Part 6

Rientäessäni merta kohti varmasti päättäneenä, etten enää jatkaisi tätä kurjaa elämää, havaitsin laivan melkoisen matkan päässä. Huusin minkä jaksoin, irrotin turbaaniliinani ja liehutin sitä, jotta laivalta paremmin huomattaisiin minut. Se tepsikin. Miehistö äkkäsi minut, ja kapteeni lähetti veneen noutamaan minua. Heti kun pääsin kannelle, kauppiaat ja merimiehet kerääntyivät ympärilleni udellen kuinka olin joutunut autiolle saarelle. Kerrottuani heille kaikki mitä minulle oli tapahtunut vanhin joukosta selitti, että he olivat usein kuulleet edellisellä saarella majailevista jättiläisistä, jotka olivat ihmissyöjiä ja ahmivat uhrinsa milloin raa'altaan, milloin käristettyinä. -- Käärmeitä taas, he lisäsivät, -- on jälkimmäisellä saarella viljalti. Ne kätkeytyvät päiviksi ja liikkuvat öisin.

Ilmaistuaan ilonsa siitä, että olin pelastunut niin monista vaaroista, he toivat syödäkseni parasta mitä heillä oli. Ja kun kapteeni, sama mies, joka oli toisella matkallani jättänyt minut oman onneni nojaan, näki minun olevan ryysyissä, hän lahjoitti minulle jalomielisesti yhden omista puvuistaan. Ilmoitin hänelle kuka olin, ja hän huudahti: -- Allah olkoon ylistetty! Riemuitsen siitä, että kohtalo on korjannut minun vikani. Tuolla ovat tavarasi, joita säilytin huolellisesti. Otin ne vastaan, kiitin häntä lämpimästi hänen rehellisyydestään ja menestyin niin hyvin kaupoissani, että taaskin saavuin Bassoraan suuri omaisuus mukanani. Sieltä palasin Bagdadiin, lahjoitin paljon köyhille ja ostin toisen melkoisen tilan sen lisäksi joka minulla jo oli.

Päätettyään kertomuksen kolmannesta retkestään Sinbad lähetti Hinbadin kotiin, annettuaan hänelle nytkin sata sekiiniä, ja kutsui hänet seuraavaksi päiväksi päivälliselle kertoakseen hänelle lisää seikkailuistaan.

Sinbadin neljäs retki

Ennen pitkää lähdin uudelle matkalle. Tällä kertaa vaelsin Persian halki ja saavuin satamaan, jossa astuin laivaan. Emme olleet kauan olleet merellä, kun meidät yllätti niin raju myrsky, että purjeet repeytyivät tuhansiksi palasiksi ja laiva törmäsi karille. Monet kauppiaista ja merimiehistä hukkuivat ja lasti tuhoutui.

Muutamien kauppiaiden ja merimiesten kanssa onnistuin pääsemään vedessä ajelehtiville laudoille, ja virta kuljetti meidät edessämme olevaan saareen. Sieltä löysimme hedelmiä ja lähdevettä, joten pelastimme henkemme. Heittäydyimme melkein siihen paikkaan jossa olimme tulleet maihin ja vaivuimme uneen.

Seuraavana aamuna kävelimme heti auringon noustua rannalta ja havaittuamme majaryhmän kuljimme sitä kohti. Lähelle päästyämme meidät saarsi heti suuri joukko neekereitä. He ottivat meidät kiinni, jakoivat meidät keskenään ja kuljettivat kukin asunnolleen.

Minut ja viisi toveriani vietiin samaan paikkaan. Neekerit asettivat meidät istumaan ja antoivat meille joitakin yrttejä viitaten meitä syömään. Kiinnittämättä huomiotaan siihen, että neekerit itse eivät niitä maistaneet, toverini ajattelivat vain nälkänsä tyydyttämistä ja söivät ahneesti. Mutta minä epäilin jotakin kujetta enkä huolinut niihin koskeakaan, ja viisaasti siinä teinkin. Sillä vähän ajan perästä havaitsin toverieni menettäneen järkensä ja kuulin heidän puhuttelevan minua älyttömin lausein.

Neekerit syöttivät meille vielä öljyllä ja kookospähkinöillä suurustettua riisiä, ja mielipuolet toverini nauttivat sitä ahmimalla. Minäkin söin, mutta hyvin niukasti. He olivat ensin tarjonneet meille noita yrttejä riistääkseen meiltä järkemme, jotta emme käsittäisi meitä odottavaa surullista kohtaloa, ja riisiä he syöttivät lihottaakseen meitä. He olivat näet kannibaaleja ja aikoivat syödä meidät heti kun lihoisimme. Niin tapahtuikin, ja he teurastivat toverini jotka eivät tajunneet tilaansa. Mutta voi hyvin käsittää, että minä, joka olin täysijärkinen, en suinkaan muiden tavoin lihonut, vaan päinvastoin laihduin päivä päivältä. Kuolemanpelko, joka minua vaivasi, muutti kaikki ruokani myrkyksi. Aloin riutua, ja se tuotti minulle pelastuksen. Sillä kun neekerit surmattuaan ja syötyään suuhunsa toverini näkivät minut kuihtuneena, laihana ja sairaana, he säästivät minut toistaiseksi.

Minulla oli paljon vapautta, hommiini kiinnitettiin tuskin mitään huomiota, ja siten sain eräänä päivänä tilaisuuden etääntyä kylästä ja paeta. Eräs ukko, joka näki minut ja aavisti aikeeni, huusi minulle täyttä kurkkua kehottaen minua palaamaan, mutta en totellut häntä, vaan päinvastoin kiirehdin askeleitani ja pääsin pian näkyvistä. Taivalsin niin nopeasti kuin voin, valiten sellaisia seutuja, jotka näyttivät autioimmilta, ja elin seitsemän päivää tien varrelta poimimistani hedelmistä.

Kahdeksantena päivänä saavuin meren rannalle ja näin muutamia minunlaisiani valkoihoisia keräämässä pippuria, jota sillä paikalla kasvoi hyvin runsaasti. Minut nähtyään he tulivat heti minua vastaan ja kysyivät arabiankielellä kuka olin ja mistä saavuin. Tulin hyvin iloiseksi kuullessani heidän haastavan omaa kieltäni ja tyydytin heidän uteliaisuutensa kertomalla haaksirikostani ja kuinka olin joutunut neekerien käsiin. Ne neekerit syövät ihmisiä, he vastasivat. -- Kuinka ihmeessä vältit heidän julmuutensa? Selostin heille äsken mainitsemani seikat, jotka kummastuttivat heitä tavattomasti.

Viivyin heidän luonaan siihen asti kun he olivat keränneet pippurimääränsä ja purjehdin heidän kanssaan saarelle josta he olivat tulleet. He esittelivät minut kuninkaalleen joka oli hyvä ruhtinas. Hän kuunteli tarinaani, lausui minut tervetulleeksi ja alkoi pian tuntea minua kohtaan suurta ystävyyttä, mikä seikka teki minut tärkeäksi henkilöksi pääkaupungissa.

Kun kukaan siinä maassa ei ratsastaessaan käyttänyt satulaa eikä suitsia, etsin kuningasta kunnioittaakseni työmiehen ja käskin hänen valmistaa antamani mallin mukaan satulankehän. Kun hän oli saanut sen valmiiksi, päällystin sen sametilla ja nahalla ja kirjailin kullalla. Sitten menin sepälle, joka teki minulle kuolaimet näyttämäni piirustuksen mukaan ja myös muutaman parin jalustimia. Kun kaikki kojeet olivat valmiit, lahjoitin ne kuninkaalle ja valjastin niihin yhden hänen hevosistaan. Hänen majesteettinsa nousi heti ratsunsa selkään ja oli niin mielissään laitteistani, että tunnustukseksi antoi minulle arvokkaita lahjoja ja sanoi: -- Haluaisin, että menisit naimisiin etkä enää ajattelisi omaa maatasi, vaan jäisit tänne koko eliniäksesi. En rohjennut vastustaa ruhtinaan tahtoa, ja hän antoi minulle yhden hovinsa naisista, ylevän, kauniin ja rikkaan. Kun hääjuhlallisuudet olivat ohitse, menin asumaan vaimoni kanssa, ja jonkin aikaa elimme täydellisessä sopusoinnussa. En ollut kuitenkaan tyytyväinen maanpakooni ja sen vuoksi aioin ensi tilassa lähteä tieheni ja palata Bagdadiin, jota silloinen hyvinkin edullinen asemani ei ollut saanut minua unohtamaan.

Sitten tapahtui, että erään minun kanssani hyvin läheisiin ystävyyssuhteisiin joutuneen naapurini vaimo sairastui ja kuoli. Menin katsomaan häntä lohduttaakseni häntä hänen murheessaan ja tavatessani hänet surun vallassa lausuin heti hänet nähtyäni: -- Allah varjelkoon sinua ja suokoon sinulle pitkän elämän!

-- Ah, hän vastasi, -- hyvät toivomuksesi ovat turhia, sillä tänä päivänä minut haudataan vaimoni kanssa. Sen lain ovat esi-isämme tällä saarella laatineet, eikä sitä milloinkaan rikota. Eloon jäänyt aviomies haudataan kuolleen vaimonsa kera ja eloon jäänyt vaimo kuolleen miehensä kanssa. Mikään ei voi pelastaa minua. Jokaisen täytyy alistua tähän lakiin.

Hänen selostaessaan minulle tätä hirmuista tapaa, josta kuullessanikin veri jo hyytyi suonissani, hänen sukulaisensa, ystävänsä ja naapurinsa saapuivat joukolla hautajaistilaisuuteen. He pukivat vaimon ruumiin hänen uhkeimpiin vaatteisiinsa ja koristivat kaikilla jalokivillään, aivan kuin olisi ollut hänen hääpäivänsä. Sitten he laskivat vainajan avonaiseen ruumisarkkuun ja lähtivät marssimaan hautauspaikalle. Aviomies käveli saaton etunenässä, ja hänen perässään kannettiin ruumista. Noustiin korkealle vuorelle, ja kun oli saavuttu määränpäähän, syvän onkalon suulta nostettiin iso kivi ja ruumis laskettiin aukosta sisään kaikkine koristeineen ja jalokivineen. Syleiltyään sukulaisiaan ja ystäviään puoliso salli vastustamatta sijoittaa itsensä toiseen avonaiseen arkkuun, johon hänelle annettiin mukaan vesiruukku ja seitsemän pientä leipää. Ja sitten hänetkin laskettiin alas. Vuori oli melkoisen pitkä, ulottuen pitkin merenrantaa, ja kuilu oli aika syvä. Kun toimitus oli päättynyt, kivi vieritettiin jälleen rotkon suulle, ja saattajat palasivat kotiin.

Vähän sen jälkeen tuli samanlainen kohtalo minun osakseni. Vaimoni, jonka terveydestä pidin erityisesti huolta, sairastui ja kuoli. Kaikista vastusteluistani ja selityksistäni huolimatta täytyi minunkin, muukalaisen, alistua maan lakiin, koska olin ollut sen maan tyttären kanssa naimisissa, ja niin minut kuninkaan ja ylimysten saattamana, jotka olivat tulleet maahanpaniaisiani kunnioittamaan, laskettiin hautaan vaimoni ruumiin viereen, ja evääkseni annettiin tavanmukainen vesi- ja leipäerä.

Olin jo syönyt evääni loppuun ja odotin kuolemaa, kun kuulin puhkuvaa ääntä, ikään kuin hengitystä. Hapuilin sinne päin mistä ääni tuli ja kuulin käpälien sipsutusta eläimen juostessa pakoon. Ajoin sitä takaa ja äkkäsin vihdoin etäältä jotakin tähdeltä näyttävää. Valotäplä laajeni sitä lähestyessäni, ja pian huomasin, että vuoressa oli rantajuovan yläpuolella aukko. Ryömin siitä ulos, heittäydyin hiekalle riemusta raukeana, ja kun vähän myöhemmin kohotin silmäni taivasta kohti, havaitsin laivan lyhyehkön matkan päässä. Liehutin turbaanini liinaa ja kiinnitin merenkulkijain huomion. He lähettivät veneen, joka kuljetti minut turvallisesti alukseen. Sanoin kapteenille, että olin haaksirikkoutunut kauppias. Hän uskoi kertomukseni ja otti minut enempiä utelematta mukaansa.

Pitkän merimatkan jälkeen, jonka aikana kävimme useissa satamissa ja ansaitsin paljon rahaa, saavuin Bagdadiin äärettömin rikkauksin, joita olisi vaikea seikkaperäisemmin kuvailla. Kiitollisena Allahia kohtaan hänen minulle suomastaan armosta lahjoitin auliisti rahasummia useiden moskeijoiden kunnossapitoon ja köyhien avustamiseksi. Ja antautuen sukulaisteni ja ystävieni seuraan nautin heidän kanssaan elämästä juhlissa ja huvituksissa.

Sinbad lahjoitti jälleen sata sekiiniä kantajalle ja pyysi tätä kunnioittamaan taas seuraavana päivänä häntä vierailullaan.

Sinbadin viides retki

Riemut joita nautin hurmasivat minut taaskin siihen määrin, että unohdin kaikki näkemäni vaivat ja kärsimäni onnettomuudet, jotka eivät voineet vieroittaa minua halusta lähteä uusille matkoille. Ostin siis kauppatavaroita ja kuljetin ne parhaaseen merisatamaan. Ja jotta en olisi riippuvainen kapteenista, vaan saisin itse hallita laivaani, odotin kunnes ehdin varta vasten rakennuttaa itselleni aluksen omasta kohden. Matkani päämääränä olivat Sundasaaret. Kun laiva oli valmis, nousin siihen tavaroineni. Minulla ei kuitenkaan itselläni ollut täyttä lastia, ja sen vuoksi suostuin ottamaan mukaani moniaita eri kansallisuuksiin kuuluvia kauppiaita tavaroineen.

Purjehdimme satamasta ensimmäisellä suotuisalla tuulella, ja ensimmäinen paikka jonne poikkesimme, oli autio saari. Löysimme sieltä vaakalinnun munan, yhtä ison kooltaan kuin se, josta olen aiemmin kertonut. Vaakalinnun poikanen oli juuri puhkeamassa kuoresta, ja nokka pistikin jo esiin.

Kauppiaat, jotka olivat nousseet kanssani maihin, särkivät munan kirveillä, kiskoivat nuoren vaakalinnun paloina ulos ja paistoivat sen. Olin vakavasti varoittanut heitä koskemasta munaan, mutta he eivät totelleet minua.

Tuskin he olivat päättäneet ateriansa, kun ilmasta melkoisen matkan päässä meistä tuli näkyviin kaksi isoa pilveä. Kapteeni, jonka olin pestannut laivurikseni, tiesi kokemuksesta mitä se merkitsi. Hän sanoi, että ne olivat poikasen vanhemmat, uros- ja naaras-aarni, ja hoputti meitä astumaan alukseemme välttääksemme onnettomuuden, jonka tiesi meitä muutoin kohtaavan. Riensimme laivaan ja laskimme kiireen vilkkaa ulapalle.

Sillä välin lähestyivät molemmat vaakalinnut kauheasti meluten ja rääkkyivät vielä enemmän nähdessään, että muna oli rikottu ja poikanen poissa. Ne lensivät takaisin sinnepäin mistä olivat tulleet ja hävisivät joksikin aikaa. Me taas levitimme kaikki purjeet kiitääksemme mahdollisimman nopeasti vaaraa pakoon, joka kuitenkin meidät tavoitti.

Linnut palasivat pian, ja näimme kummankin kuljettavan kynsissään aikamoista kivenlohkaretta. Päästyään kohdallemme ne leijailivat laivamme yläpuolella, ja toinen pudotti kivensä, mutta perämiehen taitavuuden avulla vältimme sen. Möhkäle putosi mereen ja jakoi veden kahtia, niin että pohja melkein näkyi. Onnettomuudeksemme paiskasi toinen vaakalintu raskaan kantamuksensa niin täsmällisesti keskelle laivaa, että alus pirstautui tuhansiksi kappaleiksi. Kaikki merimiehet ja matkustajat murskautuivat ja hukkuivat. Minäkin upposin, mutta noustuani jälleen pinnalle onnistuin saamaan kiinni laivahylyn pirstaleesta, ja uiden milloin oikealla kädelläni, milloin vasemmallani, mutta aina pysytellen kiinni laudassa, ajauduin tuulen ja vuoksen avulla saarelle, jonka rantatöyräs oli kovin jyrkkä. Vaivalloisesti kiipesin sitä pitkin ylös ja pääsin maihin.

Istahdin ruoholle toipuakseni väsymyksestäni, ja sen jälkeen lähdin tarkastamaan saarta. Kaikkialla oli puita, joiden oksat nuokkuivat, mitkä raakojen, mitkä kypsien hedelmien painosta, ja kirkasvetisiä vilvoittavia puroja virtasi hauskasti kiemurrellen. Söin hedelmiä jotka maistuivat oivallisilta ja join vettä joka oli erittäin raikasta ja hyvää. Yön tullen laskeuduin mukavaan paikkaan ruohikkoon, mutta en voinut nukkua tuntia yhteen mittaan, kun mieleni täytti vaarojen pelko. Vietin suurimman osan yötä hätäännyksissäni ja nuhtelin itseäni tyhmyydestäni, kun en ollut pysynyt kotona, vaan olin lähtenyt vielä tälle matkalle. Näissä surullisissa mietteissä menin niin pitkälle, että aloin tuumia elämäni lopettamista, mutta päivänvalo karkotti moiset synkät ajatukset. Nousin ja kävelin puiden alla, joskin yhä pelokkaana.

Kulkiessani syvemmälle saareen tapasin vanhan miehen, joka näytti perin heikolta ja raihnaalta. Hän istui puron partaalla, ja ensin luulin häntä haaksirikkoiseksi, kuten itsekin olin. Astuin lähemmäksi ja tervehdin, mutta hän vain hiukan nyökäytti päätään. Kysyin häneltä, miksi hän istui niin hiljaa ja hievahtamatta. Vastauksen asemesta hän viittasi minulle, että ottaisin hänet selkääni ja kantaisin hänet puron poikki, ja antoi minun ymmärtää aikovansa kerätä sieltä joitakin hedelmiä.

Luulin että äijä todellakin oli apuni tarpeessa. Nostin hänet selkääni ja kannettuani hänet puron yli käskin hänen astua alas. Samalla kumarruin, jotta hän pääsisi helpommin maahan. Mutta vanhus, joka minusta oli näyttänyt aivan rammalta, kiersikin kovanahkaiset koipensa näppärästi kaulani ympäri puristaen niillä kurkkuani niin tiukkaan, että menin tainnoksiin.

Pyörtymisestäni huolimatta häijyläinen puristi yhä kaulaani, mutta hellitti sen verran, että pystyin jälleen hengittämään. Hän työnsi toisen jalkansa vatsaani vasten ja potkaisi toisella niin rajusti kylkeeni, että pakotti minut nousemaan. Noustuani hän kävelytti minua puiden alla ja pakotti minut silloin tällöin pysähtymään poimiakseen ja syödäkseen hedelmiä joita löysimme. Hän ei päästänyt minua koko päiväkauteen, ja kun laskeuduin yöksi levolle, hän paneutui mukanani makaamaan puristaen yhä koivillaan. Joka aamu hän töykkäsi minut hereille, pakotti nousemaan ja kävelemään ja puristi minua jaloillaan. Voitte arvata, hyvät herrat, minkälaisessa tuskassa olin, kun minulle oli sälytetty mokoma taakka, josta en kyennyt irrottautumaan.

Eräänä päivänä löysin muutamia kuivia puusta pudonneita pullokurpitsoja. Otin yhden isoimmista ja poistettuani sisuksen puristin siihen mehua viinirypäleistä, joita saarella kasvoi runsaasti. Täytettyäni kuoren asetin sen sopivaan paikkaan ja muutamaa päivää myöhemmin menin sitä tarkastamaan, ja kun maistoin nestettä, havaitsin viinin niin oivalliseksi, että nautittuani sitä unohdin pian suruni ja sain uusia voimia. Se teki minut niin hilpeäksi että aloin kävellessäni laulaa ja tanssia.

Kun ukko huomasi vaikutuksen, jonka neste minuun teki, ja näki että kannoin häntä entistä keveämmin, hän viittasi minua antamaan hänellekin juomaa. Ojensin hänelle kurpitsan, ja kun neste maistui hänestä hyvältä, hän joi pohjaan asti ja tuli pian niin päihinsä että höllensi otteensa. Käytin tilaisuutta hyväkseni ja paiskasin hänet tantereeseen, missä hän virui liikkumatta. Otin ison kiven ja murskasin hänen kallonsa.

Olin iloissani vapauduttuani ainiaaksi kiusallisesta painajaisesta. Kävelin rannikolle ja tapasin laivan miehistön, joka oli laskenut saaren luo ankkuriin tullakseen vettä noutamaan. He kummastuivat nähdessään minut ja vieläkin enemmän kun kuulivat seikkailujeni yksityiskohdat.

-- Jouduit merenukon käsiin, he sanoivat, -- ja olet ensimmäinen joka olet pelastunut hänen häijyiltä juoniltaan. Hän ei ole koskaan päästänyt niitä, jotka kerran on saanut haltuunsa, kunnes on kuristanut heidät. Ja siten hän on tehnyt saaren surullisen kuuluisaksi tappamiensa monilukuisten uhrien vuoksi, eivätkä kauppiaat ja merimiehet uskaltaneetkaan tunkeutua saaren sisäosaan muuten kuin ryhmittäin.

Näin sanottuaan he veivät minut mukanaan laivaan. Kapteeni otti minut hyvin ystävällisesti vastaan kuullessaan tarinani. Hän laski jälleen ulapalle ja muutaman päivän purjehdusmatkan jälkeen saavuimme suuren kaupungin satamaan. Kaupungin rakennukset olivat hakatusta kivestä.

Eräs kauppiaista, joka oli minuun mieltynyt, kehotti minua tulemaan asuntoonsa ja antoi minulle suuren säkin. Hän suositteli minua joillekuille kaupungin asukkaista, jotka keräsivät kookospähkinöitä, ja pyysi heitä ottamaan minut mukaansa. -- Mene, hän virkkoi, -- seuraa heitä ja tee kuten näet heidän tekevän, mutta älä erkane heistä, koska muutoin voit joutua hengenvaaraan. Näin puhuttuaan hän antoi minulle ruokatarvikkeita matkaeväiksi, ja lähdin miesten mukaan.

Tulimme tiheään palmumetsään, jossa kasvoi hyvin korkeita ja niin sileärunkoisia puita, että oli mahdotonta kiivetä hedelmiä kantaville oksille. Metsään astuessamme näimme ison joukon erikokoisia apinoita, jotka meidät havaitessaan riensivät pakoon kiiveten ihmeellisen nopeasti puiden latvoihin.

Kauppiaat, joiden seurassa olin, poimivat kiviä ja pommittivat niillä puissa olevia apinoita. Minä tein samoin, ja apinat paiskelivat kostoksi meitä kookospähkinöillä niin kiivaasti ja sellaisin elein, että huomasi hyvin niiden kiukun ja närkästyksen. Keräsimme kookospähkinöitä ja viskelimme vähän väliä kiviä ärsyttääksemme apinoita. Tämän juonen avulla täytimme säkkimme hedelmillä. Pian sain omani kaupaksi ja palasin useat kerrat metsään ansaiten siten sievoisen summan.

Laiva, jossa olin saapunut, purjehti satamasta ja siinä lähti muutamia kauppiaita, jotka olivat lastanneet sen kookospähkinöillä. Minä odotin toisen tuloa, joka vähän myöhemmin ankkuroikin satamaan ottaakseen samanlaisen lastin. Kuormitin siihen kaikki kookospähkinäni, ja kun se oli lähtövalmiina, sanoin jäähyväiset kauppiaalle, joka oli ollut minulle niin ystävällinen. Hän itse ei näet voinut matkustaa kanssani, koska ei ollut vielä päättänyt liikehommiaan satamassa. Purjehdimme saaria kohti, joilla kasvaa runsaasti pippuria. Sitten kävimme Komarin saarella, joka tuottaa parasta aloepuuta ja jonka asukkaat ovat säätäneet itselleen ehdottoman lain olla koskaan juomatta viiniä. Vaihdoin kookospähkinäni näillä saarilla pippuriin ja aloepuuhun ja menin muiden kauppiaitten kanssa helmiä kalastamaan. Pestasin sukeltajia, jotka noutivat minulle muutamia hyvin isoja ja puhtaita helmiä. Astuin laivaan, joka saapui onnellisesti Bassoraan. Sieltä palasin Bagdadiin ja ansaitsin suuria summia pippurilla, aloepuulla ja helmillä. Jaoin kymmenykset voitoistani almuiksi, kuten olin tehnyt edellisiltäkin matkoilta palattuani, ja koetin erilaisilla huvituksilla hankkia virkistystä kärsimieni rasitusten jälkeen.

Lopetettuaan kertomuksensa Sinbad lahjoitti Hinbadille sata sekiiniä, kuten ennenkin, ja pyysi häntä saapumaan jälleen seuraavana päivänä tavalliseen aikaan.

Sinbadin kuudes retki

Minut riivannut matkustusvimma ei sallinut minun kauan pysyä paikoillani, ja niinpä vuoden levähdettyäni valmistauduin ystävieni ja sukulaisteni rukouksista välittämättä kuudennelle retkelleni. Tällä kertaa matkustin Persian ja Itä-Intian halki ennen kuin lähdin merille. Etäisessä satamassa astuin vihdoin laivaan, joka oli lähdössä pitkälle matkalle.

Emme olleet purjehtineet pitkälle, kun kapteeni eräänä päivänä poistui paikaltaan murheellisena ja riuhtaisten turbaanin päästään huudahti tuskaisella äänellä: -- Vuolas merivirta kuljettaa laivaa, ja joudumme kaikki perikatoon ennen kuin neljännestunti on kulunut. Rukoilkaa Allahia pelastamaan meidät vaarasta! Emme voi välttää sitä, jollei Hän sääli meitä.

Näin sanottuaan hän käski laskea purjeet, mutta kaikki köydet katkesivat, ja virta kuljetti laivan äkkijyrkän vuoren juurelle, jota vasten se törmäsi ja murskautui. Henkemme toki pelastimme ja saimmepa muonavarammekin ja parhaat tavaramme talteen.

Rantakaistaleella seisoessamme kapteeni lausui meille: -- Allah on tehnyt mitä on hyväksi nähnyt. Kukin meistä kaivakoon oman hautansa ja sanokoon maailmalle jäähyväiset. Olemme näet niin turmiollisessa paikassa, että kukaan haaksirikkoutunut ei ole koskaan palannut täältä kotiinsa.

Hänen puheensa koski meihin kipeästi, syleilimme toisiamme ja valitimme säälittävää kohtaloamme.

Vuori jonka juurelle olimme haaksirikkoutuneet oli osa hyvin laajan saaren rannikosta. Seutu oli peittynyt haaksihylkyjen pirstaleihin ja luihin. Näimme siellä myös uskomattoman paljon tavaraa ja kalleuksia. Kaikki se vain lisäsi epätoivoamme.

Kaikkialla muualla virrat juoksevat uomistaan mereen, mutta siellä suolaton virta syöksyi merestä pimeään rotkoon, jonka aukko oli hyvin korkea ja avara. Merkillisintä siellä on, että vuoren kivet ovat kristallia, rubiineja, smaragdeja, safiireja ja topaaseja. Puitakin siellä kasvaa, useammat niistä aloepuita, yhtä hyviä laadultaan kuin Komarin saaren tuotteet.

Päättääkseni kuvaukseni kolkasta, jota hyvinkin voi nimittää hornaksi, koska sieltä ei mitään milloinkaan palaa, laivojen ei ole mahdollista päästä pois, jos ne kerran ovat tulleet tietyn matkan päähän. Jos käy merituuli, se avustaa virtaa alusten ajamisessa vuorta kohti, ja jos tuulee maalta päin, minkä luulisi edistävän niiden pääsemistä takaisin ulapalle, pysähdyttää vuoren korkeus vihurin ja saa aikaan tyvenen, niin että virran voima kuljettaa rantaan. Kaiken onnettomuuden kukkuraksi on yhtä mahdotonta nousta vuorelle kuin pelastua meritse.

Olimme tosiaan surkeassa asemassa. Rantamalla viruvien luurankojen määrä vahvisti kapteenin väitteen, että pelastusmahdollisuutemme olivat varsin vähäiset. Ja vaikka paikka olikin ihana katsella, surimme kohtaloamme ja odotimme kuolemaa niin kärsivällisesti kuin meille oli mahdollista.

Vihdoin muonamme alkoi loppua, ja seuralaiseni kuolivat toinen toisensa jälkeen, kunnes jäin yksin eloon koko joukosta. Jälkeenjääneet hautasivat ne jotka kuolivat ennen heitä, ja minä olin osoittamassa viimeistä kunnioitusta kaikille tovereilleni. Se ei ole ihme. Paitsi että säästelin osalleni tulleita ruokatarvikkeita visummin kuin toiset, minulla oli hiukan omiakin, joita en jakanut toverieni kanssa. Haudatessani viimeisen heistä ne olivat kuitenkin huvenneet niin vähiin, etten otaksunut voivani pysytellä enää kauan hengissä. Sen vuoksi kaivoin haudan päättäen itse laskeutua siihen, koska ketään ei ollut jäljellä minua hautaamassa. Samalla minun täytyy tunnustaa, että en voinut olla nuhtelematta itseäni oman tuhoni tuottajana, ja kaduin, että koskaan olin lähtenyt tälle viime retkelle. Enkä pysähtynyt pelkkiin mietiskelyihin, vaan olinpa vähällä ryhtyä kiirehtimään omaa kuolemaani.