennuksen ja häpeän huumeisina hetkinä, jolloin elämän kiekko pyörii nopeaan, Oskar kyseli itseltään, miten Thora oli vainajaksi joutunut, ja jokin kuiskasi "Helga", ja taas, ja taaskin kuiskasi jokin "Helga", mutta hänen sydämensä ei tahtonut kuunnella sitä puolustelua. Helgan ei ollut syy, Oskar yksistään oli vikapää. Hän oli uhrannut Thoran kunnianhimoisille haaveilleen -- suuruuden, maineen unelmille. Helga oli ollut pelkkänä vertauskuvana näille houreille, ja Thora oli vainajana, syystä että hänen puolisonsa oli pyrkinyt suureksi säveltäjäksi.

Mutta menneisyys oli mennyttä, ja kysyessään itseltään minkä rangaistuksen hän voisi vastaisuudeksi itselleen tuottaa, Oskar kuuli yhden ainoan vastauksen. Jos hänen kunnianhimoiset toiveensa olivat olleet synnin vaikuttimia, niin niiden hautaaminen oli hänen katumuksensa oikea ilmaisu. Hän hautaisi ne. Hän upottaisi neronsa -- säveltäjäksi tavoittelunsa -- tuhoamansa suloisen tytön hautaan, ja laahustaisi lopun ikäänsä lähimmän velvollisuutensa ikeessä, unhotettuna ja katuvana syöden kärsimyksen leipää.

Kun Oskar ensin yritti toteuttaa tätä päätöstään, tapahtui se niin traagillisen kauniissa kohtauksessa, ettei yksikään näkijä koskaan jälkeenpäin voinut haihduttaa sitä mielestään. Perhe oli keräytynyt viimeiseen rakkauden toimitukseen, mikä on ehkä surullisin inhimillisen kokemuksen hetki -- surullisempi kuin vasta umpeen luodulta haudalta kääntyminen, surullisempi kuin tyhjään ja autioon kotiinkin palaaminen -- hetki, jolloin arkun kansi suljetaan ja rakastetut kasvot häipyvät ainiaaksi.

Ruumishuone oli sama, jota parempina aikoina oli käytetty morsiuskamariksi, mutta silloinen kaikkia elämän hellimpiä ajatuksia huokuva ilma oli nyt kalman hiljaisuuden painostama. Oli yöllinen aika, ja sama lamppu paloi saman varjostimen alla, mutta kultareunainen rukouskirja oli sytytettyjen kynttiläin kehässä pienellä pöydällä vuoteen vieressä. Paitsi perheen jäseniä oli saapuvilla ainoastaan kaksi muuta henkilöä -- neulojatar, joka oli ollut ompelemassa hääpukua tuomiokirkkoon ja juuri vetänyt viimeisen neuleen pimeämpään majaan tarkoitettuun vaatetukseen, ja paitahihasilleen heittäytynyt puuseppä.

Yksitellen lähestyi perhe vuodetta luodakseen viimeisen katseen lepäävään -- kuvernööri juhlallisesti marssien kuin olisi astunut kuninkaan leposijan ääreen, johtaja jäykällä harppauksella ja hämmentyneesti tuijotellen, ja Helga hermostunein askelin ja salavihkaisesti vilkaisten kuin olisi velvollisuus pakottanut hänet paikkaan, josta olisi suonut pääsevänsä pois. Mutta Anna ja täti Margret liikkuivat ruumiin ympärillä pelottomasti ja vapaasti, laskien kukkasia povelle ja silitellen pehmoista tukkaa, joka valui palmikoituna pitkin poskipäitä -- kuin olisi rakas vainaja luonnollisella oikeudella kuulunut heille eivätkä he olisi sitä luovuttaneet kenellekään, kunnes itse Maa, meidän kaikkien emo, vaatisi sen omaksensa.

Puuseppä oli astunut lopettamaan työtään, mutta kuvernööri tarttui häntä käsivarteen.

"Odottakaa! Missä on Oskar?" hän kysyi, ja sitten lähetettiin Oskaria noutamaan vanha Maria-palvelijatar, joka oli äänettömänä itkeskellyt oven takana.

Marian poissa ollessa täti Margret astui Thoran luo ja kuiski ruumiin yli kumartuen:

"Rakas, rakas lemmikkini! Ethän koskaan suuttunut typerälle vanhalle tätiparallesi? -- et silloinkaan, kun hän piti lapsukaistasi poissa luotasi ja sinun hellä sydämesi pakahtui! Älä kultaseni ajattele, ettei hän silti sinua rakastanut. Hän rakasti sinua joka hetki, lakkaamatta, sydänkäpyni. Ja nyt sinun pienoisesi saatuaan hän aikoo sen pitääkin. Hän _pitää_ sen, niin kauan kuin elää, joten sinun ei ole tarvis konsanaan olla siitä huolissasi, Thora. Täti Margret tahtoo jäädä pienen tyttäresi äidiksi, eikä kukaan tässä maailmassa saa koskea hiuskarvaankaan lemmikkisi päässä."

Samassa astui huoneeseen Oskar, ja vanha Maria hiipi sisälle hänen perässään. Oskarin valjut posket ja vajonneet silmät osoittivat hänen murheensa syvyyttä, mutta hänen käyntinsä oli luja ja koko ryhti ilmaisi elävää tahdon tarmoa. Hänellä oli kädessään tukku papereita, hajallinen ja muodoton, kuin olisi hän ne hätäisesti siepannut saadessaan kutsun. Mieli pohjattomasti syventyneenä ainoaan aatteeseensa hän ei näkynyt huomaavan ketään tai mitään huoneessa muuta kuin yhden -- vuoteella lepäävän -- ja astuen sen luo hän kumartui katselemaan valkeita kasvoja ja puheli niille kuin vainaja -- ja yksistään vainaja -- olisi saattanut kuulla.

"Thora", hän lausui tyynellä äänellä, "nämä ovat sävellysteni ainoat jäljennökset, ja haluan, että sinä ne otat mukaasi. Ne kirjoitettiin hetkinä, jolloin uskollinen sydämesi kärsi minun vikani tähden -- jolloin unhotin ja hylkäsin sinut hulluna haaveksiessani taiteen ja suuruuden näkyjä. Se oli kuolemasi todellisena syynä, Thora, ja rangaistakseni itseäni suloisen elämäsi uhraamisesta itsekkäille unelmilleni haluan lukita niiden hedelmät hautaasi. Ota ne siis ja anna niiden maata vierelläsi, häipyä kerallasi ja unohtua. En milloinkaan kirjoita ainoatakaan nuottimerkkiä, niin kauan kuin elän, ja tästä hetkestä lähtien on kunnianhimoni lopussa."

Näin sanoen hän laski paperit Thoran ruumiin viereen ja kääri ne hänen kauniin tukkansa pitkiin palmikkoihin.

"Oskar! Oskar!" huusi Helga sanomattomassa kauhussaan.

Toiset olivat kuunnelleet ja katselleet, tuskin tajuten, mitä Oskar oli luovuttanut, mutta Helga oli sen käsittänyt ja yritti varoittaa häntä elinaikaisesta uhrauksesta. Mutta Oskar ei tuntunut häntä kuulevan, ja tuollaisena hetkenä oli kaikki estely mahdotonta.

"Suloinen tyttöseni", virkkoi Oskar ojentaen molemmat käsivartensa vuoteen yli, "anna minulle anteeksi kaikki velvollisuuksieni puutteet. Oi, mitä antaisinkaan ne nyt unohtaakseni; mutta en voi, en voi! Sinä olet mennyt, enkä voi milloinkaan korvata sinulle."

Lopettaakseen kohtauksen, joka liian syvälti liikutti jokaista, kuvernööri viittasi puusepälle, mutta miehen esille astuessa puhkesi Oskarin murhe uudestaan ja surun kiihkeydessä hänen kielensä menetti kaiken hillintänsä.

"Ei vielä!" hän huusi. "Oi, Jumalani! Thora! Vaimoni! Suloinen nuori vaimoni! Antakaa minun katsoa hänen kasvoihinsa vielä! Niin herttaiset ja onnelliset ne olivat, ja nyt ne jättävät minut näin! Anna minulle anteeksi, enkelini! Sano, että annat anteeksi, ennenkuin lähdet! En voi elää ilman anteeksiantoasi. Tein sinua vastaan vääryyttä ja syntiä, mutta sinä olit hyvä, ja lapsensydämesi oli Jumalasta!"

Kaamea huutelu kajahteli huoneessa, ja kukin, joka kuuli alastoman sielun paljastumisen, luki sen oman sielunsa valossa. Helga värisi ja kääntyi ikkunaan, kuvernööriltä ja johtajalta painui pää riipuksiin, mutta täti Margret itki avoimesti viatonta myötätuntoisuuttaan, ja Anna kosketti Oskaria käsivarteen ja koetti häntä viihdytellä.

Tovin kuluttua Oskar kävi levollisemmaksi, vieläpä itse viittasi miehelle, ja kaiken loputtua hän astui lujana ja miehuullisena ulos huoneesta.

X.

Hautauspäivänä Oskar oli heikkona sairaana ja enemmän omiaan vuoteeseen kuin matkaamaan hautuumaalle, mutta kukaan ei saanut häntä suostutetuksi jäämään pois. Aamu oli pimeä ja kolea, vuorilta leijui mustia pilviä ja sadetta pirahteli, ja kun kamala hetki saapui ja Oskar ilmaantui surusaattueeseen, näyttivät hänen kasvonsa elottoman raskaassa ilmassa aavemaisilta.

Tuomiokirkon tornissa alkoi kello jymähdellä, juhlallinen taakka kannettiin verkalleen alas portaita, ja silloin Oskarin vaaleat kasvot yhäkin valkenivat ja hän olisi kaatunut, jollei olisi saanut isänsä käsivartta tuekseen.

Ruumis nostettiin ensin nurmikolle oven ulkopuolelle -- nurmikolle, jonka yli Oskar hääyönä oli nostanut Thoran -- ja saattueen asettuessa laajaksi piiriksi lähtövirttä veisaamaan seisoi Oskar alkaneessa vihmasateessa paljain päin.

Jon, palvelija, seisoi veräjän pielessä Thoran ponia pidellen, jonka oli maatilalta tuonut kantamaan häntä viimeisellä matkalla, ja hevosen näkeminen tuntui yllyttävän Oskarin liikutuksen aivan hillittömäksi. Arkku laskettiin pajupunoksien päälle poikittain, ja saattojoukko alkoi asettua paikoilleen. Se kulki kaupunkilaisväestön sankkojen rivien keskitse; Oskar käveli lähinnä ruumiin takana yksinään, paljain päin, ja mitään muuta kuin murhettaan tajuamatta. Kello kajahteli yhä, ja kaupungissa vallitsi pyhäpäivän rauha.

Tuomiokirkko oli täpö täynnä samoja kasvoja, jotka olivat olleet Thoran häitä katselemassa, kun morsian astui alttarin luota alas pääkäytävää kauneutensa kukoistuksessa, onnellisena ja hymyilevänä miehensä käsivarren varassa; ja nyt, kun häntä kannettiin käytävää pitkin alttarille, ja Oskar pää kumarassa astuskeli takana, sanoivat käytävän sivussa lähinnä seisovat, että hän itki kuuluvasti.

Paarivaatteineen laskettiin arkku alttarin portaille -- samaan kohtaan, mihin Thora oli morsiamena polvistunut vihkitilaisuudessa ja nuorena tyttönä ensi kertaa Herran ehtoollisella -- ja sitten piispa, joka oli seisonut sitä odottelemassa, piti lohduttelevan puheen.

He eivät saaneet itseltään kysyä, minkä tähden tämä suloinen ja viehkeä elämä oli niin säälimättömästi katkaistu. Kaitselmuksen tiet olivat tutkimattomat, mutta Jumala oli taivaassa, ja kaiken maan Tuomari teki oikein. Ei myöskään saanut sureva perhe itseään soimata tapahtuneesta, sillä jos Kaikkivaltias oli nähnyt hyväksi laskea kätensä heidän rakkaan, edesmenneen siskonsa vaivaantuneille aivoille, niin Hän parhaiten tiesi, miksi niin teki ja mitä tarkoitusta varten tämä tapahtui. Pikemmin polvistukoot omaiset kiittämään Jumalaa, että Hän armossaan ei ollut sallinut hänen nostaa kättään itseään vastaan ja siten riistää heiltä iankaikkisen elämän siunattua toivoa.

"Nuorelle puolisolle, joka seisoo tässä murheeseen syöstynä", jatkoi piispa, "mitä voimme sanoa muuta kuin, että meidän kaikkien sydämet ovat häntä kohtaan tulvillaan? Tuntuu kuin hän vasta eilispäivänä olisi seissyt tällä paikalla lausumassa valojaan taivaan ja ihmisten edessä, Vakuuttaen rakastavansa ja hellivänsä sitä suloista tyttöä, joka on niin äkillisesti kutsuttu pois. Jos rakastettu olisi elänyt, niin olisi puoliso pitänyt lupauksensa, ja vaikka hän on mennyt edellä, niin jäljelle jäänyt yhäti säilyttää niiden hengen. Puhdas ja viaton sielu, joka liitti elämänsä hänen elämäänsä, pysyy elävänä muistona, alinomaisena innostuttajana, ja murheen ensivihlausten jälkeen ainaisena lohtuna ja vakaisena ilona. Herra antoi, ja Herra otti: kiitetty olkoon Herran nimi."

Jos Oskarin oli mahdollista näyttää kuihtuneemmalta ja nääntyneemmältä kuin hän oli kirkkoon mennessään, niin palasi hän sieltä vielä riutuneempana. Nyt satoi rankasti, mutta saattojoukon jälleen lähtiessä liikkeelle, viimeisellä taipaleella, hän käveli paljain päin kuten ennenkin.

Johtaja, joka astui Oskarin takana (Helga hänen käsivartensa varassa), pyysi häntä panemaan hatun päähänsä, mutta hän kieltäysi, ja kun kuvernööri, joka seurasi lähinnä Annan kanssa, toimitti hänelle sateenvarjon, niin hän pudisti päätään ja lähetti sen takaisin. Kello kajahteli taasen, pikku kaupunki pysyi hiljaisena, ja kaupungin asukkaat, jotka itkivät kyynelvirtoja Thoran tähden, itkivät Oskarin tähden vieläkin enemmän.

Saattueen saapuessa hautuumaalle valui sade virtanaan, ja pappikin veti kauhtanansa yli päällystakin, mutta Oskar seisoi hatutta päin avoimen haudan partaalla. Lyhyen rukouksen aikana -- "tomuksi sinun pitää jälleen tuleman" -- hän ilmeisesti kärsi kovasti, ja kun hautaa umpeen luotaessa veisattiin tavallista pitkää hautausvirttä, niin putoilevan mullan ontto kumahtelu näytti iskevän hänen vavahteleviin kasvoihinsa.

Kaiken loputtua ei häntä saatu vedetyksi pois, ennenkuin hänen isänsä tarttui häntä käsivarteen ja lujalla äänellä sanoi: "Tule." Sitten hän voimakkaammin askelin käveli hajaantuneen saattojoukon tähteiden takana pikku hautuumaan -- vainajien kumpuisen kotitanhuan -- poikki veräjän läpi maantielle, missä vedenkantaja Hans, yllään Thoran ompelemat hihalliset liivit, juotti hyväntekijänsä hevosta -- ohi johtajan talon -- missä täti Margret ikkunassa vartoili lapsi käsivarrellaan -- ja siten takaisin tyhjään kotiin.

Portaiden alapäässä hän estellen erosi saattojoukosta, joka lähti päivälliselle, eikä häntä enää sinä päivänä nähty.

Ateria oli synkän iloton ja se tarjottiin huoneessa, missä hääkemut oli vietetty, joten siihen tuon onnellisemman tapauksen muistot loivat varjonsa. Äänettömänä tahi kuiskien saattojoukko hyvästeli talonväen ja hiipi yksitellen pois, jättäen noiden kahden perheen harvat jäljellä olevat jäsenet istumaan pöydän ääreen, pitkät välit keskessään kuin reiät hampaattomassa pääkallossa.

Kuvernööri ja johtaja eivät olleet keskenään sanaa vaihtaneet sen koommin kuin julistusjuhlasta palasivat, ja tämä äänetön loma oli väljentänyt ystävysten välille revennyttä juopaa.

"Hohoi, niin", haukotteli johtaja, "kait on nyt kaikki lopussa."

Sitten hän kääntyi kuvernööriin ja kysyi terävästi: "Missä on Magnus? -- En ole häntä tänään vilaukseltakaan nähnyt."

Kuvernööri ei vastannut ja Anna painoi päänsä alas, ja sitten Helga, joka myöskin vielä oli saapuvilla, virkahti levollisesti: "Joku hänet näki hotelli Islannissa -- hän teki oikein siinä, ettei pistäytynyt hautajaisiin -- sanovat, ettei hän ollut aivan selvänä."

"Juuri hänen tapaistaan", murisi johtaja. "Ei kuule sudesta muuta kuin ulvahduksen, ja kukaties ei ilman hänen viime ryyppyretkeään olisi tätä kaikkea tapahtunutkaan."

Kuvernöörin ylpeät kasvot värähtelivät, mutta hän ei hiiskunut mitään, ja pian jälkeenpäin johtaja ja Helga lähtivät pois.

XI.

Seuraavana aamuna aikaisin, ennenkuin muu väki oli jalkeilla, kuvernööri istui virkahuoneessaan, valmiina ryhtymään keskeneräisiksi jääneihin tehtäviinsä, kun joku koputti oveen. Tulija oli Magnus, vaaleana ja riutuneena, mutta selvänä ja totisena kuin tuomari.

"Saanko puhella teidän kanssanne?" pyysi Magnus.

"No -- ehkä juuri hetkisen -- tule sisälle", myöntyi kuvernööri.

Magnuksen astuessa virkahuoneeseen juolahti kuvernöörin mieleen, että hän oli tullut kärttämään rahoja maatilan hoitoon, ja hän selitti oikopäätä:

"Jos olet lähtenyt kysymään rahallista kannatusta varastoa ja siementä ja sen semmoista hankkiaksesi, niin pitänee minun jo etukäteen sinulle sanoa, Magnus, ettei minulla ole antaa kolikkoakaan. Olen jo tuhlannut maatilaan sen verran kuin olen oikeutettu rahoja mihinkään syytämään -- enemmän kenties, kuin olisin saanut toisen poikani perintöä vastaan käyttää toisen vaatimuksia tyydyttääkseni -- ja jos on puhe rahasta -- käteisestä rahasta --"

"En tule rahaa hakemaan", vastasi Magnus. "Mutta siitä puhumaan tulen", hän lisäsi, ja istuutui matalalle jakkaralle, hieroskellen huopahattuaan polviensa välissä, kuvernöörin suoristuessa kirjoitustuolinsa selkää vasten kynänvartta sormissaan hypistellen.

"Tahtoisin kysyä", virkkoi Magnus, "kirjoititteko noin kuusi kuukautta takaperin Tanskan Pankille sadan tuhannen kruunun tunnusteen?"

Kuvernööri hytkähti halveksivasti ja sanoi: "Kaikkea; en ole eläissäni pannut nimeäni pankkivekseleihin enkä vastakaan pane. Miksi sitä kysyt?"

"Syystä että sen suuruinen tunnuste on kaupungissa tällä hetkellä."

"Sitten se on väärennys -- häpeämätön väärennys -- ja väärentäjä on löydettävä ja hänen tulee saada nopea rangaistus."

Kuvernööri oli noussut seisaalleen, mutta kun hän näki Magnuksen pään painuvan kumaraan, hänen päähänsä lennähti eräs ajatus.

"Mutta oletko varma sanoistasi? Onko tämä juttu totta?" hän kysyi.

"Olen itse nähnyt paperin", vastasi Magnus.

"Ja se on minun nimessäni?"

"Se on teidän nimessänne, ja johtajan todistama."

"Se vielä?" huudahti kuvernööri, huulillaan tuskallinen hymy. "Ja sanopa kenen hyväksi on tämä eriskummallinen asiapaperi asetettu?"

Magnus ei vastannut heti -- hän yhä pyöritteli hattuaan polviensa välissä.

"Se saattaa meitä auttaa huomaamaan vaikuttimen, ja siis -- kuka on väärentäjä?"

"Oskar Stephensson", äännähti Magnus.

"Oskar? Veljesi?"

"Niin -- ja rahat maksettiin hänelle Nizzassa."

"Mitä?" karjaisi kuvernööri, astuen lattian poikki. "Sanot Oskarin -- veljesi Oskarin -- syypääksi väärennykseen? Hoo, tarkoitathan sitä -- älä kielläkään -- tarkoitat, että poikani on väärentäjä?" Magnus ei sanaakaan vastannut, ja tuokion kuluttua puhkesi kuvernöörin huulilla nytkähdellyt tuskallinen hymy vielä tuskallisemmaksi nauruksi. "Mutta miksi vaivaan mieltäni mokomalla lorulla? Näen asian, Magnus -- liiasta juonnista liika laverrus -- sinä olet jurpotellut."

"_Olen_ juonut -- olin sairas, enkä voinut olla maistelematta -- mutta nyt olen selvä, ja totta olen teille sanonut -- niin totta kuin on Jumala!"

Magnus nousi jaloilleen tämän vannoessaan, ja isä ja poika seisoivat vastatusten -- virkapukuinen pikku kuvernööri posket tulistuneina ja povi pöyhistyneenä, ja Magnus, mustapintainen, kömpelö, harritukkainen jättiläinen, kärsimyksen vaot kasvoillaan.

"Ja tämän paperin sanot nykyisin olevan Islannissa?"

"Niin on -- kaksi viranomaista sen toi tänne Kööpenhaminasta."

"Viranomaistako, hä?"

"Pankki näki aihetta epäillä nimikirjoituksia -- lähettivät sen vuoksi vahvistuttamaan niitä."

"Olet varmaankin itse puhutellut näitä miehiä?"

"Ruununvouti toi heidät minua tapaamaan", selitti Magnus.

"Ruununvouti! No paraskin! Juuri ruununvouti!"

"Hän toimittaa molemmat miehet tänne huomisaamuksi."

"Vai toimittaa ne tänne huomisaamuksi?"

Kiihdyksissään ja tulistuksissaan nauroi kuvernööri vielä kerran, ja tiedusti ivaten:

"Tietysti sinä perheen etua valvoen pidit tarpeellisena tarkastaa heidän näyttämiään nimikirjoituksia?"

"Pidin", vastasi Magnus yksinkertaisesti.

"Ja minua kuulematta paljastit väärennyksen?"

Magnus ei vastannut.

"Vieläpä vihjasit -- ainakin vihjasit -- että sinä kenties voisit osoittaa väärentäjän?"

Magnus ei vieläkään luiskahtanut; ja pilkkaavan sävynsä heittäen puhkesi kuvernööri tukehtuneeseen raivoon.

"Ulos, mies! Mene ulos! Luulin sinun olevan päissäsi tahi näkeväsi viinan houreita, mutta sinä oletkin pahempi -- sinä puuskut vihaa -- ja luonnotonta vihaa -- omaa lihaasi ja vertasi vainoten."

Magnus luimisteli, kuin olisi häntä sivallettu ruoskalla.

"Kadehdit veljeäsi -- olet aina kadehtinut, ja sellaisessa mielessä pysytkin -- syystä että hän on nerokas, menestystä saavuttanut ja miellyttävä, ja syystä että hänestä kaikki pitävät -- sinä olet yhtä kateellinen veljellesi kuin Kain Aabelille ja näin yrität häntä tuhoamaan."

Magnus seisoi pää painuneena iskujen sadellessa.

"Etkö häpeä seistä isäsi edessä näyttelemässä petomaisen villiytesi koko pirullista sarjaa? Kehtaat liittyä vihamiehiini, Oskarin vihamiehiin -- omiin vihamiehiisi, jos sen älyäisit nähdä -- heidän koettaessaan kukistaa häntä menestyksen huipulta."

Kuvernööri mitteli lattiaa raivosta kuohuen.

"Ja vieläpä hänen syvimmän murheensa hetkenä! Juuri kun poika parka on lannistunut vaimonsa kuolemasta -- sen herttaisen tytön, jota hän rakasti ja sinä loukkasit. Mutta minä en usko hiventäkään tästä typerästä tarinasta. Tuo kirottu paperi ei muuta ole kuin kuje poikani häpäisemiseksi ja minun luottoni vahingoittamiseksi, juuri aikana, jolloin joukkue edistysmiehinä korskeilevia lurjuksia yrittelee saada kuvernöörinvirkaa lakkautetuksi. Tehköötpä sen, jos pystyvät, mutta kuvernöörinä täällä ollessani olen myös herrana tässä talossa, ja herra ruununvouti pannaan viralta, ja nuo miehet lähetetään takaisin Kööpenhaminaan."

"Eikö teidän olisi parempi puhua Oskarille ensin?" kysyi Magnus.

"Kyllä puhun, ja jos huomaan, kuten odotan -- kuten varmasti tiedän -- että jaarituksesi on valhetta alusta loppuun -- niin pysyhän ainiaaksi poissa näkyvistäni."

Sanallakaan puolustautumatta tahi selittelemättä poistui Magnus huoneesta, ja muutamaa minuuttia myöhemmin Oskar astui kuvernöörin kutsumana sisälle.

Oskarin kasvot olivat yhtä valjut kuin eilen, mutta niillä oli toisenlainen kalpeus, eri sävy -- ei murheen ja katumuksen ilme, vaan pelon ja häpeän.

"Oskar", aloitti kuvernööri, "pahoilla mielin sinua vaivaan liikeasioissa näin pian suuren surusi jälkeen, mutta kaupungilla kerrotaan sinusta rumaa juttua, ja koska jokaisella valheella on häntänsä, niin vaatii oikeus, että saat tämän heti kuulla, jotta se voitaisiin siekailematta nykertää."

Oskarin alahuuli vapisi -- hän tunsi iskun, ennenkuin lyötiinkään.

"Magnus -- veljesi Magnus -- tiedän, ettei hän ole ollut veljellisissä väleissä sinun kanssasi -- äitisi on minulle jotakin sellaista huomautellut -- ja sanon heti, ett'en ole hänen vaatimustensa ja rehentelyjensä puolella -- Magnus kävi vast'ikään täällä ja kertoo, että minun nimeeni on väärennetty kokonaisen sadan tuhannen kruunun tunnuste sinun hyväksesi. En juttua usko enkä tahdo sinua sitä pohtimaan. Pyydän sinua vain kieltämään sen -- kieltämään kaikkinensa -- ja jättämään minun huolekseni menetellä rikolliseen nähden, niinkuin parhaaksi katson."

Kuvernöörin kirjoituspöydän luona seisoen pysyi Oskar tovin aivan hiljaa. Sitten hän vastasi niin matalalla äänellä, että sanat tuskin tuntuivat hänen suustaan tulevan:

"En voi sitä kieltää, isä. Mitä Magnus on sinulle sanonut on totta."

"Totta! Sanot sen olevan _totta_?"

Isä ja poika seisoivat kotvasen vastatuksin, sanaakaan virkahtamatta. Sitten kuvernööri kiihkein sanoin, lomaan hengästyneenä pysähdellen, tiuskaisi kysymyksen toisensa jälkeen, Oskarin vastaamatta mitään.

"Sait tuon summan, ja piirsit sitä varten isäsi nimen? -- ja appesikin nimen -- satatuhatta kruunua? Mihin ovat rahat joutuneet?"

"Ne ovat menetetyt."

"Menetetyt?"

"Maksoin niillä jo tekemäni velat."

"Tapahtuiko se Monte Carlossa?"

"Siellä."

Taas syntyi pitkä äänettömyys, joll'aikaa Oskar seisoi värähtelevin huulin ja kuvernööri kuroutunein silmäkulmin.

"Mutta tämä paperi -- miten se syntyi?"

"Olen sitä itseltäni kysellyt yhtämittaa ja yhä uudelleen, isä, enkä pysty sitä selittämään. En voi ymmärtää itseäni -- yritän, enkä voi."

"Olitko järjiltäsi?"

"Toisinaan luulen olleeni -- kait olinkin."

"Houkutteliko sinua joku -- johdattaen mieleesi tuon ajatuksen? Joku kenties, joka auttoi sinua häviämään ja lupasi sinua auttaa takaisin maksamisessa. Jos niin kävi, niin kuka se oli?"