Part 2

On ihmeellistä kuinka kaikki muuttui, ilmassa kävi niinkuin suhahdus, ja täällä, -- katsos, linna kimmeltää kuin isänisän aikaan, -- ihmeellistä!

TALLIMESTARI.

Tään ilon salaa teille valmistin jo monta vuotta; tämä vanha linna vain oli esirippu, jonka takana työmiehet työtä teki päivin öin, nyt näätte kaiken alkuloistossaan.

KUNINKAANTYTÄR.

Ei, isäni...

TUHKIMO.

Ei sanaa siitä, pyydän.

KUNINGAS.

Sua kiitän, silmäni nyt aukenee, kuin unessa oon käynyt kolme vuotta, nyt muistan hökkelit ja laihat lapset, tee loistaviksi kansan kasvotkin, kirkasta sydämet ja mustat mielet, yöt silloin keveämmin nukkuisin! Jos tämän teet, saat riikin valtasauvan, nyt aarrekammiota hoitaa saat, sa sitä hoidat paremmin kuin Markkus, mies juo, voi hoitaa viinikellaria.

TALLIMESTARI.

Ma koitan parastani, kuningas.

KUNINGAS.

Mut mitä loistosta, se haihtuu pois, mun rakas vaimoni vain pysyy poissa, ma tahdon häntä vielä etsiä. -- Paranna tapojasi, tallipoika, satuloi ratsu, vie se portin eteen, matkalle lähden, tule tyttäreni!

(Menee.)

TALLIMESTARI.

Nyt kuulit.

TUHKIMO.

Kuulin kaukaa hukan huudon, nyt ajatte mun pois.

TALLIMESTARI.

En aja, kuules, veitikka verevä, näin ihan selvään, prinsessa antoi sulle koristeen, toivotan onnea; näin vielä senkin, mitenkä seinää pitkin sivalsit, en loitsuniekaksi sua oisi luullut, myy mulle taitosi!

TUHKIMO.

En sitä myy.

TALLIMESTARI.

Ylhäisen viran saat.

TUHKIMO.

En sittenkään.

TALLIMESTARI.

Voit prinsessankin saada.

TUHKIMO.

Sit'en usko, se mahdollista oisi silloin vasta, kun löydän kuningattaren.

TALLIMESTARI.

Ahaa, siis tahdot löytää kuningattaren.

TUHKIMO. Niin, tahtoisin.

TALLIMESTARI.

Ma neuvon sulle paikan, vallassa vuoren kuningatar on, ilmaise, millä seinät siirtelit!

TUHKIMO.

En ilmaise, ma silmissänne näin kuin viekkaan ketun hännän vilauksen, te väärin neuvoisitte.

TALLIMESTARI.

Usko mua, saat kaksi suurta säkillistä kultaa, ens aluksi, kas tässä.

(Antaa kultakolikon.)

TUHKIMO. (Tarkastelee rahaa.)

Katinkultaa. Kuninkaan kuva? Miksei teidän kuva?

TALLIMESTARI.

Kai luulet, että pyrin kuninkaaksi, ei, ota pois, saat vielä enemmän!

TUHKIMO. (Ivallisesti.)

Te ootte antelijas.

TALLIMESTARI.

Ota vaan!

TUHKIMO.

Mut jos te saatte tunnon vaivoja, ja pahat rienat teitä öisin riivaa, unessa ehkä näätte itsenne kuninkaan kukkaroihin kurkistavan.

TALLIMESTARI.

Ei mull' oo koskaan tunnon vaivoja, siis pistä raha taskuun!

TUHKIMO.

Oikeaanko?

TALLIMESTARI. Niin ettei vasen tiedä oikeasta.

TUHKIMO.

Kun punnitsen ma tätä asiaa ja rahaa kädessäni, mietin tälleen...

TALLIMESTARI.

Saat viisi säkillistä, mieti tarkkaan!

TUHKIMO.

Niin mietin, että tämän kullan kiilto on huonon oppaan soihtu onnen tiellä, siks illalla, kun maata panette...

TALLIMESTARI.

Noin kello yhden taikka kahden aikaan.

TUHKIMO.

Siis kello kahden aikaan voitte löytää sukasta vasemmasta kultarahan.

(Pudottaa rahan tallimestarin niskan ja paidan väliin.)

TALLIMESTARI.

Kirottu poika, tämä sulle maksaa!

TUHKIMO.

Niin, vaikk'ois teillä kultaa torniin saakka, en myisi itseäni sittenkään.

TALLIMESTARI.

Kauppaasi tulet vielä katumaan, kuninkaan korviin vihaa supsutan ja sanon: halpa tallipoika uhkaa kadonneen valtijattaremme löytää, ja kärkkyy, kehno, pientä prinsessaamme. Sun pois hän ajaa niinkuin kulkukoiran; hoi, tänne Kyssäselkä, Vääräsääri, tarkasti vartioikaa Tuhkimoa, jos linnan portista hän livahtaa, niin ripustan ma teidät hirven sarviin!

(Osoittaa tallin otsikkoa, menee linnaan.)

TUHKIMO. Katala! Jääkää! Ei! Hän meni, menköön! Pahaa aavistan. Kuningas on jo silmitön kaikille kuningattaren etsijöille. Hän ajaa minun pois, hän ajaa minun pois. Mikäs tässä muu auttaa, reppu selkään, käteen sauva, edessä loppumaton tie ja takana loistava linna ja siniset Ihannelman silmät.

VÄÄRÄSÄÄRI. Kas, kas, kuinka poika vääntelee käsiään.

KYSSÄSELKÄ. Ja vääristelee suutaan kuin marakatti. (Haukoittelee.) Hohoo, kuinka haukoituttaa.

TUHKIMO. Mutta ennenkuin minut kulkukoirana karkoittavat, lähden itse, pää pystyssä minä lähden. Vereni saattaisi nousta kapinaan ja minä pahoittaisin sairaan kuninkaan mielen. Tallista käyn hakemassa reppuni ja jouseni, sanon hyvästit ratsuilleni.

(Menee talliin.)

KYSSÄSELKÄ. Piikkitynnöriin se poika joutuu.

VÄÄRÄSÄÄRI. (Nojautuen muuriin). Tai terva- ja höyhenpötkyyn. (Haukoittelee.) Kovinpa raukaisee. Tuli taas koko yö juotua Markkus rahavartijan kanssa.

KYSSÄSELKÄ (Nojautuen muuriin). Niin tuli. Silmäni eivät tahdo oikein auki pysyä.

VÄÄRÄSÄÄRI. Markkus on iloinen kannun kallistaja, mutta nyt se menetti virkansa, kuulitko, että kuningas tekee hänestä ylimmäisen juomanlaskijan.

KYSSÄSELKÄ. Niinpä niin, sehän sopii kuin avain reikään tai tulppa leilin suuhun. Hohoo! (Torkahtaa.)

VÄÄRÄSÄÄRI. Markkus taitaa taas olla viinikellarissa. Ethän sin kuule, torkutko sinä?

KYSSÄSELKÄ. Hm.

VÄÄRÄSÄÄRI. (Nuokkuu). Hm. Kovin minä olen väsynyt.

(Torkkuu.)

TUHKIMO. (Tulee tallista). Paeta minun täytyy, sillä enhän voi löytää kuningatarta. Voi, ihanan ajan katoavaisuutta! Minne minä nyt menen? Kotiinko? En. Menen kiertotähtien suuntaan. Tahdon vielä kerran häntä katsella. (Katselee ikkunaan.) Tuolla hän hopeakruunu päässä astelee, ja autuas on hänen hymynsä.

VÄÄRÄSÄÄRI. Puhutko sinä unissasi?

KYSSÄSELKÄ. Siristän vain silmiäni paremmin nähdäkseni. Hm.

VÄÄRÄSÄÄRI. Hm.

TUHKIMO. Jäähyväissoittoni minä tahdon hänelle soittaa. Ei ole minulla ritaritorvea eikä linnanlaulajan kannelta, mutta minä soitan isäni pienellä perintöpillillä.

(Soittaa kerran.)

NYYRIKKI. (Ilmestyy tallinseinän takaa). Mikä sulla hätänä?

TUHKIMO. Sinäkö Nyyrikki, ystäväni?

NYYRIKKI. Sinä käskit mua.

TUHKIMO. Ah, se oli kuin ihanaa unta, kun Tapiolan pyhään hakaan eksyin.

NYYRIKKI. Mitä nyt tahdot minulta?

TUHKIMO. Soitin surussani prinsessalle, minun täytyy tästä ihanasta linnasta lähteä, sillä en voi löytää metsään eksynyttä kuningatarta ja kuningas ajaa minun pois.

NYYRIKKI. Älä suotta sure, Hiiden vuoressa on kuningatar vankina, seurasin jälkiä, kun hänet ryöstivät, tiet rastin, oksat taitoin, tule, etsivän silmä ei polkuamme näe, koko seutu on hämähäkinseitin peitossa!

TUHKIMO. Nyt en pelkää hiisiä, en hirviöitä, minä tulen.

(Menevät linnan portisla.)

MARKKUS (Kömpii kellarista viinileili kädessä). Kopsis, kompastuinko! Mikähän aika nyt on? (Tirkistelee sormiensa läpi aurinkoa.) Aurinko näyttää suurelta leilin pohjalta, taivas tanssii sen kanssa alku-aikojen hääpolskaa, pilvet käyvät tahdissa, ja koko maailma minun ympärilläni aaltoilee kuin punainen viinimeri, jossa minun vanha, ravistunut ruumislaivani laskee ja nousee, (huojuu) nousee ja laskee, ja kaukana pilkoittaa kuoleman musta ranta. Kuoleman malja! Mutta mitäs nuo torakat torkkuvat, tuossa saatte hiukan keisarin viheriää.

(Nostaa leilin Vääräsäären ja Kyssäselän huulille.)

VÄÄRÄSÄÄRI. (Hieroo silmiään). Minä tunnen nenässäni viinin hajun, mitähän se merkitsee?

MARKKUS. Se merkitsee, että nenäsi on suusi yläpuolella, älköön siis nenäsi halveksiko suutasi, jos siihen tilkan tipahutan.

KYSSÄSELKÄ. Sinä Markkus puhut ikäänkuin kuulisin äänesi unissani. Onko sinulla viiniä?

MARKKUS. Sinä taidat juoda unissasikin, nyt on keskiyö, ja kuun sarvet punoittavat.

VÄÄRÄSÄÄRI. Kissa vie, poika on livistänyt.

KYSSÄSELKÄ. Mitäs sanot, auta armias, se on sinun syysi!

VÄÄRÄSÄÄRI. Eipäs kuin sinun syysi, sinä kyhnytit kyhmyäsi muuria vasten ja haukoittelit.

KYSSÄSELKÄ. Lyhyet valheen jäljet, sinä ojentelit sitä pitempää jalkaasi ja torkuit.

MARKKUS. Niin, pitäkää te suukopua, tomppelit, minä katselen ja kulautan.

VÄÄRÄSÄÄRI. (Huutaa talliin, tulee). Tallimestari, tallimestari!

TALLIMESTARI. Mitä on tapahtunut?

KYSSÄSELKÄ. Tuhkimo on pölähtänyt kuin tuhka tuuleen.

TALLIMESTARI. Taulahatut! Kiusa ja kuolema! Raskailla raipoilla minä selkänne kirjailen.

(Kuningas tulee linnanportaille.)

MARKKUS. Nyt tuli itku ja irvistys. Minä pelastan leilini.

(Kulkee takaperin pois.)

KUNINGAS. Mikä meteli?

TALLIMESTARI. Tuhkimo on karannut?

KUNINGAS. Hänen pakonsa olkoon vapaa. Onko ratsuni satuloittu?

Esirippu.

TOINEN NÄYTÖS.

(Hiiden vuoren sisusta. Oikealla etu-alalla vuoren portti, sen takana hämäriä vuoren halkeamia, vasemmalla etualalla pajavehkeet, vasemmalla nurkalla kaukaa näkyy Hiiden omituinen linna. Perällä vuoren seinä, jossa on vankikomero ja ovi, oven vasemmalla puolella ympyrän muotoinen ristikolla varustettu aukko. Hiidet ovat raajarikkoisia ja kääpiöitä, kaikilla on musta tukka ja nokinen naama, leuvoissa pukinparrat, puvut omituisia ja kirjavia sepän pukuja. Hiidet ovat muuten ihmisten näköisiä.)

HIIDEN ORJAT laulavat.

Hahhahhaa, hahhahhaa, kaunis on aurinko, kaunis on maa, polkekaa, painakaa paljetta näin, takokaa, takokaa tulta päin, tahdomme kultaa ahjosta nostaa, ihminen on multaa; Tahdomme kostaa! Kulta se hurmaa ihmisen, suistaa sen surmaan turmellen, yössä me lietsomme vankeina vuoren, kerran me murramme rautaisen kuoren, meidän on aurinko, meidän on maa, takokaa, takokaa, hahhahhaa, hahhahhaa!

ISO-HIISI. (Iso avain riippuu vyöllä).

Ken vuoren porttiin yöllä kolkuttaa, kultaako taasen janoo kurja sielu?

TUHKIMO.

Ihana polku eessäin kisailee, puun juurilla nään kultakolikoita; Nyyrikki neuvoi: "niihin älä koske!" pois viekas kulta!

(Potkaisee kolikot menemään.)

ISO-HIISI.

Vältti kiusauksen, siis esiinloitsin kolme impeä, ne virvatulillansa vietelkööt!

(Vuoren halkeamaan ilmestyy kolme impeä, joista keskimmäinen on prinsessan näköinen.)

TUHKIMO.

Prinsessa! Mitä, oisko mahdollista! ei -- Ihannelma, kylmä on sun katsees, kai harhanäky silmää häikäisee! "Vastaasi astuu kolme kaunotarta", Nyyrikki neuvoi, "niihin älä koske!"

(Lyö jousellansa ristiin rastiin kolme kertaa.)

Pois irvikuvat ihanat! Pois tieltä!

ISO-HIISI.

Maanalainen on hällä mahti varmaan; mies, terve tänne kerran tultuasi, mik' olet, mitä haet uhkamieli?

TUHKIMO.

Oon oman onnen seppä.

ISO-HIISI.

Seppä, sanoit, seppäähän täällä juuri tarvitaan, siis tartu seppä väkivasaraan, niin yhdessä me kultaa kalkutamme!

TUHKIMO.

Mut mitä täällä tehdään sydänyöllä?

ISO-HIISI.

Kruunua taomme me yötä päivää.

TUHKIMO.

Kruunua himoitsee siis itse Hiisi?

ISO-HIISI.

Kruunu on lasten lelu, siitä viisi, kuninkaan lintu mull' on häkissäni, nyt vanhaa kruunuaan se kaipailee ja samannäköistä nyt taomme.

TUHKIMO. (Teeskennellen tietämättömyyttä).

Kuninkaan lintu?

ISO-HIISI.

Tuolla!

TUHKIMO. (Itsekseen).

Kuningatar.

ISO-HIISI.

Se ensin pyristeli siivillänsä, löi päänsä vasten rautalankoja, nyt istuu ikävissään puikollansa ja miettii mykkänä vain menneisyyttään.

TUHKIMO.

Miks'ette päästä sitä lentämään!

ISO-HIISI.

Kas, Iso-Hiidelläkin sydän on, se kipenöi kuin helmikuuma rauta, omaksi ilokseni linnun liitän. Hei, orjat, lietsokaa, on ahjo kylmä, enemmän kultaa, jalokiviä!

(Heittää ahjoon kultaa.)

TUHKIMO.

Kovinpa kultaa tuhkaan tuhlaatte.

ISO-HIISI. Katsos, minä halveksin kultaa. Kerran oli maa tuolla ulkona meidän, sen taivaat ja auringot, kukat, lähteensilmät, musta, siitineloa kuohuva multa, kaikki oli meidän. Mutta ihmiset karkoittivat meidät pois auringosta ja valkeuden ihanuudesta vuoren mustaan, ikuiseen yöhön. Siksi me taomme taukoamatta, vuoren suonia pitkin me kultaa juoksutamme, puroissa se kimmeltää, salajyrkiltä kuiluilta se kuihuttelee. Ja ihmiset katsovat alas multaan ja mujuihin, unohtavat katsoa ylös, unohtavat taivaan suuren silmän, etsivät, kaivavat kultaa, syövät, lyövät toisiansa, menehtyvät, mätänevät. Ja kun ne sukupuuttoonsa sortuvat, puhkaisemme me vankilamme ja meidän on taas maa, taivas ja sen kuvaa kantava meri, elämä ja valkeus. Hähhähhää. Me lietsomme kateutta ja kiukkua, lähetämme kipuja ja kuoleman kauhua. Kavahtakaa rasvakupuiset teitänne! Hei, ontuvat orjat, painakaa paljetta että vuori vapisee!

(Siirtyy ristikon luo.)

Ihana linnanjoutsen, kaarikaula!

KUNINGATAR.

Mun kruununi, mun kruununi!

ISO-HIISI.

Se tehdään, ei muuta vastausta teiltä saa, "mun kruununi!" te varhain valitatte, en tänne kruunuanne tuottaa voi, se linnan kappelissa kätköss'on piirissä ristin, jota täytyy kiertää.

AARTEENKAIVAJA. (Tuhkimolle).

Kuulehan, kerran autoit mua suosta Tapion tanhuvilla, muistatko?

TUHKIMO.

Sinäkö täällä, Aarteenkaivaja?

AARTEENKAIVAJA.

Niin, kovaonni tuli osakseni, ma vuorenporttiin yöllä koputin, kun kiiltokasoja ma kopeloin, pois sammakkoina hyppi kultarahat; nyt olen onnettomin Hiiden orja. Oi, ole viisas sekä varova, kavahda Ropaa, Hiiden tytärtä, hän joka nurkan takaa hähättää, nyt Hiisi hänet varmaan sulle naittaa, miks tänne tullitkaan?

TUHKIMO.

Mun aikoo naittaa? Ei, ennen jauhan Rovan ruumeniksi.

AARTEENKAIVAJA.

Ei, ole niinkuin kaikkeen suostuisit, lie sulla voima suurempi kuin mulla, voit vielä paeta!

TUHKIMO.

En pakene, ma vuoren vangin tahdon pelastaa.

AARTEENKAIVAJA.

Se varmaan nousee yli voimiesi, rautaista ovea ei kukaan murra, ei Hiisi jätä koskaan avaintansa ja vaikka avaimen hän antaisikin, niin turhaan päin ja vasten saisit vääntää.

(Tuhkimo ja Aarteenkaivaja takovat.)

ISO-HIIlSl. (Kuningattarelle).

Te ette koskaan täältä päästä voi, ma huvinaisekseni teidät tahdon, suurempi mull'on voima, valtakunta kuin kellään kuninkaalla maailmassa; ihana vapaus tai musta luola, valitkaa ihana!

KUNINGATAR.

Mun kruununi!

ISO-HIISI.

Enemmän tulta ahjoon, nokinaamat, eikö jo kruunu ala valmistua?

AARTEENKAIVAJA.

Puuttuu vain otsarengas, kolme naulaa.

ISO-HIISI.

Hio se Hiiden tulta kirkkaammaksi; nipistä koru tiukkaan pihtiisi, jos kruunu putoo sinun käsistäsi, niin korvas kekäleellä kärvennän.

AARTEENKAIVAJA.

Se tuossa tuokiossa valmis on!

ISO-HIISI.

Kas niin, ma siihen kiinnitän kalleista kallehimman timantin, sen arvo kolmen valtariikin on, kuin auringosta siitä säde sinkoo.

TUHKIMO.

Se loistaa niinkuin itse aurinko.

ISO-HIISI.

Hähhää, sen sinä sanoit oikein, poika.

AARTEENKAIVAJA.

Kas noin, ei siin'oo pihdin piirtoa, vasaran jälkiä ei missään näy, se puhdas on kuin puhtain uusi lumi ja kirkas niinkuin itse Hiiden silmä.

ISO-HIISI.

Tuo tänne orja, minä vien sen itse, suloinen kuningatar, täss'on kruunu!

TUHKIMO.

Kovin on kuningatar kalpea.

AARTEENKAIVAJA.

Ei hällä ole ilonpäiviä, hän ensin huusi, itki hajahapsin, ei syönyt, juonut, vihdoin uupui, -- teräsi, kulki ristiraudan luo, siin' irvisteli vuoren riettaat peikot, pois kauhuissaan hän käänsi kasvonsa; niin kolme päivää, yötä raukka riehui, väsähtyi viimein, silmä sumeni, suu mykistyi ja sydän yksin löi, nyt hiuksiaan hän yhä palmikoi, taas purkaa, punoo, heittää hajalle kuin punois muiston lankoja hän.

ISO-HIISI.

Ei ääntä, ei hiiskausta, päätään ravistaa, kas, täss'on kruununne.

KUNINGATAR.

Mun kruununi, ei tämä ole minun kruununi.

AARTEENKAIVAJA.

Hän houreistansa ehkä selvenee.

ISO-HIISI.

Tulinen, kipenöivä kirous, nyt kruunun paiskaan minä palasiksi!

TUHKIMO.

Hän pelkää teitä, tuokaa kruunu mulle, ma vien sen, käykää syrjään!

ISO-HIISI. (Siirtyy ahjon ääreen).

Koeta, houkko!

TUHKIMO. Kuningatar, kuningatar, kuuletteko?

KUNINGATAR. Älä minua kiusaa, irvistävä peikko!

TUHKIMO. Minä en ole peikko.

KUNINGATAR. Mikä sinä sitte olet, jollet peikko?

TUHKIMO. Olen kuninkaan tallipoika. Minä tulen linnoilta.

KUNINGATAR. Minä en tunne sinua, sinä ilkamoit.

TUHKIMO. En ilkamoi, tallimestari ilkamoi, muistatteko tallimestaria?

KUNINGATAR. Tallimestari!? Uu, oletko sinä tallimestarin äpärä, tallimestari on paha, hänellä on musta naamari?

TUHKIMO. Hänen muistonsa on hämärä.

KUNINGATAR. Sitte, sinä kuitenkin olet peikko. Minä en pistäkkään päätäni ansaan, minä en ole puhunut pahaa tallimestarista, te löisitte minua.

TUHKIMO. Ei teitä kukaan lyö, minä varjelen. Kuningatar, tässä on kruununne!

KUNINGATAR. (Ravistaa päätään). Minun kruununi, minun kruununi!

ISO-HIISI. Hän ravistaa päätään.

KUNINGATAR. Kuka se tuo on? Uh, kuinka se on ruma!

TUHKIMO. Iso-Hiisi. Te olette joutunut Iso-Hiiden valtaan, mutta minä olen tullut teitä pelastamaan.

KUNINGATAR. Sinä et puhu totta, minua ei kukaan pelasta, sinä koetat punoa ajatuksiani solmuun, en sano, sinä pistäisit minua tulipää piikillä.

TUHKIMO. Kuningatar, teitä on kovin kiusattu, surulla minä sen näen, koettakaa toipua, koettakaa muistaa, tehän olette suuren valtakunnan kuningatar.

KUNINGATAR. Sellaista unta minä joskus olen nähnyt. Mutta kruununi minä muistan. Kun minä sen ensi kerran päähäni laskin, soivat kappelin kultaiset urut, ihana kuoro lauloi heleitä hymnejä, päivä paistoi akkunasta suoraan minun kruunuuni ja tuntui kuin aurinko olisi laskeutunut sydämmeeni ja minä itkin ilosta. Mutta sitten muistan vain hämärästi. Ei, unta on kaikki! Minähän olen vaan palmikon punoja, katsos, kuinka minulla on pitkä palmikko!

TUHKIMO. Pitkä se on, hyvin pitkä. Voi, surkeutta, miten minä silmänne aukaisisin!

ISO-HIISI. Hähhähhää, sinä oman onnesi seppä, mitä hän sanoi?

TUHKIMO. Tämä ei ole minun kruununi, sanoi, mutta jos voit tehdä samanlaisen kuin minulla linnassa oli, niin minä suostun Ison-Hiiden kanssa häihin, sanoi.

ISO-HIISI. Hähhää, niinkö sanoi kiiltävä kuninkaan lintu?

TUHKIMO. Niin sanoi.

ISO-HIISI. Olisipa nyt kaava, johon katsoen se kruunu pitäisi tehtämän.

TUHKIMO. Kuulkaas, minä kävin usein linnan kappelissa, kirjolasikaapissa minä näin sen kruunun.

ISO-HIISI. Hiisi vieköön, sanonpa sen itse, ettäkö sinä sen todellakin näit?

TUHKIMO. Omilla silmilläni näin ja muistan sen muodon tarkalleen.

ISO-HIISI. No, mitäs muuta, sinä teet sen, kuoleman haastolla sen käsken. Jollet kruunua valmiiksi saa ennenkuin huuhkain vuoren rotkossa kolmannen kerran huutaa, niin panen sinun pahimman palkeeni polkijaksi, se palje, näetsä, lyö sinua, joka kerta kun polkemasta lakkaat. Mutta jos sinä kruunun valmistat, niin tyttäreni, hyvä ruskea Ropa on omasi, Ja sttte me vielä tänä yönä vietämme hurjia, kiimaisia kaksoishäitä.

TUHKIMO. Ropa?

ISO-HIISI. Niin, Ropa on mielestäsi ehkä ruma ensi näkemältä. Hähhää, teillä ihmisillä on silmät nurin päässä, sanoo usein Ropa, Ropa onkin viisas ja kaunis, hänen vertaistansa ei ole koko vuoren valtakunnassa.

TUHKIMO. Kiitos kunniasta!

ISO-HIISI. Tässä on kultaa, keltakiviä, vihreitä ja punaisia kiviä ja hohtokiviä niin paljon kuin vaan tarvitset.

TUHKIMO. Kyllä tässä on tarpeeksi. (Itsekseen.) Ajatukseni käyvät ristiin. (Ääneen.) Mutta minä tahtoisin olla kahden tämän aarteenkaivajan kanssa.

ISO-HIISI. Niin, menkää sysisilmäiset sikiöni, yöllä saatte ehkä ikenet irvissä tanssia leiskuvan, vihreän tulen ympärillä.

HIIDEN ORJAT. Ikenet irvissä, hähhähhää!

(Menevät.)

ISO-HIISI. Minä menen nyt, muista, kolmasti kun huuhkain huutaa... Älä yritäkkään paeta, et pääse täältä kuuna kulloinkana. Ja kuninkaan lintu, hähhää, pysyy häkissäni, katsos tämä (näyttää avaintaan) hänet pintehestä päästää.

TUHKIMO. Kummallinen avain, siinä on riimuja ja kukon kynsiä ja sen pää on kuin häntäänsä pureva vesikäärme.

ISO-HIISI. Niin näes, tällä avaimella ei voi lukkoa avata kukaan muu kuin itse Iso-Hiisi, ovi lupsahtaa itsestänsä kiinni, eikä tällä avaimella sisäpuolelta ulos pääse, ei pahinkaan hiisi pääse. Tietysti minä pääsen, minulla on vielä kolme avainta kolmen vaskisen seinän sisällä. Hähhähhää, nyt et tullut siitä hullua hurskaammaksi.

TUHKIMO. (Itsekseen). Kyllä muistan salaiset sanasi.

ISO-HIISI. Minä tulen hetken päästä työtäsi katsomaan.

(Menee.)

TUHKIMO. Voi riivattu! Mitäs tästä lopulta tulee?

AARTEENKAIVAJA. (Ottaa kruunun). Älä siinä toimetonna seiso, vaan tule takomaan!

TUHKIMO. Olisinpa nuorempana ollut edes sepän opissa.

AARTEENKAIVAJA. Minä olen täällä sitä tointa hiukan oppinut, sano muististasi, millainen se kruunu oli!

TUHKIMO. Niin, kappelin kruunu oli hiukan pienempi ja otsarenkaassa oli seitsemän kiveä vuoroin viheriäisiä ja keltaisia, etupuolella loisti iso timantti, kruuunun lehdestä nousi kultainen risti, sen ympärillä kolme tähteä. (Vaipuu ajatuksiinsa.) "Kolme tähteä", aina ne kummittelevat aivoissani. Siitä pouvasi Musta-Mirjakin.

AARTEENKAIVAJA. Hiiteen pouvaamiset! Lietso! Ristin minä pian valmistan.

KUNINGATAR. Oi, jumalainen armias, muroita minulta tämä kivinen, sydämmetön seinä!

TUHKIMO. Kuules kuinka vaikertaa!

KUNINGATAR. Päästä päivääsi näkemään, ilmaasi ihailemaan!

AARTEENKAIVAJA. Minusta tuntuu kuin hän saisi tajunsa ja tuntonsa.

KUNINGATAR. Tai lennätä tulinen vaaru, puhkaise pohjaton vuori, iske nuolesi verta vuotavaan sydämmeeni, jossa kuolema jo käy! Minä kuihdun ja kuolen.

TUHKIMO. Tämä jo tuskaksi käy, minä tukehdun, täällä ei ole tarpeeksi ilmaa.

AARTEENKAIVAJA. Lietso, ei ole aikaa rupatukseen, risti on jo valmis!

TUHKIMO. Kruunussa oli vielä puoliympyrän muotoisia kaiverruksia pitkin otsarengasta.

AARTEENKAIVAJA. Kaikki käy kuin naulaan. Jos kuningatar tämän omaksensa tuntee, niin luulen, että hänessä tapahtuu suuri, sisällinen muutos.

TUHKIMO. Luoja sen suokoon!

(Ropa tarttuu toiseen palkeeseen.)

AARTEENKAIVAJA. Mutta kuinka sinä lietsot, ihanhan kekäleet ahjosta lentävät!

ROPA. Hähhähhää!

AARTEENKAIVAJA. Ropa! Mitä sinä täällä!

ROPA. Tulin sitä uutta seppää katsomaan. (Käy Tuhkimon kainaloon.) Tule likolammille kapaloimaan!

TUHKIMO. Hyi, kuinka olet tahmea, naljasilmä, ihan kuin mudassa kuteva kiiski. Kapaloimaan?

ROPA. Kapaloimaan niin, teidän kielellänne sanotaan kuhertamaan. Sinä sanot vain sulia sanoja. Inehmoilla on silmät nurin päässä.

TUHKIMO. Syöjättären sikiö!

ROPA. Ylen sinä minua mairittelet. Katsos, Syöjättären suku tässä vanhassa vuoressa on vanhaa, jaloa sukua.

TUHKIMO. Olkoon vaikka rikkikoiran sukua.

ROPA. Minulla on kuningaskäärmeen nahasta tehty hame, voi, jospa näkisit sen hameen, liepeissä roikkuu sudenkorennon päitä ja sisiliskon silmiä, ja vyö on tehty sirisevän heinäkirpun luista, ja sitte on minulla ruosteesta ja homeesta kudottu vaippa, hallatar sen kutoi syysyönä, kun punainen pyrstötähti lensi läpi mustan taivaan.

TUHKIMO. Hiiden narttu, mene siitä, minun täytyy takoa kruunua!

ROPA. Tao se pian, sittenhän olet omani! Häävuoteella yöllä minä sitten käännän silmäsi. Mikä maailmassa on rumaa, sen me täällä kauniina pidämme. Esimerkiksi, sinä salassa sentään rakastit äitiäsi, Annikka siskoasi ja Tähkimö veljeäsi, se oli pahasti tehty, sinun olisi pitänyt salaa yöllä pistää heiltä silmät puhki ja sinun äitisi...

TUHKIMO. Älä mainitse saastaisella suullasi vanhan äitini nimeä! Sekoitathan pyhimmät ajatukseni.

ROPA. Silloin kuin sinä sanoit, että äidilläsi on linnun naama, silloin olit sinä kelpo poika.

TUHKIMO. Mistä sinä kaikki tiedätkin? Häpeän väri poskelleni nousee, kun sitä muistelen. Kiusa ja kuolema, mitä se sinua liikuttaa!

AARTEENKAIVAJA. (Kuiskaa). Älä kiihdy! Sano kauniita sanoja, niin Rovan silmät käyvät nurin!

ROPA. Pistikö, hähhää, pisti että kirveli. Mikset ampunut jousellasi keskelle veljesi maksaa, maksan olisit polttanut hiljaisella tulella suupalaksi Rimmesuon nälkäisille kurjille.

TUHKIMO. Mitä sinä veljestäni? Sinun maksasi minä paistan omissa kyyneleissäsi.

AARTEENKAIVAJA. Puhu hänelle kauniisti, siitä ruoja suuttuu!

TUHKIMO. Niin, sinulla on silmät kuin taivaalla tähdet.

ROPA. Hyi sinua!

TUHKIMO. Ropa, sinulla on ihan enkelin sydän.

ROPA. Enkelin? (Purskahtaa itkuun.) Sinä pilkkaat minua. Enkelithän ovat rumimpia olentoja mitä maan ja taivaan välillä löytyy. Siipi-ihmisiä, lintuihmisiä!

TUHKIMO. Niinkö luulet? Ja sinä olet viatoin kuin eilen syntynyt lapsi.

ROPA. Tuhannen sauhuavaa tulikivijärveä! Minä revin silmät päästäsi. Minä menen isälleni kantelemaan.

(Huuhkain huutaa kerran.)