Part 11

Tämä johdatti Thoran mieleen Magnuksen, mutta hän kuuli Oskarin nauravan alakerrassa ja pian unohti kaiken muun siinä hienossa väristyksessä, joka hänet äkkiä valtasi. Anna auttoi häntä riisuutumaan, ja kun huntu ja kaapu oli laskettu syrjään, niin hän liikuskeli hetken äänettömänä huoneessa. Sitten hän virkkoi leppeästi:

"Menetkö levolle nyt, rakkaani, vai annanko sinulle yönuttusi?"

"Annahan se", vastasi Thora heikosti.

Anna sipsutteli vielä hetkisen varpaillaan, kääntäen lampun liekkiä alemmaksi ja asetellen sen varjostinta suoraan. Sitten hän avasi oven ja seisoi hetkisen kynnyksellä katsahtaen takaisin Thoraan, tämän istuessa uunin edessä hiuksiaan suorimassa. Yht'äkkiä hänen keski-ikäiset koruttomat kasvonpiirteensä kävivät nuoriksi ja kauniiksi oman muistonsa taikavoimasta, ja palaten hiljaa takaisin hän sanaakaan hiiskahtamatta suuteli Thoraa ja hiipi sitten äänettömästi ulos huoneesta.

Yksikseen jäätyään Thora silmäili arasti ympärilleen, ja nähdessään Oskarin kapineita hajallaan omiensa joukossa tunsi uutta ja vielä viehkeämpää onnen aavistelua. Häittensä edellisinä päivinä hän oli ajatellut, että jokin salaperäinen muutos yllättäisi hänet, heti kun vihkiminen tuomiokirkossa oli tapahtunut ja hän tullut Oskarin vaimoksi -- mutta niin ei ollut käynytkään ja hänestä oli päivän pitkään tuntunut kaikki samanlaiselta. Mutta nyt oli toista, ja tässä huoneessa oli hänestä tullut toinen olento -- hän ei enää ollut ainoastaan oma itsensä, vaan Oskar myöskin. Se oli hyvin suloista ja ihanaa, mutta hiukan peloittavaakin, ja rajusti pamppailevaa sydäntään kevennyttääkseen hän nousi vuoteeseen ja peitti kasvonsa.

Hän kuuli seurueen alhaalla eriävän, ja heti jälkeenpäin menijäin askeleitten narskuvan lumessa ikkunan alla, joka oli tielle päin. He seisahtuivat siihen laulamaan häälaulua. Laulu oli "Kaksi ruusua."

Talvi oli kylmä ja maa valkeana, mutta kaksi lemmen ruusua vielä kasvoi Jumalan yrttitarhassa. Vilu ei voinut jäätää näitä kahta lemmen ruusua, sillä niitä lämmitti taivaan ilma: aurinko ei niitä pystynyt polttamaan, sillä elämän lähteestä oli niillä vesi. Kaksi lemmen ruusua samassa varressa; kaksi lemmen ruusua kahdessa hellässä nuoressa sydämessä; kaksi lemmen ja ilon ruusua!

Laulun päätyttyä kuului ikkunan alta iloista naurun tirskuntaa, ja huudeltiin: "Hyvää yötä, Thora!" "Onnellisia unia!" Poistuessaan seurue aloitti häälaulun uudelleen, ja Thora kuvitteli menijät astuskelemassa kaupunkiin käsihakaa, nuoret tytöt ja nuoret miehet.

Hän kuunteli alas kadunvartta hälveneviä ääniä, ja hetkiseksi tuntui kaikki elämä lemmen säveliin soinnutetulta; Oskar ja hän pysyisivät aina lapsina, koskaan vanhentumatta, vain käsi kädessä kirmaamassa kautta kukkaismaailman, missä jokainen rakasti heitä ja he rakastivat jokaista, eikä voinut koitua mitään varsinaisia vastuksia, koska rakkaus oli kaikki kaikessa.

Mutta juuri silloin tuomiokirkon tornikello löi yksitoista, ja hän muisti Magnuksen. Hän oli näkevinään Magnuksen samoamassa aution, valkean lakeuden poikki revontulten vavahtelevassa valovirrassa -- yksinäisen miehen ratsastamassa hevosen selässä, toisen juostessa vierellä tyhjin satuloin. Magnus parka! Mutta eihän sitä voinut auttaa!

Äänet häipyivät etäisyyteen, ja kodikkaassa pesässä vallitsi hetken hiljaisuus -- lämmin, hiiskahtamaton, salamyhkäinen hiljaisuus, jota ei mikään muu keskeyttänyt kuin uupumattoman meren kaukainen pauhu. Thora sulki silmänsä ja pidätteli hengitystään. Hän oli sanomattoman onnellinen! Hän vapisi kuin kiinni saatu ja kädessä pideltävänä oleva lintunen, mutta hänen pelkonsakin oli onnea täynnä.

Seuraavassa silmänräpäyksessä notkahti lattia äänettömästä askeleesta, joku tuntui olevan saapuvilla huoneessa, ja sitten -- Oskar seisoi hänen ylitseen kumartuneena ja painoi suudelman hänen huulilleen.

III OSA.

"Oi että kaikkoo kevät ruusujen, nuoruuden kääntyy kirjelehtinen! Helkytti satakieli hetken vain, lens mistä, minne -- kenpä tiesi sen?"

I.

Häitten jälkeen ja nuoren parin lähdettyä pistäysi Anna vierailemaan Magnuksen luo, ollakseen poikansa seurana hänen ensimmäisen talvensa ensi viikkoina ja katsoakseen, että talous oli siellä kunnolleen järjestetty.

Tila oli noin viiden penikulman päässä pääkaupungista, lähellä lampaidenkorjuuseen käytettyä tarhaa ja keskellä suurta Thingvellirin tasankoa, historiallista kenttää, jolla entisaikaan pidettiin islantilaisia kansankäräjiä; vieläkin näkyy siellä unohduksiin joutunut Lakivuori.

Tasanko itse oli autiota erämaata, ei täyttä penikulmaa leveä, korkeiden vuorten keskessä, joista jotkut olivat jäätikkörinteitä ja toiset tupruilivat kiehuvaa tulikiveä. Se näytti maanjäristysten repäisemältä, railojen ja rotkojen ristiin rastiin halkomalta tyhjältä kuilulta. Mutta luonto oli parantanut omat vammansa, laavaa kattamaan oli kasvanut sammal, sammalta vehmas nurmi ja nurmen tuhannet ruohokasvit, jotka kesäisin kukkivat kirjavina.

Mutta nyt oli talvi, ja lumi kätki reunasta reunaan kaiken elollisen, pyöristäen maiseman terävät särmät ja harjat pehmeiksi penkereiksi ja luoden suuren valkean maailman, mistä ei mitään muuta näkynyt esiin pistävän kuin muutamia isohattuisten tattien muotoisia nyppylöitä -- ihmisasumuksia, lampaiden ja karjan suojuksia. Tasangolla oli vain kaksi taloa -- maatalo ja pappila, pikku kirkko jälkimmäisen vieressä. Maatalo oli rakennuksista isompi, ja pääkaupungista pohjoispuolen suurimpaan kauppapaikkaan johtavan tien varressa ollen oli siitä tullut matkamiesten levähdysasema.

Tuo majatalo oli monen polven ajan ollut Annan suvun hallussa ja viimeksi hänen isänsä omistama. Tämä oli ollut arvokas mies, harvapuheinen ja vakava, luonteeltaan suuresti Magnuksen kaltainen, mutta oli siirtynyt tilalta taloutensa jouduttua perin rappiolle, kun oli osunut erään vararikkoisen kauppiaan asioihin. Tyttären jouduttua naimisiin hän menetti vaimonsa ja sitten äkkiä kuoli -- ihmisten puheitten mukaan viinaan. Siitä saakka oli tila ollut pehtorin huostassa, mutta kuvernööri oli palkkasäästöillään kuolettanut kiinnityslainan ja talo oli rasituksista vapaa.

Annan loppumattomana ilona oli saattaa paikka entiseen järjestykseen. Hän aloitti makuupaikoista, sillä synti saapuu naurulla, hän sanoi, mutta lähtee itkien. Paimen vaimoineen pantiin yläpäähän, saunakamariin, palvelustytöt alakamariin ja renkipojat ylisille. Kullakin huoneella oli oma kattonsa, joten koko talo oli oikeastaan pikku sikermä, muistuttaen mustalaisleiriä, jonka teltanhuiput törröttelevät eri suunnilla. Päärakennuksessa oli tilava sali, josta päästiin kahteen vierashuoneeseen. Näistä piti Magnuksen nukkua toisessa, milloin matkamiehet eivät molempia tarvinneet, ja muulloin lattialle levitetyllä patjalla.

Anna tarkasti keittiön (_eltin_) ja _skemman_ (aitan), tutki talveksi säilytetyt lihat, kuivatun ja suolatun turskan ja valaan, ja pani ammeen kannen lukkoon, sillä harvoin nälkiintyy palvelustyttö ruoka-aitassa, hän sanoi. Lopuksi hän käänsi huomionsa saliin, jossa yleensä oleksittiin, ja hankki siihen uuden korkeaselkäisen sohvan, nojatuolin, bornholmilaisen kellon ja ison kamiinin. Päälle päätteeksi hän ripusti seinille kaksi isoa valokuvaa -- kuvernöörin ja omansa. Kuvernööri oli kultanauhaisessa virkapuvussaan komea, mutta hän hyvin vaatimattoman näköinen mustine hilkkoineen; ja enemmän ajatellessaan hän olisi ottanut oman kuvansa alas, mutta Magnus sanoi siitä jotakin kaunista ja se sai jäädä.

Annan käynti oli pitkäaikainen, mutta aina kun hän valmistautui lähtemään sanoen, että koti oli tyhmille paras, vastasi Magnus, että siinä tapauksessa Gudrunin täytyi purkaa hänen matka-arkkunsa, koskapa kuvernööri ei mitenkään vielä voinut odotella häntä palaavaksi.

Tällä tavoin hän viipyi Thingvellirissä, kunnes lumi alkoi nuoskeana kutistua ja maiseman särmät paljastua.

Sillävälin oli hänen elämänsä maatilalla yksinkertaista ja säännöllistä, ja kullakin päivällä oli velvollisuutensa. Jo aamupimeällä hän soitti salin seinässä olevaa kelloa, joka herätti talon väen ja lähetti palvelustytöt askareille, renkipojat läävään ja navettaan. Ja lyhyen päivän päätyttyä hän taas soitti illalliselle ja lopuksi rukoukseen, jolloin perheen pää (nyt Magnus) aloitti virren ja luki raamatunluvun. Sunnuntaisin hän meni kirkkoon ja tapasi ne viitisenkymmentä ihmistä, jotka olivat sinne ratsastaneet tasangon laidoilla olevilta tiloiltaan. Hän istui vastapäätä alttaria, jonka taulu kuvasi valkeapukuista Kristusta vehreiden pääsiäislehvien ympäröimänä. Magnus istui kuoron joukossa ja asetteli numerotaululle virsien numerot. Magnuksella ei ollut oikeaa lauluääntä, mutta Anna kuunteli hartaasti ja oli onnellinen.

Vaikka puhteet olivat pitkät, ei talossa oltu koskaan joutilaina. Palvelustyttöjen parsiessa ja paikkaillessa omalla puolellaan istuskeli Magnus salissa kangaspuiden ääressä, äitinsä kehrätessä tahi sukkaa kutoessa. Magnuksella pyöri taaskin suuria suunnitelmia mielessä; vaikka entiset aikeet olivatkin menneet myttyyn, niin oli hänellä uusia yhtä tärkeitä.

Islanti tarvitsi teitä; tiet olivat sivistyksen rajamerkkejä; tiettömänä ei maailman tuotteliainkaan maa voinut vaurastua; sillä mitä hyötyä oli runsasmaitoisesta lehmästä, jos se potki kiulunsa kumoon?

Illan toisensa perästä Anna sai kuunnella näitä selittelyjä kangaspuiden kapseen lomassa, ja myönnellä niiden yhteydessä esitettyjä hankkeita oikeiksi ja tarpeellisiksi. Niin, Magnuksella oli mukavat olot edessään; Anna saattoi tyytyväisenä lähteä kotiin.

"Kun asiaa ajattelee, niin onkin ehkä kaikki käynyt parhain päin", hän sanoi; "ja jos talossa vaan olisi emäntä --"

Mutta Magnus helskytteli kangaspuita eikä toviin kuulunut sanaakaan.

"Johan ja Gudrun ovat kelpo väkeä tavallaan, mutta ohutta on veri, joka ei ole vettä sakeampaa, ja kun lähden takaisin --"

Kangaspuut kolisivat yhä kovemmin.

"Mutta nuori mies, joka ei ole voinut tyytyä Thoran kaltaiseen tyttöön, ei hevillä löytäne monta mieleistään."

Ja silloin kangaspuut pitivät entistä hullumpaa melua, eikä sinä iltana puhuttu sen enempää.

II.

Annan oleskellessa maatilalla saapui väliin tietoja hääseurueesta; kirjeet toi viikkoposti hallitustalosta ja johtajalta. Ensimmäinen oli Englannista, yhteinen kirje, johon kaikki kolme matkaajaa olivat kyhänneet osansa. Sen aloitti Oskar leikkisällä katsauksella matkan vaiheisiin, siitä asti kun "Laura" läksi laiturista.

"Oitis laivaan päästyämme kuulimme kapteeni Zinsenin luovuttaneen oman kajuuttansa meille, ja siitä hetkestä tähän saakka on jokainen meille osoittanut rajatonta vieraanvaraisuutta, varsinkin isän vanhat yliopistotoverit -- professori Oxfordissa ja pankkiiri täällä Lontoossa. Luonnollisesti tiedämme kaikesta saavamme kiittää kuvernöörin nimen taikavoimaa, ja sen vuoksi harjaannutan itsessäni tavatonta kunnioitusta sitä kohtaan, vaikka epäilen, tokko se milloinkaan näyttää minusta kauniimmalta kuin hääpäivänämme tuon muhkean maksuosoituksen alanurkassa."

"Ha, ha! Hiiri tietää, mistä tie käy takaisin juustonsa luokse", virkahti Anna.

Helga loi säihkyvän kuvauksen Lontoon teattereista, taidenäyttelyistä ja oopperoista.

"Puoliakaan ei oltu minulle kerrottu, niinkuin isossa kirjassa sanotaan, ja ihmettelen entistä enemmän, miksi mikään tyttö parka olisi tuomittu haaskaamaan elämänsä erämaassa, kun voisi asua noin ihanassa neron ja kauneuden maailmassa."

"Hm! Hukkatyötä on veden kaataminen kalliolle", hymähti Anna.

Thoralta oli viimeksi hieman kaihomielinen pikku huomautus. Epäilemättä oli kaikki hyvin ihmeteltävää, mutta kuitenkin yritti koti-ikävä häntä kiusata pikkuisen. Hän ei niin aivan suuresti välittänyt oopperoista ja taidenäyttelyistä, joten Oskarin täytyi kuljetella Helgaa yksinään.

"Mieluimmin istun hotellin ikkunassa ja katselen torilla tungeksivia väkijoukkoja. Oi ääretöntä ihmispaljoutta! Aina menossa ja tulossa, ja tuskin kukaan koskaan haastaa kenellekään? Se ensimältä tuntuu perin kummalliselta. On niin outoa ajatella, että ihmiset kadulla eivät edes tunne toisiaan näöltä ja että jokaisella ohi kulkevalla nuorella naisella on oma perheensä jossakin -- oma miehensä kenties, ja omat lapsensa -- ja että hän on rientämässä heidän luokseen. En tiedä, miksi se saa minut tuntemaan itseni niin yksinäiseksi, ja silloin miltei soisin olevani rakkaassa, suloisessa, kotoisessa vanhassa Islannissa jälleen."

Magnuksen täytyi lukea tämä kirje ääneensä -- sillä Annassa ei ollut kirjoitetun lukijaa -- ja Thoran osaan päästessään hänen äänensä tukahtui ja sortui.

Seuraava kirje tuli Pariisista ja oli kokonaan Helgan käsialaa.

"Oi miten paljon nähtävää! Millaista ylellisyyttä! Millaista remua! Ja mitä viehättävimpiä pukuja! Entäs ooppera -- Chopin, Verdi, Wagner, Grieg! Olemme oopperassa joka ilta -- nimittäin Oskar ja minä olemme, Thora kun ei paljoa piittaa musiikista. Thoran päähuvina on käyskennellä Madeleinen kukkasmarkkinoilla ja katsella lasten leikittelyä ja olla sen näköinen, kuin toivoilisi olevansa yksi noista."

"Niin Thoramme kaltaista", virkkoi Anna.

"Niels on täällä -- Niels Finsen, tiedättehän. Niels on suorittanut opintonsa musiikkiopistossa ja on joissakin tekemisissä Covent Gardenin kanssa; sinne apuvoimia hankkiakseen hän on Pariisiin tullut. Hän näyttää menestyvän merkillisen hyvin, paneepa minut melkein kadehtimaan. Oi kun pääsisi eteenpäin elämässään! Ainiaaksi pelastuisi tuolta harmajalta taivaalta, tuosta hyytävästä ympäristöstä! Mitä antaisinkaan siitä! Mitään ei olisi minun ja menestykseni välissä, jos vain näkisin tilaisuuden, mistä alkaisin. Ja kuka tietää -- ehkä näenkin vielä! Niels selittää, että ääneni on ihmeteltävästi parantunut, ja harjoittelen joka päivä. Mutta jos mieli todellista tilaisuutta tällä alalla saavuttaa, pitäisi oleskella täällä tahi Lontoossa, Dresdenissä, ja se kysyy kustannuksia. Olenhan melkein pennitön, oikeastaan, ja käynyt niin pöyristäväksi kuvatukseksi näköjäni, että ellei joku minulle lähetä --"

Kirje oli johtajalle, ja hän oli lopun leikannut pois.

"Hm! Hm!" äännähteli Anna. "Pyrkiipä pöyhistelemään." Ja sitten he äänettöminä söivät illallisensa, savustettua lampaanlapaa ja ruisleipää, ja Anna soitti rukoukseen.

Hääseurueen kolmas kirje saapui Italiasta, Oskarin yksin kirjoittamana. Postinkuljettajan, joka sen toi, oli lumipyry pysähdyttänyt kahdeksi päiväksi Sammaltunturille suojaan. Majatalotilalla olivat karjansuojukset kokonaan hautautuneet, ja Magnus oli miehineen ahertanut vyötäisiä myöten kinoksissa aamuhämärästä pimeään asti, kaivamassa tietä elukkain ruokkimiseksi ja juottamiseksi.

"Maailma on valkeana siellä Islannissa, mutta täällä Italiassa ruusut puhkeilevat, taivas kuultaa puhtaan sinisenä ja ilma on leuto. Loistavia päiviä olemmekin viettäneet!

"Saavuimme Venetsiasta, hiljaisuuden ja unelmain kaupungista, Firenzeen, päivänpaisteen kaupunkiin, ja Roomaan, kaupunkien äitiin, sekä sieltä vihdoin laulun kaupunkiin Napoliin. Italia näyttää sävellyttävän koko Euroopan! Hurmaava ja rakastettu Italia! Jospa vain joku voisi tehdä Islannille saman! Ryhmyinen, jyhkeä, mahtava vanha Islanti! Mutta maltas -- maltahan vain -- kenties joku sen vielä tekeekin!"

"Hui hai, Oskar, Oskar", huokasi Anna, "huokeampi lukea kaksitoista vuorta kuin kiivetä yksi."

"Matkustelumme on Helgalle suunnattomaksi huviksi. Ulkosalla joka minuutin, päivän pitkän, tehden tuttavuuksia kaikkialla. Thora ei tunnu jaksavan oikein hyvin, lapsi parka, eikä juuri välitä liikuskella. Lähdemme ensi viikolla Rivieralle ja sieltä takaisin Islantiin. Minun on tietysti oltava kotona suurkäräjäin alkuun, mutta Helga sitä nurkuu joka päivä. Kello on nyt kaksi aamulla, ja me olemme vast'ikään palanneet _veglionista_ -- naamiohuveista nimittäin -- sillä tämä (eilispäivä) on laskiaisajan viimeinen. Kukkasia, kulkueita, _confetti_ ja utumaailman pukuja! Helga näytti uhkealta uusimmankuosisessa vaaleansinisessä _chiffon_-puvussaan ja oli eittämättä illan kaunotar! Thora parka ei huolinut lähteä mukaan, vaan jäi hotelliin ja meni aikaisin levolle."

Magnuskin ja hänen äitinsä menivät aikaisin levolle iltana, jona he tuon kirjeen lukivat. Anna veti kellon nuoraa, ja palkolliset nahkalapikkaissaan ja villasukissaan marssivat sisälle. Raamatunlukuna oli kertomus lesken leilistä, ja virtenä:

"Lapsen mielin, nöyrtyen käännyn puoleen Jeesuksen."

Viimeisen kirjeen he saivat kevään ensimmäisenä päivänä, kun oli tullut suojaiset säät, vesi lorisi virtoina alas pitkin vuorten juovaista lumirinnettä ja lampaat alkoivat vuonia. Se saapui Monte Carlosta ja Thoran kirjoittama Annalle itselleen.

"Tämä seutu on ylen kaunista, Anna, mutta en kuitenkaan luule siitä oikein, oikein paljoa pitäväni. Rakennukset ovat kaikki uljaita palatseja, mutta eivät näytä niin kodikkailta ja mukavilta kuin Islannin pikku talot. En uskalla tätä Oskarille sanoa, jott'en hänestä tuntuisi kiittämättömältä, eikähän täällä kylläkään ole sumua eikä usmaa eikä suuria vaahtopäitä aaltoja, sillä meri siintää aina sinisenä; ja tietysti ovat puut ihmeen tuuhealehväisiä ja kukkaset kovin somia! Toisinaan pidetään täällä karnevaaleja, jolloin vaunuittain kukkasia heitellään kaikkialle; mutta seuraavana päivänä on sääli katsella hentoisia ruusuja, joita tallattuina on lakaistu läjiin kaduilla.

"Iltapäivisin raiuttelee soittokunta puutarhassa ja siellä ajellaan vaunuilla ylt'ympäri. Illaksi mennään ravintolaan -- isompaan kuin teollisuuskoulun rakennus -- ja siellä puhaltelee toinen soittokunta päivällistä syötäessä -- kaksi tahi kolme sataa ihmistä yhtä haavaa, ja kaikki naiset avokaulaisessa puvussa. Sen jälkeen pistäydytään seurahuoneelle, missä on hiljaista ja hieman pimeää, ja ihmiset istuvat pyöreiden pöytien ääressä korttia pelaamassa. Jokainen täällä pelaa korttia, sillä kaikki näkyvät aina olevan lomaa viettämässä."

"Niin, mutt'ei pahahenki koskaan", tokaisi Anna.

"On vaan kamalaa kuulla, kuinka paljon joskus hävitään hetkessä. Eilen illalla Oskar osoitti minulle kalpeakasvoista nuorta miestä, joka oli hävinnyt koko maatilansa -- suuremman ja arvokkaamman kuin kotitila siellä. Sanotaan, ettei hän ollut aikonut lainkaan ryhtyä peliin huoneeseen poiketessaan, mutta kuume valtasi hänet, eikä miesparka pystynyt vastustamaan."

"Sepä se, emme näe kuoppia, kun ne lumi kattaa", virkkoi Anna.

"Tulin siitä pahoinvointiseksi enkä kyennyt viipymään kauempaa, mutta Helga tahtoi jäädä, joten Oskar nosti minut vaunuihin ja minä palasin kotiin levolle. Soisin, ettei Helga olisi niin mieltynyt tuollaisiin paikkoihin. Mutta hän on kuitenkin, ja sen vuoksi on Oskar pakotettu menemään hänen mukanaan, vaikk'ei haluaisi, ja toisinaan hän palaa sieltä hyvin alakuloisena. Tänne tultuamme hän on saanut huonosti unta ja käynyt kovin rauhattomaksi. Olen iloissani, kun jätämme tämän paikan.

"Mutta kaikkiaan olemme viettäneet vaiherikkaita aikoja, ja Oskar on ollut minua kohtaan kovin hyvä, ja minä sanomattoman onnellinen. Iloissani olen sentäänkin kotiin palaamisesta, kun saan nähdä kaikki vanhat rakkaat kasvot -- sinun ja täti Margretin ja isän ja kuvernöörin. Kaiketikaan ei Magnus nykyisin puhele minusta -- vai mitä? Miten on Päistärikön laita? Pyydä Magnusta raaputtamaan sen korvia minun puolestani ja suutelemaan sen ryhmyistä kuonoa. Tuiskahdammepa vielä jonakuna päivänä oikein tuulena yli nummen! Mutta varmaankaan en nykyään saa hyppelehtiä paljoa, vai mitä? Onpa omituista, Anna, ettei siellä päin ole pikku lapsosia juuri missään näkyvissä! Toista oli Italiassa, missä niitä näkee joka paikassa, pienet hennot jalat kapaloituina kuin muumion.

"Saavumme kotiin alkukesästä, ja laskeskelen jo päiviä! Terveisemme jokaiselle, ja jos joku erityisesti minua kysyy, niin sano, että jaksan mainiosti ja olen hyvin onnellinen."

Kangaspuut olivat salissa sen iltaa jouten, jolloin Magnus tämän kirjeen luki. Kukaan ei mitään virkkanut, kunnes Anna sytytti kaksi kynttilää ja antoi toisen Magnukselle sanoen.

"Ota, olethan väsynyt, eikä ihme, kun nousitkin työhön ennen päivänkoittoa. Montako karitsaa tänä aamuna?"

"Kaksikolmatta, mutta yksi parhaimpia kuolleena."

"Niin käy aina. Hyvää yötä."

"Hyvää yötä."

Makuukamarinsa ovella Magnus seisahtui kynttilä kädessä: "Äiti!"

"No?"

"Luuletko, että hän on niin peräti onnellinen?"

"Thoramme? Jumala tietää, poikani!" vastasi Anna.

III.

Lumi oli sulanut, kalpea maa loisti vihreänä ja kultaisena kevään jalokivivaipassa, kun matkustajat palasivat Islantiin. Kiertäen vuonon niemekkeen nenitse varhain aamulla, pikku kaupungin savutessa aamiaisaskareissa, kapteeni Zinsen oli heidän kotiintulonsa kunniaksi laukaissut kanuunan, ja jokainen syöksähti ilomielin ulos ovesta, luullen sotalaivan tulleen Kööpenhaminasta; mutta riemu oli vielä remuavampi, kun "Laura" laski ankkurinsa ja sitä vastaan lähteneet pikku veneet palatessaan toivat viestin hääseurueen tulosta.

Puolet miehisiä asukkaita keräysi laiturille toivottamaan matkaajia tervetulleiksi, ja joukossa oli kuvernööri täydessä virkapuvussaan, johtaja juhlakalotti päässään, parhainta merenvahapiippuaan poltellen, ruununvouti, rehtori ja piispa.

Johtajan iso valkea vene oli heti lähetetty noutamaan noita kolmea maihin, ja sen takaisin tullessa oltiin hyvin uteliaita näkemään, miltä nuo pitkän matkansa jälkeen näyttäisivät. Kokassa seisova Oskar nähtiin päivettyneeksi ja hieman vanhentuneeksi, kun oli kasvattanut pienet, vaaleat, suipoiksi kierretyt viikset. Joku huomasi, että hänellä oli uusimmankuosiset liivit ja käsivarrellaan italialainen levätti. Helga seisoi keskellä venettä ja näytti hiukan tanakammalta, ranskalainen hattu päässään. Hän kantoi valokuvauskonetta hihnassa hartioillaan ja katseli laiturilla tungeksivaa väkijoukkoa norsunluisella kaukoputkella. Ja Thora, joka istui perässä sama puku yllään kuin lähtiessäänkin, Magnuksen valkea karhuntalja helmassaan, näytti pikkuisen laihemmalta kuin ennen, mutta kasvoja kirkasti hymyily, joskin sädehtivissä silmissä kiilsi kyyneleitä.

Veneen saapuessa laituriin raikuivat tervehdykset niin innostuneina kuin kurkusta lähti. Ei tahtonut tulla loppua naurusta ja leikinteosta, kätten pudistuksista ja olalle taputuksista. Thoraa suudeltuaan huomasivat kuvernööri Ja johtaja poskensa kosteiksi, mutta Helga oli pirteä kuin päivä ja Oskar sai jokaisen hyvälle tuulelle. Hän paiskasi kättä joka taholle ja huuteli kalastajia ja venemiehiä nimeltään. "Eipä unhota vanhaa ystävää!" virkahti muuan paljasjalkainen ukko hyvillään.

Marssittiin sitten joukolla hallitustaloon, missä Anna kuistin ovella odotteli esiliina ja hilkka yllään. Thora itki ilosta hänet nähdessään ja hänet oli kannettava makuuhuoneeseensa. Ja kun täti Margret saapui voideltuine kiharoineen ja Oskar tahtoi häntä suudella, niin hän leikkisästi poskelle näpäyttäen torjui tungettelijan ja juoksi suoraa päätä yläkertaan sanoen: "Katsonpahan ensin, mitä olet lapselleni tehnyt."

Helgakin meni ylös hattuaan riisumaan, ja sitten kuvernööri ja johtaja riepottivat Oskarin vierashuoneeseen, missä piispa, ruununvouti ja rehtori yhtyivät heihin. Maria toi sisälle kahvia ja suklaata, ja ukot ahtoivat tupakkaa piippuunsa, käyden sitten Oskaria kysymyksillään ahdistamaan. Kuvernööri tiedusteli Englannin politiikkaa, johtaja tullimaksuja, piispa kyseli Vatikaanista ja rehtori Rooman foorumilla tehdyistä kaivauksista.

Oskarilla oli kaikkeen rivakka ja ponteva vastaus, joka kuulosti tietävältä ja tehosi sukkeluudellaan, ja lipuen sitten tosiasiain raskaalta maaperältä laskemaan mäkeä mielikuvituksen liukkailla rinteillä hän hauskutteli kuulijoitaan matkakaskuilla ja naurettavilla tapahtumilla, mitä heille oli tahi ei ollut sattunut.

Kaikki jutut osuivat paikalleen: hänen pistoolinsa laukesi aina, heti kun hän liipasimesta nykäisi -- ukot nauroivat vesi silmissä. "Aika poika!" "Pelaa joka sormellaan." Hänen hilpeytensä vaikutti heihin kuin aurinko pimeäin päiväin perästä, tyvenellä heräävä tuulahdus meren ulapalla, veneen ensi heilahdus ensimmäisellä airon vetäisyllä. Hän oli sama hillitön, syyntakeeton, herttainen tuhlaajapoika kuin ennenkin, ja vasta aikoja jälkeenpäin muistettiin, että hänen iloisuudessaan oli sorahdellut ontto sointu, remussaan väärä pohjasävel.