Part 9

Vihdoin sulttaanin suosikit, jotka Ahmed-prinssin muhkeasta esiintymisestä päättelivät hänen olevan perin mahtava koettivat herättää isässä kateutta ja epäluuloa poikaansa kohtaan. He selittivät, että tavallinen varovaisuus vaati ottamaan selkoa mihin prinssi oli sijoittunut ja kuinka hänellä oli varaa elää niin upeasti, koska hänen tarpeisiinsa ei ollut määrätty mitään rahoja. Hän saapui hoviin vain ikään kuin solvatakseen sulttaania ja ehkä tavoitteli kansan suosiota syöstäkseen isänsä valtaistuimelta. Sanojensa tueksi he esittivät monta viekasta väitettä lisäten: -- Niin voimakas naapuri on vaarallinen. Sillä varmaankin hän asuu lähellä, koska eivät hevoset enempää kuin miehetkään näytä matkasta rasittuneilta.

Kun suosikit olivat lopettaneet vihjailunsa, sulttaani sanoi: -- En usko, että poikani Ahmed on niin häijy kuin tahdotte uskotella minulle. Olen teille kuitenkin kiitollinen neuvostanne ja uskon sen johtuvan hyvästä tarkoituksesta ja alamaisesta uskollisuudesta minua kohtaan.

Intian sulttaani puhui näin, jotta hänen suosikkinsa eivät huomaisi minkä vaikutuksen heidän vihjauksensa häneen tekivät. Ne hälyttivät hänet kuitenkin niin pahasti, että hän päätti käskeä pitää silmällä prinssi Ahmedia. Sitä varten hän kutsutti noitavaimon, joka tuotiin salaovesta hänen yksityiskammioonsa.

-- Poikani Ahmed, sulttaani sanoi, -- käy joka kuukausi hovissani, mutta en voi saada tietoa hänen oleskelupaikastaan enkä halua pakottaa häntä ilmoittamaan salaisuuttaan. Hän on parhaillaan luonani ja lähtee tavallisesti sanomatta hyvästiä minulle tai kellekään hovissani. Sinun on pidettävä häntä silmällä keksiäksesi mihin hän menee ja ilmoitettava minulle.

Velho lähti sulttaanin luota. Hän tiesi paikan mistä Ahmed-prinssi oli löytänyt nuolensa, meni heti sinne ja lymysi kallioiden lomaan.

Prinssi Ahmed lähti seuraavana aamuna päivänkoitteessa palatsista kuten tavallista, sanomatta hyvästiä sulttaanille tai kellekään hovilaisista. Velho vaani häntä, kunnes hän äkkiä hävisi kallioihin. Niiden jyrkkyys oli ylipääsemättömänä esteenä sekä ratsumiehille että jalkaisin kulkijoille, ja siitä velho päätteli, että prinssi meni joko johonkin luolaan tai maanalaiseen holviin, henkien ja keijukaisten asuinpaikkaan. Kun hän arveli prinssin saattueineen ehtineen kyllin etäälle, asuivatpa sitten missä lymypaikassa tahansa, hän tuli esille piilostaan ja tutki onkaloa johon oli nähnyt heidän häviävän, mutta ei voinut löytää mitään jälkeä. Havaittuaan että enempi etsiskely oli turhaa velho palasi sulttaanin luo.

-- Vaikka yritykseni tällä kertaa raukesi tyhjiin, hän sanoi, -- toivon onnistuvani ennen pitkää.

Sulttaani oli mielissään ja virkkoi: -- Tee niin kuin hyväksi näet.

Rohkaistakseen velhoa itsevaltias lahjoitti hänelle kallisarvoisen timantin sanoen, että se oli vain käsiraha runsaasta palkkiosta, jonka hän saisi sitten, kun oli toimittanut tärkeän tehtävän.

Paria päivää ennen prinssin seuraavaa vierailua velho meni kallion juurelle, mihin oli nähnyt prinssin seuralaisineen häviävän, ja odotti siellä pannakseen suunnitelmansa täytäntöön.

Kun prinssi Ahmed saapui, hän näki eukon virumassa maassa voihkien ja valittaen, että oli aivan avuttomana. Prinssin kävi häntä sääliksi, hän käänsi ratsunsa ja sanoi: -- Hyvä vaimo, apu ei ole niin kaukana kuin luulet. Hoivaan sinua ja toimitan sinut paikkaan, jossa sinusta pidetään kaikkea mahdollista huolta ja jossa kyllä nopeasti toivut. Nouse, ja ottakoon joku seuralaisistani sinut taakseen satulaan.

Nämä sanat kuullessaan velho, joka oli tekeytynyt sairaaksi vain ottaakseen selkoa prinssin asuinpaikasta, oli ponnistelevinaan noustakseen, mikä hänelle taudin ankaruuden vuoksi muka kuitenkin oli mahdotonta. Kaksi prinssin saattajista astui ratsuiltaan, auttoi hänet seisaalle ja nosti hänet erään toverinsa hevosen selkään ratsastajan taakse. Prinssi kääntyi takaisin rautaportille ja ulkopihaan tultuaan lähetti kutsumaan Peri-Banua. Keijukainen saapui kiireesti, ja prinssi sanoi hänelle: -- Prinsessani, toivon että säälisit ja hoivaisit tätä vaimorukkaa. Tapasin hänet tuollaisessa tilassa ja lupasin hänelle tarpeellista apua. Suosittelen häntä huollettavaksesi ja olen varma ettet hylkää häntä.

Keijukainen silmäili tarkasti sairaaksi tekeytynyttä akkaa prinssin jutellessa ja käski kahden seuranaisensa ottaa hänet miehiltä, jotka häntä tukivat, viedä erääseen palatsin suojaan ja pitää hänestä yhtä hyvää huolta kuin pitäisivät omasta emännästään.

Sillä välin kun molemmat naiset panivat täytäntöön keijukaisen käskyjä, tämä astui Ahmed-prinssin luo ja kuiskasi hänen korvaansa: -- Prinssini, tuo nainen ei ole sairas, hän vain teeskentelee. Ellen suuresti erehdy, hänet on lähetetty tänne varta vasten tuottamaan sinulle suurta ikävyyttä. Mutta älä ole huolissasi. Pelastan sinut kaikista ansoista, joita sinulle viritetään. Jatka vain matkaasi.

Keijukaisen sanat eivät säikäyttäneet prinssi Ahmedia. -- Rakas puolisoni, hän lausui, -- koska en muista milloinkaan tehneeni tai edes aikoneeni tehdä pahaa kenellekään, en voi uskoa että kukaan tahtoisi vahingoittaa minua. Mutta jos niinkin olisi, en silti lakkaa tekemästä hyvää, milloin vain saan siihen tilaisuuden. Näin sanoen hän jätti hyvästi keijukaiselle ja lähti jälleen matkalle isänsä pääkaupunkiin, jonne pian saapuikin. Sulttaani otti hänet entiseen tapaan vastaan ja koetti parhaansa mukaan salata levottomuutta jonka hänen suosikkinsa vihjaukset olivat hänessä herättäneet.

Sillä välin ne kaksi naista, joille Peri-Banu oli antanut määräyksensä, toimittivat velhon upeaan, kalliisti sisustettuun huoneeseen. Kun he olivat hoivanneet hänet vuoteeseen, toinen naisista meni ulos ja palasi pian nesteellä täytetty posliinikuppi kädessään tarjoten juomaa velholle toisen auttaessa häntä istualleen. -- Juo tämä, hoitajatar sanoi, -- se on leijonalähteen vettä ja varmasti tepsivä lääke kuumeita vastaan. Havaitset sen vaikutuksen ennen kuin tunti on kulunut.

Hoitajat jättivät hänet ja palasivat tunnin kuluttua, jolloin näkivät velhon sohvalla istumassa. Heti kun huoneen ovi avautui, noita huudahti: -- Mikä ihmeellinen juoma! Se on parantanut minut, ja olen kärsimättömästi odottanut teitä pyytääkseni, että veisitte minut laupiaan emäntänne luo kiittääkseni häntä, koska tahtoisin aikaa hukkaamatta jatkaa matkaani.

Naiset saattoivat hänet useiden suojien kautta, kaikki komeampia kuin se missä hän oli maannut, isoon saliin, palatsin kalleimmin ja upeimmin sisustettuun huoneeseen.

Peri-Banu istui salissa täysipainoisesta kullasta valmistetulla, timantein, rubiinein ja tavattoman isoin helmin koristellulla valtaistuimellaan, ja hänen kummallakin puolellaan oli suuri joukko kauniita keijukaisia, kaikki rikkaasti puettuja. Tällaisen loiston nähdessään velho ei ainoastaan huikaistunut, vaan hämmästyi niin kovin, että hän langettuaan valtaistuimen eteen ei saanut sanaa suustaan kiittääkseen haltiatarta, kuten oli aikonut. Mutta Peri-Banu säästi häneltä vaivan sanoen: -- Hyvä vaimo, olen iloinen että kykenet jatkamaan matkaasi. En tahdo viivyttää sinua. Mutta jos haluat nähdä palatsini, seuraa naisiani, he näyttävät sen sinulle.

Vanha velho, joka ei voinut eikä rohjennut lausua sanaakaan, lankesi vielä kerran maahan koskettaen otsallaan valtaistuimen portaalle levitettyä mattoa ja jätti hyvästi. Keijukaiset kuljettivat hänet samojen suojien läpi, jotka heidän emäntänsä oli näyttänyt Ahmed-prinssille tämän ensi kertaa saapuessa. Sen jälkeen he veivät hänet rautaportille, jonka läpi hän oli tullut sisälle, päästivät hänet ulos ja toivottivat onnellista matkaa.

Kun velho oli kulkenut lyhyen taipaleen, hän kääntyi tarkkaamaan ovea, jotta voisi tuntea sen, mutta turhaan. Se oli näet näkymätön hänelle ja kaikille muille naispuolisille. Sitä seikkaa lukuunottamatta hän oli hyvin tyytyväinen menestykseensä ja riensi viemään tietoja sulttaanille.

Pääkaupunkiin tultuaan hän hiipi kiertoteitse palatsin salaovelle, ja hänet päästettiin heti sulttaanin puheille. Hän kertoi hallitsijalle kuinka oli onnistunut hiipimään keijukaiskuningattaren palatsiin, ja kuvaili kaikki siellä näkemänsä ihmeet. Lopetettuaan kertomuksensa hän lisäsi: -- Vapisen ajatellessani onnettomuuksia, jotka voivat kohdata sulttaania, sillä kukapa takaa, ettei keijukainen yllytä prinssiä luonnottomaan yritykseen syöstä teidän majesteettinne valtaistuimelta ja anastaa Intian kruunu? Teidän majesteettinne tulisi mitä vakavimmin miettiä sitä.

Intian sulttaani oli ollut neuvottelussa suosikkiensa kanssa, kun hänelle ilmoitettiin velhon tulosta. Hän käski naisen seurata mukanaan heidän luokseen. Hän ilmoitti heille, mitä vaarallisia asioita oli kuullut. Eräs suosikeista sanoi: -- Sellaista ehkäistäksenne teidän tulisi nyt, kun prinssi on vallassanne, käskeä vangita hänet. En kehota ottamaan häntä hengiltä, vaan vartioimaan häntä visusti.

Tätä neuvoa kaikki muut suosikit yksimielisesti kannattivat.

Velho pyysi sulttaanilta lupaa puhuakseen, ja kun se oli hänelle myönnetty, hän lausui. -- Jos teidän majesteettinne vangituttaa prinssin, pitäisi teidän pidättää hänen seuralaisensakin. Mutta he ovat kaikki henkiä ja katoaisivat, koska heillä on kyky tehdä itsensä näkymättömiksi, ja lähtisivät heti haltiattaren luo ilmoittamaan prinssiä kohdanneesta loukkauksesta. Ja voiko otaksua, että peeri jättäisi kostamatta? Ettekö voi keksiä muuta keinoa, joka vastaisi tarkoitusta ja samalla olisi teille edullinen? Vedotkaa hänen pojanrakkauteensa. Ellei hän täytä pyyntöänne, teillä on syytä valituksiin häntä vastaan. Pyytäkää esimerkiksi, että prinssi hankkisi teille teltan, jota mies voisi kantaa kädessään ja joka kuitenkin olisi kyllin iso suojaamaan koko armeijanne. Jos hän hankkii teltan, voitte esittää muita samanlaisia pyyntöjä, kunnes hän vihdoin uupuu niiden täyttämisen tuottamaan vaikeuteen ja mahdottomuuteen.

Velhon lopetettua puheensa sulttaani kysyi suosikeiltaan, oliko heillä parempaa ehdotusta, ja kun he olivat vaiti, hän päätti noudattaa annettua neuvoa.

Prinssin saapuessa seuraavana päivänä isänsä luo tämä sanoi: -- Poikani, sinulla on ollut onni saada aviopuolisoksesi keijukainen, joka on perin rikas ja hyvin rakkautesi arvoinen. Ja koska hän kuulemma on mahtava, haluaisin että pyytäisit häntä tekemään minulle suuren palveluksen. Tiedäthän kuinka paljon menoja minulle tuottaa telttojen hankkiminen armeijalleni joka kerta kun lähden sotaretkelle. Varmaankin voisit helposti hankkia keijukaiselta teltan, jota mies voisi kantaa kädessään ja joka ulottuisi koko sotajoukkoni yli. Epäilemättä tahdot tehdä sen minun hyväkseni.

Ahmed-prinssi joutui kovin hämilleen eikä tiennyt mitä vastata. Vihdoin hän lausui: -- En tiedä millä tavoin tämä salaisuus on sinulle ilmaistu. En voi kieltää tietojesi todenperäisyyttä. Olen nainut keijukaisen, kuten sanot. Rakastan häntä ja olen varma hänen vastarakkaudestaan. Mutta en voi tietää, kuinka paljon vaikutusvaltaa minulla on häneen. Isän pyyntö on kuitenkin jokaiselle lapselle käsky. Ja vaikka teen sen hyvin vastahakoisesti, en laiminlyö esittää toivomustasi vaimolleni, joskaan en voi mennä takuuseen sen toteutumisesta. Jos en enää saa kunniaa käydä sinua tervehtimässä, se on merkki siitä etten ole onnistunut anomuksessani.

-- Poikani, Intian sulttaani vastasi, -- minua surettaisi, jos pyyntöni riistäisi minulta ilon tavata sinua, kuten tähän asti. Huomaan että et tiedä, kuinka vaimo on aina miehensä vallassa. Puolisosi rakkaus osoittautuisi perin heikoksi, jos hän mahtavan peerin asemassa kieltäytyisi täyttämästä esitettäväksesi antamaani pyyntöä.

Kaikki nämä selittelyt eivät voineet tyydyttää prinssi Ahmedia, vaan asia kiusasi häntä niin suuresti, että hän lähti hovista päivää aikaisemmin kuin hänellä oli tapana.

Hänen palattuaan kysyi keijukainen, jonka eteen hän aina ennen oli saapunut iloisin kasvoin, mikä oli syynä hänen selvästi muuttuneeseen ilmeeseensä. Mukautuen hänen hartaisiin pyyntöihinsä Ahmed tunnusti, että sulttaani oli saanut selville hänen olinpaikkansa salaisuuden ja tiesi hänen olevan naimisissa peerin kanssa, vaikka hän ei aavistanut millä keinoin isä oli hankkinut tiedot. Keijukainen muistutti hänelle vaimosta, jota hän oli auttanut, lisäten: -- Mutta kaiketi täytyy olla vielä jotain muutakin, mikä tekee sinut noin alakuloiseksi... kerrohan toki!

Ahmed-prinssi vastasi: -- Isäni epäilee uskollisuuttani häntä kohtaan ja pyytää, että anoisin sinulta telttaa jota mies voi kantaa kädessään ja joka peittäisi koko hänen armeijansa.

-- Prinssi, peeri virkkoi hymyillen, -- sulttaanin pyyntö on pikkuseikka. Tarvittaessa voin tehdä hänelle suurempiakin palveluksia. Ole siis huoleti! En suinkaan pidä pyyntöä loukkaavana tai hankalana, vaan olen aina aulis mielihyvin täyttämään mitä vain saatat toivoa. Peri-Banu käski noutamaan rahastonhoitajansa ja sanoi hänelle: -- Nur-i-Djihan, tuo minulle laajin teltta aarteistostani!

Hetken kuluttua Nur-i-Djihan palasi tuoden teltan, jota ei ainoastaan voinut pitää kädessään, vaan vieläpä kätkeä kämmenen sisään, ja ojensi sen valtiattarelleen, joka antoi sen prinssi Ahmedin katseltavaksi.

Kun Ahmed-prinssi näki teltan, jota keijukainen nimitti varastonsa isoimmaksi, hän arveli puolisonsa laskevan leikkiä, ja hänen hämmästyksensä kuvastui hänen kasvoiltaan. Sen huomatessaan Peri-Banu nauroi. -- Mitä, prinssi, hän huudahti, -- luuletko minun tekevän sinusta pilaa? Saat nähdä että olen tosissani. Nur-i-Djihan, hän virkkoi rahastonhoitajalleen, -- mene pystyttämään teltta, jotta prinssi voi päättää, onko se kyllin iso sulttaanille.

Rahastonhoitaja lähti heti palatsista telttaa pystyttämään. Prinssi havaitsi sen kyllin isoksi suojaamaan kahta niin suurta sotajoukkoa kuin hänen isällään oli.

-- Kuten näet, keijukainen virkkoi, -- teltta on isompi kuin mitä isäsi tarvitseekaan, mutta ota huomioon, että sen ominaisuutena on laajentua tai kutistua armeijan mukaan jota sen on verhottava, tarvitsematta siihen silti käsin koskea.

Aarreaitan vartija pani teltan jälleen kokoon, käänsi sen yhtä pieneksi kuin se vastikään oli ollut ja toi sen prinssin käteen. Ahmed otti sen, ja jo seuraavana päivänä hän nousi ratsulleen ja lähti tavanmukaisine saattajineen isänsä, sulttaanin, luo.

Intian hallitsija ihmetteli kovin poikansa pikaista palaamista. Hän otti teltan käteensä. Ensin ihaillen ihmeteltyään sen pienuutta hän joutui aivan ymmälle kummastuksesta asetettuaan sen edellä mainitulle laajalle tasangolle ja havaitessaan sen kyllin suureksi suojaamaan sen kokoista armeijaa kuin hänellä oli sotaretkelle lähettää.

Sulttaani lausui ilmi suuren kiitollisuutensa prinssille tästä ruhtinaallisesta lahjasta ja pyysi häntä vuorostaan kiittämään keijukaista. Osoittaakseen kuinka suuressa arvossa hän lahjaa piti, hän käski huolellisesti tallettaa teltan aarreaittaansa. Mutta sydämessään hän tunsi entistä suurempaa kateutta poikaansa kohtaan. Hän toivoi yhä enemmän Ahmedin kukistumista ja meni jälleen neuvottelemaan velhon kanssa. Noita kehotti häntä tuottamaan prinssillä jonkin verran leijonalähteen vettä.

Illalla, kun sulttaani tapansa mukaan oli koko hovinsa ympäröimänä ja prinssi saapui muiden kera osoittamaan alamaista kunnioitustaan, isä puhutteli häntä näillä sanoilla: -- Poikani, ilmoitin sinulle jo, kuinka suuressa kiitollisuudenvelassa olen minulle hankkimastasi teltasta, jota pidän aarteitteni arvokkaimpana esineenä. Mutta sinun tulee tehdä minulle vielä jotakin yhtä mieluista. Olen kuullut, että keijukaispuolisosi käyttää vettä jota nimitetään leijonalähteen vedeksi ja joka parantaa kaikki vaarallisimmatkin kuumeet. Ja koska olen täysin vakuuttunut siitä, että terveyteni on sinulle kallis, en epäile, että tahdot pyytää häneltä pullollisen tuota vettä ja tuoda sen minulle ehdottomasti tepsiväksi lääkkeeksi, jota voin tarpeen tullen käyttää. Tee minulle tämä tärkeä palvelus ja täytä siten kunnon pojan velvollisuus hellää isää kohtaan.

Prinssi Ahmed, joka luuli, että sulttaani olisi tyytynyt niin merkilliseen ja hyödylliseen lahjaan kuin hänen tuomansa teltta oli eikä enää olisi sälyttänyt hänelle muita hommia, joilla saattaisi suututtaa keijukaisen, oli kuin ukkosen lyömä uuden pyynnön kuullessaan. Pitkän vaitiolon jälkeen hän sanoi: -- Pyydän sinua, oi sulttaani, olemaan varma, ettei ole mitään mihin en ryhtyisi pidentääkseni elämääsi, mutta toivoisin, ettei siihen tarvittaisi vaimoni välitystä. Sen vuoksi en uskallakaan luvata tuovani sitä vettä. En voi muuta kuin vakuuttaa sinulle, että tahdon pyytää sitä häneltä, mutta se on minulle yhtä vastahakoista kuin teltankin pyytäminen oli.

Seuraavana aamuna Ahmed-prinssi palasi Peri-Banun luo ja kertoi hänelle vilpittömästi kaikki mitä isän palatsissa oli tapahtunut ja lisäsi: -- Kerron tämän sinulle, oi prinsessani, vain suorasukaisena selostuksena haastelustamme. Jätän omaan valtaasi, täytätkö vai hylkäätkö tämän uuden toivomuksen. Menettele aivan kuten tahdot.

-- Ei, ei, keijukainen vastasi, -- minä tyydytän hänet, ja olkoon velhon antama neuvo mikä tahansa (sillä nyt näen että isäsi kuuntelee hänen ohjauksiaan), niin hän ei saa aihetta syyttää sinua tai minua. Pyynnössä on paljon ilkeämielisyyttä, ja ymmärrät sen kyllä, kunhan kerron sinulle. Leijonalähde sijaitsee suuren linnan pihan keskellä, ja sinne vievää porttia vartioi neljä vihaista jalopeuraa, joista kaksi vuorotellen nukkuu toisen parin ollessa valveilla. Mutta älä anna sen säikyttää itseäsi. Hankin sinulle keinoja joiden avulla voit vaaratta kulkea niiden ohi.

Peri-Banu-keijukainen oli parhaillaan ompelutyössä, ja kun hänellä oli useita lankakeriä käsillä, hän otti yhden niistä, antoi sen Ahmed-prinssille ja virkkoi: -- Ota ensiksi tämä kerä. Selitän sinulle kohta, miten sitä on käytettävä. Lisäksi sinulla täytyy olla kaksi hevosta: toisella ratsastat ja toista talutat. Jälkimmäisen selkään pitää kuormittaa neljään osaan jaettu lammas, joka on teurastettava tänään. Kolmanneksi sinun täytyy ottaa mukaasi minun antamani pullo veden noutamista varten. Lähde matkalle varhain huomenaamulla, ja kun olet ratsastanut rautaportista, viskaa lankakerä edellesi. Se kierii kunnes saavut linnan portille. Seuraa sitä, ja sen pysähdyttää näet avoinna olevasta portista ne neljä leijonaa. Valveilla olevat kaksi herättävät karjunnallaan nukkuvat pedot. Älä siitä säikähdä, vaan heitä niille kullekin lampaanneljännes, kannusta hevostasi ja karauta lähteelle. Täytä pullosi astumatta satulasta maahan ja palaa yhtä kiireesti. Leijonat ovat niin ahkerassa syömistouhussa, että päästävät sinut hätyyttämättä ohitseen.

Ahmed-prinssi lähti matkalle seuraavana aamuna keijukaisen määräämään aikaan ja noudatti tarkoin ohjeita. Linnan portille tultuaan hän jakoi lampaanneljännekset leijonille, ratsasti rohkeasti niiden välitse suihkulähteelle ja täytti pullonsa ja palasi turvallisesti. Päästyään lähelle porttia hän vilkaisi taakseen ja havaitessaan kahden leijonan tulevan perässään veti miekkansa tupesta ja valmistautui puolustautumaan. Ratsastaessaan eteenpäin hän näki toisen leijonan poikkeavan jonkin matkan päässä tiepuoleen ja päätään ravistaen ja häntäänsä heiluttaen osoittavan, että se ei mielinyt tehdä hänelle pahaa, vaan tahtoi ainoastaan kulkea hänen edellään toisen seuratessa hänen perässään. Prinssi työnsi siis miekkansa takaisin huotraan. Tällä tavoin hän saapui Intian pääkaupunkiin, eivätkä leijonat jättäneet häntä hetkeksikään ennen kuin olivat saattaneet hänet sulttaanin palatsin portille. Sitten ne palasivat samaa tietä kuin olivat tulleetkin, mutta säikyttivät pahasti asukkaita, jotka pakenivat tai lymysivät niitä välttääkseen, vaikka ne kävelivät lauhkeasti, minkäänlaista rajumielisyyttä ilmaisematta.

Joukko palatsin virkailijoita tuli prinssiä vastaan hänen astuessaan ratsultaan ja saattoi hänet sulttaanin huoneeseen, jossa tämä parhaillaan keskusteli suosikkiensa kanssa. Ahmed lähestyi valtaistuinta, laski pullon sulttaanin jalkojen juureen, suuteli jalkajakkaraa verhoavaa mattoa ja sanoi noustuaan: -- Olen tuonut sinulle terveysvettä jota niin suuresti halusit, mutta samalla toivon sinulle niin hyvää vointia, että sinun ei koskaan tarvitse käyttää sitä.

Kun prinssi oli lopettanut puheensa, sulttaani käski hänen istuutua oikealle puolelleen ja sanoi: -- Poikani, olen hyvin kiitollinen arvokkaasta lahjasta, mutta minulla on sinulta vielä jotakin pyydettävää. Sen jälkeen en enää vaadi mitään kuuliaisuutesi enkä sen vaikutusvallan nojalla, joka sinulla on vaimoosi. Pyydän että toisit minulle miehen joka ei ole puoltatoista jalkaa pitempi, jonka parta on kolmenkymmenen jalan mittainen, joka kantaa olallaan viidensadan naulan painoista rautakankea käyttäen sitä sauvanaan ja joka osaa puhua.

Seuraavana päivänä prinssi palasi Peri-Banun luo ja kertoi isänsä uuden pyynnön sanoen pitävänsä sitä mahdottomampana kuin kahta ensimmäistä. En näet usko, hän lisäsi, -- että moista miestä on tai voi olla koko maailmassa.

-- Älä hätäänny, prinssi, keijukainen vastasi. -- Antauduit tosiaan vaaraan noutaessasi isällesi leijonalähteen vettä, mutta mainitunlaisen miehen löytämisessä ei ole mitään vaaraa. Se on veljeni Saibar, joka ei ole ensinkään minun kaltaiseni, vaikka meillä oli sama isä. Hän on niin rajuluontoinen, että mikään ei voi estää häntä jättämästä verisiä jälkiä suuttumuksestaan, jos häntä vähänkin loukataan. Mutta toiselta puolen hän on aulis tekemään kaikki mitä häneltä vain pyydetään. Lähetän noutamaan hänet, mutta varo, ettet säikähdä hänen perin omituista ulkonäköään.

-- Mitä, kuningattareni, Ahmed-prinssi huudahti, -- sanotko että Saibar on veljesi? Olkoon hän kuinka ruma ja rujo tahansa, rakastan ja kunnioitan häntä lähimpänä sukulaisenani.

Keijukainen käski sytyttää tulen kultaiseen kuumennusastiaan ja asettaa sen palatsinsa pylväskäytävään. Hän otti suitsutetta ja viskasi sen valkeaan, ja siitä kohosi paksu savupilvi.

Hetkistä myöhemmin peeri sanoi puolisolleen Ahmedille: -- Prinssi, tuolla tulee veljeni. Näetkö hänet?

Prinssi havaitsi heti Saibarin, joka katseli häntä hurjin silmin. Saibar kysyi Peri-Banulta, kuka prinssi oli. Keijukainen vastasi: -- Hän on aviopuolisoni, veli hyvä. Hänen nimensä on Ahmed, hän on Intian sulttaanin poika, ja hänen tähtensä olen nyt katsonut hyväksi kutsua sinut.

Nämä sanat kuultuaan Saibar katsahti prinssi Ahmediin suopein silmin, mikä ei kuitenkaan lieventänyt hänen hurjaa ja kesytöntä ilmettään ja lausui: -- Minulle riittää, että hän on aviomiehesi. Olen valmis tekemään hänen puolestaan mitä ikänä hän tahtoo.

-- Hänen isänsä, sulttaani Peri-Banu vastasi, -- on utelias näkemään sinut, ja haluan, että sallit prinssin opastaa itsesi sulttaanin hoviin.

-- Hänen tarvitsee vain näyttää tietä, minä kyllä seuraan, Saibar sanoi.

Seuraavana aamuna Saibar lähti prinssi Ahmedin kera matkalle sulttaanin luo. Kun he tulivat pääkaupungin portille, kansa juoksi Saibarin nähdessään heti piiloon myymälöihinsä ja huoneisiinsa sulkien ovet jäljessään, kun taas toiset lähtivät juoksemaan pakoon ja säikäyttivät kauhullaan kaikki vastaantulijatkin, jotka kääntyivät tieltään eivätkä joutaneet katsahtamaan taakseenkaan. Saibar ja Ahmed-prinssi tapasivat kaikki kadut ja torit autioina, kunnes saapuivat palatsiin, jossa portinvartijat eivät suinkaan ryhtyneet Saibaria pysäyttämään, vaan pötkivät pakoon hekin, niin että prinssi saapui kääpiön kera mitään vastusta kohtaamatta suureen neuvostosaliin, jossa korokkeellaan istuvalla sulttaanilla oli paraillaan virallinen vastaanotto.

Esittelyä odottamatta Saibar astui valtaistuimen eteen ja puhutteli sulttaania: -- Olet haetuttanut minut luoksesi. Mitä asiaa sinulla on?