Part 3

TUHKIMO. (Aarteenkaivajalle). Kuulitko, huuhkain huusi?

ROPA. Niin se huutaa sinulle kuin kuoleman kiljahdus. Minä kostan, hähhää.

(Menee.)

TUHKIMO. Tämähän on kamalaa.

AARTEENKAIVAJA. Lietso, kruunu on kohta valmis!

TUHKIMO. Se huuhkain huutaa kuin Tuonelasta.

AARTEENKAIVAJA. Lietso! Kas noin, nyt sitä hiukan hion ja vasaroin. Selvä kuin päivä, valmis, vie!

TUHKIMO. Käteni vapisevat, vie sinä!

AARTEENKAIVAJA. Minä vien. -- Kuningatar, tässä olisi nyt se teidän oikea, oma kruununne, orja viipyi kauan tiellä, kuningas sen lähetti ja käski sanoa paljon terveisiä.

KUNINGATAR. Samallainen vaan ei sama. Se on ihan kuin minun sydämmeni, joka ei ole sama kuin ennen.

AARTEENKAIVAJA. Polvillani teitä rukoilen, koettakaa sitä!

KUNINGATAR. Se on liian raskas, pääni on muutenkin kipeä.

AARTEENKAIVAJA. Siitä riippuu koko kohtalonne.

KUNINGATAR. Minä en ota. Minun kruununi!

(Huuhkain huutaa toisen kerran.)

AARTEENKAIVAJA. (Palaa Tuhkimon luo). Mahdotonta.

TUHKIMO. Mahdotonta. Nyt en muuta keinoa tiedä kuin että viritän jouseni ja ammun Iso-Hiiden kuoliaaksi.

AARTEENKAIVAJA.

Et viljon veikko sitä tehdä voi, ei häneen pysty nuolet eikä keihäät.

TUHKIMO.

Miksen ma jäänyt metsän pyhään helmaan, Tapion tarhoihin ja pyyntimaille, miss' ympärilläin tanssi miss' opin salon taikasäveleet, ja ihmetaijat, tarut Tapion.

AARTEENKAIVAJA.

Tapion?

TUHKIMO.

Hyvä oli mulle metsä aina, ma metsää rakastin, en kotiani, metsän ma päästin kirouksen alta, metsältä sain ma lahjat kallihimmat.

AARTEENKAIVAJA.

Mies, mitkä lahjat?

TUHKIMO.

Metsolaisten lahjat.

AARTEENKAIVAJA.

En kiittää saata lykkylahjojasi, kun et voi niitä käyttää; mitä sait?

TUHKIMO.

Sain teirin sulan, se on lakissani.

AARTEENKAIVAJA.

Kai tavallinen sulka, teirinsulka.

TUHKIMO.

Iloitse, huuda, nyt on riemun yö, minull' on ihmesulka, taikasulka, tällä kun sivallan, niin koituu kruunu!

AARTEENKAIVAJA.

Sivalla, aika on jo tärkeä!

TUHKIMO.

Sis sas, kuin kellot sois, kappelista kruunu pois!

AARTEENKAIVAJA.

Puhkes kuin tähti talvitaivahalle.

TUHKIMO.

Kas, kuningatar, täss'on vihdoin kruunu.

KUNINGATAR. Tämä on minun kruununi. Oh, silmistäni suomut putosivat. Koska minä heräsin, minä olen kauvan nukkunut? Missä olen?

TUHKIMO. Hiiden vuoressa vankina olette, mutta nyt on helpoituksen hetki lyönyt.

KUNINGATAR. Mistä tulet?

TUHKIMO. Kuninkaan linnasta suloiset sanomat tuon.

KUNINGATAR Elääkö kuningas, armas avioni?

TUHKIMO. Elää.

KUNINGATAR. Ja nuori tyttäreni?

TUHKIMO. Elää ja on entistänsä ehompi.

KUNINGATAR. Ja minä elän, oi, iloa rajatonta!

TUHKIMO. Kuningatar, voitte pelastua ainoastaan siten, että olette suostuvinanne Iso-Hiiden vaimoksi.

KUNINGATAR. Minä pelkään.

TUHKIMO. Kun rautainen ovi takananne kiinni lupsahtaa, niin vapauden portti edessänne aukenee; suostukaa, aika on tärkeä!

KUNINGATAR. Jollei muuta neuvoa löydy, niin minä suostun.

(Huuhkain huutaa.)

AARTEENKAIVAJA. Jo tulee Hiisi. Riennä, aseta kruunu alasimelle, kalkuttakaamme!

TUHKIMO. Vain yksi avain riippuu vuoren ukon vyöllä. Minä hengitän taas.

ISO-HIISI.

Noo, kuinka sujuu työ?

TUHKIMO.

Kuin laulu vaan, pajasta kuulitte kai kalkutuksen.

ISO-HIISI.

Miks' suututit mun tyttäreni äsken?

TUHKIMO.

En syytä tiedä.

AARTEENKAIVAJA.

Pieni erehdys, ei seppä tunne meidän tapojamme, hän sanoi Ropaa taivaan enkeliksi.

ISO-HIISI.

Vai niin, sen arvasin, no kyllä leppyy, iloinen seppä, ootko työsi päässä?

TUHKIMO.

Niin iloinen en ole ollut koskaan, kas tässä työ kuin tarkan kaavan mukaan.

(Iso-Hiisi vie kruunun.)

ISO-HIISI.

Jos nyt on työsi tehty turhaan taas, niin sulle, seppä, koittaa kuumat päivät. Kuninkaan lintuseni, täss'on lelu.

KUNINGATAR.

Mun kruununi, se mulle antakaa!

ISO-HIISI.

Nyt suostutte kai vuodekumppaniksi?

KUNINGATAR.

Voi, häpeätä, oi, no niin... ma suostun.

ISO-HIISI.

Hähhää, jo suostuu, tänne väki kaikki!

(Puhaltaa avaimen päähän, Ropa ja Hiiden väkeä tulee.)

ROPA.

Hyi, häijy seppä!

TUHKIMO.

Sisilisko, hyi!

ROPA.

Nyt olet hyvä taas, ma laitan häät.

ISO-HIISI.

Nyt päästän pienen linnun häkistäni.

(Aukaisee oven.)

KUNINGATAR. (Astuu horjuen).

Ah, päätä huimasee, ma varmaan kaadun.

ISO-HIISI.

Näin kruunun lasken minä kulmillenne, hei, hiidet hyppikää nyt peikon polskaa, nyt puuttuu ilosta vain kuningas, se sairas kuokkavieras, hähhähhää!

TUHKIMO.

Porttia kohden, hiljaa kuningatar! (Hiiden harakka nauraa.) Harakka, senhän ammuin.

ISO-HIISI.

Ammuit, mitä? Petosta haistan.

TUHKIMO.

Lasken pientä pilaa, voi, kirkastus ja kauhu, katsokaa, linnanne palaa, palaa, leimuaa!

(Iso-Hiisi kääntyy, Tuhkimo työntää hänet voimakkaalla ryntäyksellä luolaan ja salpaa oven kiinni. Kuningattaren päästä putoo kruunu ja kierii.)

Nyt huuda Hiis' kuin ylkä häissään huutaa!

ISO-HIISI.

Jyrise julma ilma, irnu, iske, vapise vuori, kaada kattilaasi inehmot, inhat lapset, räisky, läisky, avuksi huudan kaikki hiiden henget!

(Okkonen käy.)

ROPA.

Kavallus! Peikot käykää kimppuhunsa, tulkatte hirviöt ja rienan raiskat, maan alta, ilmasta ja kuilun yöstä, ylitse vuori käyköön, poikki, päälle!

(Peikot käyvät Tuhkimon kimppuun, joka peräytyy portille taluttaen kuningatarta, jousellaan lyö hän ristin merkkiä.)

TUHKIMO. (Aarteenkaivajalle.)

Kumppani, joudu, nyt on horna irti!

(Tuhkimo ja kuningatar ulos portista.)

AARTEENKAIVAJA.

Ma tulen, mutta ensin hiukan kultaa evääksi elämäni retkillä.

(Kokoo syliinsä kultarahoja, portti ponnahtaa kiinni.)

Voi, mua onnetonta, kurja kulta!

(Kaatuu itkien kultakasojen päälle.)

ISO-HIISI.

Tuli ja tuska, lennä noidan nuoli, rymäjä, rysky raskas rautavuori!

(Käy kovempi ukkonen, Ropa sieppaa kruunun ja heittää sen ahjoon, joka leimahtaa pitkään lieskaan.)

Esirippu.

KOLMAS NÄYTÖS.

(Linnan piha, pihalla kaksi viinitynnöriä, linnanväki mellastaa. Linnan rappukomerossa tallimestari ja Markkus pelaavat lautapeliä, pöydällä kaksi hopeaista viinimaljaa. Peremmällä soittavat mustalaiset säkkipilleillä ja puupuhaltimilla.)

MARKKUS. Hai, romaneshel, soittakaa! Enemmän tulta soittoon, tulista viiniä ja hehkuvia naisia! (Heittää rahapussin.) Siirrä tallimestari, sinulla on onni pelissä -- kaikenlaisessa pelissä! Muistatko, kun sinä Hiiden kanssa pelasit pois kuningattaren ja myit sielusi?

TALLIMESTARI. Älä veistele, viini on mennyt päähäsi!

MARKKUS. Sanovat, että musta koira tuli linnaan, naakat tornissa kirkuivat kuin sairaat lapset. Siitä koirasta ei langennut varjoa eikä sen jälkiä nähty lumessa, kun sen seurassa keskellä yötä ratsastit metsään. Seuraavana päivänä katosi kuningatar.

TALLIMESTARI. Sinä näet pikku-ukkoja.

MARKKUS. Sinä pelaat vaarallista peliä, kuningaspeliä.

TALLIMESTARI. Siirrä ja seuraa peliä!

MARKKUS. Rahvas rupattelee, että sinä eräällä kuninkaallisella metsästysretkellä olit hyvin lähellä kuninkaan orpanaa, riikinperijää, kun hän kuiluun putosi. Sanohan minulle kahden kesken, etköhän vain liian kovakouraisesti korjannut hänen jahtireppunsa hihnaa!

TALLIMESTARI. Ei ole minun syyni, että menetit virkasi, kallista kannuja vähemmän!

MARKKUS. Kovinpa täällä on mässäilty, kuningas ja kuninkaantytär ovat jo kolme kuukautta olleet matkoilla. Silmäni ovat niin sameat, että jos karannut tallipoika astuisi nostosillan yli taluttaen kateissa ollutta kuningatarta, niin näkisin yhtä haavaa kaksi kuningatarta, ja jos minun täytyisi livistää niiden kahden välistä, niin lentäisin varmaan korkean kuningattaren korkeaan syliin.

TALLIMESTARI. Näethän sitte kaksi viinileiliäkin, onni sinulla.

MARKKUS. Hyvä olisi sinullekin, jos kuningas näkisi rahan kahtena, kun hänelle tiliä teet niistä kultasäkeistä.

TALLIMESTARI. Sinä käyt kiusalliseksi, lopeta jo!

MARKKUS. Pelin lopetan minä myös, kas noin. Tuossa viimeinen riikintaalarini! En viitsi enään. Hai, romansehel soittakaa!

(Kulkee mustalaisten luo.)

MUSTA-MIRJA. Herra tallimestari!

TALLIMESTARI. Musta-Mirja, sinä täällä?

MUSTA-MIRJA. Niin.

TALLIMESTARI. Olenhan kieltänyt sinua liikkumasta linnassa ja sen ympäristössä.

MUSTA-MIRJA. Niin, niin, musta on miero, ja tie on kiero, ei ole majaa, nälkä ajaa.

TALLIMESTARI. Mikä on asiasi?

MUSTA-MIRJA. Niin muistattehan, monta, monta vuotta sitten.

TALLIMESTARI. Se lapsi, niin...

(Äänettömyys.)

MUSTA-MIRJA. Tehän olitte syynä...

TALLIMESTARI. Eihän se vain elä!

MUSTA-MIRJA. Eikä elä. Hautasin sen Rimmesuon rantaan.

TALLIMESTARI. Ensin kuristit?

MUSTA-MIRJA. Ensin kuristin.

TALLIMESTARI. Minä en kärsi sinua silmieni edessä.

MUSTA-MIRJA. Teidän käskystännehän minä sen tein.

TALLIMESTARI. Etkä ole kenellekään ilmaissut?

MUSTA-MIRJA. Puhumaton olen kuin puu, mykkä kuin hauta.

TALLIMESTARI. Puhutko nyt totta?

MUSTA-MIRJA. Nyt ainakin puhun totta. Sitte minä...

TALLIMESTARI. Sitte...?

MUSTA-MIRJA. Pyytäisin rahaa tai syötävän puolta.

TALLIMESTARI. Sekös se asia olikin.

MUSTA-MIRJA. Heimoni on minut hyljännyt. Ka, ei suuni suhaja, ei sanat huulillani hyppele kuin aikoina entisinä, ei pouvarina pohatu, ka, iloton on ilta, ah, angervoinen, mangu mustalainen!

TALLIMESTARI. Minä olen sinulle jo niin monta kertaa antanut. Sata taalaria sait silloin -- lapsen hautaamiseksi. Mene, muuten opetan!

MUSTA-MIRJA. Ka, nälkä opettaa. Oliskohan maljassa tilkka viiniä. (Kurkistelee maljaan.) Tallimestari kulta, taalari vaan.

TALLIMESTARI. Ei ropoakaan. Korjaa vanhat luusi, muuten kuletan sinun kuoppatorniin!

MUSTA-MIRJA. Kuoppatorniin, älä, älä! (Itsekseen.) Et antanut, kitsas kettu, niin, niin, sinä käyt nyt kuninkaallisilla puujaloilla, mutta huimaavasta korkeudesta sinä syöksyt pohjattomaan kuiluun. Sen minä vannon, varrohan!

(Menee.)

VÄÄRÄSÄÄRI. Tallimestari, kuningas on tulossa!

TALLIMESTARI. Korjaa pois viinimaljat!

(Kuuluu torven ääni.)

KYSSÄSELKÄ. (Juosten). Mestari, mestari!

TALLIMESTARI. Niinhän sinä lennät kuin tuli olisi irti!

KYSSÄSELKÄ. Tuhkimo ja kuningatar...!

TALLIMESTARI. Kuningatar, häh!

KYSSÄSELKÄ. Tulevat jo toista tietä, minä vakoilin tien varrella ja karahutin ratsulla edellä teille ilmoittamaan.

TALLIMESTARI. Tuli ja leimaus, nyt ovat hyvät neuvot tarpeen, tjaa, olenhan pahemmastakin pulasta suoriutunut, vielä on niskani notkea.

(Rientää portille, kumartaa syvään hattu kädessä.)

Suur'armollisin, kuulu kuningas, saan tervetulleeks teidät lausua, ilosta ääneni nyt väräjää.

KUNINGAS ja KUNINKAANTYTÄR.

Ei syytä sulla ole ilohon, on turha matka ollut.

TALLIMESTARI.

Kuningas...

KUNINGAS.

Miks' linnanpiha täynnä kansaa on?

TALLIMESTARI.

Ma kutsuin kansan ilokesteihin, siis ette tiedä...

KUNINGAS.

Mitä?

TALLIMESTARI.

Mikä onni, mä ensimmäisnä saan sen ilmoittaa, niin... kuningatar on jo löydetty.

KUNINGAS.

Luojalle kiitos, iloitsen ja nauran, oi, ilon määrää, taas ma hengitän, elämä uusi virtaa suoniini, missä on kuningatar?

TALLIMESTARI.

Linnaa kohden hän ajaa, tänne aatos eellä lentää, ja tallipoika ajaa rinnallaan lävitse riikin juoden mässäillen, jaellen rahoja kuin ruhtinas, uhkasi ottaa puolen valtakuntaa, prinsessan naiseksensa aikoo ottaa, päähänsä itse tahtoo kruunun panna.

KUNINGAS.

No, ei hän vielä ole kuningas, puistakoon päältään ensin tallin tomut, ma elän vielä.

TALLIMESTARI.

Teiss' on voima, valta.

KUNINGAS.

Jo kuulen kopseen nostosillalta, portille riennän.

TALLIMESTARI.

Kansa, käykää vastaan!

(Kansa siirtyy portin ulkopuolelle, mustalaiset soittavat, kansa hurraa.)

KUNINGATAR. (Kantotuolissa, jälessä Tuhkimo).

Oi riemun rikkautta, kuninkaani!

KUNINGAS.

Syliini syöksy, armas puolisoni, löydetty, rakas, kalliimpi kuin koskaan!

KUNINKAANTYTÄR.

Rakkahin äiti, äiti, minä itken.

(Syleilee kuningatarta.)

KUNINGAS.

Suloinen vavistus käy ruumiissani.

TALLIMESTARI.

Kättänne suokaa minun suudella!

(Kuningatar tarjoo kätensä halveksivasti.)

KUNINGAS. Oi, näitä kaipauksen kolkkoja vuosia, jokainen hetki herätti minussa muistoja, jokainen esine loihti esille sinun kuvasi, kylmä satula, jolla kelveä vartalosi oli levännyt, rypistynyt vuoteesi, jossa viimeiseksi olit maannut. Tyhjää oli ympärilläni, vielä tyhjempää rinnassani.

KUNINGATAR. Kovemmat ne kolme vuotta ovat olleet minulle, musta seinä, auringoton elämä, kauhu herätti minussa kamalia kuvia, niin että minä pelkäsin ajatuksieni pohjatonta paloa. Mutta älkäämme kaivako esille entisyyttä, nyt on silmäni kirkas, sieluni kirkas! Ja sitte olen minä ilossani unohtanut Tuhkimon.

KUNINGAS.

Niin, Tuhkimo.

KUNINGATAR.

Hän minut pelasti, kaikesta saatan yksin häntä kiittää, Hiideltä tempasi hän varman vangin. Tuhkimo, sano millä palkitsen, ei mikään palkka ole liian suuri!

TUHKIMO.

Tein tehtäväni, kiitos kuningatar, ma tahdon jäädä suureen suosioonne, myös armollisen, armaan prinsessan...

KUNINGATAR.

Ma arvaan ajatustes salaisuuden, sydämmes parasta ma katson aina.

KUNINGAS.

En tahdo näyttää kiittämättömältä, mieleni mukaan et oo aina ollut, sen enempää ei siitä; kasva suoraan, nyt olet ylitallimestari, ma määrään kolme koetuksen vuotta, jos näytät, että olet kunnon mies, niin täytän säädökseni muutkin ponnet; kamaripalvelija, virkapuku!

TUHKIMO. (Kumartaen).

Kunnia, kiitos, tät'en ansainnut.

KUNINGAS. (Kuningattarelle.)

Mut sinä, armas, lienet väsyksissä.

(Jatkavat hiljempaa keskustelua.)

KUNINKAANTYTÄR. (Tuhkimolle).

Sinähän olet unelmani urho, pelastit äidin; -- oot kuin kasvanut, (Nauraa hämillään.) jos tietäisit... kuin sua odotin, tornista joka ilta katsoin tielle.

TUHKIMO.

Ah, Ihannelma, mulle rakas oot, sun luokses kaikki ajatukset lensi.

KUNINGAS.

Käykää jo linnaan pitkämatkalaiset, ja levättyä joukoin juhlikaamme!

(Kuningatar ja kuninkaantytär menevät.)

TALLIMESTARI.

Kuningas, sallikaa mun hiukan haastaa!

KUNINGAS.

Mua viivytät.

(Palvelija tuo virkapuvun, Tuhkimo asettaa reppunsa ja jousensa tallinseinälle, menee talliin.)

TALLIMESTARI.

On tehty kavallus, pois aarre-aitasta on salaa viety noin viisi säkillistä kultaa.

KUNINGAS.

Kuinka? Siis Markkus...?

TALLIMESTARI.

Ei, -- on lukko murrettu.

KUNINGAS.

Ja ketä epäilet?

TALLIMESTARI.

En tiedä varmaan, mut varkaus on tehty samaan aikaan, kun tallipoika karkas.

KUNINGAS.

Tuhkimo?

TALLIMESTARI.

Syyn varjoa en päälleen langeta, voi olla joku muu kuin Tuhkimo, hän on nyt toinen mies; mut Musta-Mirja on öisin nähty täällä hiipivän.

KUNINGAS.

Sen nimen muistan, mikä Musta-Mirja?

TALLIMESTARI.

Huovimme ajoi häntä takaa muinoin.

KUNINGAS.

Nyt muistan, ah, se juttu jättäkäämme, jos varkaan keksit, mulle ilmoita!

(Menee.)

TALLIMESTARI. (Kumartaa).

En koskaan katso omaa etuani. -- Hän jätti reppunsa, -- tjaa, annas katson, oiskohan taikakalu reppuun jäänyt?

KUNINGATAR. (Terassilla).

Ah, kuinka suloista on hengittää kotoista ilmaa lemmen säteissä, kultainen taivaan kerä mailleen vierii, tornit ja kukkulat ne kilvan kiiltää, laaksoihin varjot hiljaa vaeltaa, kyyhkyset pesiin palaa väsyneinä.

TALLIMESTARI.

Vain leivän puolisko ja juuston pytky, nyt pisti päähäni, oi, oiva aatos!

(Kaivaa rahapussin taskustaan.)

KUNINGATAR.

Miks herja häärii pojan repun luona?

TALLIMESTARI.

Ma kuulin äänen, ehkä erehdyin, kuninkaan silkkipussin reppuun pistän, niks, naks ja pojan niska poikki on.

(Vetäytyy syrjään.)

KUNINGATAR.

Mua kutsuu kuningas, ma tulen, tulen.

(Poistuu.)

TUHKIMO. (Ylitallimestarin puvussa).

Miks täällä hiipii taas tuo häntyri?

TALLIMESTARI.

Nyt on hän kynsissäni.

(Huomaa Tuhkimon, ottaa hatun päästään ja kumartaa syvään.)

Tuhkimo, niin... herra ylitallimestari, sankari suuri, rohkea ja ylväs, mun nöyrin kumarrukseni.

TUHKIMO.

Jo riittää, kielesi tulvaa hiukan hillitse!

TALLIMESTARI.

Nyt ymmärrän, te ootte vaatimaton, se sopii niinkuin puku koristaa, kättänne suutelen.

TUHKIMO.

Pois viekkaat huulet!

TALLIMESTARI.

Miks ootte mulle vielä vihainen, erehtyy enkelikin taivaissa saatikka minä halpa mato maan?

TUHKIMO.

Niin mato olet, liukas, kiero kyy.

TALLIMESTARI.

Kas ollaan ystäviksi, sopikaamme!

TUHKIMO.

Ei sopua, nyt julkisotaa käyn, syytöksen heitän vasten kasvojasi, tunnusta, kuningattaren sä ryöstit.

TALLIMESTARI.

Minäkö ryöstin? Ei, te näätte unta.

TUHKIMO.

Vankina komerossaan kuningatar kauhulla huusi sinun nimeäsi, naamarimiehistä hän houraili; mihinkä heitit naamarisi, hylky?

TALLIMESTARI.

Naamarin? Tjaa, nyt itse hourailette.

TUHKIMO.

Sinull'on vuorotellen kaksi naamaa, kavala takana ja eessä liukas, ne naamarit ma kerran revin rikki ja paljastan sun koko maailmalle.

TALLIMESTARI.

Järkenne kanssa käytte sokkosilla.

TUHKIMO.

Mies, mene, muuten...!

TALLIMESTARI.

Menen, ylväs ootte, (Menee linnaan, itsekseen:) mut tietäköön sen hiisi, kuinka kauvan.

MUSTA-MIRJA. Sydänkäpyseni, ilosilmäseni.

TUHKIMO. Mirja, Mirja, varo askeleitasi, näitkö, kenen kanssa äsken puhuin.

MUSTA-MIRJA. Kuulin koko puheenne. Varo sitä miestä kuin ruttoa! Ilosilmäseni, et tunne vielä maailmaa, imarra, matele, kiellä oma itsesi, viekkaus viekkautta vastaan, muuten joudut alikynteen. Muistatko, mitä ennustin!?

TUHKIMO. Mirja, ennustuksesi on osaksi toteen käynyt.

MUSTA-MIRJA. Sydänkäpyseni, sivumennen, onko sinulla rahaa, en ole syönyt sitten kuin eilen.

TUHKIMO. (Antaa rahaa). Tässä. Niin, ennustuksessa ei ollut loppua.

MUSTA-MIRJA. Luojalla on lykyn avaimet ja elämän langat. Mutta elämäsi aamun hämärän salaisuuden minä tiedän.

TUHKIMO. Hämärältä on minusta lapsuuteni tuntunut, hämärältä kuin metsä kuutamossa.

MUSTA-MIRJA. Salaisuuden sanon. Niin, muistathan sen haudan kotimökkisi luona.

TUHKIMO. Rimmesuon haudan, lapsesi haudan.

MUSTA-MIRJA. Sinun äitisi...

TUHKIMO. Äitini?

MUSTA-MIRJA. Sinun äitisi oli sinun syntymisesi ensi viikkona sairas, ylen sairas. Yöllä tulin rintalapsi sylissä mökkiin, isäsi istui synkkänä pää käsiin vaipuneena, kavahti pystyyn, kouristi kättäni ja sanoi läähättäen: "myy minulle lapsesi!" -- "Lapseni?" -- sanoin. "Minun sairas vaimoni makasi yöllä lapsensa kuoliaaksi, ah, Jumala, Jumala, myy minulle lapsesi", huusi hän, "vaimoni nukkuu -- mutta jos hän herää ja huomaa lapsensa kuolleeksi, niin hän kuolee surusta, minun nuori vaimoni." Minä myin lapsen, hopealusikasta ja säkistä jauhoja. Seuraavana päivänä hautasimme kuolleen lapsen minun lapsenani suon rantaan.

TUHKIMO. (Tuskallisesti). Sinä Mirja...?

MUSTA-MIRJA. Sinun äitisi ei ole oikea äitisi. Joku tulee, hyvästi sydänkäpyseni, ilosilmäiseni.

(Menee tallin taitse.)

TJHKIMO. Älä mene! Mirja kuule! Olisikohan Mirja...? Minulla on levoton veri kuin mustalaisella... Oh, Mirja, Mirja, sinä olet äitini ja -- isäni? Missä, ehkä täällä linnassa! Oh, näitä ristiriitoja, ne repivät ja raastavat minut rikki.

ÄITI. (Jälessä Annikka ja Tähkimö). Tulkaa lapseni, tässä on kuninkaan linna!

TUHKIMO. (Siirtää hattunsa silmilleen, hän seisoo selin äitiin, hämärämpi näyttämö). Äiti? Mitä? Kasvatusäitini. Tuntuu niin kummalliselta. Ja Annikka, Tähkimö? Nyt en tahtoisi äitiä tavata.

(Kyssäselkä ja Vääräsääri hiipivät portille, kumpikin asettuu eri puolelle, niin että heidän päänsä tuon tuostansa näkyvät.)

ÄITI. Missähän se Tuhkimo on? Varmaankin korkea herra tuo, siltä kun kysyisi.

ANNIKKA. Kuinka tämä linna on kaunis.

ÄITI. Armollinen herra.

ANNIKKA. Se on varmaankin kuningas.

ÄITI. Kuningas, sanoit?

TÄHKIMÖ. Kuningas niin.

ÄITI. (Niijaa). Uskaltaisikohan sitä puhutella. Suuri armollisin riikin ruhtinas, asia olisi sitä lajia, että...

ANNIKKA. Puhu vaan, äiti, suuret herrat ja kuninkaat ne kuulemma kuuntelevat vaan!

ÄITI. Että Tuhkimo, joka kuuluu olevan tallipoikana täällä läänin linnassa, on minun poikani. Minä tulin nyt ilmoittamaan, että se meidän mökkimme Rimmesuon lähettyvillä paloi, kulovalkea sen poltti, minun ainoa lehmäni jäi liekkeihin, voi, kuinka se ammui surkeasti, oikein sydäntä vihlasi.

TÄHKIMÖ. Ja minun sikotarhani paloi elukoineen, ja kaikki rahani sulivat kuumaan tuhkaan.

ANNIKKA. Minun rukkini ja kirkkohameeni paloi.

TUHKIMO. Oh!

ÄITI. Niin, ei meillä ollut muuta neuvoa kuin lähteä mieron tielle. Ja Annikka, tämä tyttäreni tässä sanoi, ettei Tuhkimo hädässä heitä, niin että ehkä linnassakin työtä saisi. Se Tuhkimo, minun poikani, lähti kotoa, sillä oli sellainen äkkipikainen luonnon laatu. Sentähden minä aina ajattelin, että kuinkahan se siellä maailmassa menestyy. Huimapää se oli, mutta perin rehellinen.

ANNIKKA. Ja minä sanoin silloin, koska Tuhkimo on rehellinen, käy hän kyllä elämän koetuksen läpi.

ÄITI. Mutta minä sanoin siihen: ei, Annikka, maailma on paha, maailmassa rehelliset ihmiset vetävät onnen arvonnassa lyhemmän korren ja aina niitä onnen onkijat työkkivät.

(Tuhkimo nyökyttää päällään.)

ANNIKKA. Katsokaas, kuningas nyökyttää päällään!

ÄITI. Kovin minä iloiseksi tulisin, jos Tuhkimon näkisin.

TUHKIMO. Tätä en kauvemmin kestä.

ÄITI. Ja sitte toin minä hänen hiilihevosensa, joita hän lapsena leikkeli, muuta en kiukaalta pelastanut.

TUHKIMO. (Liikutuksissaan). Äiti!

ANNIKKA. Ei se olekkaan kuningas.

TUHKIMO. Äiti, äiti, olettehan sentään äiti minulle?

ÄITI. Siunaa ja varjele, Tuhkimo!

ANNIKKA. Ja kultatakissa, kuinka sinulla on korea puku.

(Tunnustelee takkia, Tuhkimo kättelee kaikkia.)

ÄITI. Ja me kun luulimme sinua itsekseen kuninkaaksi.

TUHKIMO. Vai mökki on palanut, no, vanhan sijalle rakennetaan uusi ja uhkeampi.

ANNIKKA. Äiti, eikö puheeni käynyt toteen, rehellisyydellään on Tuhkimo päässyt vallan riikin herraksi. Tämähän on kuin satua.

ÄITI. Niin, niin, sinulla on rehellinen sydän, poikani.

TALLIMESTARI. (Kuninkaalle). Kuningas, kuten sanoin, matkalla linnaan kohteli Tuhkimo kuningatarta hyvin töykeästi.

KUNINGAS. Se sikseen, sanoit päässeesi varkaan jälille.

TALLIMESTARI. Selvät ovat jäljet. Suvaitkaa! (Vie kuninkaan tallinsillalle.) Mitä luulette, armollinen kuningas, tämän tallinsillan alla löytyvän?

KUNINGAS. Vanhoja romuja.

TALLIMESTARI. Tirkistäkää raosta!

ANNIKKA. Mitä ne tuolla tekevät?

TUHKIMO. Kuningas vaan tarkastaa tallia.

ANNIKKA. Kuningas!

KUNINGAS. En näe mitään.

TALLIMESTARI. Odottakaa! Varas palaa aina rikospaikalleen kuin hukka haaskalleen. Minä seisoin äsken pilarin takana ja näin varkaan tirkistävän raosta kuten minä nyt teen.

KUNINGAS. Ja se varas?

TALLIMESTARI. Odottakaa!

(Potkaisee pois laudan.)

KUNINGAS. Kaksi kultasäkkiä! Tämähän on julkeata, se varas on hengiltä pantava.

TALLIMESTARI. Nyt lausuitte tuomion. Odottakaa! (Tempaa Tuhkimon repun seinältä.) Katsokaa!

KUNINGAS. Minun silkkinen rahapussini. Kuinka...?

TALLIMESTARI. Ja varmemmaksi vakuudeksi vielä...

(Juoksee Tuhkimon kimppuun ja riistää hänen kaulaltaan koristeen.)

TÄHKIMÖ. (Puolustaa). Mies, pois kätesi veljestäni!

TALLIMESTARI. (Näyttää koristetta). Tässä!

KUNINGAS. Tyttäreni kaulakoriste?

TALLIMESTARI. Tässä on varas.

(Tähkimön käsi vaipuu.)

ÄITI. Varas, oi!

KUNINGAS. Kuinka on rahapussini joutunut reppuusi?

TUHKIMO. En tiedä.

KUNINGAS. Ja kaulakoriste?

TUHKIMO. Sitä en voi sanoa.

KUNINGAS. Vangitkaa mies! (Vääräsääri ja Kyssäselkä vangitsevat.) Kuoppatorniin, huomenna tutkittavaksi ja hirteen!

KUNINKAANTYTÄR. (Terassilla). Älkää koskeko häneen, päästäkää Tuhkimo!

TUHKIMO. Ah, prinsessa!

ÄITI. Minun poikani, minun poikani, mitä olet sinä tehnyt!

Esirippu.

NELJÄS NÄYTOS.

(Pyövelin vuori. Oikealla hirsipuu, vasemmalla lava kuninkaallisia katsojia varten. Kansaa, mustalaisia, Musta-Mirja. Vääräsääri ja Kyssäselkä tuovat Tuhkimon sidottuna, hän on vanhoissa vaatteissa, olan kohdalta hiha rikki.)

KUULUTTAJA. Minä kuulutan sen julki: kuningas kuoppatorniin sulki tallipoika Tuhkimon, joka syytetty on: varasti kultasäkkiä viisi ja apuna oli Hiisi, lait riikin näin rikkoi ratki ja mässäten prinssiä matki, nyt laulaa hän viime virttään, pian pyöveli hänet hirttää, esimerkki näytettäköön, tuomio täytettäköön!

VÄÄRÄSÄÄRI.