Part 13

Oskar saapui puoliyön aikaan, tomun ja hien peittämänä. Joku avasi hänelle eteisen oven. Hän ei pysähtynyt katsomaan, kuka se oli, vaan eteenpäin rynnäten tapasi ensimmäiseksi Helgan vierashuoneessa. Hetkisen he seisoivat vastatusten kuin rikolliset -- Helgan koko ruumis vapisi, Oskar huohotti raskaasti.

"Miten hän nyt jaksaa?" hän kysyi.

"Ei paremmin", vastasi Helga.

Hän kuuli yläkerrasta kirkunaa.

"Onko se hän?"

"On."

"Oih, Jumalani!" mutisi Oskar ja alkoi sättiä itseään syytöksillä. "Minun olisi pitänyt ottaa hänet mukaani, kun hän pyysi. Miksi en sitä tehnyt? Olisihan minun tullut tietää, mitä tapahtuisi."

Helga oli odottanut Oskarin hurjistuneena käyvän hänen kimppuunsa ja olisi voinut sietää kamalimmankin loukkauksen, mutta tätä hän ei kyennyt kestämään.

"Vika on kaikki minun", voihki Oskar. "Olen ollut narri -- heikko itsekäs narri. Voi, Thora, herttainen, viaton, kauan kärsinyt Thorani, anna minulle anteeksi, anna anteeksi!"

Helga ei saanut viivytyksi talossa kauempaa. Hän oli kuin pahantekijä ja tahtoi päästä karkuun. Jättäen Oskarin, joka sohvan päänalusta vastaan tuki päätään käsivarsien varassa, hän puikahti ulos ja vaelsi yksinään pimeitä ja hiljaisia katuja pitkin kotiin.

Nähdessään Helgan menneeksi Oskar hiipi ylös Thoran ovelle, vaan hänen ei sallittu astua sisälle, kun pelkkä kiihtymyksen hengähdyskin olisi voinut sammuttaa elämän hiipuvan kipinän. Hänen äitinsä pistäysi ulos hänen luokseen, takana olevaan isoon kamariin, ja tapasi hänet pöytää vasten kasvonsa painaneena. Hän oli aikonut kelpo lailla torua poikaansa heti nähtyään, mutta hänen tuskansa näkeminen vaiensi nuhteet ja hän rupesikin sen sijaan lohduttelemaan.

"Ei, ei", virkkoi Anna. "Et olisi voinut ottaa häntä mukaasi. Asiat ovat huonosti tällaisenaankin, mutta ajattelehan, miten paljoa pahemmin olisi käynyt, jos kaikki tämä olisi siellä sattunut."

"Minun olisikin siis pitänyt pysyä kotona", huokasi Oskar. "Minun olisi tullut heittää kaikki muu sikseen."

"Thora ei olisi voinut suoda sinun niin tekevän, poikani. Kenelläkään meistä ei ollut oikeutta sitä odottaa."

"Mutta sinä et tiedä kaikkea, äiti. Olen käyttäytynyt häpeällisesti Thoraa kohtaan. Luulin menetteleväni oikein, mutta olen tehnyt hänelle vääryyttä, katalaa vääryyttä! Tyttö parka on kärsinyt kauheasti, ja tämä on tuloksena."

Sarastuksen ensi juovain levitessä taivaalle idän tunturijäätikköjen yläpuolella hourio tyyntyi ja sitä seurasi tietoinen kipukausi. Anna juoksi Oskarille ilmoittamaan vaihdoksen, ja sitten samanlaiselle asialle alakertaan, missä kuvernööri paitahihasillaan nukkui virkahuoneen sohvalla.

"Hän on vihdoinkin tajuissaan, Luojan kiitos, ja tohtori sanoo hänen voivan niin hyvin kuin saattaa odottaakin."

Kahta tuntia myöhemmin, kun aurinko nousi pikku kaupungin yli, ja vuono ja tunturit hehkuivat tulipunaisina sen sädeloisteessa, laskeusi rauhan enkeli tuskan taloon, kantaen lapsukaista sylissään.

Hymyillen ja ojennetuin käsin astui tohtori Oskarin huoneeseen ja sanoi:

"Saanpa onnitella sinua. Tyttö -- kaunis tyttö."

"Mutta Thora?"

"Heikko, mutta aivan levollinen, ja niin voimissaan kuin asianhaaroihin katsoen voi odottaa."

"Jumalan kiitos!"

"Ja käy nyt itse vuoteeseen, Oskar, ja nuku huomisaamuun, jos voit."

"Käyn kyllä -- kyllä. Kiitoksia, tohtori -- tuhansia, tuhansia kiitoksia."

Sillävälin Anna oli virkahuoneessa kertomassa iloisia uutisia kuvernöörille ja sitten juoksemassa pitkin taloa löytääkseen jonkun viemään sanaa johtajalle.

"_Minä_ lähden, äiti", virkkoi ääni keittiöstä.

"Hyvänen aika! Sinäkö siellä, Magnus? Milloin sini tulit?"

"Yhdentoista seuduissa eilen illalla."

"Olit siis täällä ennen Oskaria?"

"Kultaharja nelistää vinhasti, äiti."

"Ja mitä olet keittiössä työskennellyt?"

"Kantanut puita ja keitellyt vettä Margret Nielsenille."

"Sitten on sinun nyt mentävä levolle -- käyt uniseksi:"

"Enkä mitä -- voin makailla valveillani kuusi yötä, tiedäthän, kun karitsat ovat tulossa."

"No, tänä yönä on tullut karitsa, Magnus", sanoi Anna.

"Jumala sitä siunatkoon, ja pikku äitiä samoin", toivotti Magnus.

VIII.

Thora nukkui puoleenpäivään asti uupumuksen ja unijuoman yhteisestä vaikutuksesta, ja hänen herätessään oli se häijy henki häipynyt, mikä oli hänet vallannut kuin paholainen ja tehnyt tuntemattomaksi. Hän oli jälleen oma herttainen, yksinkertainen minänsä. Mutta kamppailu oli ollut hirvittävä, ja jos hänen sielunsa parempi osa olikin voittanut, niin taistelutantereena ollut heikko ruumis jäi nääntyneeksi. Hän oli kalpea ja laiha, ja siniset silmät olivat suuret ja vetiset.

Ennenkuin ne avasi, hän kuuli takahuoneesta suloisinta, värähdyttelevintä ääntä, mikä milloinkaan koskee naisen korviin, ääntä, joka iloihinsa sisältää kaiken hurmion, mitä ihmissielu voi tuntea, ja jota ei yksikään nainen maailmassa ole kuullut useammin kuin kerran -- ensimmäisen lapsensa ensimmäisessä ääntelyssä.

Thora avasi silmänsä ja näki Annan kutovan sukkaa vuoteensa ääressä.

"Onko lapsi tuolla?" hän kysyi.

"Ahaa, arvasinhan sinun olevan valveilla", sanoi Anna. "Niin, Thora, lapsi se on. Margret Nielsen kylvettää sitä."

"Tuo se minulle. Käske täti Margretin tuoda se heti."

"Kunhan keritään, rakkaani, kunhan keritään."

"Ei, nyt! Jollei hän tuo lasta heti paikalla, niin minä nousen ylös ja lähden sinne."

"Hiljaa! Sinunpa täytyy pysyä hyvin rauhallisena etkä saa kiihdyttää mieltäsi. Ja mitä nousemiseen tulee, niin tohtori sanoo, että jos liikahdat vuoteesta yhteen viikkoon, niin Jumala tiesi mitä tapahtuukaan."

"Kyllä, minä ymmärrän. Olen kovasti paha, ja sinun täytyy antaa minulle anteeksi. Mutta en ole vielä nähnyt lasta -- en todella nähnyt -- ja jos tuot sen minulle, niin olen oikein hyvä. En kiihdy laisinkaan -- en yhtään. Saat nähdä kuinka rauhallisena pysyn."

"No, jos lupaat minulle, sydämestäsi lupaat", taipui Anna.

"Odota! Istuhan vielä, äiti. Istu tähän ikkunan ääreen. Minulla on hiukan kysyttävää sinulta ensin. Onko -- onko lapsi kenenkään näköinen?"

"Kenenkään näköinen? Onpa ihmeesti. En ole eläissäni nähnyt lapsen niin tulevan äitiinsä."

"Minuun? Oi, tuo hänet! Tuo hänet! En voi odottaa hetkeäkään kauempaa."

Anna meni lapsenkamariin ja ilmoitti täti Margretille, että Thora oli hereillä ja kärsimättömästi pyyteli lasta nähdäkseen.

"Mutta hän tahtoo ottaa sen", empi täti Margret.

"Luota häneen siinä, jos hän on äiti", vakuutti Anna.

"Onko se vaaratonta? Onko hän täydellisesti entisellään?"

"Uskaltaa täytyy", arveli Anna.

Täti Margret otti käsivarrelleen lapsen pitkine vaatteineen ja maitopullo rinnalla, kantoi sen Thoran huoneeseen, kumartui vuoteen yli ja sanoi: "Tuossa! Katsohan tuota nyt!"

"Anna minulle, anna minulle", huusi Thora, ojentaen vapisevat, valkeat käsivartensa.

"Varovasti sitten, varovasti", muistutteli täti Margret.

Ei tarvinnut peljätä. Thora siirsi lapsen rinnalleen sillä vapaalla ja rohkealla, mutta hellällä kosketuksella jonka luonto suo kaikenlaatuisille äideille.

"Lapseni! Lapseni!" hän kuiski, vaaleat kasvot ilon kirkastamina. "Niin, hän _on_ minun näköiseni. Huomaan sen itse. Mutta miks'ei se raota silmiään? Nukkuuko se? Sehän ei voi olla mahdollista, koska se vielä imee. Ku-kuu! Eikö hän olekin kaunis? Olenpa hupsu, kun niin sanon! Ja kuitenkin se on tosi. Kuu! Omani, kultuseni, tyttelin typykkä!"

Kaiken tämän katkonaisen loruilun, äitiyden jumalallisen hupsuuden aikana molemmat vanhemmat naiset seisoivat vieressä, yrittäen kaklatella ja naurella mustien silkkiesiliinainsa suojassa, mutta hädin hilliten kyyneleitään.

"Onko Oskar vielä nähnyt häntä?"

"Ei vielä", vastasi Anna.

"Mutta hänhän on jo palannut, eikö olekin? Etkö sanonut hänen tulleen?"

"On, mutta hän uupui tykkänään valvomiseen ja minä lähetin hänet nukkumaan."

"Poika parka!"

"Ja Magnuskin oli tullut, mutta minä en saanut häntä käymään levolle, ja hän työskentelee yhä keittiössä."

"Minustapa on paljon vaivaa jokaiselle!"

"Vaivaa! Emme me sitä vaivana pidä."

"Olette saaneet lapsen siitä hyvästä, vai mitä?" sanoi Thora ja katseli rinnallaan makaavaa aarretta, kuin olisi tuonut heille koko maailman rikkauden. Yht'äkkiä hän kirkaisi: "Voi, voi! Katsokaa! Katsokaa!"

Huoneen toisessa päässä värjöttelevä täti Margret oli pyörtyä Thoran äkilliseen huutoon.

"Mitä nyt?" hän parahti.

"Lapsi on avannut silmänsä", ilmoitti Thora.

Täti Margret lysähti tuolille hengähtämään.

"Ne ovat siniset kuin minunkin. Oskarin ovat ruskeat. Ja Helgan -- hänen ovat harmaat. Mutta kenties lasten silmät vaihtavat väriään! Vaihtavatko lasten silmät väriään, Anna?"

"Sitäkin sattuu", selitti Anna. "Sinisistä silmistä toisinaan tulee ruskeat --"

"Ei koskaan harmaat?"

"Ei minun tietääkseni", vahvisti Anna.

"Olen niin iloissani siitä, että lapsi on minun näköiseni"! virkkoi Thora ja tuijotteli lapseen ihmettelyn ja rakkauden katsein. Sitten hänen viehkeä itsekkyytensä kääntyi toisaalle, ja hän sanoi:

"Äiti, eikö Oskar mielestäsi jo ole nukkunut kyllin kauan?"

"Tohtori Olsen määräsi hänet nukkumaan huomisaamuun", vastasi Anna.

"Mutta etkö voisi herättää häntä pikku hetkeksi -- hetkiseksi vain -- jotta tulisi katsomaan meitä tällaisina kuin nyt olemme, lapsonen ja minä -- olisiko siitä hänelle paljon haittaa?"

"Ei, vaan _sinulle_ kyllä; sinä kiihtyisit liiaksi, ja silloinpa tässä _minä_ joutuisin aika pulaan, totisesti!"

"Oi en, minä pysyn aivan tyynenä -- lupaan pysyi tyynenä. Ja Oskar voi tulla yönutussaan ja palata sitten takaisin nukkumaan. Kutsukaa hänet -- kutsukaa -- pyydän -- Anna, täti Margret -- äiti!"

He eivät kyenneet rukoilevaa ääntä vastustelemaan, ja Anna meni Oskarin huoneeseen. Oskar oli hereillä.

"Miten hän nyt jaksaa?" hän kysyi.

"On vielä heikonlainen, mutta vahvistuu joka tunti", vastasi Anna.

"Entä lapsi?"

"Hän sai sen mukaansa vuoteeseen ja soisi sinun tulevan heitä katsomaan."

"Minä tulen heti."

"Thora kulta! Hän on viimeinkin onnellinen. En ole eläissäni nähnyt ketään niin onnellisena. Eikä kukaan ole koskaan paremmin ansainnut onnellisuutta. Juuri nyt lähtiessäni hänellä oli lapsen silmät. Mutta hän on vielä elämän ja kuoleman partaalla. Paljoa ei hän tarvitsisi paetakseen tästä maailmasta. Pidä siis vaaria sanoistasi! Oskar, äläkä virka mitään, mikä saattaisi häntä häiritä."

Oskar lupasi ja seurasi sitten äitiään Thoran makuukamariin. Kynnyksellä hän kuuli äidillisen hellinnän leppoista "buu-u, kuu-u" ja näki päänalusella hohtavat valkeat kasvot, ja niiden alapuolella pienet punakat piirteet.

"Thora parkani", hän virkkoi suudellen vaimonsa otsaa, "eihän sinulla liene kärsimyksiä nyt, vai mitä? Hiukan kalpea ehkä ja laihtunutkin, mutta parempivointinen, etkö olekin?"

"Katso!" kuiskasi Thora, siirtäen lapsen yltä vaipan ja ryhtymättä tuhlaamaan ajatuksiaan vähäpätöisempiin asioihin. "Kenen hän on näköinen, Oskar?"

"Näköinen! Kysytkö kenen hän on näköinen? No, hänpä on -- aivan hullunkurisessa määrässä sinun näköisesi!"

"Suutele minua, Oskar. Kiedo käsivartesi meidän molempain ympäri, rakkahin. Tuolla tavoin -- noin."

Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä lapsi puhkesi itkuun ja vanhemmat naiset äänekkäihin vastalauseisiin.

"Tule pois, senkin suuri köhnys", komensi täti Margret.

"Ei, ei", huusi Thora. "Oskar ei se ollut. Hän ei milloinkaan satuta ketään. Minä sen tein, täti", mutta täti ei ottanut mokomia kuullakseen, vaan sieppasi lapsen vuoteesta ja alkoi sitä polviensa päällä hyssytellä kasvot alaspäin.

Kun lapsi oli tuuditettu uneen, niin he joutuivat keskusteluun sen nimestä. Oskar puolusti "Thoraa", mutta Thora itse pani vastaan -- se oli hänen oma nimensä, nimi, jolla Oskar hänet tunsi, ja sen vuoksi hän ei voinut sitä lapsensakaan kanssa jakaa.

"No mitä sanoisit Elinistä?" esitti Oskar.

"Sepä kaunis nimi! Anna, täti Margret, kuulkaahan! Sano se vielä, Oskar."

"Elin."

"Eikö se kuulosta viehättävältä Oskarin lausumana?"

Ja niin päätettiin enemmittä miettimisittä panna nimeksi Elin, ja sitten tuli kysymys kummeista. Thora kannatti Magnusta ("Magnus parkaa") ja Oskar suostui. Mutta kun Oskar vuorostaan nimitti Helgan, niin katosi päivänpaiste Thoran kasvoilta, jolloin Anna loi Oskariin nopean katseen ja alkoi rykiä.

"Taikka Magnus kummi-isäksi ja täti Margret kummiäidiksi", paransi Oskar, ja niin sovittiin.

"Ja vietämme ristiäiset tänään", virkkoi Thora.

"Tänään?" huudahti Anna. "Eihän, Thora, lasta milloinkaan kasteta samana päivänä, kuin syntyy, paitsi jos on kuolemaisillaan."

Nyt oli täti Margretin vuoro meluta, ja melun hän sai aikaan herättämällä lapsen äkkiä noustessaan ja kiivaasti vaatiessaan, että Oskarin oli mentävä matkaansa ja jätettävä Thora lepäämään.

"Niin, niin, totta kyllä", myönsi Oskar, ja vielä suudeltuaan Thoraa hän seurasi täti Margretia ja lasta lapsenkamariin. Heidän mentyään ja oven sulkeuduttua Anna kumartui vuoteen yli ja kuiskasi:

"Näethän! Enkö tiennyt, mitä kello lyö! Eikö Oskar ole tullut jälleen omaksesi? Etkö hänen suudellessaan sinua tuntenut, että hänen sydämensä on kokonaan sinun?"

"Tunsin, se on totta", vastasi Thora. "Mutta luuletko sen kestävän?"

"Kestää varmasti. Viime yönä hän syytteli itseään kaikenmoisesta, ja tänään hän on kuin mies, joka aloittaa jälleen uutta elämää."

"Luuletko niin, Anna? Luuletko todella, todella niin?"

"Niin teen. Usko pois, hän ei kadota tuota lasta näkyvistään viideksi minuutiksi päivässä. Eikä hän milloinkaan katsele sitä sinua ajattelematta."

"Olen niin onnellinen, Anna! En ole milloinkaan ennen ollut niin onnellinen -- en, en milloinkaan!" Hän henkäisi syvään ja sulki sädehtivät silmänsä sydämen sykintää tyynnyttääkseen. He olivat tovin ääneti, ja sitten hän virkahti muuttuneella äänellä: "Anna?"

"Mitä, kultaseni?"

"Eilen illalla -- kun olin niin sairas -- enkö sanonut --"

"Sh! Se on mennyttä. Emme siitä enää puhu."

"Kuitenkin, jos voisin nyt kuolla -- nyt kun olen näin onnellinen -- ja lapsi myös --"

Ja silloin Anna vaipui tuolille, vapisten kiireestä kantapäähän.

IX.

Anna oli oikeassa Oskariin ja lapseen nähden -- Oskar ei kernaasti päästänyt sitä näkyvistään viideksi minuutiksikaan, ei päivällä eikä yöllä. Kylvetettäessä hän piti tarpeellisena olla ylivalvojana saapuvilla, ja imetettäessäkin oli hänen pakko pitää vartiota. Tuhannet tapaturmien aavistukset peloittelivat alati, ja häntä huimasi, kun lapsi alastomana makasi täti Margretin helmaliepeellä. Jos se hänen ruokahuoneessa ollessaan parahti itkuun, niin hän hyökkäsi yläkertaan neljä porrasta kerrallaan, ja jos jotakin jytkähti yläkerran lattiaan, niin hän vapisten vaaleni. Lapsenkamarin vierashuoneessa nukkuen hän yöllä piti oveaan avoinna, ja jos lapsi oli kärtyinen, niin hän seurasi silmillään täti Margretin astelua edestakaisin (rohkenematta itse ottaa lasta kantaakseen), kuin olisi lapsi nauttinut liiaksi laudanumia.

Täten kului kaksi päivää, eikä Oskar astunut ulos ovesta. Thora kuuli hänen viereisessä huoneessa mielistelevän tahi nuhtelevan täti Margretia, puhelevan tahi naureskelevan lapselle, ja hänen sydämensä uhkui onnea. "Mutta kestääkö sitä?" hän kysyi itsekseen.

Sillävälin Helga kotonaan istuen, näistä iloista syrjäytettynä, tunsi olonsa ankeaksi. Kolmantena päivänä Oskar sai häneltä kirjeen, jossa hän ilmoitti haluavansa puhua tärkeästä asiasta ja pyysi häntä viipymättä pistäytymään luokseen. Oskar ei pystynyt vastustamaan. Pieni hajuvedeltä tuoksuva kirjekuori veti puoleensa kuin magneetti.

Hän lähti ulos kävelylle miettiäkseen, mitä tekisi, ja joka askel vei häntä johtajan asunnolle päin. Puolen tunnin kuluttua hän huomasi olevansa pienessä vierashuoneessa järven puolella, ja Helga seisoi hänen edessään alla päin nöyrempänä ja kainompana, mutta myöskin vastustamattomampana kuin konsanaan.

"Minun on tehtävä tunnustus sinulle", hän virkkoi, "jos minulle vihastut, niin minun on se kärsittävä."

Hän oli ollut syypää Thora paran äkilliseen sairauteen. Pettymyksensä kalvamana hän oli poikennut hallitustaloon soimaamaan sisartaan nöyryytyksestään. Kenties oli hän puhunut liikoja ja enemmän kuin totta oli, ja oli pahoillaan ja häpeissään. Hän olisi tahtonut pyytää Thoralta anteeksi, ja jos Oskar sen tekisi hänen puolestaan. --

"Mielihyvällä, Helga", vastasi Oskar. "Mutta kaikki on hyvin, kun loppu on hyvä, ja miksi puhuisimme asiasta enempää?"

"On toinen, josta halusin puhua", sanoi Helga, ja sitten tuli esille varsinainen aihe.

Thora paran hourio oli ollut murhanhimoa; hän oli uhannut ottaa syntymättömältä lapseltaan hengen. Olisi kauheaa, jos hän heikkoudessaan ja harhahaaveissaan yrittäisi toteuttaa uhkauksensa!

"Mutta se kaikki on nyt ohitse, Helga", selitti Oskar. "Lapsen synnyttyä on Thora ollut säveä kuin karitsa, uhkuen hellyyttä ja rakkautta."

"Niin luulin minäkin tähän aamuun asti", sanoi Helga. "Mutta isä sanoo äitisi nähneen mielettömyyden oireita.

"Taivaan vallat!" huudahti Oskar.

"Jokainen näkyy sitä kuulleen, paitsi sinä. Pidin vääränä jättää sinut tietämättömyyteen, ja sen vuoksi ilmoitin asian."

"Kiitos, Helga, siinä teit hyvin, ja jos Thora rukassa vielä on sellaista --"

"Siitä ei voi olla epäilystäkään, Oskar. Hän sanoi äidillesi haluavansa kuolla, lapsi kerallaan."

"Häntä täytyy vartioida -- lasta myös. Täytyy pitää hoitajattaria yötä päivää."

"Onko siinä kylliksi, Oskar? Tiedät, kuinka ovelia ihmiset ovat sekamielisinä. Ja lapsihan on niin hento pikku olento. Sen henki voidaan silmänräpäyksessä nitistää."

"Tarkoitat, että tulisi siirtää lapsi muuanne?"

"Se saattaisi olla turvallisinta -- joksikin aikaa ainakin. Se voisi tulla tänne. Pitäisin siitä mitä tarkinta huolta. Mutta hoitajaansa sen ei tarvitse vaihtaa. Täti Margretin on joka tapauksessa pian tultava kotiin."

"Se täytyy tehdä, Helga. Olisi liian hirveää, jos lapselle jotakin tapahtuisi. Minä menettäisin järkeni."

"Ja ajattelehan Thoraa. Se olisi kymmentuhatkertaisesti kauheampaa hänelle."

"Thora raukka! Se särkee hänen sydämensä", huokasi "Näyttää siltä, kuin olisin tuomittu tuottamaan tuskaa ja murhetta ja kuoleman hänelle."

"Meidän täytyy olla julmia ainoastaan ollaksemme armeliaita, Oskar. Mutta älä toimi yksistään minun neuvostani, äläkä Jumalan tähden sano minun mitään huomauttaneen. Kysy joltakulta muulta."

"Sen teen."

"Kysy kuvernööriltä."

"Isältä?"

Tuota nimeä mainittaessa, he pysähtyivät ja katselivat toisiaan ääneti, kuin olisi aave heidän väliinsä astunut.

"Onko kuulunut mitään Monte -- Kööpenhaminasta, piti sanomani?" kysyi Helga.

"Ei mitään vielä, mutta joka päivä pelkään jotakin tapahtuvan."

"Mitä tapahtuneekaan, minä en milloinkaan unohda, että sen teit minun tähteni, Oskar."

Hän ojensi kätensä Oskarille, joka tarttui siihen, piteli sitä tuokion, sitten suuteli sitä intohimoisesti ja pakeni talosta.

Päivemmällä pidettiin hallitustalossa perheneuvottelua siitä, mitä oli tehtävä. Kuvernööri ja johtaja olivat koolla, ja Oskar ja Anna. Täti Margret tuli alas viimeisenä, jätettyään palvelustytön huostaan lapsen.

"Magnuskin on lapsenkamarissa", hän kertoi. "Hän toi kantamuksen puita uuniin, ja Thora kuuli hänen äänensä, ja nyt he juttelevat avoimen oven läpi."

Tohtori Olsen oli kutsuttu neuvotteluun, ja lausui mielipiteensä varovasti. Tuollaiset murhanhoureet johtuvat heikkoudesta ja ovat tavallisesti hetkellistä laatua. Synnytyksen jälkeen hän ei itse ollut nähnyt mitään merkkiä sellaisesta, mutta jos Anna oli, niin hän ei tahtonut joutua vastuuseen ehdotetun toimenpiteen vääjäämisestä, Anna nyökkäili ja vaikerehti ja selitteli, ettei hän lopultakaan voinut olla varma. Hän oli saattanut erehtyä Thoran sanoista. Kenties oli lapsi raukka ajatellut aivan toista.

Täti Margret oli nyt samaa mieltä, mutta paljoa pontevampi. "En usko siitä sanaakaan", hän intti, "ja pahoittelen häntä alkuaankaan epäilleeni. Thora on Nielsen eikä loukkaisi hiuskarvaakaan lapsen päästä."

"Tässä ei ole sijaa tunteellisuudelle", arveli kuvernööri. "Jos Thora kärsii sekamielisyyttä, vaikka miten ohimenevää, niin meidän täytyy suojella häntä heikkoutensa vaaroilta."

"Yhdyn sinuun, Stephen", virkkoi johtaja. "Minua surettaa -- surettaa tyttäreni tähden -- mutta yhdyn, yhdyn."

"Se on velvollisuutemme, selvä velvollisuutemme", jatkoi kuvernööri, "ensinnäkin lasta kohtaan, joka on kahden perheen jälkeläinen -- nykyään ainoa jälkeläinen -- ja sitten nuorta äitiä itseään kohtaan, jolla enemmän kuin kellään muulla olisi oikeus meitä soimata, jos jättäisimme sen tekemättä ja onnettomuus tapahtuisi."

"Niin olisi tosiaan, Stephen, niin olisi", vahvisti johtaja.

"Se tuntuu julmalta, niin kamalan julmalta", huokaili Anna.

"Mutta tapahtuu vain Thoran parhaaksi, äiti", sanoi Oskar.

"Sen tiedän, Oskar, kyllä, mutta julmaa se on sentäänkin."

"Haluaisinpa kuulla, kuka sen ottaa tehdäkseen", huudahti täti Margret. "En minä ainakaan -- sen sanon."

"Sitten on Annan itsensä se tehtävä", tuumi kuvernööri.

"Ei, ei, älä minua pyydä", vastusti Anna.

"Miks'en? Kuka on sopivampi sellaiseen armeliaisuuden ja rakkauden tekoon? Ja Oskar myös -- Oskarin itsensä, jos tarvitaan, täytyy kantaa lapsi johtajan asuntoon."

Oskarin huulet vaalenivat ja värähtelivät, ja sydän hytkähteli kylkiluihin.

Päätettiin ottaa lapsi äidiltään jo samana iltana, heti kun Thora nukkui ja talo oli hiljaisena.

"Mutta hän uinahtaa lapsi rinnallaan, ja aina herää sen halutessa pulloa", sanoi Anna,

"Minä annan hänelle unijuomaa -- hän nukkuu aamuun asti", huomautti tohtori.

"Oi voi! Auta armias! Minusta tuntuu kuin varkaasta", valitti Anna.

"Tahi murhaajasta", tiuskaisi täti Margret.

X.

Sillävälin Magnus lapsenkamarissa silmäili kätkyessä makaavaa lasta, joka milloin siristeli silmiään valolta, milloin kaivoi pikku nyrkkiään kasvoihinsa, milloin hentoisella pehmeällä kätösellään tarttui hänen karkeaan sormeensa. Viereisen huoneen avoimesta ovesta helähteli ääni, jonka hän niin hyvin tunsi, hieman heikompana, hieman hennompana, mutta entistään rattoisampana ja kirkassointuisempana.

"Sinäkö siellä, Magnus?"

"Niin, Thora."

"Oletko nähnyt pikku Eliniäni?"

"Parhaillaan sitä katsastan, Thora."

"Eikö hän ole kaunis? Eikö hän ole herttainen?"

"On kuin pikku enkeli."

Hilpeä liverrys kajahti toisesta huoneesta, ja sitten aloitti heleä ääni jälleen: "Se on valveilla, eikö olekin? Kuulenpa sen nauravan! Se jo nauraa, pikku veitikka! Tiedätkö että sinusta tulee sen kummi-isä, Magnus?"

"Minusta?"

"Niin, Oskar suostui siihen heti, ja ristiminen tapahtuu piakkoin."

"Se on elämäni onnellisin hetki, Thora."

"Mutta hän tuottaa sinulle vielä aika vaivat. Pikku kujeilija hänestä koituu. Etkö näe, millaiseksi hän varttuu! Magnus?"

"Näen hänet ilmettynä äitinsä kuvana, sellaisena kuin hän oli lapsena, Thora."

Jälleen helähti avoimesta ovesta hilpeä naurahdus, ja sitten hopeankirkas ääni virkkoi taas uudestaan: "Hän vielä poikkeaa vierailemaan luoksesi maatilalle ja repii kaikki kukkaset puutarhastasi."

"Tehköönpä mitä tahtoo, Thora."

"Mutta siellähän onkin rotkoja ja onkaloita ja railoja maassa?"

"Minä pidän häntä silmällä, Thora."

Iloinen helähdys kajahti taas, mutta hiukan erisointuisena; sitten: "Magnus?"

"Mitä, Thora?"

"Miks'et sinä mene naimisiin saadaksesi oman pikku Elinin, kuulehan?"

"Minä? Enkä mitä." Vastausta seurasi juro hymähdys ja jupinaa "köyhästä maamiehestä."

Sitten hopeankirkas ääni kävi vakavaksi ja suloisen suojelevaksi, toivotellen hänen elämäänsä Thingvellirissä onnelliseksi ja menestyväksi. Eihän se suurellista ollut, tietystikään ei Oskarin laista huomattua uraa -- jolle Oskar nimittäin joutuisi -- ja vaati tiukkaa työtä varhain ja myöhään, mutta kuitenkin --

"Mutta, Magnus, etkö olekin ollut täällä kolme päivää? Kuinka olet voinut poistua niin pitkäksi aikaa?"

"Korvaan sen kotiin tultuani, Thora."

"Mutta Anna sanoo, ett'et ole ollut makuulla sen koommin kuin tulit, ja nyt on julistuspäivä tulossa ja se tuottaa sinulle suuria hommia majatalossa."

"Minä olen väkevä, Thora -- hirveän väkevä", selitti Magnus.

Thora vaipui takaisin vuoteelleen ja virkahti, kasvoillaan punehdus, jota ei kukaan ollut näkemässä: "Magnus, minä luulen -- luulen tosiaan, että sinä tekisit minun tähteni mitä ikinä tahansa."