Part 12

Helga tuli alas vierashuoneeseen, ja miehet huudahtelivat hänelle yhteen suuhun.

"Onpa hänestä tullut pönäkkä!" huomautti kuvernööri.

"On tosiaan kostunut matkasta", virkkoi johtaja.

"Se on totta!" vakuutti Oskar. "Sai mitä halusikin -- kaiken mitä halusi."

"Joutavia! Puhukaa vakavammista asioista", hymähti Helga.

Sitten tuli Thora, jonka ympärillä Anna ja täti Margret hyörivät ja hyrisivät kuin mehiläiset. Hän oli -- vain vanhan muiston vuoksi -- vaihtanut ylleen islantilaisen pukunsa, ja nyt hunnutta nähtynä oli kieltämättä laihtunut; nenänjuurella oli pingoittunut piirre ja poskilla kuumeiset täplät. Mutta kasvoja kirkastivat arat hymyt ja harras kiitollisuus.

"Anna on meille antanut kerrassaan viehättävät huoneet, Oskar, kadunpuoleisen ison huoneen ja sen takaa pitkän kamarin, vaikk'en tiedä, mitä ihmettä me kahdella teemme."

"No, älähän sillä mieltäsi vaivaa, kultaseni -- ehkä ne vähitellen saamme käytetyksi", vastasi Anna, merkitsevästi nyökäyttäen päätään, ja silloin sävähti Thoran kasvoille hehkuva puna kuin hätälippuna, ja miehet alkoivat myhäillä.

Annakin hymyili, iski silmää kuvernöörille ja kuiskaili hänelle kädenselän suojassa. "Onko niin?" "On todella, minä kysyin häneltä yläkerrassa, ja niin oli kuin odotinkin." Sitten kuvernööri vuorostaan alkoi hyllyä ja johtajalle kuiskutella. "Älähän, onko tosi?" "Niin Anna sanoo." Ja sitten he kuiskailivat yhdessä, kunnes jokainen heitä nauroi, jolloin johtaja virkahti:

"Kuulehan, Oskar, olet kertonut meille kaiken maailman asiat, Lontoot, Pariisit ja Roomat, mutta et sanaakaan siitä paikasta, missä rahaa ansaitaan ilman työtä."

"Monte Carlosta? Enkö?" sanoi Oskar. "No, niin -- kaunis paikka! Ihan paratiisi."

"Ihan hornan kita, jos on puoletkaan totta siitä, mitä kuulee", huomautti kuvernööri.

"Kyllähän -- kyllä niinkin on, on tosin", myönsi Oskar.

"Kuulin kerran erään miehen saaneen kymmenen puntaa yhtenä iltana -- ajatelkaas", ihmetteli johtaja.

"Jo nyt jotakin!" huudahti täti Margret.

"Mutta mitä hyödyttää kirstullinen kultaa, jos piru pitää avaimen?" arveli kuvernööri.

Sitten Helga, joka istui pianojakkaralla, alkoi hiljalleen soittaa, ja Oskar pyörähti hänen luokseen.

"Oi, Addio Napoli! Meidänpä täytyy sinulle laulaa muutamia napolilaisia lauluja, isä."

Esitys saavutti äänekästä hyväksymistä, ja puolen tunnin ajan Helga soitti ja Oskar lauloi niitä iloisia pikku laulelmia, joilla Napoli saa Italian ilman sävelinä helähtelemään. Ja kun eräänä hetkenä johtaja oli palaamaisillaan takaisin mieheen, joka yhdessä illassa voitti kymmenen puntaa, niin Helga aloitti tarantellan ja Oskar tanssi.

Vihdoin lausui kuvernööri: "Kaikella on pysäkkinsä paitsi ajalla. On myöhä, ja Thora näyttää väsyneeltä, joten aion ajaa ulos jokaisen, joka ei täällä asu."

"Oikein sanottu", vahvisti täti Margret, "ja minä vien Helgan omaan asuntoonsa."

"Minä Helgan kotiin saatan", sanoi Oskar, ja käsi puristellen ja hyvästelyjä lausuillen alkoi seurue hajaantua.

"Oikeastaan lienet iloissasi, kun olet jälleen kotimaassa, Thora?" kysäisi piispa.

"Hyvin, hyvin iloissani", vastasi Thora.

"Ha, ha! Ei ole helppo panna liekaan koti-ikävän riivaamaa ponia", nauroi rehtori. "Entäs sinä, Helga?"

"Minä en ole vähääkään iloissani, rehtori. Kuka _voisikaan_ ilomielin vaihtaa kaiken tuon viehättävän tällaiseen erämaahan?"

Se hyyti jokaisen hetkeksi, ja Helgan avuksi aikoen virkkoi Oskar:

"On siinä perääkin, mitä Helga sanoo, onhan --"

"Sinäkinkö, Oskar --?"

"En, rehtori, en -- tarkoitan -- niin, olenhan iloinen paluustani, ja iloisin mielin taas toistekin matkaan lähden."

Ja sitten kaikki olivat jälleen tyytyväisiä.

IV.

Seuraavana päivänä kiersivät Oskar ja Helga tuntikausia vastavierailuilla; Thora jäi yhä väsyksissä kotiin ja sai muutamia entisiä koulutovereita luokseen. Muuan aikansa kaunottarena ollut oli joutunut naimisiin puolen kolmatta penikulman päässä asuvalle tilalliselle ja saanut kolme lasta. Pelkkää työtä, työtä hän sai tehdä herkeämättä; vireästä tyttösestä oli koitunut orja.

"Voi, Thora, olitpa onnellinen, kun et Magnukselle mennyt", hän huoahti.

"Niinkö arvelet?" sanoi Thora.

"Niin, toden totta, Thora. Ja kaikkihan sanovat, että Oskarista tulee huomattu mies."

Oli kevätkaravaanien aika, ja iltahämyssä saapui Magnus itse, vietyään tuotteensa johtajalle. Thorasta hän näytti vantterammalta ja kookkaammalta kuin koskaan, eikä hän voinut olla huomaamatta, että Magnuksen kädet olivat sierettyneet ja kynnet pyöristämättä leikatut. Mutta ääni oli yhtä pehmeä kuin ennenkin, olipa hän ujo ja hermostunutkin.

Lampun liekki oli pienenä hänen astuessaan vierashuoneeseen, ja tähystäen Thoran kasvoja läheltä hän kolmeen kertaan kysyi, jaksoiko Thora hyvin, kunnes tämä nauroi yhä uudelleen antaessaan saman vastauksen. Sitten Magnuskin nauroi, ja sen jälkeen he keskustelivat luontevammin ja kertoilivat toisilleen kaikki "kuulumiset."

Päistärikkö oli hyvässä kunnossa; se oli saanut kesäkarvansa ja näytti perin pulskalta; oikeastaan olikin sitä syötetty liiaksi ja se alkoi olla hiukan pöhölihassa -- pitäisi pikkuisen tasaella, ennen kuin sillä Thora ratsastaisi.

Hm, niin, Thora ei tarvinnut _sitä_ ihan vielä -- ei _ihan_ vielä -- ja Magnuksen oli parempi vaalia sitä veitikkaa maatilalla vielä jonkin aikaa.

"Mutta kylläpä olitte kauan poissa", kummasteli Magnus.

"Olimmehan me", myönsi Thora. "Viisi kuukautta, lähes kuusi."

"Tiistaista viikon päähän kuusi kuukautta", muisti Magnus.

Siitä molemmat joutuivat hämilleen, ja Thora alkoi näytellä Helgan matkalta ottamia valokuvia.

"Kauniita ovat -- erinomaisia!" kehui Magnus. "Mutta ihmetyttää minua, ettei laivanne kellunut pumppujen varassa, kuten sanotaan, ennenkuin saitte sen takaisin satamaan -- kaikkien noiden paikkojen näkeminen tietenkin vaati aimo summat rahaa."

"Senhän arvaa", vastasi Thora, "matkusteleminen oli kovin kallista -- varsinkin kun on maksettava useamman kuin yhden puolesta."

"Ja vielä Helgakin oli mukana", huomautti Magnus.

"Niin, tosiaan, Helga vielä. Mutta isän ja kuvernöörin maksuosoitukset näkyvät riittäneen meille kaikille."

"Sittenkään en voi käsittää, miten hän sai sillä kaikki maksetuksi."

"Ei sitä ole helppo käsittää, ei ole."

"Venetsia! Rooma! Monte Carlo! Kai te piditte hauskaa matkallanne!"

"Oskar piti -- päivät päästään."

"Entäs sinä, Thora?"

"Minusta ei oikein ole matkustajaksi -- kyllästyn pian nähtäviin, ja jollei Helgan vuoksi --"

"Et siis ole pahoillasi siitä, että otit Helgan mukaasi?"

Thora epäröi hetkisen ja sanoi sitten: "Helga oli valmis lähtemään nähtävyyksiä katselemaan Oskarin kanssa, kun minun täytyi jäädä hotelliin."

"Etkö heidän poissa ollessaan ollut ikävissäsi?"

"Ehkä -- joskus -- aivan hiukan -- ollessani niin paljon yksinäni ja niin vento vieraitten parissa."

Magnus, joka näytti syventyneen valokuvia tähystelemään, äännähti miltei huomaamattaan: "Pikku raukka!"

Hätälippu lehahti Thoran kasvoille, ja hän vastasi kiireesti: "Oma vikanihan se oli. Oskar halusi aina jäädä minun luokseni, ja jollei Helga olisi --"

Mutta hänen kurkkuunsa nousi pala ja hänen oli pakko pysähtyä, jolloin Magnus virkkoi:

"Ja minä kun toivoin, että olisit oikein onnellinen!"

Mutta sitten Anna toi kamariin lampun, ja valo huojensi pingoittunutta mielialaa, mutta saatuaan nyt silmäillä valokuvat uudestaan laski Magnus ne pöydälle ja Thora korjasi pois.

Magnus lähti aikaisin, pitkälle ratsastukselle kun oli lähteminen, ja Anna seurasi häntä ovelle.

"Onko täysin terve?" kysyi Magnus kuiskaten.

"Niin terve kuin asianhaaroihin katsoen voi odottaa", selitti Anna.

"Ja onko Oskar hänelle hyvä?"

"Hyväkö? Oskar? Miten voitkaan sitä kysyä, Magnus?"

"Thora näyttää niin kalpealta, niin alakuloiselta."

"Niin on useastikin nuorten vaimojen laita hänen tilassaan. Etkö ole huomannut mitään -- mitään erityisempää? Thorastamme tulee äiti ennen pitkää."

"Ja siinäkö kaikki mikä häntä vaivaa?" sanoi Magnus.

V.

Valtiopäivien kesäistunnot olivat hetimiten alkamassa, ja Oskar lyöttäysi suoraa päätä valmistelemaan toimintakauttaan. Hän aikoi esittää päätettäväksi, että suurkäräjäin päätökset tästälähtien julistettaisiin viimeisenä istuntopäivänä, kuten entisaikaan, ikivanhalta Lakivuorelta Thingvellirissä. Siitä hän aikoi pitää alokaspubeensa, ja paljon riippui tästä. Ennen kuin kirjoitti sen, hän kävi johtajan luona neuvottelemassa Helgan kanssa sen pohjustuksesta ja perusteluista. Kirjoitettuaan hän taaskin poikkesi sinne lukemaan sitä Helgalle ja kuulemaan hänen korjausehdotuksiaan. Ja opittuaan sen ulkoa hän meni johtajan kotiin vielä kolmannen kerran kertaamaan sitä Helgan kuullen. Helga oli ensimmäisenä ja viimeisenä, kaiken päivää ja joka päivä avajaisiin asti.

"Helga on suuri politikko, mutta sinähän et vähääkään välitä politiikasta, vai mitä, Thora?" pakisi Oskar. Ja Thora nieli palan kurkustaan ja myönteli: "En."

Thora ja Helga olivat kumpikin saapuvilla Oskarin ottaessa paikkansa suurkäräjillä. He istuivat kuvernöörin eteiskamarissa, jonka ovi johti istuntosaliin. Lehterit olivat ahtautuneet katsojia täyteen, ja oltiin hyvin uteliaita Oskarin noustessa puhumaan. Thora tunsi päätään huimaavan kuullessaan hänen äänensä ensi soinnun, ja hän olisi karannut piiloon, jos olisi voinut, mutta Helga painoi hänet takaisin tuolille.

"Hiljaa! Luojan tähden, pysy alallasi!" kuiskasi Helga. "Saat hänet vielä hermostuneemmaksi."

Puhe onnistui loistavasti. Se vetosi vanhan järjestyksen säilyttämiseen -- kaikkeen, mikä teki Islannista sen, mitä se nykyään oli, sadun ja laulun maan. Edistyspuoluettakin, joka piti sitä suureksi osaksi utuihanteluna, tenhosi nuoren puhujan kiihkeys ja into, runollisuus ja hartaus. Oskarin lopetettua kajahteli sali myrskyisistä suosionosoituksista; kuulijat taputtivat käsiään lehterillä, ja Helga seisoi nenäliinaansa liehutellen, mutta Thora peitti kasvonsa ja pyyhki kyyneleitään hansikkaillaan.

Ehdotus hyväksyttiin yksimielisesti, ja Oskarista tehtiin puheenjohtaja komiteaan, jonka piti ryhtyä tarvittaviin valmistuksiin. Tämä työ vaati häneltä kaiken joutoajan valtiopäiväin kuusiviikkoisena istuntokautena. Se vei hänet joka päivä johtajan luo, sillä Helgalla oli pää täynnä suunnitelmia noita suuria juhlamenoja varten. Ollen säätykokouksessa aamut ja johtajalla iltapäivät Oskar miltei aina oli poissa kotoa eikä Thora häntä paljoa nähnyt. Joka ilta hän palasi suu täynnä puolusteluja, syytäen selityksiä tulvanaan. He olivat tutkistelleet sankarisaduista, mitä tietä juhlakulkue oli ennen vanhaan käynyt, tahi valikoineet lippuja kallionkärkiin, tahi sommitelleet hymniä juhlatilaisuuden kunniaksi -- Oskar oli pulpahduttanut sellaisen tuotapikaa ja Helga pistänyt paperille.

"Ja miten on pikku lapsoseni jaksanut päivän pitkän? Yksinäistä? Sepä on häpeä! Olen pahoillani -- hyvin, hyvin pahoillani", haasteli hän.

Ja Thora selitteli: "Älä minua ajattele, Oskar. Sinulla on työsi tehtävänä, ja soisin vain voivani auttaa sinua niinkuin Helga."

Mutta yksinäisyyden pitkinä hetkinä, jolloin hän pää käsien varassa ja jalat huppuun kiedottuina istuskeli kamarissaan, masentui pikku sielu parka, ja hellä sydän tunsi katkeruutta. Vain Anna oli silloin hänen seurassaan, viihdytellen ja lohdutellen, ja tekeytyen sokeaksi sille, minkä joka silmä saattoi nähdä.

"Anna", huomautti Thora vihdoin, "Magnus teki täällä käydessään minulle kummallisen kysymyksen."

"Minkä, Thora?"

"Kysyi, enkö ole pahoillani siitä, että Helga oli lähtenyt mukaan matkallemme."

"Ja oletko?"

"Väliin -- kenties se on järjetöntä -- mutta väliin luulen olevani."

"Minä tiedän. Luulen tietäväni. Etkä siinä ole ollenkaan järjetön, rakkaani. Oskar menettelee väärin. Minun täytyy hänelle puhua -- minun täytyy puhua hänelle ankarasti."

"Ei vika ole Oskarin, Anna. Helga on niin itsekäs."

"Niin, hän tulee siinä erääseen toiseen, Thora."

"Aina hän vei matkallamme Oskarin pois luotani."

"Mutta matkanne on nyt päättynyt, ja Oskarin täytyy parantaa tapansa."

"Oi, ei! Ei se osa matkaamme ole päättynyt vielä, Anna. Joskus luulen sen vasta alkaneen."

"Ethän tarkoittane Helgan yrittävän --"

"Helga ei tunne mitään sääliä. Kun hän kerran saa jonkun käsiinsä, niin hän ei siitä enää koskaan luovu."

"Luulet hänen koettavan saada Oskaria käsiinsä?"

"Luulen hänen jo _saaneen_."

"Et saa sanoa sellaista miehestäsi, Thora."

"Oi, enhän Oskaria moiti. Helga on niin kaunis, niin nerokas. Hänellä on kaikki edut puolellaan minuun verrattuna."

"Siinäpä juuri oletkin väärässä, kultaseni. Eräässä suhteessa pikku Thoramme on etusijassa Helgan ja kaikkien maailman naisten rinnalla."

"Tarkoitatko Oskarin silmissä?"

"Niin aivan -- sinusta tulee hänen lapsensa äiti."

"Vaikuttaako se mitään?"

"Vaikuttaako? Tottapa tosiaan. Äitiparallani oli tapana sanoa: 'Kun ihmiset ovat naimisissa, niin lapset padan kiehumassa pitävät'."

"Tarkoitat, että lapseni synnyttyä Oskar tulee takaisin luokseni?"

"Varmasti tulee."

"Ja ettei hän enää milloinkaan poistu luotani?"

"Ei milloinkaan! Oskar on aina rakastanut lapsia -- odotahan, jahka hänellä on oma lapsi, niin näet."

"Olethan hänen äitinsä -- tunnet hänet parhaiten, Anna."

"Luota sinä minuun, Thora! Ei ole hyvä kaivo, johon vesi on kannettava, mutta kun lapsi syntyy, niin Oskar aloittaa kaikki uudestaan."

"Luulet niin? Todellakin? Sinun mielestäsi Oskar sitten jälleen rakastaa minua lapseni tähden?"

"Kenen tahansa täytyy, jos hänellä on hyvä sydän -- ja Oskarilla on hyvä sydän, olkoon pää millainen hyvänsä."

"On, on kyllä, Anna."

"Hänen täytyy rakastaa äitiä lapsen tähden ja lasta äidin tähden."

"Suloista! Kaunista!"

Thoran omat silmät olivat nyt kuin lapsen -- niin täynnä ihmetystä ja rakkautta. Hän innostui laskemaan viikkoja aikansa täyttymiseen.

"Yhdeksän viikkoa -- tuskin yhdeksääkään -- kahdeksan -- ajatteles, äiti, kahdeksan vain. Oi, sydämestäni soisin sen vielä vähemmäksi! Olen tuota aikaa odotellut tuskallisesti ja peläten, mutta eihän ole mitään arastelemista, jos niin paljon hyvää voi koitua pikku kivusta -- ei niin paljon hyvää voi koitua pikku kivusta -- ei niin mitään -- eihän?"

VI.

Tällä suloisella toivolla Thora viihdyttelihe neljä viikkoa, ja sitten tapahtui seikka, joka kumosi kaikki hänen laskelmansa. Julistusjuhlan edellä Oskarin komitea päätti käydä Thingvellirissä täydentämässä valmistelujaan. Tälle asialle piti Helgan lähteä heidän matkassaan, ja kun oli paljon puuhattavaa, niin he aikoivat nukkua yönsä majatalossa, seuraavana päivänä palatakseen. Oskarin ilmoittaessa tämän ohjelman tapahtui Thoran kärsivällisessä ja kuuliaisessa mielessä äkillinen muutos.

"Silloin minun täytyy lähteä myös", hän sanoi.

"Sinun? Sinunko, Thora?" ähmistyi Oskar. "Mitä ajatteletkaan? Runsaasti viisi penikulmaa -- autiossa erämaassa -- ilman lääkäriä tahi hoitajaa -- ja niin lähellä aikaasikin. Mahdotonta! Aivan mahdotonta!"

"Sitten ei Helgakaan saa lähteä."

"Mutta Helgasta on niin suurta hyötyä, hän on perin tarpeellinen."

"Olkoon. Jollen minä voi lähteä kerallasi, niin älköön sitä tehkö Helgakaan."

"Rakas Thora, tämä ei ole sinun tapaistasi. Mutta niinkuin tahdot. Hävettäähän minua sanoa Helgalle ja selitellä komitealle, mutta kuitenkin, jos sitä haluat --. Ei. ei, sinä et saa itkeä. Et saa kiusaantua. Pikku vaimoseni tulee pysyä hyvin rauhallisena poissa ollessani -- hyvin, hyvin rauhallisena."

Kaksi tuntia jälkeenpäin Helga saapui hallitustaloon. Thora oli yksinään, ja sisaret katselivat tovin toisiaan sanaakaan puhumatta. Vihdoin virkkoi Helga:

"No, olet kai nyt tyytyväinen. Nyt, kun olet osoittanut mieletöntä lemmenkateuttasi ja saattanut meidät koko kaupungin juoruttavaksi, olet kai tyytyväinen?"

"Oskar sanoi, että minun tulee pysyä rauhallisena, Helga, ja sinä tiedät, että minun tulisi niin olla."

"Hoo, näytpä kylläkin kiihoittuvan, milloin haluat ilmaista kurjia oikkujasi. Kun tunteeni ovat olleet yhteisiä Oskarin kanssa ja kun olen koettanut auttaa ja innostuttaa häntä, niin sinä, jolla ei ole koskaan ollut myötätuntoista tajuntaa hänen sisäistä elämäänsä kohtaan eikä kykyä häntä auttaa, koska et voi häntä ymmärtää ja hän on yläpuolellasi -- sinä purat pikkumaisen nurjuutesi --"

"Helga! Et ole milloinkaan ollut minulle ystävällinen -- sen koommin kuin vuosi takaperin tulit kotiin -- mutta nyi olet julma."

"Olenko? Ehkä olenkin. Ja ehkä olen kyllikseni kokenut sellaista, mikä minut siksi saa."

"Puhut kuin tämänaamuinen pettymyksesi, Oskarin seurasta jääminen, olisi suuri ja surkea kärsimys, mutta et näy muistavan, kuinka usein minä olen samalla tapaa pettynyt."

"Älähän, olet varmaankin sääliteltävä mielestäsi."

"En sano olevani sääliteltävä, Helga, koska tiedän, että vika oli alussa minun. Mutta sen sanon, ett'en ole tuntenut hetken rauhaa, siitä asti kuin sinä tulit Tanskasta. Taivutin isäni kutsumaan sinut, kun olit sisareni ja halusin sinua osalliseksi onneeni, mutta sinä et ole kertaakaan osoittanut minua kohtaan mitään sisaruustunnetta -- et kertaakaan. Päinvastoin, tapasit minut onnellisena ja olet minut suruun sortanut. Olet pannut parhaasi katkeroittaaksesi elämäni."

"Muistelen sinun sanoneen, ett'et saa kiihtyä, Thora?

"Sinä minua kiihdytät, Helga, kun alituiseen kiduttelet minua ja loukkaat siihen kohtaan, minkä minussa tiedät arimmaksi. Alun pitäen yritit riistää Oskaria minulta -- sen kyllä tiedät. Yritit sitä ennen naimistamme, ja olet sitä yrittänyt aina siitä lähtien. Et hävennyt yritellä heti häittemme jälkeenkään, ja yrittelet nytkin, sillä sinä olet menettänyt kaiken rehellisyyden, oikeuden tahi katumuksen, jopa hävynkin tunnon."

"Vai niin", sanoi Helga, "kyllähän sinä luulet olleesi aika marttyyri. Mutta kummastuisitko kuullessasi, että joku muu on saanut kokea vielä suurempaa marttyyriutta? Syytät minun kiduttaneen itseäsi -- entäs miten sinä olet minua kidutellut?"

"Minäkö, Helga?"

"Sinä juuri! Puhut, kuin minä olisin niitä naisia, jotka vetävät miehen verkkoonsa, tempaavat rakastettunsa hänen vaimonsa luota ja laahaavat hänet kuolemaan. Olisit osannut lähemmäksi oikeaa, jos olisit minut ajatellut peräti toisenlaiseksi naiseksi -- sellaiseksi, joka itse on kärsivänä -- joka on suljettu pois ja syösty syrjään ja jonka täytyy jäädä kumppanittomaksi ja ypö yksinäiseksi siitä syystä, että mies, joka häntä rakastaa, on toiseen vihitty."

"Helga!"

"Niin, kyllähän olisin tilaasi säälinyt, mutta sinä et antanut minun. Ja nyt, jos tahdot kuulla toden, niin sanonpa sinulle."

"Ja mikä se on, Helga?"

"Se, että Oskar ei sinua rakasta laisinkaan -- kenties ei ole milloinkaan rakastanut."

"Helga, kuinka uskallat! Sanojesi perättömyys käy heti ilmi. Jollei Oskar ole minua milloinkaan rakastanut, niin miksi olen hänen vaimonsa? Mitä etua saattoi hän voittaa valitsemalla minut sinun sijastasi? Jollei hän minua rakastanut, niin miksi hän nai minut?"

"Hän nai sinut säälistä ja hairahtuneesta velvollisuudentunnosta, koska oli tehnyt naimasopimuksen ja katsoi kunnian vaativan pysymään tehdyssä kaupassa. Mutta hän rakasti toista ja niin uhrasi molemmat."

"Se on valhetta, Helga, valhetta, ja turhamaisuutesi vain saakin sinut niin sanomaan."

"Älä toki koetakaan luulotella, että tämän sanon olematta varma asiasta. Kuulin sen häneltä itseltään --"

"Itseltään? Häneltä, itseltään?"

"Hänen omasta suustaan hääaattonasi."

"Hääaattonamme hän sanoi sinulle --"

"Sanoi minua rakastavansa. Ja siitä asti, joskaan ei ole sitä sanoin ilmaissut, hän on sen uudistanut toisin tavoin ja yhäti. Hän rakastaa minua yhä --"

"Ei, ei, se ei ole totta."

"Hän rakastaa minua iäti."

"Ei se ole totta; ei se ole totta."

"Eikä sinua rakasta enempää kuin mies rakastaa koiraansa tahi hevostaan, tahi raamatullisten aikojen patriarkka rakasti vaimonsa kamarineitsyttä!"

"Helga, häpeä sinä! Oletko vailla omaatuntoa taikka totuutta, kun voit minulle tuolla lailla valhetella? Jos Oskar ei olisi minua konsanaan rakastanut, niin luuletko, ett'en olisi sitä aikoja sitten älynnyt? Ja jos hän sinua rakastaisi, niin luuletko, ett'en sitä tietäisi? -- minä, joka hänen lastaan kannan."

"Älä sinä minulle sillä ilku, Thora. Niin, sinun ovat huulet, jotka häntä suutelevat ja suutelevat, mutta eipä ole huulilla väliä -- vaan rakkaudella, joka on huulten takana, ja se rakkaus on minun, ja joka kerta kun hän sinua suutelee, on suudelma minulle aiottu."

"Valehtelet, Helga, valehtelet!"

"Entäs lapsi sitten -- ei ole sekään sinun lapsesi, sillä rakkaus, joka sille elämän antoi, oli minun rakkauteni."

"Valehtelet, valehtelet!"

"Mitä minä välitän, jos oletkin orjatar, joka hänen lastaan kantaa? Lapsi on minun lapseni, ja hänellä on synnyttyään minun kasvoni --"

"Ei, se ei ole mahdollista."

"On -- on varmasti; tiedät sen itsekin."

Thora huohotti tukahtuneesti. Sitten tapahtui peloittava muutos, tehden hänet miltei tuntemattomaksi. Kärsivälliseen ja hiljaiseen naiseen tuntui äkkiä menneen häijyläinen. Jotakin outoa ja kauheaa näytti syöpyvän hänen sieluunsa. Surmanhenki, joka yllättää petoeläimet, näytti ahdistavan häntä ja pääsevän voitolle. Hetkisen hän seisoi sisartaan vastassa kasvot vääntyneinä ja verettöminä, ja ähki sitten raivosta ja häpeästä kähisevällä äänellä:

"Hyvä, jos niin on, ja jos lapseni ei ole omani, jos se on siittynyt toisen naisen rakkaudessa ja minä olen vain orjattarena sitä kantamassa, niin -- niin -- niin -- se ei konsanaan synny, tahi jos syntyy, niin minä -- minä -- surmaan sen!"

Hän purskahti kaikuvaan nauruun ja kaatui lattialle.

Melu lennätti Annan läähättävänä huoneeseen.

"Mitä olet hänelle tehnyt? Mitä olet sanonut? Thora! Thora!"

"Minä surmaan lapsen. Minä surmaan sen -- minä surmaan sen!"

Hurja, kirkuva nauru helähteli yhä rajumpana kautta talon, kunnes kuvernööri saapui juosten työhuoneestaan. Hän kuunteli mielettömiä murhanhuutoja tuokion, ja sanoi sitten: "Nostakaamme hänet ylös ja kantakaamme vuoteeseen. Helga, nouda lääkäri ja Margret Nielsen. Käske heidän tulla joutuin. Hän on poltteissa -- ei saa hetkeäkään hukata."

VII.

Kaiken yötä Thora heittelehti ankarassa houriossa, joka ilmausi samana ainaisena hurjana huutona. Täti Margret saapui ja tapasi Annan sairaskamarissa. Johtaja seurasi perästä ja istui tuntikausia kuvernöörin kanssa alhaalla virkahuoneessa.

Lääkäri, tri Olsen, ei kertaakaan poistunut Thoran viereltä. Hän ei salannut sairaan tilan vakavuutta. Hourio oli ennenaikaisten poltteiden tuottama. Tuollainen murhaninto oli harvinainen, mutta ei tuntematon nuorilla äideillä. Se yleensä aiheutui jostakin säikähdyttävästä tapauksesta, kenties suuresta surusta, katkerasta pettymyksestä tahi jostakin pöyristävästä tiedosta. Tri Olsen kuulusteli Annaa, mutta tämä ei tiennyt mitään selitystä Thoran kohtaukseen. Sitten hän tiedusteli Helgalta, vaan tämä ei paljoa puhunut.

Helga oli ilmeisen kauhun valtaamana. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat ja huulensa värisivät. Häntä ei saatu poistumaan talosta. Kun johtaja lähti kotiin kello kymmeneltä, kykenemättä mitään tekemään, niin hän ei saanut suostutelluksi Helgaa mukaansa. Sairaan kaikki kolme hoitajaa panivat merkille, ettei Helga pyytänyt päästä Thoran kamariin. "Järkevä tyttö", mietti tohtori. "Ymmärtää sen, ettei tule kärttämään minulta", ajatteli Anna. Mutta tyttö näytti olevan kiihkeän valmis tekemään mitä pikku palveluksia tahansa.

Kun ei ollut muuta tehtävää, istui Helga vierashuoneessa, vieläkin viitta ja hattu yllään, pelokkaana kuunnellen yläkerrasta tunkeutuvia mielettömiä huutoja. Pitkien, pimeiden tuntien kuluessa häntä kiduttivat mitä tuskallisimmat ajatukset. Hänestä tuntui kuin murhan tehneestä ja hän kyseli itseltään mitä tapahtuisi, jos Thora kuolisi.

Paitsi yläkerrasta tunkeutuvien vihlovien huutojen tuottamaa ruumiillista tuskaa, paitsi soimaavan omantunnon vaivoja ja sisaruusrakkauden ja säälin ahdistusta mikä hänet valtasi ja yllätti näinä pimeinä hetkinä, Helga kärsi kaikkein kalvavinta kauhua ajatellessaan, mitä Oskar palatessaan hänelle sanoisi. Häntä oli lähetetty kutsumaan kotiin; ei ollut tarpeellista ilmaista hänelle mitään.