Part 19

Abu Hassan kääri vaimonsa kuten tämä oli käärinyt hänet ja lähti turbaanin liina irrallaan, kuten kovan murheen kohtaamalla miehellä ainakin, rientämään kalifin puheille, jolla juuri oli salainen neuvottelu. Hän saapui ovelle, ja virkailija, joka tiesi että Abu Hassanilla oli vapaa pääsy, avasi sen. Abu Hassan astui huoneeseen pitäen toisella kädellään nenäliinaa silmiensä edessä salatakseen poskille valuvat teeskennellyt kyyneleensä ja lyöden toisella rintaansa mitä suurinta surua ilmaisevin huudahduksin.

Ihmetellen nähdessään aina hilpeän Abu Hassanin tällaisessa mielentilassa kalifi kysyi hänen murheensa syytä ja kuultuaan Nuzhat-ul-Awadatin kuolemasta ilmaisi sopivin sanoin vilpittömästi osanottonsa. Hän käski visiirin antaa Abu Hassanille kukkarollisen kultaa ja kappaleen kallisarvoista kangasta, aivan kuten Zobeide oli lahjoittanut Nuzhat-ul-Awadatille. Abu Hassan lankesi kalifin jalkojen juureen ja kiitti häntä hänen ystävällisyydestään. Sitten hän otti lahjat ja riensi takaisin kotiinsa riemuissaan hyvästä menestyksestään.

Väsyneenä virumaan niin kauan samassa asennossa Nuzhat-ul-Awadat ei odottanut kunnes Abu Hassan käskisi nousemaan, vaan kuultuaan oven avautuvan juoksi heti puolisoaan vastaan kysyen, oliko tämä vetänyt kalifia nenästä yhtä taitavasti kuin hän Zobeidea. -- Niin kuin näet, toinen vastasi osoittaen kangasta ja ravistaen kukkaroa, -- osaan näytellä elävän vaimon surevaa puolisoa yhtä hyvin kuin sinä elossa olevan aviomiehen itkevää leskeä.

Abu Hassan pelkäsi kuitenkin hiukan että kaksoisjuonella voisi olla ikäviä seurauksia ja katsoi sen vuoksi parhaaksi neuvoa vaimoaan olemaan varuillaan, jotta he voisivat toimia paremmassa sopusoinnussa. -- Sillä, hän lisäsi, -- mitä paremmin onnistumme hämmästyttämään kalifin ja Zobeiden, sitä enemmän asia heitä lopulta huvittaa, ja kenties he ilmaisevat suosionsa vielä suuremmalla anteliaisuudella. Viime miete sai heidät vielä jatkamaan sotajuontaan.

Vaikka kalifilla oli tärkeitä asioita ratkaistavana, hän ei malttanut olla menemättä sulttaanittaren luo ilmaistakseen osanottonsa hänen suosikkinsa kuoleman johdosta, ja niinpä hän heti Abu Hassanin poistuttua nousi ja läksi Zobeiden huoneeseen. -- Puolisoni, hän sanoi, -- salli minun tuoda ilmi syvä suruni siitä, että rakas Nuzhat-ul-Awadatisi on kuollut.

-- Oikeauskoisten hallitsija, Zobeide vastasi, -- sinä erehdyt. Abu Hassan on kuollut, eikä Nuzhat-ul-Awadat.

-- Anteeksi, ruhtinattareni, kalifi virkkoi, -- sinä olet väärässä. Abu Hassan elää ja on täysin terve.

Zobeidea närkästytti kovin kalifin kuivakiskoinen vastaus. -- Oikeauskoisten hallitsija, hän sanoi, -- salli minun toistaa, että juuri Abu Hassan on kuollut ja että entinen orjattareni Nuzhat-ul-Awadat, hänen leskensä elää. Kaikki naiseni, jotka itkivät kanssani, voivat todistaa sen ja myös kertoa sinulle, että lahjoitin hänelle sata kultarahaa ja kullalla kirjailtua kangasta. Murhe jonka vallassa minut tapasit johtui hänen miehensä kuolemasta, ja juuri sinun sisään astuessasi olin lähettämäisilläni sinulle surunvalitteluni.

Kuullessaan Zobeiden puhuvan näin kalifi purskahti nauruun ja huudahti: -- Tuo, ruhtinattareni, on tosiaan kummallista itsepäisyyttä. Voit olla varma että Nuzhat-ul-Awadat on kuollut.

-- Eipä olekaan, hyvä herra, Zobeide vastasi terävästi, Abu Hassan on kuollut, äläkä yritäkään muuta uskotella.

Kalifi käski heti visiirin mennä ottamaan selvää kuinka asianlaita todella oli. Kun Mesrur oli lähtenyt mennäkseen Abu Hassanin asuntoon, kalifi sanoi Zobeidelle: -- Kohta saat nähdä kumpi meistä on oikeassa. Olen niin varma asiastani että panen huvipuutarhani vetoa sinun taulupalatsiasi vastaan, vaikka edellinen onkin paljon arvokkaampi jälkimmäistä. He päättivät juhlallisesti vedon ja odottivat kärsimättömästi Mesrurin paluuta.

Sillä välin kun kalifi ja Zobeide näin tosissaan ja kiihkeästi väittelivät, piti Abu Hassan, joka aavisti heidän erimielisyytensä, tarkasti vaarin kaikesta mitä saattaisi tapahtua. Heti kun hän näki Mesrurin asuntonsa ikkunasta jonka ääressä vaimoineen rupatteli ja havaitsi hänen harppaavan suoraan sinnepäin, hän arvasi hänen asiansa ja käski vaimonsa nopeasti ja aikaa tuhlaamatta laittautua vielä kerran ruumiiksi. Heille tuli niin kiire, että Abu Hassan töin tuskin ehti kääriä vaimonsa ja heittää kalifin antaman kirjokankaan hänen päälleen, kun Mesrur jo saapui paikalle. Abu Hassan avasi asuntonsa oven ja istuutui sitten alakuloisena, surullinen ilme kasvoilla ja nenäliina silmillään, valevainajan pääpuoleen.

Se riitti Mesrurille, joka riensi takaisin ilmoittamaan kalifille tiedustelunsa tuloksen. Kalifi riemastui kovin ja nauroi kauan uutisen kuullessaan. -- Kas niin, puolisoni, hän virkkoi, -- sinä hävisit vedon.

Mutta Zobeide ei halunnutkaan tyytyä Mesrurin tukemattomaan todistukseen, ja kun hän ei myöntänyt hävinneensä, päätettiin lähettää hänen imettäjänsä katsomaan oliko Abu Hassan todella kuollut. Mutta kun viimeksi mainittu ikkunasta tirkistellen huomasi imettäjän tulevan sinnepäin, hän oli heti valmis asettumaan paareille, joten Nuzhat-ul-Awadat ehti ajoissa järjestää ruumiin kuntoon, jääden surevana istumaan sen viereen.

Imettäjätär viivähti vain lausuakseen osanottonsa ja riensi sitten takaisin palatsiin niin nopeasti kuin voi. Heti hänen lähdettyään Nuzhat-ul-Awadat kuivasi silmänsä ja vapautti Abu Hassanin. Molemmat menivät istumaan sohvalle ikkunan ääreen, odotellen mikä kepposen lopputulos olisi ja ollakseen valmiit toimimaan asianhaarojen mukaan.

Imettäjän kertomus teki jutun vain monimutkaisemmaksi, koska sekä kalifi että hänen korkea puolisonsa olivat varmat, että heidän lähettinsä olivat puhuneet totta. Ja kun kumpikaan ei tahtonut antaa perään, he päättivät mennä itse katsomaan. He nousivat siis molemmat ja lähtivät seuralaisineen Abu Hassanin taloon.

Kun Abu Hassan huomasi heidän tulonsa, hän ilmoitti vaimolleen joka säikähti kovin. -- Mitä meidän on tehtävä, hän virkkoi. -- Me olemme hukassa!

-- Älä yhtään pelkää, Abu Hassan rauhoitti. -- Oletko jo unohtanut sopimuksemme? Tekeydymme molemmat kuolleiksi, ja saat nähdä että kaikki käy hyvin. Kun he kävelevät noin verkalleen, ehdimme kyllä valmiiksi, ennen kuin he saapuvat ovelle. Abu Hassan ja hänen vaimonsa kääriytyivät siis, vetivät peitteekseen kirjokankaan kaistaleet ja odottivat kärsivällisesti vieraita.

Mesrur, joka kulki etunenässä, avasi oven, ja kalifi ja Zobeide astuivat seuralaistensa saattamina huoneeseen. Mutta näky, joka heidät kohtasi, jäykisti heidät kauhusta, eivätkä he tienneet mitä ajatella. Vihdoin Zobeide katkaisi äänettömyyden sanoen kalifille: -- Voi, he ovat molemmat kuolleet! Sinä teit voitavasi, hän jatkoi katsoen kalifiin ja Mesruriin, -- saadaksesi minut uskomaan että rakas orjattareni oli kuollut, ja nyt huomaan että se on totta. Murhe puolison menetyksestä on varmaan tappanut hänet.

-- Sano mieluummin, ruhtinatar, kalifi vastasi, oman äskeisen näkemänsä nojalla ajatellen päinvastoin, -- että Nuzhat-ul-Awadat kuoli ensin ja murheen murtama Abu Hassan menehtyi suruun eikä voinut elää rakkaan vaimonsa kuoleman jälkeen. Sinun tulisi siis myöntää että olet hävinnyt vedon ja että taidepalatsisi kaikkine maalauksineen on minun.

-- Älähän nyt, Zobeide vastasi kiihtyneenä kalifin kiistelystä. -- Väitän sinun hävinneen huvipuistosi. Abu Hassan kuoli ensiksi, koskapa imettäjäni kertoi sinulle yhtä hyvin kuin minullekin että hän näki Nuzhat-ul-Awadatin elävänä ja miehensä kuolemaa itkemässä.

-- Annan tuhat kultarahaa sille joka voi sanoa kumpi näistä kahdesta kuoli ensiksi, kalifi huudahti.

Tuskin kalifi oli lausunut nämä sanat, kun hän kuuli äänen sanovan Abu Hassanin kultakudoksen alta: -- Oikeauskoisten hallitsija, minä kuolin ensin, antakaa minulle ne tuhat kultarahaa! Abu Hassan heitti kirjokankaan päältään, hypähti ylös ja lankesi kalifin jalkojen juureen. Hänen vaimonsa taas heittäytyi Zobeiden eteen. Ruhtinatar parkaisi ensin, mutta toivuttuaan ilmaisi suurta iloa nähdessään rakkaan orjattarensa jälleen nousseen, juuri kun hän oli melkein lohduttomana suosikkinsa kuolemasta. -- Ah, häijy Nuzhat-ul-Awadat, hän huudahti, -- mitä olenkaan kärsinyt sinun tähtesi! Mutta suon sinulle anteeksi sydämeni pohjasta, koska et olekaan kuollut.

Kalifi, jota tapaus suuresti huvitti, kysyi pilan tarkoitusta, ja Abu Hassan vastasi: -- Oikeauskoisten hallitsija, tunnustan teidän majesteetillenne avomielisesti koko totuuden. Tuhlaavaisella elämällämme kulutimme enemmän kuin varamme sallivat ja havaitessamme kassamme tyhjentyneen jouduimme aivan ymmälle. Häpeä siitä, että olisi täytynyt alentua säädyllemme sopimattomaan elämään, pakotti meidät keksimään tämän juonen, kun emme rohjenneet ilmoittaa pulaamme teidän majesteetillenne. Tahdoimme siten parantaa talouttamme ja samalla huvittaa hallitsijaamme, ja toivon teidän majesteettinne armossaan suovan meille anteeksi.

Kalifi ja Zobeide alkoivat nauraa Abu Hassanin omituiselle kepposelle. Yhä nauraa hohottaen kalifi nousi ja sanoi Abu Hassanille ja hänen vaimolleen: -- Seuratkaa minua. Ilosta että tapaan teidät elossa annan teille lupaamani tuhat kultarahaa. Zobeide pyysi, että kalifi samasta syystä sallisi hänen lahjoittaa yhtä suuren summan Nuzhat-ul-Awadatille. Näin säilyttivät Abu Hassan ja hänen vaimonsa kalifi Harun-al-Rashidin ja hänen ylhäisen puolisonsa suosion ja saattoivat heidän anteliaisuutensa vuoksi jatkaa hupaista elämäänsä.

* * * * *

Intian sulttaani ei voinut olla ihmettelemättä sitä tavattoman rikasta varastoa huvittavia tarinoita jolla sulttaanitar oli hauskuttanut häntä tuhat ja yksi yötä. Hän ihmetteli myös rohkeutta joka oli innoittanut tytön tarjoutumaan hänen puolisokseen, ja niinpä hänen jyrkkä päätöksensä vihdoin höltyi, eikä hän hennonnut surmauttaa vaimoaan. -- Myönnän, herttaisin Sheherazade, hän sanoi, -- että olet älykkyydelläsi riisunut minulta aseet. Sinun, ihanaisen, tähden peruutan kauhean lupaukseni surmata joka päivä naisen. Ja tästä syystä sinua muistelevat alati pelastajanaan ne neitoset jotka olisivat joutuneet vihani uhriksi. Nyt tiedän että vihani oli epäoikeutettua.

Sulttaanitar heittäytyi hänen jalkojensa juureen ja syleili häntä mitä lämpimimmän hellästi ja kiitollisena.

Suurvisiiri kuuli ensimmäisenä iloisen uutisen, jonka hän viipymättä julistutti jokaisessa valtakunnan kaupungissa ja maakunnassa, ja niin sai Sheherazade osakseen kaikkien alamaisten siunaukset. Sulttaani eli onnellisena rakastettavan puolison kanssa, ja heidän nimiään mainittiin rakastavasti ja kunnioitettavasti kautta Intian laajan valtakunnan.