Part 4
Keittäjätär säikähti hirveästi tapauksesta ja ryhtyi hiukan toinnuttuaan poimimaan arinalle pudonneita kaloja, mutta havaitsi niiden olevan hiiltä mustemmat, joten niitä ei voinut viedä sulttaanille. -- Voi, hän vaikeroi, -- kuinka minun käy? Jos kerron sulttaanille mitä olen nähnyt, hän ei varmaankaan usko, vaan raivostuu minulle!
Hänen voivotellessaan suurvisiiri astui keittiöön ja kysyi, olivatko kalat valmiit. Kokki kertoi koko tapahtuman, joka kummastutti visiiriä, kuten hyvin voi käsittää. Virkkamatta asiasta sanaakaan sulttaanille visiiri keksi verukkeen, joka tyydytti valtiasta ja lähetti heti noutamaan kalamiehen ja käski tätä tuomaan vielä neljä sellaista kalaa. Kalastaja lupasikin hankkia ne huomenna.
Hän laski verkkonsa aikaisin seuraavana aamuna, pyydysti neljä kalaa, samanlaisia kuin edellisetkin, ja toi ne määrätyllä tunnilla visiirille. Tämä otti ne itse vastaan, vei ne keittiöön ja sulkeutui sinne keittäjättären kera, joka perkasi ne ja pani tulelle, kuten edellisenäkin päivänä oli tehnyt. Kun ne olivat käristyneet toiselta kyljeltään ja keittäjätär oli kääntänyt ne toiselle, visiiri sai omin silmin nähdä samat tapaukset kuin keittäjätär oli hänelle kertonut.
-- Tämä on liian ihmeellistä ja outoa, jotta salaisimme sen sulttaanilta, hän sanoi. -- Menen ilmoittamaan hänelle tämän ihmeen.
Kovin kummastunut sulttaani käski heti noutaa kalastajan ja sanoi hänelle: -- Ystäväni, etkö voi tuoda minulle vielä neljä sellaista kalaa?
Kalastaja vastasi: -- Jos teidän majesteettinne suvaitsee odottaa huomisaamuun, teen sen.
Hän pyydysti neljä kalaa ja vei ne sulttaanille, joka riemastui niin, että käski maksaa kalastajalle taas neljäsataa kultarahaa.
Sulttaani käski tuoda kalat yksityishuoneeseensa ynnä kaikki käristystarpeet. Kun hän oli sulkeutunut sinne visiirinsä kanssa, jälkimmäinen pani ne pannuun. Kun toinen kylki oli paistunut, ministeri käänsi ne toiselle. Silloin seinä avautui, mutta nuoren naisen sijaan aukosta astuikin orjaksi puettu jättiläismäinen neekeri paksu vihreä sauva kädessään. Hän astui pannua kohti ja napauttaen yhtä kaloista sauvallaan ärjäisi kauhistuttavalla äänellä: -- Kala, täytätkö velvollisuutesi? Nämä sanat kuullessaan kalat kohottivat päänsä ja vastasivat: Kyllä, kyllä me täytämme. Jos te laskette, laskemme mekin. Jos te maksatte veikanne, maksamme me omamme. Jos te pakenette, me yllätämme ja olemme tyytyväiset.
Tuskin kalat olivat lausuneet nämä sanat, kun neekeri paiskasi pannun keskelle lattiaa ja kärvensi kalat sydelle. Tämän tehtyään hän poistui raivokkaana ja palasi aukkoon, joka sulkeutui, ja seinä oli taas aivan entisellään.
-- Sen jälkeen mitä olen nähnyt, sulttaani sanoi visiirille, -- en voi mitenkään saada rauhaa. Nämä kalat tietävät varmaan jotakin merkillistä.
Hän lähetti noutamaan kalastajan ja kuultuaan, mistä kalat olivat pyydetyt, käski koko hovinsa nousta hevosten selkään, ja kalastaja oli heillä oppaana. He nousivat kaikki vuorelle ja näkivät sen juurella kummastuksekseen laajan tasangon jota kukaan ei sitä ennen ollut huomannut ja saapuivat vihdoin järvelle, joka sijaitsi neljän kukkulan välissä, kuten kalastaja oli kuvaillut. Vesi oli niin läpikuultavaa, että he havaitsivat kaikkien kalojen olevan samanlaisia kuin ne jotka pyydystäjä oli tuonut palatsiin.
Sulttaani seisoi veden partaalla ja katseli ihaillen kaloja. Hänen kysyttyään hovimiehiltään, oliko mahdollista, että kukaan heistä ei ollut ennen nähnyt järveä, joka oli niin lyhyen matkan päässä kaupungista, he kaikki vastasivat etteivät koskaan olleet edes kuulleetkaan siitä.
-- Koska kaikki myönnätte, että ette ole koskaan kuulleet siitä, ja koska olen uutisesta yhtä kummastunut kuin tekin, päätän, etten palaa palatsiini ennen kuin saan tietää miten järvi on tullut tänne ja miksi kaikki kalat ovat neljää väriä. Näin sanottuaan sulttaani käski hovinsa leiriytyä, ja heti pystytettiin hänen ja hänen huonekuntansa teltat järven rannalle.
Päättäen poistua yksinään leiristä ottaakseen selkoa näistä salaperäisistä ilmiöistä, jotka niin suuresti häiritsivät hänen mieltään, sulttaani käski suurvisiirin ilmoittaa hoville, että sairaus oli syynä hänen poissaoloonsa siihen asti kun hän palaisi.
Suurvisiiri koetti saada sulttaania luopumaan aikeestaan, mutta turhaan. Itsevaltias piti päänsä. Hän puki ylleen kävelytamineet, otti käyrämiekkansa ja lähti yksinään leiristä heti kun huomasi, että siellä oli kaikki hiljentynyt. Auringon noustessa hän näki edessään melkoisen matkan päässä suuren kiillotetusta mustasta marmorista tehdyn rakennuksen, joka oli katettu hienolla sileällä teräksellä. Hyvin mielissään että näin pian keksi jotakin mielenkiintoista, hän kulki porttia kohti, joka oli osaksi auki. Vaikka hän olisi heti voinut astua siitä sisään, hän katsoi sentään parhaaksi kolkuttaa. Hän kolkutti monta kertaa ja kummastui äärettömästi, kun ketään ei tullut näkyville.
Vihdoin hän astui sisään ja tultuaan pylväskäytävään huusi: -- Onko täällä ketään ottamassa vastaan muukalaista joka ohi kulkiessaan tulee pyytämään vähän virvokkeita?
Mutta vaikka hän puhui varsin kovalla äänellä, hänelle ei vastattu mitään. Äänettömyys lisäsi hänen kummastustaan. Hän saapui tilavaan pihaan ja katseli ympärilleen joka taholle etsien asukkaita, mutta ei tavannut ketään.
Hän astui useihin isoihin saleihin, joiden seinät olivat kirjosilkillä verhoillut, komerot ja sohvat päällystetyt Mekan kankailla ja ovikäytävät somistetut kallisarvoisilla, kullalla ja hopealla koristetuilla intialaisilla kudoksilla. Sitten hän tuli uhkeaan salonkiin jonka keskellä oli suihkulähde. Ja altaan jokaisessa kulmassa oli kultainen leijona.
Kolmelta sivulta linnaa ympäröi puutarha kukkalavoineen ja pensasriveineen, ja paikan ihanuutta sulostutti vielä lukematon joukko lintuja, joiden sointuvat sävelet täyttivät ilman. Sulttaani käveli huoneesta toiseen, ja niissä oli kaikki rikasta ja upeaa. Väsyneenä kävelemiseen hän istahti kuistille, josta saattoi nähdä yli puutarhan. Äkkiä hän kuuli jonkun valittavan surkealla äänellä. Hän kuunteli tarkkaavaisesti ja erotti seuraavat sanat: -- Oi kohtalo, joka et suonut minun kauan nauttia onnellista elämää, lakkaa minua vainoamasta ja lähetä nopea kuolema lopettamaan murheeni ja kärsimykseni.
Sulttaani nousi, astui paikkaa kohti josta ääni kuului ja avaten suuren salin oven työnsi uutimen syrjään. Kaunis, rikkaasti puettu nuori mies istui siellä valtaistuimella. Hänen kasvonsa kuvastivat synkkää alakuloisuutta. Sulttaani lähestyi ja tervehti häntä. Nuori mies vastasi tervehdykseen pään nyökkäyksellä ja sanoi: -- Herrani, nousisin ottamaan teitä vastaan, mutta surkea välttämättömyys estää minua ja toivoakseni ette pane käytöstäni pahaksenne.
-- Arvoisa herra, sulttaani vastasi, -- olen teille kovin kiitollinen siitä hyvästä käsityksestä, joka teillä minusta on. Olkoonpa esteenne mikä tahansa, hyväksyn mielelläni puolustelunne. Valitustenne opastamana olen saapunut tänne tarjoamaan teille apuani. Suokoon Allah, että kykenisin lohduttamaan teitä tai huojentamaan huolianne! Kertokaa minulle onnettomuutenne tarina, mutta ilmoittakaa minulle ensin, mitä merkitsee palatsin läheisyydessä oleva järvi, jossa kalat ovat neljää eri väriä, kenen tämä linna on, kuinka olette joutunut tänne ja miksi olette yksinänne.
Sen sijaan, että olisi vastannut kysymyksiin, nuori mies alkoi katkerasti itkeä. -- Kuinka epävakaa onkaan kohtalo, hän huudahti. -- Huvikseen se kukistaa ne jotka on korottanut. Kuinka olisi mahdollista, etten murehtisi ja ettei silmistäni vuotaisi ehtymättömästi kyyneleitä? Näin sanoen hän kohotti viittaansa ja näytti sulttaanille, että hän oli ihminen vain päästä vyötäisiin ja että alaosa ruumista oli mustaa marmoria.
Voi helposti käsittää sulttaanin kummastuksen, kun hän näki nuoren miehen surkuteltavan tilan. -- Se mitä minulle näytätte, hän sanoi, -- täyttää minut kauhulla, mutta samalla se herättää uteliaisuuttani, niin että olen perin kärkäs kuulemaan tarinanne, ja varmaankin järvi ja kalat ovat osana siitä. Sen vuoksi pyydän teitä kertomaan.
-- En tahdo evätä pyyntöänne, nuori mies vastasi, vaikka niin tehden elvytän murheeni. Ja sitten hän jutteli:
Mustain saarten nuoren kuninkaan tarina
Tietäkää, arvoisa herra, hän jatkoi, -- että isäni nimeltä Mahmud, oli tämän maan kuningas. Tämä on Mustain Saarten kuningaskunta. Nimi johtuu neljästä pienestä läheisestä vuoresta. Ne vuoret olivat ennen saaria. Pääkaupunki oli sillä paikalla jolla näkemänne järvi nyt sijaitsee.
Isäni, kuningas, kuoli seitsemänkymmenen vuoden ikäisenä. Heti kun olin perinyt hänen kruununsa, nain serkkuni. Alussa ei mikään voinut olla täydellisempää kuin avioliitossamme vallitseva sopusointu ja ilo. Niin vietimme viisi vuotta, mutta sen ajan lopussa havaitsin, että huomaavaisuuteni ei enää viehättänyt vaimoani.
Kerran päivällisen jälkeen laskeuduin lepäämään sohvalle vaimoni ollessa kylvyssä. Kaksi hänen kamarineitoaan tuli luokseni viuhkat kädessä vilvoitellakseen minua ja torjuakseen kärpäsiä minua häiritsemästä. Toinen heistä asettui pään puolelle ja toinen sohvan jalkopäähän. Tytöt luulivat minun nukkuvan ja kuiskuttelivat toisilleen. Olin vain sulkenut silmäni ja kuulin heidän koko keskustelunsa.
Toinen heistä sanoi toiselle: -- Eikö kuningatar tee väärin, kun ei rakasta näin herttaista ruhtinasta? -- Epäilemättä, toinen vastasi. -- En käsitä syytä siihen enkä myöskään tajua, miksi hän lähtee joka yö ulos jättäen puolisonsa yksin. Onko mahdollista, että kuningas ei huomaa sitä? -- Ah, toinen vastasi, kuinkapa hän sitä huomaisi? Kuningatar sekoittaa joka ilta hänen juomaansa erään yrtin mehua, ja sen vaikutuksesta kuningas nukkuu niin sikeästi kaiken yötä, että kuningatar ehtii mennä mihin tahtoo. Ja päivän sarastaessa hän palaa puolisonsa viereen ja herättää hänet pistämällä hänen sieraimensa alle jotakin tuoksuvaa ainetta.
Voitte arvata, herra, kuinka suuresti keskustelu hämmästytti minua. Osasin kuitenkin hillitä itseni niin että kykenin teeskentelemään ja olin heräävinäni kuin en olisi kuullut sanaakaan.
Kuningatar palasi kylvystä. Söimme yhdessä illallista, ja hän tarjosi minulle kupillisen juomaa johon olin tottunut. Mutta nyt en kohottanutkaan sitä huulilleni, vaan astuin avoimen ikkunan luo ja viskasin nesteen nopeasti, vaimoni huomaamatta, pihalle ja palasin sitten hänen luokseen.
Pian sen jälkeen hän, luullen minun olevan unessa, sanoi kyllin äänekkäästi, jotta sen selvästi kuulin: -- Nuku vain äläkä enää koskaan herää!
Näin lausuttuaan hän pukeutui ja lähti huoneesta.
Tuskin hän oli mennyt, kun minäkin puin kiireesti vaatteet ylleni, otin miekkani ja seurasin häntä niin nopeasti että pian kuulin hänen askeleensa edestäni. Hiivin hänen jäljessään hyvin varovaisesti, ettei hän erottaisi askeleitani. Hän kulki useiden porttien kautta, jotka avautuivat hänen lausuessaan muutamia taikasanoja, ja viimeinen jonka hän avasi oli puutarhan portti. Hän astui sisäpuolelle, mutta minä jäin portille, jottei hän huomaisi minua kävellessään kukkalavan viertä. Tuijotin hänen jälkeensä niin pitkälle kuin pimeässä saatoin ja näin hänen menevän pieneen metsikköön. Hiivin sinne toista tietä ja lymyttyäni näin hänen kävelevän siellä oudon miehen kera.
En laiminlyönyt korviani heristäen tarkata heidän keskusteluaan ja kuulin hänen puhelevan rakastajalleen: -- Mikä todistus vielä puuttuu? Vieläkö epäilet harrasta uskollisuuttani? Käske minua vain, niin ennen päivännousua muutan tämän suuren kaupungin ja tämän suuren palatsin kauheiksi raunioiksi, joissa vain susilla, pöllöillä ja korpeilla on tyyssijansa. Vai tahtoisitko että kuljettaisin kaikkien näiden vankkojen muurien kivet Kaukasus-vuoren tuolle puolen -- asuttavan maailman ääriin? Sano vain sana niin kaikki muuttuu!
Lopetettuaan puheensa kuningatar kääntyi rakastajansa kanssa, ja he astuivat ohitseni. Olin jo paljastanut miekkani, ja kun hänen rakastajansa oli minua lähinnä, iskin hänet tantereeseen. Luulin surmanneeni hänet ja sen vuoksi palasin kiireesti, antamatta kuningattaren tietää kuka olin.
Hänen rakastajaansa iskemäni haava oli kuolettava, mutta loihduillaan hän säilytti miehen olotilassa jota ei voinut nimittää kuolemaksi eikä elämäksi. Kulkiessani puutarhan läpi takaisin palatsiin kuulin kuningattaren valittavan ääneen ja päätellen hänen parkumisestaan, kuinka murheissaan hän oli, olin hyvilläni että olin säästänyt hänen henkensä.
Heti huoneeseeni tultuani laskeuduin vuoteeseen ja vaivuin uneen tyytyväisenä rangaistuani minua loukannutta ja häväissyttä roistoa. Kun seuraavana aamuna heräsin, huomasin kuningattaren lepäävän vieressäni.
En tiedä, nukkuiko hän vai ei. Nousin, menin yksityiskammiooni ja pukeuduin. Sitten mietin asiaa. Palatessani kuningatar astui surupuvussa tukka hajallaan ja osa siitä pois revittynä eteeni ja sanoi: -- Tulen pyytämään, että kuninkaani ei ihmettelisi nähdessään minut tässä tilassa. Syvän murheeni aiheuttaa tieto kolmesta murheellisesta tapauksesta: rakas äitini, kuningatar, on kuollut, isäni, kuningas, on kaatunut taistelussa, ja yksi veljistäni on pudonnut jyrkänteeltä kuiluun ja saanut surmansa.
En ollut pahoillani että hän käytti veruketta salatakseen surunsa oikean syyn ja päättelin että hän ei epäillyt minua rakastajansa surmaajaksi. -- Puolisoni, sanoin, -- en suinkaan moiti sinua, vaan päinvastoin vakuutan sydämestäni ottavani osaa suruusi. Lausuin vain toivomuksen että aika ja mietiskely vaimentaisi hänen murheensa.
Vuosikauden surtuaan hän pyysi lupaa rakennuttaa itselleen hautakammion palatsin alueelle sanoen haluavansa viettää siellä lopun elämäänsä. Annoin suostumukseni, ja hän pystytti uhkean rakennuksen ja nimitti sen Kyynelten palatsiksi. Kun se oli valmis, hän kannatti sinne rakastajansa, jonka elonkipinää hän oli tähän asti ylläpitänyt sitä varten valmistamillaan juomilla. Ja niitä hän itse yhä vei miehelle joka päivä, sitten kun tämä oli tuotu Kyynelten palatsiin.
Mutta kaikilla loihduillaankaan hän ei voinut parantaa roistoa, joka ei ainoastaan ollut kykenemätön kävelemään tai seisomaan, vaan oli menettänyt puhelahjansakin ja ilmaisi elonmerkkejä vain katseillaan. Joka päivä kuningatar teki hänen luokseen kaksi pitkää vierailua, kuten hyvin tiesin, vaikka en ollut tietävinäni.
Eräänä päivänä uteliaisuuteni pakotti minut menemään Kyynelten palatsille, ja kuulin hänen puhuttelevan rakastajaansa näillä sanoilla: -- Olen äärettömästi murheissani nähdessäni sinut tässä tilassa. Kärsimääsi raatelevaa tuskaa tunnen yhtä paljon kuin sinä itsekin. Mutta, armaimpani, minä puhelen sinulle yhä, etkä sinä vastaa mitään. Kuinka kauan pysyt vaiti? Oi hauta, oletko hävittänyt sen ylenpalttisen hellyyden jota hän minua kohtaan tunsi? Oletko sammuttanut silmät jotka ilmaisivat niin suurta rakkautta ja olivat ainoa iloni? Ei, ei, en voi uskoa sitä. Sano minulle pikemmin, minkä ihmeen kautta tulit maailman ihanimman ja arvokkaimman aarteen säilyttäjäksi.
Minun täytyy tunnustaa, arvoisa herra, että raivostuin näistä lauseista, ja puhutellen hautaa, minäkin puolestani, huudahdin: -- Oi hauta, miksi et nielaise kitaasi tuota ihmisluontoa ellottavaa kuvatusta tai miksi et nielaise sekä rakastajaa että rakastajatarta?
Tuskin olin lausunut nämä sanat, kun kuningatar nousi kuin raivotar. -- Kurja mies, hän sanoi. -- Sinä olet murheeni aiheuttaja. Älä luule etten tiedä sitä. Olen vain teeskennellyt liian kauan. Hän lausui muutamia sanoja, joita en ymmärtänyt, ja lisäsi: -- Loihtujeni voimalla käsken että tästedes olet puoleksi marmoria ja puoleksi ihminen.
-- Heti, oi herra, muutuin siksi jona minut näette, kuolleeksi elävien joukossa ja eläväksi kuolleiden joukossa.
Sen jälkeen kun julma velho, joka ei ansaitse kuningattaren nimeä, oli minut näin muuttanut ja toimittanut minut tähän saliin, hän tuhosi toisella lumouksella pääkaupunkini, joka oli hyvin kukoistava ja väekäs. Hän tasoitti maan tasalle talot ja julkiset rakennukset ja hävitti torit ja muutti koko seudun järveksi ja autioksi tasangoksi, jotka olette nähnyt. Järven eriväriset kalat ovat kaupungissa eläneitä neljää eri uskontoa tunnustaneita asukkaita. Valkoiset ovat muhamettilaisia, punaiset tulta palvelevia persialaisia, siniset kristittyjä ja keltaiset juutalaisia. Ne neljä pientä kukkulaa olivat neljä saarta, joista kuningaskunta oli saanut nimensä. Mutta alueitteni perikato ja hänen minussa loihtimansa muutos ei tyydyttänyt hänen kostonhimoaan, vaan hän tulee joka päivä antamaan minulle sata ruoskansivallusta paljaisiin hartioihini, kunnes selkäni on yltympäri verissä. Pantuaan toimeen tämän osan rangaistuksesta hän heittää ylleni karkean vuohenkarvaisen vaatteen ja sen päälle tämän kullalla kirjaillun viitan, ei kunnioittaakseen, vaan pilkatakseen minua.
Kun nuori ruhtinas oli päässyt tähän kohtaan kertomustaan, sulttaani sanoi hänelle oikeamielisen vihan vimmassa ja tahtoen kostaa onnettoman prinssin kärsimykset: -- Ilmoittakaa minulle, mihin se kavala velho vetäytyy ja missä voin tavata hänen viheliäisen rakastajansa, joka on jo ennen kuolemaansa haudattu.
-- Arvoisa herra, prinssi vastasi, -- hänen rakastajansa asustaa Kyynelten palatsissa, uhkeassa kupulaella katetussa hautaholvissa. Palatsi on linnan vieressä portin puolella. Kuningatar lähtee joka päivä auringon noustessa rakastajansa luo, sitten kun on pannut toimeen verisen kostonsa minua kohtaan, ja näettehän että en kykene puolustautumaan.
-- Ruhtinas, sulttaani sanoi, -- teidän tilaanne ei koskaan voi kyllin valittaa, ja se on jotakin ennen kuulumatonta ja aikakirjoissa kertomatonta. Vain yksi asia puuttuu: kosto johon olette oikeutettu. Teen kaiken voitavani hankkiakseni sen teille.
Seuranneessa keskustelussa he sopivat toimista joihin kostosuunnitelman toteuttamiseksi oli ryhdyttävä, mutta siirsivät täytäntöönpanon seuraavaan päivään. Tapansa mukaan nuori ruhtinas valvoi koko ajan. Hän ei näet ollut ensinkään nukkunut siitä asti kun hänet loihdittiin.
Sulttaani nousi päivänkoitteessa ja lähti Kyynelten palatsiin. Hän näki sen lukemattomilla valkeasta vahasta valmistetuilla tulisoihduilla valaistuna ja tunsi suloisen tuoksun kohoavan useista hienosta kullasta ihmeteltävän taidokkaasti tehdyistä suitsutusastioista. Heti kun hän huomasi vuoteen, jolla neekeri virui, hän paljasti miekkansa ja riisti roistolta vastusta kohtaamatta hänen kurjan henkensä. Sitten hän laahasi ruumiin linnan pihalle ja heitti sen kaivoon. Sen jälkeen hän asettui lepäämään neekerin makuusijalle, piilotti miekkansa peitteen alle ja odotti tilaisuutta suunnitelmansa loppusuoritukseen.
Kuningatar lähti pian sen jälkeen liikkeelle, kävi ensin puolisonsa, Mustain Saarten kuninkaan, huoneessa, riisui hänet ja antoi hänelle suunnattoman julmasti sata sivallusta. Heitettyään vuohenkarvaisen vaipan onnettoman hartioille hän pani päällimmäiseksi kalliin kirjoviitan ja tuli Kyynelten palatsiin, jossa hän puhutteli tähän tapaan neekeriksi luulemaansa henkilöä: -- Aurinkoni, elämäni, yhäkö vain olet vaiti? Oletko päättänyt antaa minun kuolla suomatta kuulla huuliltasi sitä lohdullista lausetta, että rakastat minua vielä? Sydänkäpyseni, rukoilen sinua virka edes sananen.
Ikään kuin syvästä unesta heränneenä ja koettaen matkia neekerien ääntämistä sulttaani vastasi vakavaan sävyyn: -- Ei ole mitään mahtia tai voimaa, paitsi Allahilla ainoalla, joka on kaikkivaltias.
Nämä sanat kuultuaan velho päästi äänekkään riemun huudahduksen. -- Rakas herrani, hän sanoi, -- eivätkö korvani petä minua? Onko totta, että kuulen äänesi, kuulen sinun puhuttelevan minua?
-- Onneton vaimo, sulttaani keskeytti, -- ansaitsetko sinä, että sinulle vastaan?
-- Ah, kuningatar huudahti, -- miksi nuhtelet minua?
-- Puolisosi valitushuudot, sulttaani sanoi, -- hänen huokauksensa ja kyyneleensä, kun sinä häntä joka päivä niin inhottavasti ja julmasti piekset, estävät minua nukkumasta päivin tai öin. Riennä vapauttamaan hänet, jotta hänen voihkimisensa lakkaisi häiritsemästä minua.
Velho lähti heti Kyynelten palatsista käskyä täyttämään ja palautti loihduillaan nuoren kuninkaan hänen entiseen hahmoonsa käskien häntä kuitenkin kuoleman uhalla heti poistumaan lähettyviltään. Taipuen välttämättömyyteen ruhtinas vetäytyi etäiseen paikkaan odottaakseen siellä kärsivällisesti sulttaanin onnellisesti aloittaman tehtävän loppusuoritusta. Noita palasi takaisin Kyynelten palatsiin ja luullen yhä puhuttelevansa neekeriä vakuutti hänelle, että oli totellut hänen käskyään.
Matkien yhä neekerien ääntämistapaa sulttaani lausui: Se mitä nyt olet tehnyt, ei suinkaan riitä minun parantumiseeni. Ajattele kaupunkia, saaria ja asukkaita, jotka tuhosit turmiollisilla taioillasi. Aina keskiyön aikaan kalat kohottavat päänsä vedestä ja huutavat kostoa sinulle ja minulle. Se on oikea syy parantumiseni viipymiseen. Mene nopeasti palauttamaan kaikki ennalleen, niin annan takaisin tultuasi sinulle käteni, jotta voit auttaa minua pystyyn.
Toivon innoittamana velho kiirehti aikaa hukkaamatta järven rannalle, otti kourallisen vettä ja pirskotellen sitä höpisi taikasanoja kalojen yli, jolloin kaupunki heti kohosi ennalleen. Kalat muuttuivat miehiksi, naisiksi ja lapsiksi, muhamettilaisiksi, persialaisiksi, kristityiksi tai juutalaisiksi, vapaiksi tai orjiksi, niin kuin olivat ennen olleet: jokainen sai jälleen oikean muotonsa. Talot ja myymälät täyttyivät heti asukkaista, jotka havaitsivat, että kaikki oli kuten ennen lumoustakin. Sulttaanin lukuisa seurue, joka huomasi olevansa leiriytyneenä laajimmalle torille, kummastui nähdessään itsensä keskellä suurta, kaunista, väekästä pääkaupunkia.
Velho taas palasi ihmeellisen muutoksen toimeenpantuaan kiireesti Kyynelten palatsiin palkkiotaan vastaanottamaan.
-- Tule lähemmäksi, sulttaani sanoi yhä murtaen neekerien tapaan. Kuningatar teki niin. -- Et ole kyllin lähellä, sulttaani jatkoi, -- astu vielä lähemmäksi. Toinen totteli. Sitten hänen majestettinsa nousi ja tarttui niin äkkiä noidan käsivarteen, että tämä ei ehtinyt havaita kuka siinä oli, ja halkaisi hänet miekallaan, niin että toinen puolisko kaatui oikealle, toinen vasemmalle. Sen tehtyään hän jätti ruumiin virumaan ja lähtien Kyynelten palatsista meni etsimään Mustain Saarten nuorta kuningasta. -- Ruhtinas, sulttaani sanoi syleillen häntä, -- riemuitkaa! Teillä ei ole enää mitään pelättävää. Julma vihollisenne on kuollut.
Nuori ruhtinas kiitti sulttaania toivottaen hänelle onnea ja pitkää ikää. -- Voitte tästä lähin, sulttaani sanoi, -- asua rauhassa pääkaupungissanne, jollette kenties tahdo seurata minua omaani, joka on neljän viiden tunnin matkan päässä täältä.
-- Mahtava hallitsija, nuori ruhtinas vastasi, -- uskon kyllä, että saavuitte mainitsemassanne ajassa pääkaupungistanne tänne, koska omani oli loihdittu, mutta nyt kun lumous on lauennut, asiat ovat muuttuneet. Teiltä kuluu paluumatkaan kokonainen vuosi. Mutta se ei estä minua seuraamasta teitä, vaikkapa olisi kuljettava maailman ääriin.
Sulttaani hämmästyi kovin kuullessaan olevansa niin kaukana valtakunnastaan, eikä voinut käsittää kuinka se oli mahdollista.
-- Mutta, hän sanoi, -- se ei haittaa. Omaan maahani palaamisen vaivan palkitsee kylliksi tyydytys siitä, että olen voinut auttaa sinua ja saanut sinusta pojan. Sillä kun kerran tahdot kunnioittaa minua lähtemällä mukaani, ja koska minulla ei ole lapsia, pidän sinua omana poikanani ja nimitän sinut tästä hetkestä valtaistuimeni perilliseksi ja jälkeläiseksi.
Vihdoin sulttaani ja nuori prinssi lähtivät matkalleen mukanaan sata nuoren kuninkaan aarreaitasta otetuilla arvaamattomilla rikkauksilla sälytettyä kamelia ja viidenkymmenen ratsastavan upeasti varustetun ja puetun miehen saattamina.
Asukkaat tulivat suurin joukoin sulttaania vastaan, tervehtien häntä riemuhuudoilla ja viettivät sitten monta päivää julkisia iloja.