Part 3

Kun päivä alkoi kajastaa, hän luki rukouksensa, sillä hän oli hurskas muhamettilainen, ja uskoi itsensä kaikkine huolineen Luojansa haltuun. Sen tehtyään hän heitti verkkonsa neljännen kerran ja veti ne, kuten äskenkin, perin vaivalloisesti ylös. Mutta kalojen asemesta hän löysi vain punakellervän vaskiastian johon oli painettu sinetti. Onnenpotkaus riemastutti häntä. Myyn sen vaskenvalajalle, hän tuumi, ja ostan rahoilla vakallisen jauhoja.

Hän tarkasti astiaa joka puolelta ja ravisti sitä koettaakseen läiskähtelikö sen sisällys, mutta ei kuulunut mitään. Se seikka ja lyijykanteen painettu sinetti saivat hänet otaksumaan, että astiassa oli jotakin arvokasta. Ottaakseen asiasta selvän hän tarttui veitseen ja avasi astian. Hän käänsi suun alaspäin, mutta astiasta ei tullut mitään. Se kummastutti häntä äärettömästi. Hän asetti kapineen eteensä, ja tarkastaessaan sitä huolellisesti hän näki sen sisältä nousevan sankkaa savua, joka pakotti hänet pikaisesti vetäytymään muutaman askeleen taaksepäin.

Savu kohosi pilviin ja leviten merelle ja rannikolle taajeni sankaksi sumuksi, joka kovin hämmästytti kalastajaa, kuten hyvin voimme käsittää. Kun astiasta oli tullut kaikki savu, se kerääntyi, tiivistyi ja hahmottui hengeksi, joka oli kaksin verroin niin pitkä kuin kookkaimmat jättiläiset. Hirviön nähdessään kalastaja olisi kernaasti paennut, mutta hän säikähti niin kovasti ettei päässyt liikahtamaan paikaltaan.

Henki tuijotti kalastajaan hurjin katsein ja huudahti pelottavalla äänellä: -- Valmistaudu kuolemaan, sillä minä tapan sinut.

-- Miksi sinä minut tappaisit? kalastaja kysyi. -- Enkö vasta ikään vapauttanut sinut? Oletko jo unohtanut ystävällisyyteni?

-- Kyllä minä sen muistan, henki sanoi, -- mutta se ei tuota sinulle pelastusta. Vain yhden suosion voin sinulle myöntää.

-- Ja mikä se on, kalastaja kysyi.

-- Sallin sinun valita millä tavoin toivot minun surmaavan sinut, henki vastasi.

-- Mutta millä olen sinut vihoittanut, kalastaja kysyi. -- Tämäkö on palkkio sinulle tekemästäni palveluksesta?

-- En voi menetellä toisin, henki lausui, -- ja jotta tietäisit syyn siihen, niin kuuntelehan tarinaani:

Olen niitä kapinallisia henkiä, jotka ryhtyivät vastustamaan taivaan tahtoa. Salomo, Daavidin poika, käski minun tunnustaa valtansa ja alistua käskyihinsä. Minä kieltäydyin ja sanoin hänelle, että mieluummin jäisin alttiiksi hänen suuttumukselleen kuin vannoisin vaadittua uskollisuutta. Rangaistakseen minua hän sulki minut tähän vaskiastiaan, ja jotta en voisi murtaa vankilaani, hän painoi lyijykanteen sinettinsä, johon oli kaiverrettu Allahin suuri nimi. Sitten hän antoi astian eräälle hengelle käskien sitä heittämään minut mereen.

Vankeuteni ensimmäisellä vuosisadalla vannoin, että jos joku minut vapauttaisi ennen kuin sata ajastaikaa oli kulunut, tekisin hänet rikkaaksi. Toisella vuosisadalla vannoin valan, että avaisin kaikki maan aarteet sille joka päästäisi minut vapauteen. Kolmannella lupasin tehdä pelastajastani mahtavan itsevaltiaan, olla aina hengessä hänen lähellään ja täyttää joka päivä kolme hänen pyyntöään, olkoot ne mitä laatua tahansa. Vihdoin vannoin suuttuneena tai pikemminkin hulluna raivosta, kun täytyi olla niin kauan vankina, että kuka tahansa minut vapauttaisi, surmaisin hänet armotta enkä soisi hänelle muuta suosiota kuin ehdonvallan määrätä kuolemansa laadun. Ja koska sinä tänään olet minut vapauttanut, myönnän sinulle valintaoikeuden.

Kalastaja tuli ylen murheelliseksi, ei niinkään itsensä tähden kuin kolmen lapsensa kohtalosta, ja valitti kurjuutta johon heidän hänen kuolemansa jälkeen täytyi joutua. Hän yritti lepyttää henkeä ja sanoi: -- Sääli minua ja ajattele palvelusta jonka olen sinulle tehnyt.

-- Johan sanoin sinulle, henki vastasi, -- että juuri sen vuoksi minun täytyykin sinut tappaa. Älä hukkaa aikaa, se ärähti sitten, -- mitkään selittelysi eivät saa minua luopumaan aikeestani. Ilmoita minulle viivyttelemättä mikä kuolema sinusta on mieluisin.

Hätä keinon keksii. Kalastajan päähän pälkähti sotajuoni. -- Koska minun siis täytyy kuolla, hän virkkoi hengelle, niin alistun taivaan tahtoon, mutta vannotan sinua sen suuren nimen kautta, joka oli kaiverrettuna profeetta Salomon, Daavidin pojan, sinettiin, että vastaat vilpittömästi sinulle tekemääni kysymykseen.

Kun henki havaitsi, että vannottaminen pakotti hänet varmaan vastaukseen se vapisi ja sanoi kalastajalle: -- Pyydä mitä vain haluat, kunhan vain teet sen nopeasti.

-- Haluaisin tietää, olitko todellakin tuossa astiassa. Rohkenetko vannoa suuren Allahin nimen kautta?

-- Kyllä, henki vastasi, -- vannon hänen suuren nimensä kautta, että todella olin siellä.

-- Sitä en mitenkään saata uskoa, kalastaja selitti, -- astiaan ei mahtuisi edes toista jalkaasi -- kuinka silloin on mahdollista että koko ruumiisi olisi ollut siellä?

-- Mitä, henki ihmetteli, -- etkö usko minua edes juhlallisen valan vannottuani?

-- En tosiaan usko, kalastaja sanoi, -- enkä voi sinua uskoa ennen kuin menet takaisin astiaan.

Hirviön ruumis hajaantui ja muuttui savuksi, joka taaskin levisi yli koko rannikon, ja vihdoin se kokoonnuttuaan yhteen alkoi uudestaan solua astiaan, kunnes mitään siitä ei jäänyt ulkopuolelle. Silloin kalastaja tarttui lujasti lyijykanteen, työnsi sen kiireesti astian suulle ja huudahti: -- Henki, nyt on sinun vuorosi rukoilla minulta suosiota. Mutta minäpä viskaankin sinut takaisin mereen josta sinut nostin ja sitten rakennan rantamalle majan jossa asun ja varoitan kaikkia kalastajia, jotka saapuvat laskemaan verkkojaan, sinunlaisestasi häijystä hengestä, joka on vannonut tappavansa vapauttajansa.

Henki ei laiminlyönyt mitään millä luuli voivansa taivuttaa kalastajan suopeaksi. -- Avaa astia, se sanoi, -- ja anna minulle vapauteni, niin lupaan palkita sinut täysin tyydyttävästi.

-- Sinä olet pettäjä, kalastaja vastasi. -- Ansaitsisin menettää henkeni, jos olisin kyllin hupsu uskoakseni sinua. Varmaan kohtelisit minua samalla tavalla kuin eräs kreikkalainen kuningas kohteli lääkäri Dubania. Se on tarina, jonka haluan sinulle kertoa. Kuuntelehan siis:

Kreikan kuninkaan ja lääkäri Dubanin tarina

Oli kerran kuningas, joka sairasti pitaalitautia, ja hänen lääkärinsä olivat turhaan yrittäneet parantaa häntä. Vihdoin hänen hoviinsa saapui hyvin taitava lääkäri nimeltä Duban. Hän oli kokenut luonnontutkija ja ymmärsi täydellisesti kasvien ja rohtojen hyvät ja huonot ominaisuudet. Kuultuaan mikä tauti kuningasta vaivasi ja että lääkärit olivat hylänneet hänet parantumattomana Duban pyrki hänen luokseen.

-- Minä tiedän, hän sanoi alamaisen tavanmukaisten tervehdysten jälkeen, -- että lääkärisi, oi kuningas, eivät ole kyenneet parantamaan sinua pitaalista. Mutta jos suvaitset vastaanottaa palvelukseni, lupaan tehdä sinut terveeksi juottamatta sinulle karvaita rohtoja ja ilman ulkopuolista käsittelyä.

Kuningas vastasi: -- Jos kykenet täyttämään lupauksesi, teen sinut ja sinun jälkeläisesi rikkaiksi. Saat koettaa.

Lääkäri palasi asuntoonsa, teki onton nuijan ja pani sen kädensijaan rohtoja. Hän valmisti myös tarkoitukseensa sopivan pallon. Ja nämä kapineet mukanaan hän saapui seuraavana aamuna kuninkaan luo sanoen: -- Oi kuningas, nouse ratsun selkään ja ryhdy lyömään tätä palloa nuijalla, kieritä sitä, kunnes kätesi ja ruumiisi hikoilevat. Kun lääke, jonka olen pannut nuijan onttoon kädensijaan, on kätesi hankauksesta kuumentunut, se tunkeutuu läpi koko ruumiisi, ja heti kun olet alkanut hikoilla, voit luopua urheilusta, sillä silloin lääke on vaikuttanut. Palatsiin palattuasi sinun on heti mentävä kylpyyn, annettava pestä itsesi hyvin ja hangata ihosi sileäksi. Käy sitten vuoteeseen, ja huomenna noustessasi olet terve.

Kuningas otti nuijan ja löi palloa, jonka hänen kanssaan pelaavat upseerit aina palauttivat hänelle. Hän leikki niin kauan, että hänen kätensä ja koko ruumiinsa olivat kovasti hiessä, ja sitten nuijan varteen suljettu lääke vaikutti, kuten lääkäri oli sanonut. Sen jälkeen kuningas lopetti leikkinsä, palasi palatsiinsa, meni saunaan ja noudatti hyvin tarkoin lääkärin määräyksiä.

Aamulla herätessään hän havaitsi yhtä ihmeissään kuin riemuissaankin, että pitaali oli lähtenyt ja hänen ruumiinsa oli yhtä puhdas kuin jos siinä ei olisi koskaan mitään tautia ollutkaan. Pukeuduttuaan hän lähti heti neuvostosaliinsa, nousi valtaistuimelleen ja näyttäytyi hovimiehilleen, jotka uteliaina tietämään mitä uusi lääke oli vaikuttanut saapuivat sinne aikaisin ja ilmaisivat suurta iloa nähdessään kuninkaan täydellisesti parantuneen.

Astuttuaan saliin lääkäri Duban kumartui valtaistuimen eteen koskettaen kasvoillaan lattiaa. Hänet huomatessaan kuningas käski hänen istua viereensä, esitteli hänet saapuvilla oleville ja ylisti häntä hänen ansionsa mukaan. Mutta hän ei pysähtynyt siihenkään, vaan antoi lääkärille uusia armon ja suosion osoituksia joka päivä.

Mutta kuninkaalla oli visiiri, joka oli saita, kateellinen ja luonnostaan kykenevä kaikenlaiseen häijyyteen. Hän ei voinut kadehtimatta katsella, mitä kaikkia lahjoja lääkärille annettiin, ja päätti sen vuoksi alentaa hänen arvoaan kuninkaan silmissä. -- Suuri hallitsija, hän sanoi kuninkaalle, -- onko viisasta, että siedät luonasi miestä joka hyvinkin saattaa olla vihollisesi lähettämä henkeäsi väijymään?

-- Ei ei, visiiri, kuningas keskeytti, -- olen varma, että lääkäri jota epäilet lurjukseksi ja petturiksi on miesten parhaita ja kunnollisimpia. Tiedäthän että hän paransi minut pitaalistani. Jos hän olisi väijynyt henkeäni, miksi hän sitten pelasti minut? Hänen olisi vain tarvinnut jättää minut tautiani potemaan. Huomaan, että hänen kunnollisuutensa herättää kateuttasi, mutta älä luule, että minua voidaan syyttömästi yllyttää häntä vastaan. Kerronpa sinulle mitä eräs visiiri sanoi herralleen, kuningas Sinbadille, estääkseen häntä surmauttamasta poikaansa prinssiä. Esitettyään, että kuninkaan tulisi varoa tekemästä sellaista mikä johtui toisen vihjauksesta, se visiiri kertoi seuraavan tarinan:

Aviomies ja papukaija

Eräällä kunnon miehellä oli kaunis vaimo, jota hän rakasti niin hellästi että tuskin saattoi päästää häntä näkyvistään. Kun tärkeät asiat kerran pakottivat hänet matkustamaan kotoaan, hän meni ensin sinne missä myytiin kaikenlaisia lintuja ja osti papukaijan, joka ei osannut ainoastaan hyvin puhua, vaan kykeni selostamaan kaikki mitä sen lähettyvillä tehtiin. Mies vei sen häkissä kotiinsa, pyysi vaimoaan sijoittamaan sen kammioonsa ja huolehtimaan siitä hänen poissa ollessaan. Ja sitten hän lähti.

Palattuaan hän kyseli papukaijalta mitä sillä välin oli tapahtunut kun hän oli ollut poissa kotoa, ja lintu kertoi hänelle sellaista josta hän sai aihetta nuhdella vaimoaan. Vaimo päätteli, että jotkut hänen orjattarensa olivat pettäneet hänet, mutta kaikki vannoivat olleensa uskollisia ja olivat yksimielisiä siitä, että papukaija oli kielinyt.

Sen jälkeen vaimo mietti keinoja kuinka karkottaisi puolisonsa mustasukkaisuuden ja kostaisi samalla papukaijalle. Kun hänen miehensä oli taas lähtenyt matkalle, hän käski orjattaren kiertää öiseen aikaan käsimyllyä papukaijan häkin alla, toisen hän määräsi pirskottelemaan vettä häkin yli ikään kuin olisi satanut ja kolmannen kuljettamaan kuvastinta edestakaisin kynttilän välkkeessä papukaijan edessä. Orjattaret viettivät suuren osan yötä noudattamalla emäntänsä käskyjä ja suorittivat työnsä hyvin taitavasti.

Seuraavana iltana mies palasi ja tiedusteli jälleen papukaijalta, mitä hänen poissa ollessaan oli tapahtunut. Lintu vastasi: -- Hyvä isäntä, salamat, ukkosenjyrinä ja sade häiritsivät minua niin suuresti kaiken yötä, etten osaa kuvaillakaan kuinka paljon sain kärsiä.

Mies tiesi, että yöllä ei ollut käynyt ukkonen, ei salamoinut eikä satanutkaan, ja tuumi, että papukaija, joka tässä suhteessa ei ollut puhunut totta, oli saattanut valehdella edellisessäkin kertomuksessaan. Hän otti sen ulos häkistä ja paiskasi sen niin kovasti lattiaan, että se heitti henkensä. Mutta myöhemmin hän kuuli naapureiltaan, että papukaijarukka ei ollut hänelle valehdellut, jutellessaan hänen vaimonsa käytöksestä. Ja silloin hän katui, että oli surmannut sen.

* * * * *

-- Ja sinä, visiiri, kuningas jatkoi, -- tahtoisit, että lääkäri Dubanin pää katkaistaisiin, koska vihaat häntä, vaikka hän ei ole milloinkaan tehnyt sinulle pahaa. Mutta minä varon sitä tekemästä, etten saisi katua, kuten tuo mies papukaijansa surmaamista.

-- Armollinen kuningas, visiiri vastasi, -- papukaijan kuolema oli vain pikkuseikka, enkä luule linnun isännän sitä kauan surreen. Mutta miksi pelkosi tehdä vääryyttä viattomalle miehelle estäisi sinua surmaamasta tätä lääkäriä? Ei minua kateus tee hänen vihollisekseen. Jos syytökseni on väärä, ansaitsen saman rangaistuksen kuin muuan visiiri josta sinulle kerron, oi kuningas, jos suvaitset kuunnella minua:

Tarina rangaistusta visiiristä

Oli kerran kuningas, ja hänellä oli poika, joka oli suuresti innostunut metsästykseen. Usein kuningas salli hänen noudattaa mielihaluaan, mutta käski suurvisiirinsä aina seurata häntä. Eräänä päivänä metsästysretkellä oli saatu näkyviin komea hirvi, ja prinssi, joka luuli visiirin olevan kintereillään seurasi otusta niin etäälle ja niin hartaasti että jäi yksin. Havaittuaan eksyneensä hän pysähtyi ja koetti palata visiirin luo, mutta seutua tuntematta hän samoili yhä kauemmaksi.

Ratsastellessaan hän tapasi tiellään kauniin neidon, joka itki katkerasti, koska hevonen oli pudottanut hänet selästään ja juossut tiehensä. Prinssi sääli syvästi neitoa ja pyysi häntä nousemaan taakseen ratsulle, ja siihen neito kernaasti suostuikin.

Heidän ratsastaessaan raunioituneen talon ohi neito ilmoitti haluavansa astua alas. Prinssi pysäytti ratsunsa ja nostettuaan neitosen maahan astui itsekin satulasta ja käveli rakennuksen luo taluttaen hevosta perässään. Mutta voi arvata, kuinka hän säikähti kuullessaan otaksumansa neidon lausuvan: -- Iloitkaa, lapsukaiseni, tuon nuoren miehen syötäväksenne! Toiset äänet vastasivat heti: -- Missä hän on, meidän on kova nälkä?

Prinssi oli kuullut kylliksi ollakseen varma vaarastaan. Hän ratsasti kiireesti tiehensä, löysi onneksi oikean suunnan ja saapui turvallisesti palatsiin kertoen kuninkaalle seikkaperäisesti vaaran johon oli visiirin huolimattomuuden vuoksi joutunut. Kuningas vihastui kovasti ministeriinsä ja kuristutti hänet heti paikalla.

* * * * *

Oi kuningas, visiiri jatkoi, -- palaan lääkäri Dubaniin. Hän on sinut parantanut, sanot. Mutta kuka voi todistaa sen sinulle? Kuka tietää, vaikka hänen käyttämillään lääkkeillä olisi turmiolliset seuraukset?

Kuningas ei voinut arvata visiirinsä häijyä juonta eikä ollut kyllin lujatahtoinen pysyäkseen alkuperäisessä mielipiteessään. Keskustelu sai hänet horjumaan. -- Visiiri, hän myönsi, -- sinä olet oikeassa. Hän on saattanut tulla vartavasten riistämään minulta henkeni, kuten hän rohdoillaan helposti voisikin tehdä.

Ja kuningas kutsutti erään upseereistansa ja käski hänen noutaa lääkärin palatsiin. Aavistamatta kuninkaan aikomusta Duban riensi paikalle.

-- Tiedätkö, kuningas kysyi hänet nähdessään, -- miksi lähetin sinua noutamaan?

-- En, armollinen kuningas, lääkäri vastasi, -- odotan kunnes hallitsijani suvaitsee ilmoittaa sen minulle.

-- Tuotin sinut, kuningas sanoi, -- vapautuakseni sinusta ottamalla sinulta hengen.

Kukaan ei voisi kuvailla lääkärin hämmästystä hänen kuullessaan nämä sanat. -- Miksi, oi kuningas, haluat riistää minulta henkeni, hän kysyi. -- Minkä rikoksen olen tehnyt?

-- Minulle on kerrottu, hallitsija vastasi, -- että saavuit hoviini ainoastaan väijyäksesi henkeäni. Ehkäistäkseni aikomuksesi riistän varmuuden vuoksi oman henkesi. Iske, hän sanoi saapuvilla olevalle pyövelille, -- ja vapauta minut kavalasta konnasta joka tuli tänne salamurhan hankkeissa.

Kun lääkäri kuuli julman määräyksen, hän arvasi heti, että hänen kuninkaalta saamansa kunnianosoitukset ja lahjat olivat tuottaneet hänelle vihamiehiä ja että he olivat kateudesta yllyttäneet heikon ruhtinaan häntä vastaan. Hän katui parantaneensa kuninkaan pitaalista. Mutta nyt se oli liian myöhäistä. -- Näinkö, lääkäri kysyi, -- sinä palkitset minut, että paransin sinut? Ah, kuningas, hän huudahti, -- salli minun elää, jotta taivas pidentäisi omat päiväsi! Älä surmauta minua, jotta Allah ei kohtelisi sinua samalla tavalla!

Kuningas vastasi julmasti: -- Ei, ei, minun täytyy välttämättä hakkauttaa pääsi poikki. Muuten saatat salakähmäisesti murhata minut yhtä taitavasti kuin paransit minut.

Vaikeroimatta, vaikka kuningas häntä näin pahoin palkitsi, lääkäri valmistautui kuolemaan. Pyöveli sitoi hänen kätensä ja oli paljastamaisillaan miekkansa, kun lääkäri kääntyen vielä kerran hallitsijan puoleen lausui: -- Koska sinä, oi kuningas, et peruuta kuolemantuomiotani, pyytäisin edes, että sallisit minun palata kotiini antamaan määräyksiä hautajaisistani, sanomaan jäähyväiset perheelleni, jakamaan almuja ja antamaan testamentillani kirjani perinnöksi niille jotka osaavat niitä hyödyllisesti käyttää. Yhden erikoisen teoksen haluaisin lahjoittaa kuninkaalleni. Se on perin arvokas kirja, jota sinun sietäisi huolellisesti tallettaa aarreaitassasi.

-- Mikä, kuningas kysyi, -- sen tekee niin kallisarvoiseksi?

-- Suuri kuningas, lääkäri vastasi, -- sillä on monta merkillistä ja ihmeellistä ominaisuutta. Tärkein niistä on, että jos vaivaudut avaamaan sen kuudennen lehden kohdalta ja lukemaan vasemmalta sivulta kolmannen rivin, niin katkaistu pääni vastaa kaikkiin sille tekemiisi kysymyksiin.

Kuningas tuli uteliaaksi, siirsi mestauksen seuraavaan päivään ja lähetti lääkärin vahvasti vartioituna kotiin.

Duban järjesti asiansa, ja kun oli levinnyt huhu, että ennen kuulumaton ihme tapahtuisi hänen kuolemansa jälkeen, kerääntyivät visiirit, emiirit, henkivartioston upseerit ja sanalla sanoen koko hovi seuraavana päivänä vastaanottosaliin ollakseen ihmeen näkijöinä.

Lääkäri Duban tuotiin sisään, ja astuen kirja kädessä valtaistuimen juurelle hän pyysi kulhoa ja laski siihen päällyksen johon kirja oli kääritty. Sitten hän tarjosi kirjaa kuninkaalle ja sanoi: -- Ota tämä ja määrää, että pääni, sitten kun se on hakattu poikki, lasketaan maljaan tuolle päällykselle. Silloin veri heti lakkaa vuotamasta. Avaa sitten kirja, ja pääni vastaa kysymyksiisi. Mutta salli minun vielä kerran rukoilla kuninkaallista armoasi, vakuutan olevani syytön.

-- Rukouksesi, kuningas vastasi, -- ovat turhia. Jo pelkästään siitä syystä, että saisin kuulla pääsi kuolemasi jälkeen puhuvan tahdon, että sinun on kuoltava. Näin sanottuaan hän otti kirjan lääkärin kädestä ja käski teloittajan täyttää velvollisuutensa.

Pää katkaistiin niin taitavasti että se putosi kulhoon, ja tuskin se oli kirjan suojuksella, kun verenvuoto tyrehtyi. Sitten se kuninkaan ja kaikkien suureksi kummastukseksi avasi silmänsä ja sanoi: -- Suvaitseeko majesteetti avata kirjan?

Kuningas yritti tehdä niin, ja havaitessaan lehtien tarttuneen toisiinsa kiinni hän pisti sormen suuhunsa ja kostutti sitä voidakseen helpommin selailla kirjaa. Niin hän jatkoi, kunnes ehti kuudenteen lehteen, ja kun hän ei nähnyt mitään kirjoitusta sillä kohdalla josta häntä oli neuvottu sitä etsimään hän sanoi: -- Lääkäri, tähän ei ole mitään piirretty.

-- Käännä vielä muutamia lehtiä, pää vastasi. Kuningas teki työtä käskettyä pistäen aina sormen suuhunsa, kunnes hän äkkiä tunsi kauheaa puistatusta, hänen silmänsä sumenivat ja hän lysähti valtaistuimensa juurelle rajuissa kouristuksissa.

Kun lääkäri Duban tai oikeammin hänen päänsä näki, että lehdille kätketty myrkky oli tehnyt tehtävänsä ja kuninkaalla oli vain jokunen silmänräpäys elettävänä, se huudahti: -- Hirmuvaltias, nyt näet, millä tavoin kohdellaan ruhtinaita, jotka teloittavat viattomia ihmisiä. Ennemmin tai myöhemmin rankaisee Allah heidän julmuutensa ja vääryytensä. Tuskin pää oli lausunut nämä sanat, kun kuningas heitti henkensä ja lääkärinkin päästä katosi siinä vielä viipynyt elämänkipinä.

* * * * *

Kun kalastaja oli lopettanut kertomuksensa Kreikan kuninkaasta ja lääkäri Dubanista, hän sovitti sen henkeen jota yhä piti astiaan suljettuna. -- Jos kuningas olisi sallinut lääkärin elää, Allah olisi pidentänyt hänenkin elämäänsä. Samoin on sinunkin laitasi, henki, mutta minun täytyy vuorostani olla yhtä kovasydäminen sinua kohtaan.

-- Kuulehan vielä sananen, henki huudahti, -- lupaan olla tekemättä sinulle mitään pahaa. Kaukana siitä! Tahdon päinvastoin neuvoa keinon kuinka tulet äärettömän rikkaaksi.

Toivo vapautua köyhyydestä vaikutti kalastajaan. Voisin kuunnella sinua, hän virkkoi, -- jos sanoihisi voisi vähänkin luottaa. Vanno minulle Allahin suuren nimen kautta, että tahdot uskollisesti täyttää lupauksesi niin avaan astian. En usko että uskallat rikkoa moista valaa.

Henki vannoi valan, minkä jälkeen kalastaja heti poisti lyijykannen. Samassa kohosi savu, ja kun henki oli jälleen saanut hahmonsa, se potkaisi astian mereen.

-- Älä pelkää, kalastaja, henki sanoi, -- tein sen vain nähdäkseni säikähtäisitkö. Varmistuaksesi että olen tosissani ota verkkosi ja seuraa minua.

He kulkivat kaupungin ohi ja tulivat vuorenhuipulle, jolta laskeutuivat laajalle tasangolle, ja kävelivät sitä pitkin neljän kukkulan välissä sijaitsevalle järvelle.

Kun he olivat päässeet sen rannalle, henki sanoi kalastajalle: -- Heitä verkkosi ja pyydä kaloja! Kalastaja ei epäillyt saalisonneaan, koska näki kaloja parvittain uiskentelevan vedessä, mutta hän kummastui suuresti havaitessaan niiden olevan neljää eri väriä: valkoisia, punaisia, sinisiä ja keltaisia. Hän laski verkkonsa ja sai yhden kutakin väriä. Kun hän ei ollut koskaan ennen nähnyt moisia, hän ei voinut olla ihailematta niitä ja oli hyvin riemuissaan arvellen saavansa niistä melkoisen summan.

-- Ota kalat, henki sanoi hänelle, -- ja vie ne sulttaanillesi. Hän maksaa niistä runsaammin. Saat tulla joka päivä tälle järvelle kalastamaan, mutta varoitan sinua laskemasta verkkojasi useammin kuin kerran päivässä, sillä muutoin sinun käy huonosti.

Näin lausuttuaan henki polki jalallaan maata, joka avautui ja nielaistuaan hänet sulkeutui jälleen.

Kalastajan myöhempiä seikkailuja

Kalastaja päätti noudattaa hengen neuvoa ja varoi laskemasta verkkojaan toista kertaa ja palasi hyvin tyytyväisenä kaupunkiin. Hän meni heti sulttaanin palatsiin tarjoamaan kalojaan. Sulttaani hämmästyi kovin nähdessään kalastajan tuomat neljä kalaa. Hän otti ne käteensä toisen toisensa perästä ja katseli niitä tarkkaavaisesti. Ihailtuaan niitä pitkän aikaa hän sanoi visiirilleen: -- Ota nämä kalat ja vie ne kokilleni. Ne maistuvat varmaan yhtä hyviltä kuin ne ovat kauniita. Ja anna kalastajalle neljäsataa kultarahaa.

Kalastaja, joka ei ollut koskaan nähnyt niin suurta rahasummaa, saattoi tuskin uskoa silmiään. Hän luuli, että kaikki oli pelkkää unta, kunnes varmistui onnensa todellisuudesta voidessaan ostaa ruokaa ja muita tarvikkeita perheelleen.

Heti kun keittäjätär oli perannut kalat, hän pani ne öljyttyinä käristyspannussa tulelle ja kun luuli toisen kyljen jo kyllin paistuneen käänsi ne toiselle kyljelle. Mutta ihmeitten ihme! Tuskin kalat oli käännetty, kun keittiön seinä jakautui kahtia ja ihastuttavan kaunis nuori nainen astui aukosta sisään. Hän oli pukeutunut kukikkaaseen satiiniin, ja hänellä oli kellukat korvissa, suurista helmistä sommiteltu kaulanauha, rubiineilla koristetut kultaiset rannerenkaat ja kädessä myrttivitsa. Ilmestys astui pannua kohti suuresti hämmästyttäen keittäjätärtä, joka jäi seisomaan kauhusta tyrmistyneenä, ja lausui hipaisten yhtä kaloista varvullaan: -- Kala, kala, täytätkö velvollisuutesi? Kun kala ei vastannut mitään, nainen toisti sanat, ja silloin kaikki neljä eväkästä kohottivat päänsä ja virkkoivat: -- Kyllä, kyllä. Jos te laskette lukua, laskemme mekin. Jos te maksatte veikanne, maksamme mekin omamme. Jos te pakenette, me yllätämme ja olemme tyytyväiset.

Heti kun kalat olivat lausuneet nämä sanat, nainen kaatoi paistinpannun kumoon ja palasi seinän aukkoon, joka samalla sulkeutui ja muuttui entiselleen.