Part 7

Mutta Allah suvaitsi vieläkin osoittaa minulle armoaan ja herätti mielessäni ajatuksen lähteä virran partaalle, joka juoksi valtavaan rotkoon. Katselin sen mahdollista suuntaa hyvin tarkkaavaisesti ja tuumin itsekseni: -- Tämän joen, joka näin juoksee maan sisään, täytyy jossakin virrata jälleen esille. Jos teen lautan ja jätän itseni virran vietäväksi, se kuljettaa minut asuttuun seutuun tai joudun tuhon omaksi. Jos hukun, en menetä mitään, vaan ainoastaan vaihdan yhden lajin kuolemaa toiseen. Jos taas pääsen pois tästä turmiollisesta paikasta, en ainoastaan vältä toverieni kohtaloa, vaan kenties löydän uuden tilaisuuden rikastumiseen. Kenties onni odottaa minua. Ehkä tältä vaaralliselta äyräältä lähdettyäni saan moninkertaisen korvauksen haaksirikostani.

Ryhdyin heti työhön. Keräsin köysiä ja isoja hirrenpätkiä, joita rannikolla oli yllin kyllin, ja sidoin laudat ja pölkyt niin lujasti toisiinsa, että minulla pian oli varsin tukeva lautta. Saatuani sen valmiiksi kuormitin sille muutamia säkillisiä rubiineja, smaragdeja ja muita jalokiviä, harmaata ambraa, vuorikristallia ja kallisarvoisia kangasmyttyjä. Sitten jätin lauttani virran vietäväksi ja alistuin Allahin tahtoon lohduttaen itseäni mietteellä, että joka tapauksessa oli melkein samantekevää missä muodossa kuolema saapui -- samantekevää hukuinko veteen vai näännyinkö nälkään.

Heti rotkoon tultuani valo katosi kokonaan, enkä tiennyt minne virta kuljetti minua. Ajelehdin muutamia vuorokausia pilkkopimeässä, ja kerran oli holvi niin matala että se melkein kosketti päätäni, minkä vuoksi myöhemmin koetin varoa sellaista vaaraa. Koko tänä aikana en syönyt enempää kuin mitä hengenpitimiksi oli ihan välttämätöntä. Mutta evääni loppuivat sittenkin, ja vaivuin ravinnonpuutteesta horrokseen. En tiedä, kuinka kauan olin tajuttomana. Toipuessani näin ihmeekseni laajan tasangon leviävän virran partaalta, johon lauttani oli kiinnitetty. Rantatöyräällä seisoi suuri joukko mustia ihmisiä. Heidät nähtyäni nousin heti ylös ja tervehdin heitä. He puhuttelivat minua, mutta en ymmärtänyt heidän kieltään. Olin niin riemastunut, että lausuin ääneen koraanilauseen arabiankielellä ja kiitin Allahia pelastuksestani.

Kun yksi mustista, joka ymmärsi arabiankieltä, kuuli sen, hän astui luokseni ja sanoi: -- Veli, kerrohan meille tarinasi, sillä se on varmaan hyvin merkillinen. Kuinka uskalsit lähteä virralle ja mistä olet tullut?

Pyysin heitä ensin antamaan minulle jotakin syötävää ja vakuutin, että sitten kyllä tyydyttäisin heidän uteliaisuutensa. He toivat minulle useanlaista ruokaa, ja karkotettuani nälkäni kerroin kaikki mitä minulle oli tapahtunut. He kuuntelivat tarkkaavaisesti ja ihmetellen ja haettuaan hevosen saattoivat minut kuninkaansa luo, jotta hän saisi kuulla merkillisen tarinani.

Kuljimme kunnes pääsimme Serendibin pääkaupunkiin. Olin näet noussut maihin sen nimiselle saarelle. Mustat miehet esittelivät minut kuninkaalleen. Lähestyin hänen valtaistuintaan ja tervehdin häntä langeten kasvoilleni hänen jalkojensa juureen, kuten olin tottunut tervehtimään Intian kuninkaita. Ruhtinas käski minun nousta, otti minut suopeasti vastaan ja viittasi minut istumaan lähelleen.

Ensin hän kysyi nimeäni. Vastasin: -- Minua sanotaan merenkulkija Sinbadiksi niiden monien retkien vuoksi, jotka olen tehnyt, ja olen kotoisin Bagdadista.

Kerroin peittelemättä kaikki seikkailuni, ja kun havaitsin hänen mielihyvin silmäilevän jalokiviäni ja tarkastavan merkillisimpiä niistä toista toisensa jälkeen, lankesin hänen jalkojensa juureen ja rohkaistuin lausumaan hänelle. -- Armollinen kuningas, en ainoastaan itse ole teidän majesteettinne käytettävissä, vaan myös lautalla tuomani tavaratkin. Pyydän teitä menettelemään niiden suhteen mielenne mukaan ja pitämään niitä ominanne.

Hän lausui hymyillen: -- Sinbad, kaukana siitä, että ottaisin sinulta jotakin, päinvastoin aion antaa sinulle arvoisiasi lahjoja. Vastasin vain rukoilemalla menestystä jalomieliselle ruhtinaalle ja ylistämällä hänen aulista anteliaisuuttaan.

Hän käski yhden virkailijoistaan pitää minusta huolta ja määräsi eri henkilöitä palvelemaan minua hänen omalla kustannuksellaan. Virkailija täytti tunnollisesti tehtävänsä ja toimitti kaikki tavarani minulle varattuun asuntoon.

Serendibin saari [Ceylon] sijaitsee päiväntasaajalla, joten päivät ja yöt siellä ovat aina yhtä pitkät, kaksitoista tuntia kumpikin. Saari itse on kahdeksankymmentä parasangia pitkä ja melkein yhtä leveä. Pääkaupunki on kauniin laakson perukassa saaren keskellä ja korkeiden, kenties maailman korkeimpien vuorten ympäröimä, jotka nähdään kolmen päivän purjehdusmatkan päästä mereltä. Rubiineja ja monenlaisia kalliita mineraaleja on yllin kyllin, ja vuoret ovat enimmältä osaltaan merkeliä eli metallikiveä, jota käytetään muiden kalliiden kivien leikkaamiseen ja hiomiseen. Saarella kasvaa kaikenlaisia harvinaisia pensaita ja puita. Varsinkin setripuita ja kookospalmuja. Päävirran suulla kalastetaan helmiä ja muutamissa laaksoissa tavataan timantteja.

Vietettyäni jonkin aikaa pääkaupungissa ja käytyäni kaikissa kiintoisissa paikoissa sen ympäristössä, muun muassa siellä missä Aadam majaili sen jälkeen kun hänet oli karkotettu paratiisista, pyysin kuninkaalta lupaa palata omaan maahani, ja hän myönsi sen erittäin kohteliaasti ja kunnioittavasti. Hän pakotti minut ottamaan vastaan kallisarvoisen lahjan. Kun menin sanomaan hänelle hyvästi, hän jätti minulle vielä arvokkaamman lahjan ja samalla kirjeen valtiaallemme oikeauskoisten hallitsijalle vietäväksi, sanoen: -- Pyydän, että toimitat lahjani ja tämän kirjeen kalifille ja vakuutat hänelle ystävyyttäni.

Serendibin kuninkaan kirje oli kyhätty taivaansinisin kirjaimin erään harvinaisuutensa vuoksi kallisarvoisen eläimen kellervälle nahalle ja sisälsi seuraavaa:

-- Intian kuningas, jonka edessä kulkee tuhat norsua, joka asuu sadallatuhannella säteilevällä rubiinilla koristetussa palatsissa ja jonka aarteistossa on ainakin kaksikymmentätuhatta timanteilla somistettua kruunua -- Kalifi Harun-al-Rashidille.

-- Vaikka Sinulle lähettämämme lahja on vähäpätöinen, ota se kuitenkin veljenä ja ystävänä vastaan sen hartaan ystävyyden nimessä, jota tunnemme Sinua kohtaan ja josta haluamme antaa Sinulle todistuksen. Toivomme itsellemme samanalaista osaa Sinun ystävyydessäsi, koska uskomme sen ansaitsevamme, kun olemme arvoltamme Sinun vertaisesi. Pyydämme sitä Sinulta veljellisesti. Hyvästi!

Lahjana oli ensiksikin yhdestä ainoasta rubiinista valmistettu puoli jalkaa korkea, tuuman paksuinen ja puolen drakman painoisilla pyöreillä helmillä täytetty malja, toiseksi käärmeennahka jonka suomut olivat yhtä isoja kuin tavalliset kultarahat ja joka varjeli taudeilta, kun laskeutui sille lepäämään, kolmanneksi viisikymmentätuhatta drakmaa parasta aloepuuta ja kolmekymmentä pistasiapähkinän kokoista kamferijyvää, sekä neljänneksi erinomaisen ihana nainen jonka puku oli kauttaaltaan jalokivillä kirjailtu.

Laiva lähti satamasta, ja hyvin onnellisen purjehduksen jälkeen pääsimme Bassoraan. Sieltä matkustin Bagdadiin, jossa menin heti viemään kuninkaan kirjeen kalifille. Ja kun olin esittäytynyt, kalifi kuunteli tarkkaavaisesti kuvaustani Intiasta ja havaitsi siitä, että kuningas ei suinkaan ollut varallisuuttaan liioitellut. Kerroin myös sikäläisen kansan tavoista, ja sekin oli oikeauskoisten hallitsijasta mielenkiintoista.

Näin puhuttuaan Sinbad ilmoitti että kertomus kuudennesta retkestä oli lopussa ja lahjoitti Hinbadille taaskin sata sekiiniä kehottaen tätä kaikin mokomin saapumaan seuraavana päivänä kuuntelemaan, kun hän tarinoisi seitsemännestä ja viimeisestä retkestään.

Sinbadin seitsemäs eli viimeinen retki

Kuudennen retkeni jälkeen olin päättänyt pysyä kotona. Karkotin ehdottomasti mielestäni kaikki matkasuunnitelmat. Ikänikin vuoksi kaipasin jo lepoa, enkä myöskään halunnut enää antautua alttiiksi vaaroille joita olin kokenut. En siis ajatellut muuta kuin viettää loput päiväni tyynessä rauhassa.

Mutta eräänä päivänä tuli kalifin lähetti kutsumaan minut palatsiin. Kun olin saapunut hallitsijan vastaanottohuoneeseen, hän sanoi: -- Sinbad, tarvitsen palvelustasi. Sinun tulee viedä vastaukseni ja lahjani Serendibin kuninkaalle. On kohtuullista, että vastaan hänen huomaavaisuuteensa.

Yritin päästä tästä uudesta koettelemuksesta ja kerroin kaikki seikkailuni kalifille. -- Myönnän, hän sanoi lopetettuani kertomukseni, -- että kokemuksesi ovat olleet perin merkillisiä. Mutta sinun täytyy sentään minun tähteni lähteä ehdottamalleni retkelle. Sinunhan tarvitsee vain käydä Serendibin saarella toimittamassa sinulle antamani tehtävä. Sen jälkeen voit palata niin pian kuin tahdot. Sinun on mentävä, sillä tiedäthän, ettei olisi arvoni mukaista jäädä kiitollisuudenvelkaan mainitun saaren kuninkaalle.

Havaitessani että kalifi hartaasti halusi myöntymystäni alistuin ja sanoin hänelle, että olin valmis tottelemaan. Hän oli hyvin mielissään ja määräsi minulle tuhat sekiiniä matkarahoiksi.

Valmistauduin siis lähtöön muutamien päivien kuluttua, ja heti kun olin saanut kalifin kirjeen ja lahjan, matkustin Bassoraan jossa nousin laivaan. Purjehdus oli hyvin onnellinen. Saavuttuani Serendibin saarelle minut saatettiin heti hyvin juhlallisesti palatsiin, jossa kuningas minut nähdessään huudahti: -- Tervetuloa, Sinbad! Täältä lähdettyäsi olen usein ajatellut sinua ja siunaan päivää jona saamme jälleen tavata toisemme. Tervehdin häntä kunnioittavasti ja kiitettyäni häntä ystävällisyydestä jätin hänelle kalifin kirjeen ja lahjan, jotka hän otti mielihyvin vastaan.

Kalifin lahjana oli täydellinen kultakankaasta tehty tuhat sekiiniä maksava vaatekerta, viisikymmentä kallisarvoista purppuraviittaa ja sata valkoista, Kairon, Suezin ja Aleksandrian hienoimmasta palttinasta valmistettua, uhkea syvyyttään leveämpi, tuuman paksuinen agaattimalja, jonka pohjalla oli kohokuva esittäen toiselle polvelleen langennutta metsästäjää, jännitetty jousi tähdättynä leijonaa kohti. Kalifi lähetti kuninkaalle myös upean taulun, joka tarun mukaan oli kuulunut suurelle Salomolle.

Kalifin kirje kuului näin:

"Tervehdys oikean tien ylimmän Oppaan nimessä Allahin käskynhaltijalta Harun-al-Rashidilta, jonka Kaikkivaltias on asettanut profeettansa sijaiseksi ja hallitsijaksi hänen autuaasti nukkuneiden esi-isiensä jälkeen -- mahtavalle ja kunnioitetulle Serendibin radjalle."

-- Kirjeesi tuotti meille suurta iloa ja lähetämme tämän keisarillisesta linnastamme, ylevimpien älyjen kukkatarhasta. Toivomme, että Sinä siihen vilkaistessasi käsität ystävällisen tarkoituksemme ja suvaitset ottaa lahjamme vastaan. Hyvästi!

Serendibin kuningas oli hyvin mielissään, että kalifi vastasi hänen ystävyyteensä. Vähän tämän puhuttelun jälkeen sain vain vaivoin luvan palata, ja hyvin kaunis lahja mukanani astuin laivaan purjehtiakseni Bagdadiin, mutta onni ei suonut minun saapua sinne niin nopeasti kuin olin toivonut. Allah oli määrännyt toisin.

Kolme, neljä päivää lähtöni jälkeen kimppuumme hyökkäsi merirosvoja, jotka helposti valtasivat laivamme ja kuljettivat ne miehistöstä, jotka eivät kaatuneet taistelussa, etäiseen maahan myyden meidät siellä orjiksi.

Minä, joka olin näiden joukossa, jouduin rikkaalle kauppiaalle. Heti kun oli minut ostanut, hän vei minut kotiinsa, kohteli minua hyvin ja puki minut varsin somiin vaatteisiin, vaikka olinkin orja. Kun hän ei tiennyt kuka olin, hän kysyi minulta muutamia päiviä myöhemmin osasinko mitään ammattia. Vastasin, etten ollut käsityöläinen, vaan kauppias ja että merirosvot, jotka minut myivät, olivat ryöstäneet minulta kaiken omaisuuteni.

-- Mutta sano minulle, hän uteli edelleen, -- osaatko ampua jousella. Vastasin, että olin sitä nuoruudessani harjoitellut. Hän antoi minulle jousen ja nuolia, otti minut taakseen norsun selkään ja vei minut tiheään metsään muutaman tunnin matkan päähän kaupungista. Tunkeuduimme aika syvälle, ja kun isäntäni katsoi sopivaksi pysähtyä, hän käski minun astua alas. Sitten hän, osoittaen korkeaa puuta, sanoi minulle: -- Kiipeä tuonne ja ammu norsuja, joita näet kulkevan ohi. Tässä metsässä on niitä tavattoman paljon. Ja jos kaadat jonkin niistä, tule ilmoittamaan minulle. Näin puhuttuaan hän jätti minulle evästä ja palasi kaupunkiin. Minä vaanin puussa kaiken yötä.

En nähnyt norsuja, mutta seuraavana aamuna auringon noustua äkkäsin suuren lauman. Ammuin niitä kohti useita nuolia, ja viimein yksi norsuista kaatui. Toiset poistuivat heti ja antoivat minulle tilaisuuden mennä isännälle ilmoittamaan saaliistani. Kun olin kertonut hänelle asian, hän tarjosi minulle hyvän aterian, kiitti taitoani ja puhui minulle hyvin ystävälliseen sävyyn. Myöhemmin palasimme yhdessä metsään, jossa kaivoimme kuopan ja hautasimme norsun siihen. Isäntäni aikoi tulla riistämään siltä hampaat kauppatavaraksi, kun raato olisi mädäntynyt.

Jatkoin tätä hommaa kaksi kuukautta ja kaadoin joka päivä norsun kiivettyäni milloin yhteen, milloin toiseen puuhun. Eräänä aamuna norsuja väijyessäni huomasin suureksi kummastuksekseni, että ne eivät tapansa mukaan kulkeneetkaan ohitseni metsän läpi, vaan pysähtyivät ja lähestyivät minua kauheasti meluten niin monilukuisina, että tanner oli niiden peitossa ja tärisi niiden jalkojen töminästä. Ne piirittivät puun johon olin kätkeytynyt ja seisoivat kärsät ojossa ja tuijottaen minuun. Pysyin hievahtamatta pelottavaa näytelmää katsellessani ja olin pelosta niin jäykistynyt että jousi ja vasamat putosivat käsistäni.

En pelännyt turhaan. Kun norsut olivat jonkin aikaa tuijottaneet minuun, yksi suurimmista kietaisi kärsänsä puun tyven ympärille, riuhtaisi sen juurineen maasta ja paiskasi tantereelle. Minä putosin puun mukana, ja norsu otti minut kärsäänsä, nakkasi selkäänsä, kuljetti kaikkien toveriensa saattamana kukkulalle, johon se laski minut, ja poistui laumoineen. Voitte käsittää kummastukseni, kun nousin pystyyn ja havaitsin, että kukkula oli katettu norsujen luilla ja hampailla. Arvasin heti, että siellä oli niiden hautausmaa, ja ihmettelin pitkäkärsäisten vaistoa. En näet epäillyt, että ne olivat tuoneet minut paikalle varta vasten osoittaakseen minulle, kuinka järjetöntä oli vainota niitä, koska en muuta halunnut kuin niiden hampaita. En viipynyt kukkulalla, vaan käännyin kaupunkia kohti ja vuorokauden vaellettuani saavuin isäntäni luo. En ollut tavannut tiellä ainoatakaan norsua, mistä päättelin, että ne olivat vetäytyneet edemmäksi metsään antaakseen minulle tilaisuuden palata esteettä vuorelle.

Isäntä tuli iloiseksi nähdessään minut. -- Sinbad-parka, hän huudahti, -- olin kovin huolissani tähtesi. Olen ollut metsässä, jossa näin maasta riuhtaistun puun, jousen ja nuolia tantereella. Turhaan sinua etsittyäni pelkäsin etten enää koskaan näkisi sinua. Kerrohan minulle mitä sinulle tapahtui ja minkä onnellisen sattuman kautta olet vielä hengissä.

Tyydytin hänen uteliaisuutensa, ja kun seuraavana aamuna kävimme yhdessä vuorella, hän havaitsi suureksi ilokseen että olin puhunut totta. Sälytimme sen norsun selkään, jolla olimme sinne ratsastaneet, niin monta hammasta kuin se jaksoi kantaa. Siellä oli norsunluuta yllin kyllin.

Kotiin päästyämme isäntäni sanoi minulle: -- Sinbad, emme ole ainoastaan tulleet rikkaiksi, vaan olet myöskin pelastanut monen ihmisen hengen, sillä tähän asti on suuri joukko orjia tuhoutunut hankkiessaan norsunluuta. Älä pidä itseäsi enää orjana, vaan pyydä minulta mitä haluat, sillä Allah on ilmeisesti valinnut sinut johonkin suureen tehtävään.

Vastasin ystävälliseen selitykseen: -- Minulle lahjoittamasi vapaus riittää korvaamaan kaikki, enkä halua mitään muuta palkkiota palveluksesta joka minulla oli onni tehdä sinulle kuin luvan palata kotimaahani.

-- Hyvä, hän sanoi, -- monsuunituulella saapuu pian norsunluuta noutavia laivoja. Lähetän sinut kotiin ja annan sinulle millä maksat matkasi.

Kiitin häntä vapaudestani ja hänen hyvistä aikomuksistaan minua kohtaan. Viivyin hänen luonaan vielä vähän aikaa monsuunia odotellen, ja sillä välin teimme niin monta retkeä kukkulalle, että kaikki varastohuoneemme täyttyivät norsunluulla. Toiset samaa tavaraa välittävät kauppiaat noudattivat esimerkkiämme, sillä asiaa ei voitu pitää kovinkaan kauan heiltä salassa.

Laivat saapuivat vihdoin, ja kun isäntäni oli valinnut sen jolla minä matkustaisin, hän lastasi sen puolilleen norsunluuta minun laskuuni, toimitti runsaasti matkaeväitä ja pakotti minut sitä paitsi ottamaan lahjaksi muutamia seudun arvokkaita harvinaisuuksia. Kiittelin häntä siis kaikesta tuhanteen kertaan ja lähdin purjehtimaan, sanottuamme ensin toisillemme kyynelsilmin jäähyväiset.

Pysähdyimme eräille saarille hankkiaksemme tuoreita ruokatarvikkeita. Kun laivamme oli saapunut erääseen Intian mannermaan satamaan, jossa käväisimme maissa, ja kun en huolinut uskaltautua meritse Bassoraan, purkautin norsunluuni ja päätin jatkaa matkaani maitse. Ansaitsin suuria summia norsunluullani, ostin kaikenlaisia harvinaisia esineitä, jotka aioin lahjoiksi, ja kun kamelini oli kuormitettu, lähdin ison kauppiaskaravaanin mukana matkalle. Vaellukseni kesti kauan ja kärsin paljon, mutta siedin kaikki nurkumatta ajatellessani että minun ei tarvinnut pelätä haaksirikkoa, merirosvoja, käärmeitä ja muita vaaroja, joita olin niin usein kokenut.

Kaikki vaivat loppuivat vihdoin, ja saavuin turvallisesti Bagdadiin. Menin heti kalifin puheille ja selostin hänelle lähettilääntoimeni tulokset. Ruhtinas sanoi jo olleensa huolissaan, kun viivyin niin kauan, mutta aina toivoneensa, että Allah varjelisi minua. Kun kerroin hänelle seikkailuni norsujen kanssa, hän oli kovin kummissaan eikä olisi uskonut minua, jollei olisi tuntenut totuudenrakkauttani. Hänestä tämä kertomus samoin kuin aikaisemmatkin seikkailuni olivat niin merkillistä laatua, että käski erään kirjurinsa piirtää ne kultakirjaimilla pergamentille aarteistossaan säilytettäviksi. Palasin hyvin tyytyväisenä saamiini kunnianosoituksiin ja kalifin lahjoihin ja olen siitä lähtien kokonaan antautunut elämään perheeni, sukulaisteni ja ystävieni parissa.

Sinbad päätti kertomuksen seitsemännestä ja viimeisestä retkestään ja sanoi kääntyen Hinbadin puoleen: -- No, ystäväni, oletko kuullut kenestäkään joka on kärsinyt niin paljon kuin minä tai tuntenut ketään ihmistä joka on kokenut niin monenlaisia vaiheita? Eikö ole kohtuullista, että kaiken sen jälkeen saan nauttia tyyntä ja hauskaa elämää?

Hinbad tuli lähemmäksi, suuteli hänen kättään kunnioituksensa merkiksi ja sanoi, että hänen omat vastuksensa olivat perin vähäpätöisiä niihin verrattuina, joita oli kuullut Sinbadin kertovan. Sinbad lahjoitti hänelle taas sata sekiiniä ja sanoi, että kantajalle oli joka päivä paikka varattuna hänen pöydässään ja että hän voi aina luottaa merenkulkija Sinbadin ystävyyteen.

Kertomus prinssi Ahmedista ja Peri-Banusta

Oli kerran Intiassa sulttaani, jolla oli kolme poikaa ja veljentytär. He olivat hänen hovinsa kaunistukset. Vanhimman prinssin nimi oli Hussain, keskimmäisen Ali, nuorimman Ahmed, ja prinsessan nimi oli Nurunnihar.

Prinsessa Nurunnihar oli menettänyt isänsä, kun hän vielä oli aivan nuori, ja sulttaani oli kasvattanut hänet. Ja nyt, kun prinsessa oli varttunut naiseksi, sulttaani ajatteli hänen naittamistaan jollekulle sellaiseen liittoon kyllin arvokkaalle prinssille. Tyttö oli hyvin kaunis, ja kun sulttaanin aikomus tuli tiedoksi, prinssit ilmoittivat isälleen kukin erikseen, että he rakastivat Nurunniharia ja mielellään naisivat hänet.

Havainto suretti sulttaania, koska hän tiesi, että hänen poikiensa välille syntyisi kateutta. Sen vuoksi hän kutsutti luokseen kunkin heistä erikseen ja puhui heille kehottaen heitä lopullisesti tyytymään neitosen valintaan, mutta kukaan veljeksistä ei halunnut perääntyä kamppailutta. Havaitessaan heidät niin itsepintaisiksi hallitsija kutsutti kaikki yhtaikaa eteensä ja sanoi:

-- Lapseni, koska en ole voinut saada teitä luopumaan serkkunne, prinsessan, tavoittelemisesta ja koska en halua käyttää valtaani antamalla hänet mieluummin yhdelle pojistani kuin toisille, luulen keksineeni keinon, joka miellyttää teitä kaikkia ja säilyttää sovinnon keskuudessanne, jos vain kuuntelette minua ja noudatatte neuvoani. Minusta ei olisi hullumpaa, että matkustaisitte erikseen maailmalle kukin taholleen, niin ettette voisi tavata toisianne. Ja koska tiedätte, että olen hyvin utelias ja että minua viehättää kaikki, mikä on harvinaista ja omituista, lupaan veljentyttäreni puolisoksi sille joka hankkii minulle merkillisimmän harvinaisuuden.

Veljekset, joista jokainen toivoi, että onni suosisi häntä, suostuivat ehdotukseen. Sulttaani antoi heille rahoja, ja varhain seuraavana aamuna he lähtivät kauppiaiksi pukeutuneina pääkaupungista. He kulkivat samasta portista, jokainen uskollisen palvelijan seuraamana, ja matkustivat päiväkauden yhdessä. Sitten he pysähtyivät karavaanimajaan ja päätettyään tavata toisensa vuoden kuluttua samassa paikassa sanoivat jäähyväiset ja lähtivät aikaisin seuraavana aamuna kukin omalle suunnalleen.

Vanhin veli, prinssi Hussain, joka oli kuullut Bisnagarin kuningaskunnan laajuudesta, mahtavuudesta, rikkauksista ja loistosta, suuntasi matkansa Intian rannikkoa kohti, ja kolme kuukautta vaellettuaan, milloin erämaiden ja karujen vuorien yli, milloin värikkäiden ja viljavien seutujen lävitse, hän saapui Bisnagariin, samannimisen kuningaskunnan pääkaupunkiin, jossa sen maharadjalla oli hovinsa. Prinssi sijoittui asumaan ulkomaalaisille kauppiaille varattuun majataloon ja kuultuaan kaupungissa olevan neljä pääosaa, joissa kaikenlaiset kauppiaat pitivät myyntikojujaan, ja näiden osien keskellä kolmen muurin ja pihan ympäröimä maharadjan palatsi, jokainen portti peninkulman päässä toisestaan, hän meni seuraavana päivänä erääseen noista osista.

Se oli laaja, useiden katujen jakama, kauttaaltaan holvattu ja auringolta suojattu, mutta silti hyvin valoisa. Myymälät olivat kaikki samankokoisia ja yhdenmukaisia. Kaikki saman tavaralajin kaupitsijat asuivat erityisen katunsa varrella, kuten myös kaikki samaa ammattia harjoittavat käsityöläiset tavattiin omalta kadultaan.

Hussain-prinssi ihmetteli kaupaksi tarjottujen tavaroiden moninaisuutta ja rikkautta. Ja kävellessään kadulta kadulle hän joutui yhä enemmän ihmeisiinsä, sillä joka taholla hän näki maailman kaikkien maiden tuotteita. Silkkikankaiden, posliinien ja kalliiden kivien runsaus osoitti kansan ääretöntä varallisuutta. Prinssi Hussainin erikoisena ihailun esineenä olivat kaduilla tulvehtivien kukkasmyyjien runsaat kantamukset. Intialaiset näet rakastavat suuresti kukkia, eikä kukaan heistä liiku kantamatta kukkavihkoa tai ruusunoksaa kädessään tai koristamatta päätään seppeleellä. Kauppiaat pitävät niitä ruukuissa puodeissaan, niin että koko osaston ilma on sulotuoksuja täynnä.

Hussain-prinssi oli juuri lopettanut tarkastelunsa, kun muuan kauppias havaitsi hänen kävelevän väsynein askelin ja pyysi häntä tulemaan puotiinsa istumaan ja levähtämään. Ennen pitkää huutaja kulki ohitse kantaen mattoa, josta pyysi neljäkymmentä kukkarollista kultaa. Se oli kooltaan vain kuusi jalkaa kultakin sivulta, ja prinssiä ihmetytti kallis hinta. Varmaankin, hän sanoi, -- matossa on jotakin merkillistä jota en voi havaita, sillä se näyttää varsin mitättömältä.

-- Olette arvannut oikein, hyvä herra, huutaja vastasi, ja myönnätte sen, kun kuulette, että jokainen joka tälle matolle istahtaa voi silmänräpäyksessä ilman pysähdyksiä ja esteitä kuljetuttaa itsensä minne vain haluaa.

Prinssi tuli hyvin iloiseksi, sillä olihan hän löytänyt harvinaisuuden, joka varmaan tuottaisi hänelle prinsessan käden. Jos matolla on sellainen ominaisuus, hän virkkoi, -- ostan sen kernaasti.

-- Hyvä herra, huutaja vastasi, -- olen puhunut teille totta, ja teidät on helppo saada vakuuttuneeksi asiasta. Levitän maton, istahdamme molemmat sille, ja jollemme teidän lausuttuanne toivomuksen päästä huoneeseenne majataloon heti siirry sinne, kauppaa ei synny.