Part 5

Palaamisensa jälkeisenä päivänä sulttaani esitti kaikille hovimiehilleen seikkaperäisen selostuksen tapahtumista, jotka vastoin hänen otaksumaansa olivat niin kauan viivyttäneet häntä matkalla. Hän ilmoitti heille ottaneensa pojakseen Neljän Mustan Saaren kuninkaan, joka oli kernaasti jättänyt suuren valtakunnan seuratakseen häntä ja elääkseen hänen kanssaan. Ja palkkioksi heidän uskollisuudestaan hän antoi kullekin hänen arvonsa mukaisia lahjoja.

Kalastajalle taas, joka oli ollut nuoren ruhtinaan pelastuksen aiheuttajana, sulttaani lahjoitti melkoisen omaisuuden, joten hän sai lopun ikäänsä elää huoletta ja onnellisena perheineen.

Merenkulkija Sinbadin tarina

Kalifi Harun-al-Rasidin hallitessa Bagdadissa eli köyhä kantaja nimeltä Hinbad, jonka oli usein kannettava melkein ylivoimaisen raskaita taakkoja. Kerran kuumana kesäpäivänä hän ponnisteli outoa katua pitkin ja istahti uupuneena komean talon edustalle lepäämään. Hänen istuessaan siinä hänen korviinsa kuului ihanan soiton säveliä ja suloiset tuoksut hivelivät leppoisesti hänen nenäänsä.

Uteliaana tietämään kuka niin upeassa talossa asui, hän kysäisi eräältä palvelijoista. -- Mitä, mies huudahti, -- etkö tiedä, että täällä asuu kuuluisa merenkulkija Sinbad, joka on purjehtinut maailman ristiin rastiin?

-- Voi, Hinbad vastasi, -- mikä ero onkaan Sinbadin kohtalon ja omani välillä! Mitä erikoisia ansioita hänellä on, jotta hän menestyy minun nähdessäni nälkää?

Sinbad oli sattunut kuulemaan huomautuksen ja halusi nähdä miehen, joka lausui moisia omituisia ajatuksia ja lähetti noutamaan luokseen Hinbadin. Kantaja saatettiin suureen saliin, jossa oli katettuna herkullinen ateria ja upea seurue koolla. Hinbad tunsi itsensä perin hämmentyneeksi, kunnes Sinbad käski hänen lähestyä ja viitaten hänet istumaan oikealle puolelleen tarjoili hänelle itse ja kaatoi oivallista viiniä, jota sivupöydällä oli runsas varasto.

Kun ateria oli nautittu, Sinbad kysyi häneltä miksi hän valitti osaansa. -- Arvoisa herra, Hinbad vastasi, -- myönnän että väsymykseni oli saattanut minut huonolle tuulelle, ja niin tulin lausuneeksi muutamia varomattomia sanoja, joita pyydän anteeksi.

-- En ole, Sinbad virkkoi, -- tarpeeksi pikkumainen suuttuakseni sellaisesta valituksesta. Mutta jotta tietäisit, etten ole koonnut varallisuuttani vaivatta, kerron sinulle matkoistani. Siitä voi olla sinulle hyötyä. Ja luulen, että kertomukseni kuultuasi myönnät että seikkailuni ovat olleet varsin ihmeelliset. Sitten Sinbad jutteli ensimmäisestä retkestään tähän tapaan:

Ollessani vielä varsin nuori mies perin isältäni suuren omaisuuden ja antauduin heti huvitteluihin. Elin ylellisesti ja pian havaitsin rahojeni hupenevan, kun niihin ei lisätty mitään tuhlaukseni korvaukseksi. Nopeasti älyten kuinka hupsua menettelyni oli ollut sijoitin lopun omaisuuteni liikeyrityksiin muutamien Bassoran kauppiaitten kanssa ja lähdin heidän seurassaan matkalle purjehtiaksemme Persianlahden kautta Itä-Intiaa kohti.

Matkallamme menimme maihin useille saarille, joilla myimme tai vaihdoimme tavaroitamme. Eräänä päivänä aluksemme yllätti tyven pienoisen saaren lähettyvillä, joka kohosi vain hiukan veden pinnasta ja näytti vihreältä niityltä. Kapteeni käski kääriä purjeet ja salli niiden nousta maihin, jotka sitä halusivat. Minä olin heidän joukossaan.

Mutta nauttiessamme halukkaasti ruokia ja juomia ja virkistäessämme itseämme merielämän vaivoista saari alkoi äkkiä vavista ja tärisytti meitä kauheasti.

Häilyminen huomattiin laivalta, ja meitä kehotettiin nopeasti palaamaan, koska muutoin joutuisimme perikatoon: sillä se mitä olimme luulleet saareksi osoittautui ison merihirviön seläksi. Ketterimmät pääsivät veneeseen, toiset heittäytyivät uimaan, mutta minä olin vielä valaan selässä, kun se sukelsi veteen. Töin tuskin ehdin tarttua puupölkkyyn, jonka olimme tuoneet laivalta tehdäksemme tulen. Otettuaan veneessä olijat laivaan ja ongittuaan muutamia uivistakin kannelle kapteeni päätti käyttää hyväkseen juuri noussutta edullista tuulenviimaa, levitti purjeensa ja jatkoi matkaa, niin että laivan saavuttaminen kävi minulle mahdottomaksi.

Olin jäänyt aaltojen valtaan. Ponnistelin henkeni edestä koko lopun päivää ja sitä seuraavan yön. Silloin havaitsin voimieni uupuneen enkä toivonut enää pelastuvani, mutta kaikeksi onneksi laine paiskasi minut erästä saarta vasten. Muutamien ulkonevien juurien avulla kapusin vaivalloisesti jyrkkää rantapengertä ylös, laskeuduin puolikuolleena ruohikolle ja nukuin auringonnousuun asti. Vaikka olin raskaasta ponnistelusta ja ruoan puutteesta varsin heikko, ryömin kuitenkin eteenpäin löytääkseni syötäväksi kelpaavia yrttejä, eikä minun ainoastaan onnistunut keksiä sellaisia, vaan tapasin oivallisen lähteenkin, jonka raikas vesi virkisti minua suuresti. Kulkiessani kauemmaksi saaren sisäosaan kummastuin ja säikähdinkin aika lailla kuullessani äänen ja nähdessäni miehen, joka kysyi kuka olin. Kerroin hänelle seikkailuni, ja hän tarttui käteeni ja opasti minut luolaan, jossa oli useita muitakin henkilöitä. Kaikki kummastuivat yhtä paljon minut nähdessään kuin minä heidän tapaamisestaan.

Nautin hiukan ravintoa, jota he minulle tarjosivat. Sitten kysyin heiltä mitä he niin autiolla paikalla puuhasivat, ja he sanoivat olevansa maharadjan, saaren hallitsijan, tallirenkejä, jotka olivat olleet paimentamassa kuninkaan hevosia ja veisivät ne pian takaisin palatsiin. He lisäsivät, että he aikoivat huomenna palata kotiin ja että olisin joutunut tuhon omaksi, jos olisin tullut päivääkin myöhemmin, koska saaren asuttu seutu oli etäällä ja minun olisi ollut mahdotonta löytää sinne oppaatta.

Kun hevospaimenet lähtivät matkalleen, liityin heidän joukkoonsa. Perille päästyämme minut esiteltiin asianmukaisesti maharadjalle, joka kuunteli kertomustani hyvin hartaasti ja pyysi minua viipymään luonaan niin kauan kuin minua halutti.

Kauppias kun olin, etsin ammattitovereitani ja varsinkin muukalaisia liikemiehiä, kuullakseni heiltä ehkä joitakin uutisia Bagdadista tai saadakseni tilaisuuden palata kotiin. Sillä maharadjan pääkaupunki sijaitsee meren rannalla ja sillä on oivallinen satama, johon joka päivä saapuu laivoja maailman eri suunnilta. Kävin myös oppineiden intialaisten seuroissa, ja heidän haastelunsa ilahdutti minua suuresti. En kuitenkaan laiminlyönyt saapua säännöllisesti kunniatervehdykselle maharadjan luo ja sain keskustella häntä ympäröivien maaherrojen ja hänelle veroa maksavien pikkukuninkaitten kanssa. He tekivät minulle tuhansia kysymyksiä maastani, ja kun halusin saada tietoja heidän laeistaan ja tavoistaan, kyselin vuorostani heiltä kaikkea mitä pidin tietämisen arvoisena.

Kuninkaan valtakuntaan kuuluu Kassel-niminen saari. Minulle vakuutettiin, että joka yö sieltä kuultiin rumpujen pärinää, mistä merimiehet päättelivät, että siellä asui paholainen. Päätin käydä tuossa merkillisessä paikassa, ja matkallani sinne tapasin sadan ja kahdensadan kyynärän pituisia kaloja, jotka kyllä herättivät pelkoa, mutta ovat jokseenkin vaarattomia. Ne ovat näet niin vauhkoja, että pakenevat kun kahta keppiä tai laudanpätkää lyödään vastakkain. Näin sellaisiakin kaloja joiden päät olivat kuin pöllöjen.

Kun saarelta palattuani olin eräänä päivänä satamassa, saapui laiva, jolla olin purjehtinut, ja miehistö alkoi purkaa tavaroita. Näin tavaramyttyni, joihin oli merkitty nimeni, ja astuin kapteenin luo sanoen: -- Olen Sinbad jonka luulitte kuolleen, ja nuo tavaramytyt ovat minun.

-- Laupias taivas, kapteeni huudahti kuullessaan minun siten puhuvan, -- keneen enää voimme luottaa? Vilpittömyys on hävinnyt ihmisten keskuudesta. Näin omin silmin Sinbadin hukkuvan, niin kuin sen näkivät laivani matkustajatkin, ja kuitenkin tulet väittämään että olet sama Sinbad. Tämäpä on häikäilemätöntä! Ulkonäöstäsi päätellen sinua luulisi rehelliseksi mieheksi, ja kuitenkin kerrot kauhean valheen anastaaksesi toisen omaisuutta. Pitkän väittelyn jälkeen kapteeni pääsi kuitenkin selville sanojeni totuudesta, ja kun useat laivan miehistöstä olivat todenneet kuka olin, hän luovutti minulle tavarani ja onnitteli minua pelastumisestani.

Valitsin arvokkainta mitä mytyssäni oli ja lahjoitin maharadjalle, joka tietäen vastoinkäymiseni kysyi minulta, mistä olin saanut sellaisia harvinaisuuksia. Ilmoitin hänelle, millä tavoin tavaramyttyni jälleen joutuivat haltuuni. Hän oli hyvillään onnestani, otti lahjan vastaan ja antoi minulle vastavuoroon paljon kallisarvoisemman lahjan. Sen jälkeen sanoin hänelle jäähyväiset ja nousin samaan laivaan vaihdettuani ensin tavarani maan tuotteisiin. Matkalla kävimme useilla saarilla ja saavuimme Bassoraan, josta tulin tähän kaupunkiin sadantuhannen sekiinin omaisuus mukanani.

Sinbad lopetti kertomuksensa ja käski soittajien jatkaa esityksiään jotka tarina oli keskeyttänyt. Seurue huvitteli iltaan asti, ja kun tuli levolle menon aika, Sinbad lähetti noutamaan sata sekiiniä sisältävän kukkaron ja antoi sen kantajalle sanoen: Ota tämä, Hinbad, palaa kotiisi ja tule huomenna takaisin kuulemaan lisää seikkailuistani. Kantaja lähti kummastuneena hänelle osoitetusta kunniasta ja saamastaan lahjasta. Seuraavana päivänä hän palasi parhaisiin vaatteisiinsa pukeutuneena Sinbadin taloon. Otettuaan vieraansa suopeasti vastaan ja kestittyään häntä Sinbad jatkoi kertomustaan:

Sinbadin toinen retki

Ensimmäiseltä matkalta palattuani päätin viettää lopun ikääni Bagdadissa. Mutta ei kestänyt kauan kun jo kyllästyin toimettomaan elämään, ja niinpä lähdin uudelle retkelle. Astuimme kunnolliseen laivaan ja uskottuamme itsemme Allahin haltuun nostimme purjeet. Kävimme kauppaa saarelta saarelle ja vaihdoimme tavaroitamme hyvällä voitolla.

Kerran laskimme saareen, jolla kasvoi erilaisia hedelmäpuita, mutta jolla emme nähneet ihmisiä emmekä eläimiä. Menimme ruohoisille kedoille hengittämään hiukan raitista ilmaa niitä kostuttavien purojen partailla. Sillä aikaa kun jotkut poimivat huvikseen kukkia ja toiset hedelmiä, otin viinileilini ja muonani ja istahdin puron lähelle kahden korkean puun väliin, jotka loivat tiiviin varjon. Nautin hyvän aterian ja nukahdin. En tiedä, kuinka kauan olin ollut unen helmoissa, mutta kun heräsin, laiva oli lähtenyt.

Säikähdin kovin havaitessani että aluksemme oli jättänyt minut. Nousin ja katsahdin ympärilleni, mutta en nähnyt ainoaakaan kauppiaista, jotka olivat astuneet minun kanssani maihin. Näin laivan täysissä purjeissa, mutta niin etäällä että se pian katosi silmistäni. Nuhtelin itseäni sataan kertaan, etten ollut tyytynyt ensimmäisen matkani voittoon, joka olisi riittänyt minulle koko eliniäkseni.

Mutta se oli kaikki turhaa ja katumukseni hyödytöntä. Tietämättä mitä tehdä kiipesin korkean puun latvaan, josta katselin ympärilleni joka taholle nähdäkseni voinko havaita mitään, mikä olisi antanut minulle pelastuksen toiveita. Tähystäessäni seudun yli näin jotakin valkoista ja maahan kavuttuani otin jäljellä olevat evääni ja kuljin esinettä kohti, koska välimatka oli niin pitkä, etten voinut erottaa mikä se oli.

Lähemmäksi tultuani luulin sitä valkoiseksi ihmeen korkeaksi ja laajaksi kupulaeksi, mutta kun pääsin sen viereen ja kosketin sitä, havaitsin sen kovin sileäpintaiseksi. Kävelin sen ympäri nähdäkseni, oliko millään puolella aukkoa, mutta en löytänyt sellaista, ja sen huipulle kiipeäminen oli mahdotonta kun se oli niin sileä. Se oli ainakin viisikymmentä askelta ympäri mitaten. Aurinko oli laskemaisillaan, ja äkkiä taivas pimeni kuin sankka pilvi olisi peittänyt sen. Äkillinen pimeneminen hämmästytti minua suuresti, mutta vielä enemmän kummastuin nähdessäni, että siihen syynä oli suunnattoman suuri lintu, joka lentää viiletti minua kohti. Muistin usein kuulleeni merimiesten kertovan ihmeellisestä aarnista eli vaakalinnusta ja käsitin, että suuresti ihailemani kupu olikin sen muna. Ennen pitkää lintu laskeutui ja asettui munan päälle. Nähdessäni sen tulevan hiivin hyvin lähelle munaa, niin että edessäni oli toinen linnun sääristä, joka oli paksu kuin puunrunko. Sidoin itseni tukevasti turbaanillani sen nilkkaan toivoen, että vaakalintu seuraavana aamuna kuljettaisi minut mukanaan autiolta saarelta. Vietettyäni yön tässä tilassa lintu lensi pois heti päivän koittaessa ja kantoi minut niin korkealle etten voinut erottaa maata. Vihdoin se laskeutui niin vinhaa vauhtia että menetin tajuntani. Havaitessani olevani maassa päästin nopeasti irti solmun, ja tuskin olin ehtinyt tehdä niin, kuin hirmulintu siepattuaan nokkaansa tavattoman pitkän käärmeen jo lensi pois.

Paikka johon se minut jätti oli joka taholta vuorien ympäröimä, jotka näyttivät kohoavan pilvien yläpuolelle ja olivat niin jyrkkiä, ettei ollut mitään mahdollisuutta päästä pois laaksosta. Se oli uusi pulma. Niinpä verratessani laaksoa autioon saareen, josta vaakalintu oli minut tuonut, tuuminkin, etten ollut vaihdosta mitään hyötynyt.

Kävellessäni laaksossa havaitsin, että sen pohja oli siroteltu täyteen timantteja, joista muutamat olivat ihmeen isoja. Katselin niitä huvikseni, mutta pian näin etäämpänä jotakin, joka suuresti vähensi tyytyväisyyttäni ja sai minut kauhistumaan. Siellä oli näet suuri joukko käärmeitä, niin hirvittäviä kooltaan, että pienin niistä olisi voinut nielaista norsun. Ne vetäytyivät päivän ajaksi loukkoihinsa, lymyten viholliseltaan vaakalinnulta, ja rohkenivat tulla esille ainoastaan yöllä.

Vietin päiväni kävelemällä laaksossa ja levähtelin ajoittain sellaisilla paikoilla, jotka mielestäni olivat siihen sopivimmat. Yön tullen menin luolaan, jossa arvelin voivani turvallisesti nukkua. Vieritin ison kiven sen suulle, joka oli matala ja ahdas, suojatakseni itseäni käärmeiltä. En kuitenkaan sulkenut aukkoa niin tiiviisti, että valo ei olisi päässyt tunkeutumaan sisälle. Illalliseksi nautin osan muonastani, mutta käärmeet, jotka alkoivat sihistä ympärilläni, pelottivat minua niin tavattomasti, etten tietenkään voinut saada unta. Päivän valjetessa käärmeet poistuivat, ja kömmin luolasta. Voin todellakin sanoa, että kävelin timanteilla tuntematta mitään halua koskea niihin. Vihdoin istahdin ja jälleen hiukan haukattuani vaivuin pelostani huolimatta uneen, kun en ollut yöllä ummistanut silmäänikään. Mutta tuskin olin torkahtanut, kun viereeni pudota mäiskähti jotakin, ja herätti minut. Se oli iso raa'an lihan kimpale, ja samalla näin toisia putoavan eri paikkoihin kallioilta.

Olin aina pitänyt satuna, mitä olin kuullut merimiesten ja muidenkin kertovan timanttilaaksosta ja niistä juonista joita kauppiaat käyttivät saadakseen sieltä jalokiviä. Mutta nyt havaitsin, että he olivat puhuneet silkkaa totta. Sillä kauppiaat saapuvat todellakin laakson lähettyville kun kotkilla on poikueensa, ja kun he paiskaavat laaksoon isoja lihamöhkäleitä, niin timantit, joiden päälle ne putoavat, tarttuvat niihin kiinni. Kotkat, jotka tässä maassa ovat väkevämpiä kuin missään muualla, hyökkäävät innokkaasti lihapalojen kimppuun ja kuljettavat ne pesiinsä jyrkkien kallioiden koloihin poikasilleen ravinnoksi. Sitten kauppiaat kiipeävät pesille, hätyyttävät huudoillaan emokotkat pois ja poimivat lihaan tarttuneet timantit.

Ajatellessani sitä mieleeni juolahti tuuma, jonka avulla pelastuin elävänä haudasta. Keräsin joukon isoimpia timantteja, täytin niillä laukkuni ja sidoin sen vyöhöni. Sitten kiinnitin yhden lihankappaleen turbaaniliinalla selkääni ja laskeuduin kasvoilleni maahan.

Tuskin olin laittautunut tähän asentoon, kun kotkat tulivat. Kukin niistä sieppasi lihamöhkäleen. Yksi voimakkaimmista tarttui siihen johon olin köytettynä ja kuljetti sen pesäänsä vuoren huipulle. Kauppiaat alkoivat hoilata pelottaakseen kotkia, ja kun he olivat pakottaneet ne jättämään saaliinsa, yksi tuli siihen pesään jossa minä olin. Hän hätääntyi kovin minut nähdessään, mutta toinnuttuaan säikähdyksestään hän ei edes tiedustellut kuinka olin sinne joutunut, vaan alkoi haastaa riitaa ja kysyi miksi varastin hänen omaisuuttaan.

-- Kohtelet minua säädyllisemmin, vastasin, -- kunhan tunnet minut paremmin. Ole huoletta, minulla on timantteja kylliksi sinulle ja itselleni -- enemmän kuin kaikilla muilla kauppiailla yhteensä. Mitä heillä lieneekin, siitä he saavat kiittää sattumaa, mutta minä keräsin itse laakson pohjalta ne jotka näet tässä repussa.

Tuskin olin päättänyt puheeni, kun toiset kauppiaat kerääntyivät ympärillemme kovin ihmeissään minut nähdessään. Mutta vielä enemmän he kummastuivat, kun kerroin heille tarinani. He eivät sentään ihmetelleet niin paljon sotajuontani jonka olin pelastuksekseni keksinyt kuin sitä, että olin uskaltanut panna sen täytäntöön.

He opastivat minut leiripaikkaansa, ja kun avasin siellä laukkuni he ihmettelivät timanttieni kokoa ja tunnustivat, että kaikissa hoveissa joissa he olivat käyneet, he eivät olleet tavanneet minun timanttieni vertaa suuruudessa ja täydellisyydessä. Pyysin sen pesän omistajaa, jonne lintu oli minut kuljettanut (sillä jokaisella kauppiaalla oli omansa), ottamaan niin monta kuin häntä halutti. Hän tyytyi yhteen ainoaan, vieläpä kaikkein pienimpään, ja kun tyrkytin hänelle useampia vakuuttaen ettei hänen tarvinnut pelätä loukkaavansa minua hän vastasi. -- Ei, olen hyvin tyytyväinen tähän, joka on kyllin arvokas säästääkseen minulta useampien matkojen vaivat ja tuottaakseen minulle niin suuren omaisuuden kuin toivon.

Vietin illan kauppiaiden parissa kertoen heille tarinani toistamiseen niiden huviksi, jotka eivät olleet sitä vielä kuulleet. Olin hillittömän iloinen nähdessäni pelastuneeni mainitsemastani vaarasta. Arvelin näkeväni unta ja voin tuskin uskoa, että olin säästynyt uhkaavasta tuhosta. Kun vihdoin pääsin kotiin, jakelin runsaita almuja köyhille ja elin loistavasti kovin ponnistuksin ansaitsemillani varoilla.

Sinbad lopetti kertomuksen toisesta retkestään ja annettuaan Hinbadille taaskin sata sekiiniä pyysi häntä tulemaan seuraavana päivänä kuulemaan hänen muista seikkailuistaan.

Sinbadin kolmas retki

Hyvin pian väsyin toimettomaan ylelliseen elämääni ja lähdin uudelle merimatkalle. Keskellä ulappaa meidät yllätti hirveä myrsky, ja ajauduimme saarelle, jolla samoin kuin naapurisaarillakin kapteenin ilmoituksen mukaan asui karvaisia villejä jotka pian hyökkäisivät kimppuumme. Ja vaikka he olivat ainoastaan kääpiöitä, kova onni pakotti meidät luopumaan kaikista puolustusyrityksistä, sillä he olivat heinäsirkkojakin lukuisammat. Jos sattuisimme tappamaan yhdenkin heistä, kaikki karkaisivat kimppuumme ja tuhoaisivat meidät.

Ennen pitkää kapteenin sanat kävivät toteen. Lukematon joukko noin kahden jalan pituisia villejä, joiden ruumiit olivat punertavan karvan peittämät, tuli uiden meitä kohti ja piiritti aluksemme. He haastoivat meille, mutta emme ymmärtäneet heidän kieltään, ja kiipesivät ihmeteltävän ketterästi laivan kylkiä pitkin kannelle. Kun villit olivat kiskoneet purjeet alas ja katkaisseet ankkuriköyden, he hinasivat laivan maihin, pakottivat meidät kaikki poistumaan siitä ja kuljettivat sen toiselle saarelle, jolta olivat tulleetkin.

Me kuljimme edemmäksi saarellemme ja saavuimme upeasti rakennetun, hyvin korkean palatsin edustalle, jossa oli mustapuinen pariportti. Mursimme sen auki. Astuimme pihaan ja näimme ison suojan pylväskäytävineen. Eteisen toisella sivulla oli kasa ihmisenluita ja toisella suuri joukko paistinvartaita. Pelkomme ei suinkaan vähentynyt, kun asumuksen ovi avautui kovalla ryskeellä ja kauhean muotoinen musta mies, pitkä kuin korkea palmupuu astui esiin. Hirviöllä oli vain yksi silmä, ja se sijaitsi keskellä otsaa, missä se kiilui punaisena kuin hehkuva hiili. Hänen etuhampaansa olivat hyvin pitkät ja terävät ja ulkonivat suusta, joka oli syvä kuin hevosen kita. Alaleuka oli lerpallaan rinnan päällä, korvat olivat kuin norsulla ja peittivät hänen olkapäänsä. Kynnet olivat yhtä pitkät ja käyrät kuin isoimpien petolintujen. Moisen kauhean jättiläisen nähdessämme menetimme tajuntamme ja viruimme kuin kuolleina. Kun hän oli meitä kyllikseen katsellut, hän astui meitä kohti ja tarttuen kädellään minuun nosti minut niskasta ja käänteli minua kuin teurastaja kääntelisi lampaanpäätä. Tarkasteltuaan minua ja huomattuaan minun olevan liian laiha, pelkkää luuta ja nahkaa, hän päästi minut menemään. Sitten hän tarttui vuorotellen tovereihini ja tarkasteli heitä kaikkia yksitellen samaan tapaan. Kapteenin, joka oli lihavin, hän kohotti toisella kädellään, aivan kuin minä kohottaisin varpusen, ja työnsi sitten paistinvartaan hänen lävitseen, sytytti suuren tulen, käristi hänet ja söi hänet asunnossaan illallisekseen. Ateriansa päätettyään jättiläinen palasi eteiseen, jossa hänen makuusijansa oli, ja vaipui uneen kuorsaten ukkosen jyrinää äänekkäämmin.

Istua kyyrötimme pelosta jäykistyneinä, mutta seuraavana päivänä me jättiläisen mentyä ulos neuvottelimme ja keksimme kostotuuman. Kun hirviö oli taas ahmaissut yhden joukostamme iltapalakseen ja laskeutunut nukkumaan, valmistauduimme panemaan rohkean aikeemme täytäntöön. Kuullessamme hänen kuorsaavan lähestyimme yhdeksän toveriani ja minä, kullakin kädessä paistinvarras jonka kärki oli kuumennettu hehkuvaksi, ja työnsimme kaikki yhtaikaa vartaamme hänen silmäänsä sokaisten hänet. Jättiläinen huitoi hurjasti yrittäen tavoittaa meitä. Huomattuaan meidän kätkeytyneen hän läksi ulos karjuen tuskissaan.

Viivyttelemättä pakenimme palatsista ja saavuimme pian rannikolle, jossa rakensimme häthätää muutamia lauttoja paetaksemme niillä tiukan tullen. Mutta tietäen mihin vaaraan sellaisella matkalla antautuisimme odottelimme toivoen, että jättiläinen oli kuollut, koska hän oli lakannut parkumasta. Tuskin oli kuitenkin päivä sarastanut, kun näimme vihollisemme tulevan meitä kohti kahden muun melkein yhtä ison koljon taluttamana ja parvi toisia jättiläisiä kintereillään.

Riensimme heti lautoillemme, jolloin ihmissyöjät raivostuneina siitä että heidän yrityksensä oli mennyt myttyyn, poimivat isoja kivenmöhkäleitä, juoksivat rantaan, kahlasivat vyötäisiin asti veteen ja heittivät kivensä niin taitavasti, että upottivat kaikki muut lautat paitsi sen jolla minä olin. Kaikki toverini hukkuivat paitsi ne kaksi, jotka olivat minun lautallani. Soudimme voimiemme takaa ja pääsimme jättiläisten ulottuvilta. Aallot viskelivät meitä sinne tänne kaiken päivää ja koko seuraavan yön, kunnes vihdoin pääsimme saarelle, jolla kasvoi runsaasti oivallisia hedelmiä.

Yöksi paneuduimme rannalle nukkumaan. Meidät herätti kuitenkin hämmästyttävän pitkä ja paksu käärme, jonka suomut kalisivat sen kiemurrellessa eteenpäin. Se nielaisi toisen tovereistani hänen äänekkäistä huudoistaan huolimatta ja vaikka hän ponnisteli irtautuakseen sen syleilystä. Paiskaten hänet usean kerran maata vasten se murskasi miespoloisen, ja kuulimme kun se nakersi ja raastoi hänen luitaan, vaikka olimme paenneet melkoisen matkan päähän. Käsittäen itseämme uhkaavan vaaran kiipesimme seuraavaksi yöksi korkeaan puuhun välttääksemme käärmettä. Kauhuksemme hirviö nousi puunrunkoa pitkin ja huomasi toverini joka oli minua alempana, nielaisi hänet ja poistui. Viivyin puussa päivään asti, laskeuduin sitten maahan ja keräsin suuren joukon näreitä, risuja ja kuivia orjantappuroita, jotka sidoin kimpuiksi ja laadin niistä laajan piirin puun ympärille. Muutamia niistä sidoin myös oksiin pääni yläpuolelle. Sen tehtyäni sulkeuduin illan tullen tähän kehään laihana lohdutuksenani tieto, etten ollut laiminlyönyt mitään suojellakseni itseäni julmalta kohtalolta, joka minua uhkasi. Käärme tulikin tavalliseen aikaansa ja kiersi puuta etsien tilaisuutta minut hotkaistakseen, mutta rakentamani suojavarustus esti sen siitä. Se loikoi siinä päivään asti kuin kissa, joka turhaan väijyskelee turvapaikkaan pujahtanutta hiirtä. Päivän tullen se vetäytyi pois, mutta en uskaltanut lähteä linnoituksestani ennen kuin aurinko oli korkealla taivaalla.