Part 18
Kadi kumarsi ja lähti panemaan määräystä täytäntöön.
Kalifi oli hyvin mielissään Abu Hassanin lujuudesta ja havaitessaan, että tämä ei suinkaan päästänyt käsistään tilaisuutta rangaista imaamia ja kaupunginosansa neljää muuta tekopyhää lurjusta. Sillä välin jatkoi suurvisiiri selostustaan ja oli juuri lopettanut, kun poliisituomari palasi tehtäväänsä suorittamasta. Hän astui valtaistuimen eteen tavallisin kunnianosoituksin ja sanoi: -- Uskovaisten hallitsija, tapasin imaamin ja hänen neljä kumppaniaan moskeijasta jonka teidän majesteettinne mainitsi, ja todistukseksi, että olen täsmällisesti totellut käskyjänne, olen tuonut alueen johtomiesten allekirjoittaman asiakirjan. Hän veti povestaan paperin ja ojensi sen valekalifille.
Kääntyen sitten suurvisiirin puoleen Abu Hassan sanoi: -- Mene ylimmäisen rahastonhoitajan luo pyytämään häneltä tuhat kultarahaa ja vie ne erään Abu Hassan-nimisen miehen äidille samaan kaupunginosaan jossa häijy imaami asui. Riennä ja palaa heti. Kosketettuaan kädellä päätään ehdottoman kuuliaisuuden merkiksi ja langettuaan kasvoilleen valtaistuimen juureen suurvisiiri lähti rahastonhoitajan luo, joka antoi hänelle rahat ja tarjosi orjan niitä kantamaan ja seuraamaan häntä Abu Hassanin äidin asuntoon. Suurvisiiri vei rahat sanoen vain: -- Kalifi lähettää sinulle tämän lahjan. Äiti otti sen vastaan sanomattoman hämmästyneenä.
Kun päivän viralliset tehtävät olivat suoritetut, neuvosto hajaantui, Abu Hassan astui alas valtaistuimelta ja hänet saatettiin ruokasaliin, jossa hän nautti upean ja herkullisen aterian musiikin soidessa ja tanssijatarten esittäessä taitoaan. Kaiken aikaa seisoi seitsemän erinomaisen kaunista neitosta häntä löyhyttelemässä. Abu Hassan oli ihastuksissaan kaikesta, eivätkä häntä vähimmin hurmanneet nuo viehättävät tytöt. Katsellessaan heitä tarkkaavaisesti hän sanoi, että hänen mielestään yksikin riitti löyhyttelemään hänelle raikasta ilmaa ja käski kuuden tytön istua kanssaan pöytään, kolmen oikealle ja kolmen vasemmalle. Kaikki kuusi tottelivat. Kun Abu Hassan huomasi, että he kunnioittavassa kainoudessaan eivät maistaneet mitään, hän tarjoili heille itse, kehotellen mitä hartaimmin ja kohteliaimmin heitä syömään. Hän kyseli heidän nimiään, ja neitoset sanoivat olevansa Alabasterikaula, Korallisuu, Kuutamo, Päivänsäde, Silmänherkku, Sydämenilo, ja se joka häntä löyhytteli oli nimeltään Sokeriruoko. Monet sievät kohteliaisuudet joita Abu Hassan heidän nimiensä johdosta lausui osoittivat, että hän oli älykäs ja sukkela mies, ja se lisäsi hänen arvoaan kalifin silmissä, joka näki ja kuuli kaikki.
Aterian jälkeen Abu Hassanille tuotiin pesuvettä kultaisessa maljassa ja sitten hänet vietiin toiseen saliin, johon oli katettu jälkipöytä ja jossa seitsemän edellisiä ihanampaa neitosta seisoi viuhkat kädessä valmiina häntä löyhyttelemään. Abu Hassan ei kuitenkaan sallinut heidän tehdä sitä, vaan käski heidän istuutua lähelleen jotta voisi nauttia heidän seurastaan. Kalifi kuunteli mielissään kuinka sujuvan kaunopuheisesti hän huvitti neitosia tarjoillessaan heille hedelmiä ja havaitsi hänet tavallista nerokkaammaksi ja viisaammaksi mieheksi.
Kun päivä alkoi hämärtyä, Abu Hassan saatettiin kolmanteen, vielä paljon upeammin sisustettuun saliin, jota seitsemässä kultaisessa kattokruunussa palavat vahakynttilät kirkkaasti valaisivat. Siellä hän näki seitsemän isoa erillisillä viineillä täytettyä hopeapulloa ja niiden ääressä seitsemän mitä hienotekoisinta kristallipikaria. Siihen asti Abu Hassan ei ollut juonut muuta kuin vettä, noudattaen tapaa, joka Bagdadissa oli käytännössä ylimmästä alimpaan ja kalifin hovissakin: viiniä maisteltiin vasta illalla.
Heti kun Abu Hassan astui saliin, hän meni pöydän luo, istuutui ja oli pitkän aikaa haltioissaan häntä ympäröivästä komeudesta, joka oli kauniimpaa kuin hän koskaan ennen oli nähnyt. Tarttuen kädestä oikealla seisovaa neitosta hän veti tytön viereensä istumaan, tarjosi hänelle leivosta ja kysyi hänen nimeään.
-- Oikeauskoisten hallitsija, kaunotar vastasi, -- minua sanotaan Helmitertuksi.
-- Mikään muu nimi, Abu Hassan virkkoi, -- ei olisi paremmin arvosi mukainen. Hampaasi ovat tosiaan hienoimpia helmiä heleämmät. Helmiterttu, hän lisäsi, -- koska se on sinun nimesi, kaadahan minulle kauniilla kätöselläsi lasillinen viiniä.
Neitonen täytti viinilasin ja tarjosi sen viehättävin liikkein Abu Hassanille. Tämä kilisteli kaikkien seitsemän neitosen kanssa. Ja kun hän oli juonut erikseen kunkin maljan, Helmiterttu meni tarjoilukaapille, kaatoi lasillisen viiniä ja tipautettuaan siihen hyppysellisen samaa jauhetta, jota kalifi oli edellisenä iltana käyttänyt, ojensi sen Abu Hassanille. -- Oikeauskoisten hallitsija, hän virkkoi, -- pyydän teidän majesteettianne ottamaan tämän lasin ja ennen kuin sen tyhjennätte armollisesti kuuntelemaan laulua jonka olen tänään sepittänyt ja jonka toivon miellyttävän teitä.
Kun neitonen oli päättänyt esityksensä Abu Hassan tyhjensi lasinsa ja käänsi päänsä tyttöä kohti lausuakseen hänelle ne ylistykset, jotka tämä hänen mielestään ansaitsi, mutta hänet ehkäisi unetus, joka vaikutti niin äkkiä että hänen suunsa avautui heti ammolleen, silmäluomet painuivat umpeen, pää valahti pielukselle ja hän vaipui yhtä sikeään uneen kuin edellisenä päivänä jolloin kalifi oli antanut hänelle jauhetta. Yksi neitosista oli valmiina sieppaamaan hänen kädestään putoavan pikarin. Kalifi, jolle näytelmä oli tuottanut suurempaa huvia ja tyydytystä kuin hän oli odottanutkaan, lähti tähystyspaikaltaan ja astui saliin heidän luokseen ratkiriemastuneena menestyksestä.
Hän käski pukea Abu Hassanin hänen omiin vaatteisiinsa ja määräsi orjan viemään hänet takaisin sinne mistä oli tuonutkin ja laskemaan meluttomasti samaan huoneeseen sekä poistuessaan jättämään oven auki.
Abu Hassan nukkui hyvin myöhään seuraavana aamuna. Unijauheen lakatessa vaikuttamasta hän heräsi, avasi silmänsä ja kummastui suuresti nähdessään itsensä entisessä kodissaan. -- Helmiterttu! Kointähti! Korallisuu! Kuutamo! hän huuteli kutsuen hovin naisia nimeltä, mikäli muisti. -- Missä olette? Tulkaa tänne, tytöt!
Abu Hassan hoilasi niin äänekkäästi, että äiti, joka oli omassa huoneessaan, kuuli melun, riensi hänen luokseen ja kysyi: -- Mikä sinulla on hätänä, poikani? Mitä sinulle on tapahtunut?
Nämä sanat kuullessaan Abu Hassan kohotti päätään ja katsahti ylväästi äitiinsä ja sanoi: -- Vaimo kulta, ketä sinä nimität pojaksesi?
-- Sinua. Etkö sitten ole poikani Abu Hassan, äiti vastasi hyvin lempeästi. -- On kummallista että olet voinut unohtaa itsesi näin pian.
-- Minäkö sinun poikasi, Abu Hassan ärähti. -- Sinä et tiedä mitä sanot! Olen oikeauskoisten hallitsija, etkä voi minulle uskotella!
Abu Hassanin äiti, joka luuli poikansa joutuneen mielenhäiriöön, koetti muuttaa puheenaihetta. Ja sitä varten hän jutteli, kuinka imaamia oli edellisenä päivänä rangaistu. Tuskin Abu Hassan oli kuullut kertomuksen, kun hän huudahti: -- En ole poikasi enkä ole Abu Hassan, vaan ehdottomasti oikeauskoisten hallitsija. Kertomuksesi jälkeen en voi enää epäillä sitä. Tiedä siis, että minun käskystäni imaamia ja neljää sheikkiä rangaistiin.
Turhaan äiti koetti tyynnyttää hänen häiriintynyttä mieltään. Kaikki hänen vastustelunsa ärsyttivät Abu Hassania vain entistä enemmän. Ja hän vimmastui niin äidilleen että välittämättä tämän kyynelistä tarttui keppiin ja hyökkäsi hurjistuneena ja uhkaavana vaimorukkaa kohti. Hän olisi säikyttänyt jokaisen paitsi hellästi rakastavan äidin. -- Sano minulle heti kuka olen, hän kirkui.
-- En usko, poikani, äiti vastasi katsellen häntä lempeästi ja pelottomasti, -- sinua niin Allahin hylkäämäksi, että et tunne äitiäsi joka synnytti sinut maailmaan ja luulottelet itsestäsi joutavia. Olet tosiaankin poikani Abu Hassan ja teet kovin väärin vaatiessasi arvonimeä joka kuuluu ainoastaan itsevaltiaalle herrallemme, kalifi Harun-al-Rashidille. Varsinkin se on kiittämätöntä sen jalomielisen lahjan jälkeen jonka hallitsija lähetti meille eilen.
Näistä sanoista Abu Hassan ihan raivostui. Kalifin anteliaisuuden mainitseminen varmistutti yhä enemmän että hän itse oli kalifi, sillä hän muisti lähettäneensä visiirin lahjaa viemään. Ja sokeassa vimmassaan hän pieksi äitiään kepillä, hokien kaiken aikaa että hän itse oli lähettänyt rahat.
Äitipoloinen, joka ei ollut aavistanut poikansa näin pian siirtyvän sanoista iskuihin, huusi niin äänekkäästi apua, että naapurit riensivät hätään. Abu Hassan pieksi yhä äitiään, kysyen häneltä joka iskulla, oliko hän oikeauskoisten hallitsija, mihin äiti aina hellästi vastasi että Abu Hassan oli hänen poikansa.
Kun taloon juosseet naapurit kuulivat Abu Hassanin julistavan olevansa kalifi, he eivät enää epäilleet että hän oli tullut mielipuoleksi. Sen vuoksi he tarttuivat häneen ja sidottuaan hänet veivät hullujenhuoneeseen, johon hänet jätettiin rautaristikolla varustettuun koppiin toipumaan järkiinsä. Hän sai joka päivä viisikymmentä kepiniskua, jotta muistaisi ettei ollut oikeauskoisten hallitsija kuten väitti.
Vähitellen Abu Hassanissa syntyneet voimakkaat ja vilkkaat mielikuvat, muistumat siitä, että oli ollut puettuna keisarilliseen purppuraan, käyttänyt kalifin valtaa ja saanut osakseen sellaiselle tulevaa ehdotonta ja täsmällistä kuuliaisuutta, alkoivat haihtua. Hän päätti pitää koko otaksumansa unena ja palata rauhassa kotiinsa.
Kun Abu Hassanin äiti tuli häntä katsomaan, hän havaitsi poikansa mielentilan niin paljon paremmaksi että itki ilosta. -- En tosiaan käsitä, äiti, Abu Hassan sanoi, -- mitä on tapahtunut, mutta olen päättänyt pitää sitä kaikkea vilkkaana unena. Ja pyydän sinua antamaan anteeksi kaiken pahan kohteluni.
-- Poikani, äiti huudahti riemuissaan, -- tunnen sanomatonta iloa ja lohtua kuullessani sinun puhuvan noin järkevästi. Mutta sanonpa sinulle mitä tästä seikkailusta ajattelen. Muukalainen, jonka illalla ennen sairastumistasi toit kotiin aterioimaan kanssasi, lähti sulkematta kamarisi ovea jälkeensä, vaikka olit pyytänyt sitä, ja luulen, että paholainen sai siten tilaisuuden pujahtaa sisälle ja syöstä sinut siihen kauheaan harhaan jossa olet ollut. Sen tähden, poikani, sinun tulee kiittää Allahia pelastuksestasi.
-- Luulenpa sinun olevan oikeassa, poika vastasi, -- ja pyydän sinua toimittamaan minut pois tästä paikasta.
Hänen äitinsä ei odottanut toista kehotusta, vaan riensi hoitolan vartijan luo, joka tutkittuaan Abu Hassanin vapautti hänet kuten äiti toivoi.
Abu Hassan lepäsi muutamia päiviä paluunsa jälkeen ja jatkoi sitten entistä menettelyään, kutsuen vieraan iltaisin aterialle. Heti ensi kerralla, kun hän meni sillalle, hän näki kauppiaan, joka hänen arvelunsa mukaan oli syynä kaikkiin hänen kärsimyksiinsä, tulevan kohti. Abu Hassan kääntyi poispäin välttääkseen häntä, mutta kauppias ei halunnut väistää, vaan astui hänen luokseen. -- Veli Abu Hassan, hän sanoi, -- sinäkö siinä? Tervehdän sinua! Sallitko minun syleillä sinua?
-- En suinkaan, Abu Hassan vastasi, -- minä en tervehdä sinua. En huoli tervehdyksestäsi enkä syleilystäsikään. Mene tiehesi!
Kalifi oli huolellisesti suunnitellut kohtauksen, koska tiesi Abu Hassanin palanneen kotiinsa, eikä tämä tyly käytös saanut häntä luopumaan aikeistaan. Hän tunsi hyvin lain, jonka Abu Hassan oli itselleen säätänyt, ettei koskaan seurustelisi muukalaisen kanssa jota kerran oli kestinnyt, mutta hän ei ollut siitä tietävinään. -- Ah, veli Abu Hassan, hän sanoi syleillen häntä, -- en mieli erota sinusta näin, koska minulla oli onni tavata sinut toistamiseen. Sinun täytyy jälleen osoittaa minulle samaa vieraanvaraisuutta kuin osoitit kuukausi sitten, jolloin minulla oli kunnia kilistellä kanssasi.
Abu Hassan olisi kernaasti suonut kalifin menevän tiehensä, mutta hänen ponnistuksensa vapautua vastenmielisestä vieraasta olivat turhia, ja vihdoin hänen oli pakko sallia miehen tulla mukaansa. -- Mutta, hän selitti, -- koska viime vierailusi tuotti minulle niin paljon kiusaa, minun täytyy kertoa mitä tapahtui ja pyytää että säästät minut sen toistumiselta. Abu Hassan jutteli sitten seikkailunsa ja päätti selostuksensa vaatimalla kalifia lupaamaan, ettei tämä enää tekisi hyviä suunnitelmia hänen tulevaisuuteensa nähden. -- Olen tyytyväinen, hän sanoi, -- ja annan sinulle kaiken entisen anteeksi.
Heti kun Abu Hassan saapui kotiinsa, hän kutsui äitinsä ja pyysi kynttilöitä, kehotti vierastaan istumaan sohvalle ja istahti itse hänen viereensä. Vähän myöhemmin tuotiin illallinen pöytään, ja he kävivät kursailematta ruokaan käsiksi. Heidän aterioituaan Abu Hassanin äiti tyhjensi pöydän, toi jälkiruoaksi hedelmiä viinin kera sekä lasit ja poistui sitten eikä enää näyttäytynyt.
Kun he olivat jonkin aikaa maistelleet viiniä, kalifi sanoi: -- Etkö ole koskaan ajatellut avioliittoa?
-- En, Abu Hassan vastasi, -- elän mieluummin vapaana.
-- Se ei ole oikein, kalifi jatkoi. -- Minun täytyy etsiä sinulle neitonen joka on lempesi arvoinen. Ja olenpa varma että pidät hänestä. Sitten hän tarttui Abu Hassanin pikariin, tipautti siihen hiukan jauhetta ja ojensi sen viinillä täytettynä isännälleen. -- Kas niin, hän sanoi, -- juohan sen neitosen malja jonka sinulle hankin!
Abu Hassan otti nauraen lasin ja virkkoi päätään pudistaen: -- Olkoon menneeksi! Koska sitä haluat, en voi tehdä itseäni syypääksi niin suureen epäkohteliaisuuteen että kieltäytyisin moisessa pikkuasiassa tekemästä arvokkaalle vieraalleni mieliksi. Juon siis minulle lupaamasi neitosen maljan, vaikka olen varsin tyytyväinen olooni enkä odota sinun pitävän sanaasi. Tuskin Abu Hassan oli tyhjentänyt pikarinsa, kun hän vaipui yhtä syvään uneen kuin ensi kerrallakin, ja kalifi määräsi saman orjan kantamaan hänet palatsiin. Orja totteli, ja kalifi, joka ei aikonut lähettää Abu Hassania takaisin kuten tuonnoin, sulki oven jälkeensä niin kuin oli luvannut ja seurasi perästä.
Kun he saapuivat palatsiin, kalifi käski laskea Abu Hassanin sohvalle saliin, josta hänet oli sikeään uneen vaipuneena kannettu kotiin kuukausi sitten. Mutta ensin hän käski hovipalvelijan pukea hänet samaan pukuun jossa hän oli kalifina esiintynyt. Sitten hän käski kaikkien hovin virkailijoiden, naisten ja soittoniekkojen, jotka olivat olleet salissa Abu Hassanin juodessa viimeisen, uneen uuvuttavan siemauksensa, saapua sinne päivänkoitteessa ja esittää osansa huolellisen hyvin, kun nukkuja heräsi. Levolle lähtiessään hän vielä muistutti Mesruria herättämään hänet ennen kuin menisivät saliin, jotta hän voisi kätkeytyä ristikolla varustettuun sivukomeroon kuten ennenkin.
Kun kaikki oli järjestyksessä ja kalifin jauheen vaikutus vaimentunut, Abu Hassan alkoi heräillä, kuitenkaan vielä avaamatta silmiään. Silloin seitsemän laulajatarryhmää yhtyi suloisilla äänillään oboeiden, huilujen ja muiden soittimien säveleihin. Abu Hassan ihmetteli kovin kuullessaan ihanaa musiikkia, ja kun hän avasi silmänsä ja näki edessään naiset ja hoviherrat jotka luuli tuntevansa, hänen kummastuksensa lisääntyi. Sali tuntui samalta jonka hän oli nähnyt ensimmäisessä unessaan, ja hän huomasi samat kynttiläkruunut, huonekalut ja koristeet.
Hän oli kuitenkin liian säikähtynyt toipuakseen heti täyteen tajuntaansa. -- Allah armahtakoon minua, hän huudahti. -- Häijyt henget ovat riivanneet minut! Hoviherrat koettivat vakuuttaa hänelle että hän oli vain nähnyt pahaa unta. -- Katsokaahan selkääni, hän sanoi, -- ovatko nämä arvetkin mielikuvitusta? Vakuutan että voin vieläkin tuntea iskujen kirvelyn. Onko tämä harhanäky vai onko tämä totta? Olenko kalifi vai Abu Hassan? Tulkoon joku puraisemaan korvalehteäni, jotta tunnen olenko hereillä.
Yksi orjista astahti hänen luokseen totellen käskyä. Abu Hassan parkaisi, mutta oli yhä ällistynyt. Soittokunta alkoi soittaa ja kaikki hovineitoset ja palvelijat tanssia huimasti sohvan ympärillä jolla Abu Hassan istui. Nähdessään neitosten joukossa muutamia jotka tunsi Abu Hassan viskasi yltään kuninkaallisen viittansa ja yhtyi tanssiin hypäten ja ilakoiden kisailevien mukana.
Se huvitti kalifia niin suuresti että hän pisti päänsä saliin ja huusi: -- Abu Hassan, Abu Hassan, aiotko tappaa minut nauruun?
Kun kalifin ääni kajahti, kaikki vaikenivat, myös Abu Hassan, joka käänsi päänsä katsoakseen mistä ääni kuului. Hän tunsi kalifin ja tunsi hänet samalla Mosulin kauppiaaksi, mutta ei säikähtänyt lainkaan. Päinvastoin hän varmistui siitä, että oli valveilla ja että kaikki mitä hänelle oli tapahtunut oli todellista eikä unta. Hän yhtyi kalifin hilpeyteen. -- Haha, hän nauroi katsahtaen pelkäämättä hallitsijaan, -- vai siellä se Mosulin kauppias onkin! Ja valitatte että tahdon tappaa teidät? Nyt käsitän kaiken. Mutta... kertokaahan minulle millä keinoin teitte minut tajuttomaksi. Muutoin tunnen itseni aina puolihulluksi.
Kalifi kertoi kaikki mitä oli tapahtunut Abu Hassanin ollessa unijuoman huumaama ja miten seikkailu järjestettiin. -- Haluan tietää kuinka alamaiseni elävät, hän sanoi, -- ja sen vuoksi samoilen usein valepuvussa kaupungilla. Siten jouduin sinun taloosi, ja kuullessani sinun toivovan itsellesi päiväksi kuninkaallista valtaa, päätin täyttää toivomuksesi. En aavistanut että siitä koituisi sinulle niin paljon kärsimyksiä, mutta olen valmis korvaamaan ne parhaan kykyni mukaan -- en pelkästä velvollisuudentunnosta, vaan siksikin, että olen havainnut sinulla olevan oivallisia ominaisuuksia. Pyydä mitä haluat, niin täytän toivomuksesi.
-- Oikeauskoisten hallitsija, Abu Hassan vastasi, -- olkootpa kärsimykseni olleet kuinka suuret hyvänsä, ne unohtuvat kaikki kuullessani että korkea valtiaani oli osallisena asiassa. Ja koska minun sallitaan esittää pyyntö, anon että minulle suotaisiin onni koko elinaikanani ihailla läheltä teidän majesteettinne hyveitä.
Kalifi oli mielissään puheesta ja käski antaa Abu Hassanille mitä ikinä hän toivoi ja kehotti häntä käymään luonaan milloin vain halusi. Abu Hassan ilmaisi kiitollisuutensa sopivalla tavalla ja palasi kotiinsa kertoakseen äidilleen mitä oli tapahtunut ja että hänen aikaisempi kokemuksensa ei ollut tyhjää unta.
Kalifi oli hyvin ihastunut Abu Hassaniin jonka seuraa hän alati halusi. Hän vei hänet myös vaimonsa Zobeiden luo, jota kertomus hänen seikkailuistaan huvitti suuresti. Sulttaanitar lausui usein toivomuksen nähdä hänet ja havaitessaan, että Abu Hassan käynneillään aina tuijotti erääseen hänen orjattaristaan, nimeltä Nuzhat-ul-Awadat, päätti mainita asiasta kalifille. -- Oikeauskoisten hallitsija, hän virkkoi eräänä päivänä, -- etkö ole huomannut, että Abu Hassan joka kerta kun käy kanssasi luonani ei koskaan päästä silmistään Nuzhat-ul-Awadatia? Ja tyttö näkyy vastaavan hänen huomaavaisuuteensa. Jos suostut, naitamme heidät toisilleen.
-- Arvoisa puolisoni, kalifi vastasi, -- jos Nuzhat-ul-Awadat on halukas ottamaan Abu Hassanin aviomiehekseen, minun puolestani ei ole esteitä. Olen luvannut hankkia hänelle vaimon. Päättäkööt he heti, koska ovat molemmat saapuvilla.
Abu Hassan lankesi kalifin ja Zobeiden jalkojen juureen osoittaakseen kuinka kiitollinen hän oli heidän ystävällisyydestään ja nousten seisaalleen sanoi: -- En voisi vastaanottaa vaimoa paremmista käsistä, mutta en rohkene toivoa että Nuzhat-ul-Awadat antaa yhtä kerkeästi minulle kätensä kuin minä hänelle omani. Nämä sanat lausuessaan hän vilkaisi ruhtinattaren hovineitiin, jonka kunnioittava äänettömyys ja poskille kohoava puna osoittivat että hän oli valmis tottelemaan kalifia ja valtiatartaan Zobeidea.
Hääiloja kesti monta päivää, ja sekä Zobeide että kalifi antoivat vastanaineelle pariskunnalle uhkeita lahjoja. Abu Hassan havaitsi vaimonsa aivan toivomustensa mukaiseksi, ja tämä oli yhtä mieltynyt mieheensä -- he sopivat toisilleen kerrassaan hyvin. Kemujen ja ilonpitojen jälkeen Abu Hassan ja hänen vaimonsa ryhtyivät viettämään hyvin ylellistä elämää. He eivät säästäneet menoja vieraskutsuissaan ja tuhlasivat niin rennosti rahoja, että vajaan vuoden kuluttua häistä huomasivat kassansa olevan melkein tyhjä.
Tässä ahdingossa Abu Hassan sanoi vaimolleen: -- Sinä et suinkaan tahtoisi kieltää minulta apuasi asiassa joka koskee meitä molempia, ja niinpä kerronkin sinulle, että rahapula on herättänyt minussa suunnitelman jolla voimme hankkia varoja ainakin vähäksi aikaa. Meidän on tehtävä pieni kepponen, minun kalifille ja sinun Zobeidelle, ja koska se varmaan huvittaa heitä kumpaakin, siitä koituu meille hyötyä. Kuolkaamme kumpikin.
-- En ainakaan minä, Nuzhat-ul-Awadat keskeytti, -- sinä voit kuolla yksin jos tahdot. En ole kyllästynyt elämääni enkä sinun suuttumuksesikaan uhalla niin vain kuole. Jollei sinulla ole mitään muuta ehdotettavaa, saat lähteä manalan matkalle yksinäsi, sillä minä en tule mukaasi.
-- Sinä olet niin ailahteleva ja ihmeellisen vilkas nainen, Abu Hassan vastasi, -- että et suo minulle aikaa edes selittää suunnitelmaani. Olehan vain hiukan kärsivällinen ja kuuntele, niin havaitset itsesi kylläkin valmiiksi kuolemaan sellaisen kuoleman kuin minä tarkoitan. Et kai sentään luullut että puhuin oikeasta kuolemasta?
-- No, hänen vaimonsa sanoi, -- jos suunnittelet vain valekuolemaa olen kyllä käytettävissäsi. Saat olla varma että kaikin voimin autan sinua sellaisessa kuolemisessa. Sanon vain vakavasti, että olen perin vastahakoinen todella kuolemaan, kuten ensin luulin sinun tarkoittavan.
-- Vaikenehan hetkiseksi, Abu Hassan sanoi, -- niin selitän sinulle suunnitelmani. Minä tekeydyn kuolleeksi, ja sinun on asetettava minut lepäämään keskelle huonettani, turbaani kasvoillani ja jalat Mekkaan päin käännettyinä, ikään kuin olisin valmis hautausmaalle kannettavaksi. Sen tehtyäsi sinun tulee katkerasti itkeä ja voivotella, kuten sellaisissa tapauksissa ainakin, repiä vaatteitasi ja tukkaasi -- tai olla repivinäsi -- ja mennä kyynelissä kylpien ja hajalla hapsin Zobeiden luo. Ruhtinatar kysyy tietenkin syytä suruusi, ja kun olet kertonut hänelle asian nyyhkytyksen katkomin sanoin, hän säälii sinua ja antaa rahaa hautajaiskuluihin sekä muhkean kultakuteisen silkkikankaan ruumiini peitteeksi, jotta maahanpanijaiseni tulisivat sitä komeammiksi, lahjoittaapa sinulle uuden puvunkin sen repimäsi sijaan. Palattuasi nousen heti, asetan sinut tilalleni ja menen esittämään saman näytelmän kalifille jonka takaan yhtä anteliaaksi minulle kuin Zobeide on ollut sinulle.
Suunnitelma miellytti Nuzhat-ul-Awadatia, joka menetteli heti puolisonsa ehdotuksen mukaan, järjesti hänet ruumiiksi, riuhtaisi pois päähineensä ja meni suoraa päätä Zobeiden luo itkien murheissaan. Hän valitteli onnettomuuttaan myötätuntoiselle ruhtinattarelle johon tieto Abu Hassanin kuolemasta koski kipeästi. Kun molemmat naiset olivat yhdessä voivotelleet, ruhtinatar käski orjatartensa antaa Nuzhat-ul-Awadatille kukkarollisen kultarahoja ja muhkean kirjokankaan vainajan ruumiin peitteeksi. Lopuksi hän tyynnytteli nuorta leskeä ja kehotti häntä olemaan murehtimatta tulevaisuudesta, luvaten pitää hänestä huolta.
Heti kun Nuzhat-ul-Awadat oli lähtenyt ruhtinattaren huoneesta, hän kuivasi kyyneleensä ja palasi riemuiten Abu Hassanin luo ilmoittamaan hyvästä menestyksestään. Kotiin tultuaan hän purskahti nauruun nähdessään puolisonsa vielä lepäävän ruumiina. Hän käski hänen nousta katselemaan sotajuonensa tuloksia. Abu Hassan nousi ja riemuitsi vaimonsa kanssa nähdessään kukkaron ja kirjosilkin. Innostuneena kujeensa onnistumisesta Nuzhat-ul-Awadat ei malttanut odottaa, vaan hoputti miestään. -- No, puolisoni, hän sanoi nauraen, annahan nyt minun vuorostani esittää kuolleen osaa, niin näemme, voitko sinä puijata kalifia yhtä hyvin kuin minä puijasin Zobeidea.
-- Sellaisia te naiset olette, Abu Hassan vastasi, -- ainahan te turhamaisuudessanne luulottelette kykenevänne kaikkeen paremmin kuin miehet, vaikka sitten toimittekin vain heidän neuvojensa mukaan. Olisi tosiaan kummallista, jollen minä, joka itse olen tämän juonen keksinyt, osaisi suoriutua asiasta yhtä hyvin kuin sinä. Mutta älkäämme tuhlatko aikaa joutaviin väittelyihin. Sijoitu paikalleni, ja saatpa nähdä että suoriudun tehtävästä yhtä menestyksellisesti.