Part 17

Hänen jälleen tointuessaan oli makuuhuoneessa pimeä; kuitenkin hän oli yhäti laulamassa. Lapsi alkoi itkeä, ja hän tahtoi sitä viihdytellä, mutta ei kyennyt puhumaan. Sen pikku ruumis tuntui kylmältä hänen rintaansa vasten painuneena, ja hän olisi sen käärinyt peitteeseen, mutta tunsi käsivartensa niin raskaiksi, ettei voinut niitä nostaa.

Oli hetkinen tuskaista tajuntaa, mutta hyvä Isä sulki kärsivän lapsensa aistit jälleen. Hän oli näkevinään majesteetillisen olennon astuvan huoneeseen, valkeaan puettuna, ja nostavan lapsen hänen poveltaan, sanoen "Sallikaa pienten lasten tulla Minun tyköni." Hän tiesi varsin hyvin, kuka Se oli, mutta hänen toistamiseen katsoessaan oli olennolla Magnuksen kasvot.

Sitten hänestä tuntui, että hänet olikin nostettu ylös, eikä lapsi; silti hän ei peljännyt ollenkaan, ei tuntenut mitään tuskaa, ei sydämen pakotusta. Hän oli sangen onnellinen.

Vuoteen ympärillä seisoneet vaimot näkyivät tulleen takaisin ja alkoivat laulaa "Turvahan Jeesuksen helmoihin" -- aivan kuin hän suojakodin ovella kuunnellessaan oli kuullut heidän laulavan.

Hän hymyili ja hengähti syvään, suloisen, pitkän henkäyksen iloa ja hurmausta, ja sitten pimeys hälveni -- ja sitten -- oli Päivä.

VII.

Se päivä oli Oskarille ollut pelkkää voitokasta riemua, Julistusjuhla alkoi jumalanpalveluksella pitäjän kirkossa, ja vaikka ainoastaan kuvernööri ja edusmiehet olivat kyenneet sulloutumaan ahtaaseen kirkkoon, niin olivat hautuumaa ja pappilan tanhuat väkeä täynnä.

Jumalanpalveluksen jälkeen mentiin kulkueena kirkon ovelta ikivanhaan julistuspaikkaan, ja Oskar oli järjestänyt ja johtanut kaikki. Ensinnä kaupungin soittokunta, sitten kuvernööri ja hänen neuvoskuntansa kultakaluunaisissa univormuissaan, piispa kauhtanassaan, edusmiehet olkavöissään, papisto mustissa kasukoissaan ja valkeissa röyhykauluksissaan, ja sitten sankkana laumana kansa. Näky oli loistavan suurenmoinen, eikä sen vertaista yksikään voinut muistaa paikalla ennen nähneensä.

Julistaminen itse oli vaikuttava juhlameno. Lakikukkulalla istuen kuin lavalla -- luonnollisella laavakallion lavalla -- kasvot itään päin käännettyinä ja Dannebrogin risti rinnallaan kuvernööri luki yksitellen kaikkien edustajahuoneen hyväksymien lakien nimet ja määrittelyt; ja jokaisen jälkeen hän nosti päätään ja huusi tasangolla lainehtivalle kansalle: "Onko hyvä vai ei?" ja Oskarin johtama väenpaljous karjaisi: "Hyvä!"

Lukemisen päätyttyä kuvernööri huusi: "Eläköön kuningas!" jolloin Oskar johti hurrausta, kolme kertaa kolmeen kertaan, ja soittokunnan aloitettua kansallishymnin hän antoi alun kuorolle.

Mutta toimituksen viimeinen piirre jäi parhaaksi, ja se oli Oskarin itsensä sepittämän hymnin laulaminen. Se oli hymni Islannille, viikinkien kehdolle, satujen näyttämölle, kansankäräjien esivanhemmalle, mahtavien Pohjanmaiden emolle.

Seisoen lakikukkulan jyrkällä kaltaalla, 150-henkinen kuoronsa viettävällä rinteellä edessään, Oskar johti laulua suurella pontevuudella. Hänen alkujaksonsa miellytti kansaa, mutta kun hän kohosi ydinkohtaan ja kosketti isänmaalliseen pohjasäveleen, jona oli hänen rakkautensa jylhää, vanhaa maata kohtaan --

"Isafold! Isafold! Tulen, pakkasen maa",

niin kuulijat joutuivat kokonaan haltioihinsa, ja jotkut nyyhkyttivät ja itkivät.

Hymnin päätyttyä edusmiehet keräytyivät Oskarin ympärille häntä onnittelemaan, ja muutamat maalaiset kapsahtivat hänen kaulaansa. Kuvernöörikin kukkulallaan sai paljon onnitteluja. "Mutta tämähän on neron leimausta", kiitteli yksi. "Inspiratsionia", lausui toinen. "Oskaristamme tulee vielä suuri säveltäjä", arveli kolmas. Ja vanhus vastaanotti suosiolauseet hiljaisesti, melkein vaiteliaana mutta hänen kasvoillaan loisti lemmikkipojastaan ylpeilevän isän mielihyvä.

Juhlamenojen jälkeen oli jokaisen huulilla yksi ainoa nimi, Oskar Stephenssonin, ja sadat päivälliselle hajautuessaan hyräilivät "Isafold! Oi Isafold'in" säveltä.

Oskar ja Helga ruokailivat kahden kesken majatalossa eräässä salin loukossa, missä ahdinkoon asti tungeksi ruokavieraita. Mutta molemmat olivat liiaksi kiihdyksissään jäädäkseen sekalaiseen seuraan ja pujahtivat päivällisen jälkeen järven äyräälle ja tasangon yksinäisille laidoille. Siellä he poimiskelivat mustikoita, ja osaksi kiihkoaan pidätelläkseen, osaksi sille tyydytystä saadakseen eivät muusta puhelleet kuin kedon kukkasista.

Auringon alkaessa painua mailleen he palasivat pappilan kautta, missä kuvernööri oli johtajan, piispan ja joidenkuiden muiden arvohenkilöiden kanssa ollut päivällisellä erikseen. Pieni vierashuone tuprusi savua kuin geysirin suu, ja siinä vilahtelevat kasvot väittelivät vanhan ja uuden järjestyksen ansioista ja vioista. Sekä kuvernööri että johtaja olivat vanhan puolella, sellaisena kuin se päivän juhlamenoissa ja Oskarin ylistysvirressä osaltaan esitettiin, mutta toisten mielestä tuottivat muuttuneet ajat muuttuneita tarpeita, joten Islantia paremmin edistäisi uusi perustuslaki vapaakauppoineen ja ajanmukaisine järjestelmineen.

"Ne jauhavat puoleen yöhön eivätkä mitenkään pääse ennen huomista kotiin", kuiskasi Helga, Oskarin kanssa livahtaessaan ulos.

Maatilalle päästessään he näkivät ihmisten purkavan telttojaan ja taluttavan hevosiaan täyteen tuppautuneesta tarhasta, lähtöön laittautuakseen.

"Pelkään olevani liian väsynyt lähtemään tänä iltana", sanoi Helga.

"Jäähän siis -- jää toki", huomautti Oskar.

"Entäs sinä?"

"Minun on joka tapauksessa mentävä kotiin -- Thoran vuoksi", vastasi Oskar.

"Äitisi pitää hänestä huolta", houkutteli Helga.

Mutta Oskar ravisti päätään ja käski Gudrunin, emännöitsijän, laittamaan toisen vierashuoneen valmiiksi Helgalle.

Kaupunkilaisnuoriso oli parhaillaan raivaamassa lattiaa tyhjäksi tanssiin, ja huusi Oskaria ja Helgaa valssin johtajiksi. Sen nämä tekivät perin iloisin mielin ja valssin päätyttyä yhtyivät piiritanssiin, jota seurasi toinen ja kolmas valssi, kunnes he olivat niin kiihdyksissään ja kuumissaan, jotta piti poiketa ulos vilvoittelemaan.

Oli jo pimeä, ja yöksi leiriytyä päättäneet olivat sytyttäneet tulia telttainsa edustalle, yhtä toista huvitusta illan ratoksi keksien. Niitä oli povaaminen. Muuan hupelona pidetty eukko kulki teltasta telttaan, raikuvassa naurunrähinässä lasketellen umpimähkäisiä kompiaan.

"Ja mitä tässä näet?" kysyi Helga kätensä ojentaen.

"Hei, hyvä käsi tämä", laverteli akka. "Sinusta ylhäinen rouva ylenee, joka päivä paistia ja lihakeittoa syöt ja kultainen viini ja vierre edessäsi tuoksuaa."

"Ja mitä tästä luet?" tiedusteli Oskar.

"Tästä? -- Voi mun päiviäni, mun päiviäni!" haikaili noita.

"Mikä muorilla hätänä?"

"Kylmä vesi nahan ja lihan välissä virtailee minulla."

"Niin pahaksesiko otat, eukkoseni?"

"Älä kysykään, älä kysykään! Sinullahan on veli?"

"No olkoon!"

"Varo! varo!" sanoi noita, ja Oskar ja Helga kääntyivät nauraen pois.

Kuu nousi, ja he samosivat äskeiseen suureen kuiluun harhaillen sen luhistuvan louhikon varjossa, kunnes tulivat jättiläismäiselle kielekkeelle, joka mahtavan patsaskiven tavoin kohoaa haudalta näyttävän syvän rotkon kaltaalla. Sille he istuutuivat, valkea kuu yläpuolellaan ja punaiset leiritulet allaan, ja silloin ei heidän sydämissään geysirinä kiehuva ja poreileva kiihko enää ollut hillittävissä.

"Sinulla on ollut suuri menestys tänään, Oskar", aloitti Helga.

"Niinpä sinullakin, Helga, niinpä sinullakin, sillä jollet sinä olisi ollut minua mukanaolollasi yllyttämässä ja innostuttamassa, niin en olisi mitään tehnyt."

"Olen onnellinen, jos olen ollut avuksesi, Oskar, mutta sinun tulee nyt käydä eteenpäin, milloinkaan taaksesi katsomatta -- milloinkaan."

"Olet oikeassa, Helga, olet oikeassa -- pysähtyminen olisi nyt syntiä -- anteeksiantamatonta -- melkein kuin Pyhää Henkeä vastaan."

"Aivan niin, Oskar; sillä jos kellään on lahja, hän saa sen Jumalalta, ja sen hautaaminen, kuten mies vertauksessa --"

"Siitä ei mitään pelkoa olisi, jos voisin aina pitää sinut vierelläni, Helga."

Salaperäinen tuoksu tuntui ympäröivän hänet. Hän tunsi Helgan hengityksen kasvoillaan. Se sai hänen koko ruumiinsa värisemään.

"Ja etkö voi, Oskar?"

"Kaikesta sielustani soisin voivani. Mutta se on mahdotonta. Sinä palaat Tanskaan --"

"Enpä palaakaan! On minulla kunnianhimoa minullakin. Minun täytyy uudestaan lähteä Englantiin, Ranskaan, Saksaan, Italiaan; ja niin täytyy sinunkin, Oskar -- sinun täytyy, jos aiot olla uskollinen lahjoillesi ja itsellesi ja suurelle tulevaisuudellesi --"

"Tiedän sen, Helga, tunnen sen, ja jos voisin kirjoittaa yhdenkään laulun, joka liikuttaisi miljoonia sieluja, niin olisi se parempaa kuin suuren rikkauden ansaitseminen tahi jonkin lain ajaminen hyväksytyksi valtiopäivillä. Mutta kun mies antaa panttivankeja onnelle, ja ne laahaavat häntä alas -- vaikkapa silkkirihmoillakin -- mutta yhä alas, alas, alas --"

Hänen kuivasta kurkustaan tunkeusivat sanat käheinä, mutta Helga vastasi vienosti ja leppoisasti: "Ovatko asiat niin parantumattomalla kannalla, Oskar?"

"Ehdottomasti, Helga, ehdottomasti, ja tästä lähtien ja kaiken ikäni minun pitää oppia tulemaan toimeen ilman toveruuttasi --"

"Ja mitä minun pitää tehdä?"

Intohimon pakotus oli työntämässä Oskaria eteenpäin, mutta hän ponnisteli pitääkseen vastaan. "Helga", hän huusi, "tiedätkö mikä elämässä on kuolettavinta? Rakkaus. Maalarit kuvaavat Rakkauden vaarattomaksi pikku Kupidoksi, jolla on side silmillään ja lelujousi ja vasama käsissään. Mutta Rakkaus on suuri, sokea, haihatteleva hirviö, joka kaksiteräisellä miekallaan jakelee tuhoa joka taholle."

Hänen sanansa eivät yhtään tehonneet, mutta värisevä ääni soi viehkeänä sävelenä Helgan korviin, ja hän lausui: "Tekeekö sen rakkaus vai rakastaja, Oskar -- rakastava hairahtuvine tuntoineen oikeasta ja väärästä, hupsuine kunnian-ihanteineen?"

"Jumala tietäköön! Kenties, jos olisin vuosikausia takaperin niin ajatellut, ennenkuin menin lisäämään vääryyttä vääryyteen ja tuotin onnettomuutta muille ja kurjuutta itselleni -- mutta nyt, nyt --"

Helgan valtasi voitonriemuinen tunne, ja hän virkahti "Eikö ole raukkamaista puhella tuohon tapaan, Oskar?"

"Minä olen raukka, Helga", vastasi toinen kiireestä kantapäähän vapisten; "sinulle voin toden sanoa -- minä olen raukka, siveellinen raukka, enkä voi katsoa varmuutta silmiin --"

"Mutta jos", virkkoi Helga kiihtyneesti, lähemmäksi painautuen, "sinulla olisi vieressäsi joku, jolla olisi elämän rohkeus, elämän uhma --"

"Helga", vastusti Oskar raskaasti hengittäen -- maa tuntui olevan vieremänä luiskahtamassa hänen jalkainsa alta.

"Joku, joka sinua alituiseen auttelisi eikä pyytäisi mitään toveruudestasi --"

"Helga! Helga!" Oskar huohotti liikutuksensa päihtymyksessä kuin ilmaa tapaillen.

"Mitään muuta kuin työskennellä kanssasi ja voittaa maailma kanssasi --"

"Helga! Helga! Helga!"

"Oskar!"

Hengästynyt huudahdus purkausi kumpaiseltakin, ja miltei kuulumaton kuiskaus lupasi: "Minä en lähde takaisin tänä iltana, Helga!"

* * * * *

Jälleen tointuessaan he olivat -- entistään enemmän kuumissaan ja kiihdyksissään -- valkeasta kuutamosta palaamassa tanssisalin katossa savuavan lampun keltaiseen usmaan. Kaupunkilaisnuoriso vastaanotti heidät hilpeällä remulla ja huusi heitä yhtymään parhaillaan käyvään tanssiin. Sitä nimitettiin "Kankaan kutomiseksi", ja osanottajat olivat esittävinään paksun islantilaisen _vadmalin_ kehräämistä ja karstaamista, kutomista, pingoittamista, takomista ja käärylle kiertämistä. Tanssijat pujottausivat ristiin rastiin, väänsivät toinen toistaan, takoivat toisiaan rinta rintaa vasten ja lopuksi pyörittivät kumppaniansa vinhasti ympäri.

Soitto kävi nopeaan, tanssijat lauloivat äänekkäästi ja nauroivat vielä äänekkäämmin. Äkkiä ulvahtivat koirat ulkona haukkumaan, ja kuului nelistävän hevosen kavioiden töminää. Heti jälkeenpäin helisytti ratsuraipan metallinen tyvi ikkunaruutua ja ääni huusi: "Jumalan rauha!"

Tulija ei odottanut tavanmukaista vastausta tervehdykseensä, vaan tuuppasi oven auki ja astui kiireisesti sisälle. Se oli Magnus, tomuisena ja likaisena, kasvot vaalenneina ja silmät hurjasti pyörivinä.

Sinä hetkenä suorittivat Oskar ja Helga tanssin viimeistä jaksoa, punehduksissaan ja hymyillen keskellä lattiaa toinen toisensa syleilyssä, ja siinä asennossa he olivat, kun Magnus heidän silmiinsä astui.

"Onko hän täällä?" huusi Magnus.

"Hän?"

"Thora! Thora! Hän on kateissa; arvelin hänen ehkä löytäneen hevosen ja seuranneen teitä."

Silloin seisahtuivat sipsuttelevat jalat ja mykistyivät viulujen sävelet, kun Magnus katkonaisin lausein kertoi, miten Thora oli paennut johtajan asunnolle, sieltä kadonnut lapsen keralla, ja miten häntä oli turhaan etsitty.

"Mutta varmaankin hän aikoi takaisin hallitustaloon lopuksi", arveli Oskar. "Thora-parka tietenkin on näkyvistä välttyäkseen tehnyt kierroksen ja mennyt kotiin järvensivua pitkin. Eikö kukaan ajatellut sitä ja jäänyt taloon katsomaan?"

Magnus näytti mieheltä, jonka pimeässä tunnelissa hämääntyneitä silmiä häikäisee äkillinen valo. Ennen kuin toiset ehtivät tointua hän oli käännähtänyt ovelle ja kadonnut.

Seuraavana hetkenä Oskar harppaili edestakaisin lattialla, painaen nyrkeillään otsaansa ja voivottaen: "Jumalani! Jumalani!" Helga suori tukkaansa ja veti päällysvaatteita ylleen.

VIII.

Jon, maatilan renki, lähetettiin pappilaan viemään sanaa kuvernöörille ja johtajalle. Hän tapasi herrat yölevolle asettumassa, heidän puheltuaan niin kauan, että olivat päättäneet jäädä aamuksi. Mutta sanoma Thoran katoamisesta muutti kaikki.

"Meidän täytyy heti lähteä takaisin", huudahti kuvernööri.

"Tuo hevoset heti", käski johtaja.

Vajaan puolen tunnin kuluttua oli äänetön ja synkkä seurue matkalla kotiin -- kuvernööri, johtaja, Oskar, Helga sekä sekalainen saattue myötätuntoisia ja uteliaita.

Molemmat vanhat ystävät olivat nyrpeällä ja ärtyneellä tuulella, ja ensi kertaa viiteenkymmeneen vuoteen taipuisat hämmästelemään ja kinailemaan. Kuvernööri sätti täti Margretia, johtaja sätti Annaa; kuvernööri lykkäsi syyn Helgan niskoille, johtaja Oskarin; kuvernööri näykki johtajaa, johtaja näykki kuvernööriä. Epävarmuuden ja jännityksen hämyssä heidän ystävyytensä raukesi pelon kourissa, ja veri oli vettä sakeampaa.

Se oli viheliäinen kotimatka Oskarille. Thoran menettelystä lausumansa selitys, jolla oli Magnuksen ällistyttänyt, ei kauankaan tyydyttänyt häntä itseään, ja hänen ajatuksissaan pyöri satoja tuhoisia seurauksia. Helga yritteli häntä lohdutella monin oikeilta kuuluvin todistein. Oskar oli toiminut oikein hyvin -- Thoran parhaaksi, lapsen parhaaksi, omaksi parhaakseen, jokaisen parhaaksi -- ja jos oli tapaturma sattunut tahi sekamielisyyden kauheita oikkuja ilmaantunut, niin ei hän ollut vastuussa eikä moitetta ansainnut.

Mutta Oskarin pahimmat kärsimykset tuotti salainen kiirastuli, jota Helgan puolustelut eivät lievittäneet, sillä hänen tuskansa kiduttavin kipu koski Helgaa itseään eikä Thoraa.

Matka oli pitkä ja uuvuttava, ja jokaisella askeleella oli oma erikoinen kurjuutensa. Ensimmäisen tunnin ajan kumotti kuu -- loistava kuu, joka valoi viehkeyttä kaikkeen -- ja Oskar muisti kuilussa tapahtuneen kohtauksen ja ajatteli, että juuri hänen päihtyneen onnensa hetkenä Thora kenties makasi kuolleena.

Sitten kuu peittyi ja pimeys laskeusi yli maan -- laavaa mustempi pilkko pimeys -- ja kompastelevan poninsa selässä hytkyillessä johtui Oskarin mieleen ajatus, että jos Thora oli kuollut, niin kukaties oli se parasta, mitä poloiselle olisikaan saattanut tapahtua -- parasta näissä olosuhteissa -- säästäen häneltä sellaisen tulevaisuuden katkeruuden, minkä täytyi varmasti koitua, kun Helgan ja hänen, miten tahansa taistelivatkin, oli pakosta purettava nykyisyyden siteet.

Ja silloin, tuona pimeänä ja petollisena hetkenä, jolloin ei ollut ketään häntä silmiin katsomassa, hän tunsi sanomatonta huojennusta muistaessaan, että jos Thora oli mennyttä, niin olivat hänen oman elämänsä erehdysten seuraukset lopussa ja hän vapaa.

Mutta saapui sarastus -- sumea, sateinen sarastus, jossa usmakiehkurat vetäysivät auringon yli kuin veristävää silmää peittävä kaihi -- ja Oskarin tuskan tekivät kaksinkertaiseksi pimeydessä omantunnon iskemät haavat, eikä hän rohjennut katsahtaa Helgaan, joka vaippoihinsa kääriytyneenä vaiteliaana ratsasti hänen vieressään.

He olivat parhaillaan menossa Sammalnummen poikki, ja ympärillä oli kaikki pimeää ja kolkkoa. Yksinäinen korppi vaappuili tuokion ajan ilottomana heidän seuranaan lentäen tienviitalta toiselle ja käheästi koikahdellen. Oskar muisteli eilispäivän näkyjä, jolloin taivas hohti sinisenä ja veri kierteli heillä lämpimänä, ja sitten häntä hätkähdytti toinen ajatus -- kuin telkeen narahdus hautaan suljettua miestä. Jottei tästälähtien joutuisi ihmisolennoista onnettomimmaksi, täytyi hänen rukoilla kaikesta sielustaan ja voimastaan, että heidän saapuessaan matkansa päähän Thora olisi elossa.

Asutumpiin seutuihin tultaessa Oskar antoi kuvernöörin ja johtajan työnnältyä edelle ja Helgan odotteli häntä tiellä, kun hän itse syöksähti asumusten luo, hän huusi makuuhuoneiden ikkunoihin. Mutta tulos pysyi aina samana -- Thoraa ei oltu nähty ja Magnus oli käynyt siellä ennen häntä.

Heidän saapuessaan mäen harjalle, jolta he olivat katsahtaneet takaisin kaupunkiin ja vuonon suulle ilmestyneeseen laivaan, pikku Reykjavik kellui aamuhuurussa kuin villamereen painuva kaupunki, ja "Laura" oli ankkuroinut sen ulkopuolelle; mutta eilispäivän pahat aavistelut hääti tämänpäiväinen pelko, ja Oskar ajatteli herkeämättä aina vain samaa.

He kohtasivat kaupungista pikku poneillaan hölkötteleviä maamiehiä, mutta hän ei kuitenkaan kysellyt noilta, jottei olisi kuullut viestiä, jota ei uskaltanut kuunnella, ja pikku pääkaupungin pitkälle kadulle vihdoin päästyään hän ei nostanut katsettaan vastaamaan silmille, jotka kurkistelivat yläkertain ikkunoiden uutimien raoista, jotteivät ne olisi hänen kammoamaansa totuutta ilmaisseet.

Onnettomuuden pelko oli jo sammuttanut Oskarilta viimeisenkin toivon lepatuksen, ja kun hän hallitustalolle saapuessaan näki joukon ihmisiä seisovan sen edustalla! hän tajusi kylläkin selvästi kaiken olevan menetettyä. Siitä hetkestä alkaen johti seikka toisensa jälkeen hirvittävään varmuuteen.

Thoran makuuhuoneen ikkuna -- jonka alla Oskar edellisenä päivänä oli hyvästelyjään huudellut -- ammotti avoinna, ja siihen oli nostettu tikapuut. Pihamaan veräjän pielessä makasi hevonen kuolleena somerikolla; se oli Magnuksen hevonen, hänen upea Kultaharjansa, tomun ja hien peittämänä, sellaisena kuin se ratsastajansa alta kaatui hänen kamalan matkansa viimeisen taipaleen päässä.

Eteisessä seisoivat Anna ja täti Margret nyyhkyttelemässä surkeita selityksiään kuvernöörille ja johtajalle. Tohtimatta palata autioon taloon, joka oli ollut tuskallisen muiston näyttämönä, Anna oli istunut yön läpeensä Margretin kanssa johtajan kodissa, tunnin toisensa jälkeen odotellen sanomia ruununvoudilta ja hänen poliisikonstaapeleiltaan. Thorasta ei oltu mitään kuultu, mutta aikaisin aamulla oli Magnus palannut ja huomannut hänen makuukamarinsa oven lukituksi sisäpuolelta. Sitten hän oli juossut heitä hakemaan, ja he olivat huutaneet Thoraa, vastausta saamatta, vaikka olivat muutaman kertaan kuulleet lapsen itkevän. Ja nyt oli Magnus, kun ei ollut saanut ovea murretuksi, käynyt tikapuut ja aikoi kavuta huoneeseen ulkopuolelta.

Oskar ei sen enempää tajunnut, kunnes huomasi olevansa koputtelemassa Thoran oveen, tuskassaan huutaen:

"Thora! Missä olet? Thora! Thora!"

Huoneen sisältä kuului raskaita, kompuroivia askeleita, telki vedettiin auki ja ovi heitettiin selälleen.

"Thora!" huusi Oskar taasen; mutta hänen edessään seisoi Magnus -- Magnus, kasvot valkeina ja jämeinä, ja täynnä suuttumusta ja vihaa.

"Sinä olit oikeassa", hän sanoi vuoteeseen viitaten. "Tuossa hän on, ja -- -- sinut periköön!"

Thora makasi korkealle kohottautuneena, silmät avoinna ja huulet hymyssä raollaan, kuin olisi vastikään herännyt kauniista unesta. Hän oli kuollut, mutta lapsi eli, ja se pyöritteli pientä päätään ja kaiveli punaista kättään äitinsä kylmään, valkeaan rintaan.

Tukahtuneesti äännähtäen vaipui Oskar polvilleen vuoteen ääreen ja peitti kasvonsa makuuvaatteisiin. Magnus jätti huoneen, toisia astui sisälle, ja täti Margret nosti lapsen äidin rinnalta pois isän kumartuneen pään yli.

IX.

Hautajaisten edellisinä muutamina päivinä oli hallitustalossa hiljaista ja tyhjää kuin huoneessa, jossa kello oli seisahtunut raksuttamasta. Alas vedettyjen uutimien takana haastoi jokainen kuiskutellen, kuin olisi vainaja ollut nukuksissa ja herättämästä varottava. Talon hiljaisuus keskittyi siihen huoneeseen, jossa Thora makasi, ja se oli valkea ja puhtaiden liinavaatteiden ja metsäkukkien tuoksusta veres. Keltaisten säleuutimien siivilöimä himmentynyt päivänpaiste loi sädekehyksen vahamaisille kasvoille ja tuntui valavan juhlallisuutta kaikkialle niiden ympärille.

Anna ei kertaakaan saanut olluksi pitempää tovia poissa tästä kamarista. Hän ei huonetta nyt enää kammonnut kuoleman siellä käytyä. Varhain ja myöhään, päivällä ja pimeällä hän käveli äänettömässä lepokammiossa edestakaisin, astuskellen kepeästi ja näyttäen laskevan tunnit, minkä ajan hänen rakas tyttösensä vielä pysyisi maan päällä.

Kuvernööri ei tehnyt mitään Thoran kuolinpäivästä hautajaisiin asti. Aina virka-asuunsa pukeutuneena hän istuskeli työhuoneessaan, mutta ei vastaanottanut ketään. Hän ei kirjoitellut mitään kirjeitä eikä lukenut kirjoja, ja puheli ruokapöydässä harvoin. Tuntikausia hän yhteen menoon istui käsivarret rinnalla ristissä, kiinteästi tuijotellen lattiamaton kuvioihin. Varjo oli langennut hänen päälleen -- häpeän varjo -- ja ylpeän sielunsa lukitussa kammiossa hän ponnisteli puolustaakseen käytöstään omissa silmissään ja huomasi yrittelynsä työlääksi.

Johtaja puuhasi tavalliseen tapaan työssään, sillä hänen velvollisuutensa käskytaulussa ei ollut mitään määräystä, joka olisi kieltänyt liikeasiat, mutta toisinaan pääkirjaansa selaillessaan hän katseli pitkään eikä nähnyt mitään, ja hänen kerran laskiessaan yhteen numeroita pankkikirjastaan yllätti hänet aivoja kohtaavan iskun voimalla ajatus, että kenties Luonto oli käynyt tasoittamassa tilieroa hänen menestyksensä summaa vastaan, ja että juuri kohdannut julma tappio oli ensimmäinen kolaus Kostottarelta, joka seurasi hänen rikkautensa kintereillä.

Täti Margret ja Helga olivat aina kotona, toinen uutteralla touhulla lasta vaalimassa, joka oli tuotu takaisin johtajan kotiin, ja toinen kaikille "mustaa" tilailemassa.

Magnuksesta ei paljoa tiedetty, paitsi että hän vielä oli kaupungissa, että hänet oli nähty ruununvoudin ja kahden muukalaisen seurassa, että hän perhettään kohdanneesta iskusta huolimatta vietti enimmän aikansa hotellin pimeässä tupakkahuoneessa ja että hänen sanottiin kovasti ryyppivän.

Mutta Oskarin murhe liikutti ja tyydytti jokaista. Hän oli syönyt vähän eikä tiedetty hänen kertaakaan nukkuneen. Milloin nähtiin hänen istuvan syrjässä päin ja ääneti itkevän; milloin hän harhaili huoneesta huoneeseen, kuin olisi jokainen kohta, mihin katse sattui, ollut kuolleiden onnenpäivien muistona; milloin oli hän valkeassa huoneessa, jossa Thora makasi, huoneessa, jossa poloinen oli ollut niin hilpeä ja kaihoksiva, niin hurja houriossaan ja niin onnellinen lapsensa seurassa -- ja siellä Oskar voihki rajua katumustaan tukahtuneina huudahteluina: "Anteeksi! Anteeksi!" Kerran kuultiin hänen keskellä yötä vainajan kamarin alla olevassa huoneessa harmooniolla hiljaa soittavan vienoa valitusta, joka herätti hänen isänsä ja äitinsä ja herutti suolaiset kyyneleet heidän silmiinsä.

Näinä kaameina hetkinä ryömi lohduton sielu tomussa. Kuolema iskee ankarasti, ja Oskar syytteli itseään nöyrtyneessä katumuksessaan kaikista rikoksista. Hän oli surmannut Thoran -- ei pelkästään hänen ruumistaan, vaan sydämenkin, tuon uskollisen sydämen, joka oli rakastanut häntä niin syvästi, niin hellästi, niin kiihkeästi.