Part 17

-- Pane merkille tämä talo, kalifi sanoi, -- ja tuo poika luokseni huomenaamulla, jotta hän tutkisi asian minun läsnäollessani. Käske paikalle myös kadi joka vapautti kauppiaan syytöksestä, jotta hän saa oppia velvollisuudentuntoa lapselta. Huolehdi siitäkin että Ali Hodsha tuo oliiviruukkunsa mukanaan ja toimita kaksi oliivikauppiasta saapuville.

Määräykset annettuaan kalifi jatkoi kiertoaan kohtaamatta mitään huomionsa arvoista.

Seuraavana päivänä visiiri meni taloon jossa kalifi oli katsellut lasten leikkimistä ja kysyi isäntää, mutta kun isäntä oli ulkosalla, vaimo tuli tiukasti hunnutettuna esille. Suurvisiiri tiedusti oliko hänellä lapsia. Vaimo vastasi että hänellä oli kolme ja kutsui lapset saapuville. -- Reippaat pojat, visiiri virkkoi, -- kuka teistä oli kadina eilen illalla leikkiessänne? Vanhin vastasi olleensa ja punastui kun ei tiennyt kysymyksen syytä. -- Tule mukaan, poikaseni, visiiri sanoi, -- oikeauskoisten hallitsija haluaa tavata sinut.

Äiti hätääntyi nähdessään että suurvisiiri tahtoi viedä hänen poikansa mukanaan ja kysyi mitä varten kalifi oli käskenyt hänet tuoda. Suurvisiiri rohkaisi häntä ja lupasi saattaa pojan takaisin ennen kuin tunti olisi kulunut, jolloin äiti saisi tietää asian lapselta itseltään. -- Jos niin on, arvoisa herra, äiti virkkoi, -- sallikaa minun ensin pukea hänet jotta hän voi esiintyä siistinä oikeauskoisten hallitsijan edessä. Heti kun lapsi oli puettu, visiiri saattoi hänet palatsiin ja esitteli kalifille.

Heidän tultuaan palatsiin poika oli kovin ujo, kunnes kalifi rauhoitti häntä. Sitten kalifi käski tuoda esille kauppiaat. Saliin astuttuaan he lankesivat maahan valtaistuimen juurelle, koskettaen päällään mattoon. Kalifi lausui heille: -- Selittäkää kumpikin asianne tälle lapselle joka kuuntelee teitä ja tuomitsee, ja jos hän joutuu pulaan, minä avustan häntä.

Ali Hodsha ja kauppias puhuivat kumpikin puolestaan toinen toisensa jälkeen, mutta kun viimeksimainittu tarjoutui vannomaan kuten ennenkin, lapsi virkkoi: -- Ei vielä. Meidän on ensin nähtävä oliiviruukku.

Nämä sanat kuullessaan Ali Hodsha toi ruukun esille, laski sen kalifin jalkojen juureen ja avasi. Kalifi vilkaisi öljymarjoihin, otti yhden ja maistoi ja antoi toisen pojalle. Sitten kutsuttiin kauppiaat, jotka tarkastivat öljymarjoja ja ilmoittivat niiden olevan hyviä ja vuoden satoa. Poika sanoi heille Ali Hodsan vakuuttavan, että oli pannut ne säilöön seitsemän vuotta sitten, mihin kauppiaat antoivat saman vastauksen kuin lapset jotka olivat edellisenä iltana esittäneet heidän osaansa.

Vaikka syytetty roisto näki selvästi, että hänet havaittaisiin kauppiaiden lausunnon perusteella syylliseksi, hän yritti kuitenkin sanoa jotakin puolustuksekseen. Mutta sen sijaan että olisi määrännyt hänet seivästettäväksi poika katsahti kalifiin ja sanoi: -- Oikeauskoisten hallitsija, tämä ei ole leikin asia. Teidän majesteettinne on hänet tuomittava kuolemaan eikä minun, vaikka sen eilen tein leikkiessämme.

Täysin vakuuttuneena kauppiaan rikoksesta kalifi jätti hänet oikeudenpalvelijoiden käsiin, määräten hänet seivästettäväksi. Tuomio pantiin täytäntöön kun hän oli tunnustanut mihin hän oli kätkenyt nuo tuhat kultarahaa, jotka nyt annettiin Ali Hodshalle takaisin. Itsevaltias joka oli perin oikeutta harrastava kääntyi sitten kadin puoleen, käskien hänen oppia lapselta miten oli täsmällisesti suoritettava velvollisuutensa ja syleillen poikaa hän lähetti viimeksi mainitun kotiin, lahjoittaen hänelle sata kultarahaa sisältävän kukkaron anteliaisuutensa todistukseksi ja tunnustukseksi hänen ihailtavasta älykkyydestään.

Tarina Abu Hassanista eli unestaan heränneestä

Kalifi Harun-al-Rashidin hallitessa eli Bagdadissa hyvin rikas kauppias jolla oli vain yksi poika. Tälle hän oli antanut nimeksi Abu Hassan ja kasvattanut hänet kovassa kurissa. Kolmenkymmenen vuoden ikäisenä poika jäi isänsä kuollessa ainoaksi perilliseksi ja suurten, ankaralla säästäväisyydellä ja uutteralla toimeliaisuudella kerättyjen rikkauksien omistajaksi.

Abu Hassan, jolta isä oli aina kieltänyt kaiken ylellisyyden, halusi tuhlata rahoja ja päätti hankkia mainetta avokätisellä anteliaisuudella. Sitä varten hän jakoi suuren omaisuutensa kahteen osaan. Toisella osalla hän osti taloja kaupungista ja tiluksia maalta, päättäen ettei milloinkaan koskisi kiinteistöjensä tuloihin, jotka kyllä olisivat riittäneet varsin hauskaan elämään, vaan panisi ne kaikki sellaisenaan talteen. Toisella osalla, joka oli puhdasta rahaa, hän aikoi hankkia itselleen korvausta ajasta jonka hän mielestään oli menettänyt ankaran isän pitäessä häntä niin tiukalla.

Näissä tuumissa Abu Hassan keräsi omasta säädystään joukon ikäisiään nuorukaisia joiden ainoana huolena oli saada aikansa kulumaan hupaisesti. Hän pani toimeen upeita pitoja säästämättä vaivoja tai rahoja tehdäkseen ne kuuluiksi kautta kaupungin.

Menot olivat niin äärettömiä, että tarkoitukseen varatut rahat olivat vuodessa ehtyneet. Hänen täytyi siis luopua enemmistä kemuista. Mutta heti kun hän lakkasi kestitsemästä ystäviään, he jättivät hänet. Milloin vain hänet näkivätkin, he välttivät häntä, ja jos hän sattumalta tapasi jonkun heistä ja aikoi pysähdyttää hänet, he riensivät aina pois, mikä milläkin verukkeella.

Abu Hassaniin koski kipeämmin ystävien käytös, jotka kaikkien järkkymättömän uskollisuuden vakuuttelujen jälkeen hänet niin halpamaisesti ja kiittämättömästi hylkäsivät, kuin niiden suurien rahasummien menetys, jotka hän oli hupsusti tuhlannut. Hän meni allapäin ja mietteissään, kasvot ilmaisten suurta tuskaa, äitinsä huoneeseen ja istahti sohvan nurkkaan kauaksi hänestä.

-- Mikä sinua vaivaa, poikani, äiti kysyi nähdessään hänet niin alakuloisena. -- Miksi olet noin kiihtynyt, huolestunut ja erilainen kuin ennen?

Nämä sanat kuullessaan Abu Hassan heltyi kyyneliin ja valitti huokaillen: -- Voi, äiti, vihdoinkin näen kuinka sietämätöntä köyhyys epäilemättä on. Tunnen että se riistää meiltä kaiken ilon, kuten valo poistuu päivän laskiessa. Koska köyhyys pakottaa meidät unohtamaan kaikki ylistykset, joita meille ennen kompastustamme tuhlattiin, koetamme kätkeytyä ja viettää yömme itkien ja surussa. Sanalla sanoen sekä ystävät että sukulaiset pitävät köyhää raukkaa muukalaisena. Tiedät, äiti, kuinka olen kohdellut ystäviäni viime vuoden kuluessa. Olen ollut heille sanomattoman vieraanvarainen, kunnes olen tuhlannut kaikki rahani, ja nyt he ovat jättäneet minut, kun eivät usko minun enää kykenevän kestitsemään heitä. Hyvä että minulla on kiinteistöni, ja kiitetty olkoon taivas joka on suonut minulle tarmoa ollakseni valani mukaan koskematta niistä saamiini tuloihin. Nyt tiedän kuinka minun on käytettävä jäljellä olevaa omaisuuttani. Tahdon kuitenkin kokeilla kuinka pitkälle ystäväni, jotka eivät ansaitse sitä nimeä, kiittämättömyydessään menevät. Käyn tapaamassa heitä, kutakin vuoron perään, ja kun olen esittänyt heille mitä olen heidän hyväkseen tehnyt, pyydän heitä auttamaan minua jollakin rahasummalla.

Hän meni äitinsä huoneeseen ja istahti sohvan nurkkaan, vain nähdäkseni onko heissä enää jäljellä minkäänlaista kiitollisuudentunnetta.

Ei ainoakaan hänen entisistä tovereistaan piitannut perusteluista, joilla murheellinen Abu Hassan koetti taivutella heitä ja nöyryytyksekseen hän sai kokea, että monet heistä selvään ja suoraan kielsivät edes tuntevansa häntä.

Hän palasi kotiin kovin surullisena ja astuen äitinsä huoneeseen virkkoi: -- Voi, rakas äiti, ystävien asemesta olen tavannut vain petollisia, kiittämättömiä lurjuksia, jotka eivät ansaitse ystävyyttäni. Hylkään heidät ja lupaan sinulle etten tahdo koskaan enää nähdä heitä.

Hän päätti vakavasti pysyä sanassaan, vältti kaikin mokomin jälleen joutumasta äskeisen tuhlaavaisuutensa synnyttämään ikävään asemaan ja vannoi ettei ikinä kestitsisi ketään Bagdadin asukasta. Hän otti komerosta raha-arkun, johon oli tallettanut taloistaan ja maatilkuistaan saamansa säästövarat, pani sen tyhjentämänsä tilalle ja päätti ottaa siitä joka päivä vain niin paljon että se riitti yhden ainoan vieraan illalliseen. Yhden henkilön hän aina kutsuisi kanssaan aterioimaan, mutta hänen valansa mukaan se ei saanut olla Bagdadin asukas, vaan samana päivänä kaupunkiin saapunut muukalainen jonka oli sanottava hänelle jäähyväiset seuraavana aamuna.

Tämän suunnitelmansa mukaan Abu Hassan ei laiminlyönyt varata joka aamu mikä oli tarpeellista, ja illalla hän meni istumaan Bagdadin sillan päähän. Heti muukalaisen nähdessään hän puhutteli tulijaa kohteliaasti, kutsui hänet illalliselle ja siksi yöksi luokseen asumaan. Ilmoitettuaan hänelle lain, jonka oli itselleen laatinut, hän vei hänet kotiinsa. Ateria jolla Abu Hassan kestitsi vieraitaan ei ollut kallishintainen, mutta hyvin valmistettu. Hän tarjosi runsaasti oivallista viiniä, ja tavallisesti he istuivat yhdessä myöhään yöhön. Hän ei haastellut vierailleen valtiollisista asioista, perheestään tai liikkeestään, kuten on liiankin tavallista, vaan keksi erilaisia hupaisia puheenaiheita. Hän oli luonnostaan niin herttainen ja hilpeä, että hän kykeni antamaan jokaiselle asialle mitä hauskimpia käänteitä ja tehdä alakuloisimmatkin henkilöt iloisiksi.

Kun hän seuraavana aamuna lähetti pois vieraansa, hän sanoi aina: -- Allah siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua kaikilta suruilta, menetpä minne tahansa. Kutsuessani sinut eilen luokseni illalliselle mainitsin sinulle laista jonka olen säätänyt itselleni. Älä siis pane pahaksesi, vaikka sanon sinulle ettemme enää koskaan saa nähdä toisiamme tai juoda yhdessä, emme kotona emmekä muuallakaan, syistä jotka itse parhaiten tiedän. Mene Allahin haltuun!

Kerran kun Abu Hassan tapansa mukaan odotteli sillalla kalifi Harun-al-Rashid sattui orjan saattamana kulkemaan ohitse Mosulista saapuvaksi kauppiaaksi pukeutuneena. Luullen häntä todellakin kauppiaaksi Abu Hassan tervehti häntä kohteliaasti ja sanoi: -- Ystävä, onnittelen sinua menestyksellisestä saapumisestasi Bagdadiin. Pyydän että kunnioitat minua syömällä illallista kanssani ja lepäämällä tämän yön kodissani matkasi vaivoista väsyneenä. Hän ilmotti sitten vieraalle tavastaan kestitä ensimmäistä muukalaista jonka tapasi. Kalifista Abu Hassanin oikussa oli jotakin niin kummallista ja tavallisuudesta poikkeavaa, että hän oli hyvin halukas saamaan tietää sen syyn. Hän sanoi siis kutsujalle, ettei hän voinut paremmin osoittautua muukalaiselle tarjotun kohteliaisuuden arvoiseksi kuin ottamalla kutsun vastaan ja lisäsi, että toisen tarvitsi vain näyttää tietä, jolloin hän oli valmis seuraamaan.

Lainkaan aavistamatta vieraansa arvoa Abu Hassan kohteli häntä vertaisenaan, tarjoten hänelle tavallisuuden mukaan hyvän vaikka yksinkertaisen aterian johon itsekin otti osaa. Kun he olivat syöneet ja pesseet kätensä, Abu Hassan toi viiniä pöytään ja kehotti kalifia juomaan. Vieras noudatti kehotusta ja kiitti viiniä hyvänmakuiseksi. Hän kuunteli myös mielellään nuoren miehen sujuvaa ja sivistynyttä keskustelua. Vihdoin Abu Hassan kävi herkäksi ja kertoi kalifille tarinansa joka huvitti suuresti hallitsijaa. -- Olet tosiaan onnellinen mies, kalifi sanoi, -- kun olet saanut ajoissa varoituksen. Ylistän käytöstäsi.

He istuivat maistellen ja viinin vilkastuttamina hilpeästi rupatellen, kunnes yö oli varsin pitkälle kulunut. Vihdoin kalifi virkkoi: -- Sanohan minulle ennen kuin eroamme, voisinko millään tavoin olla sinulle hyödyksi? Puhu rohkeasti ja avomielisesti, sillä vaikka olen vain kauppias, kykenen varmasti joko itse tai jonkun ystävän välityksellä tekemään sinulle mieliksi.

Kalifin tarjoukseen Abu Hassan, joka yhä luuli häntä mosulilaiseksi kauppiaaksi, vastasi: -- Olen täysin varma, arvoisa ystävä, ettet tee jalomielistä tarjoustasi pelkästä kohteliaisuudesta. Sanastaan kiinni pitävänä kunnon miehenä vakuutan kuitenkin sinulle, ettei mikään ole mieltäni painamassa, eivät liikehuolet eivätkä toivomukset. En pyydä keneltäkään mitään. Minulla ei näet ole pienintäkään kunnianhimoa. Sen vuoksi kiitän vain perin ystävällisestä tarjouksestasi ja kunniasta jonka olet minulle osoittanut alentumalla nauttimaan vaatimatonta ruokaani. Kuitenkin minun täytyy tunnustaa, Abu Hassan jatkoi, -- että yksi seikka kiusaa minua, silti mielenrauhaani häiritsemättä. Tiedä siis, että Bagdadin kaupunki on jaettu kortteleihin, joissa kussakin on moskeija ja imaami. Imaami pitää rukoukset määrättyinä hetkinä sinne kokoontuvien kaupunginosan asukkaiden päämiehenä. Sen korttelin imaami, jossa minä asun, on tyly saituri, kovaluontoinen mies ja maailman suurin teeskentelijä. Neljä korttelin vanhusta, jotka ovat hänen hengenheimolaisiaan, tapaa säännöllisesti toisensa imaamin talossa. Siellä he panettelevat, parjaavat ja hautovat häijyjä juonia minua ja koko kaupunginosaa vastaan. Kunpa vain voisin rangaista heitä! Soisin kalifin tietävän heidän puuhistaan, sillä hän on oikeutta harrastava ja tekisi niistä lopun. Saisinpa vain yhdeksi päiväksi kalifin vallan, niin käskisin antaa imaamille neljäsataa kepiniskua ja jokaiselle noista neljästä yllyttäjästä sata lyöntiä palkkioksi heidän pahoista töistään.

Kalifi laati mielessään suunnitelman jolla voisi antaa Abu Hassanille tilaisuuden täyttää toivomuksensa. Hän tarttui pulloon ja kaatoi lasillisen viiniä, juoden isäntänsä maljan. Sitten hän täytti toisen lasin ja pani siihen salavihkaa vähän unijauhetta, jota hänellä oli mukanaan, ojensi viinin Abu Hassanille ja sanoi: -- Olet vaivautunut täyttämään pikarini kaiken iltaa. Tahdon edes kerran säästää sinulta sen vaivan. Pyydän sinua ottamaan tämän lasin ja tyhjentämään sen minun tähteni.

Abu Hassan otti maljan ja näyttääkseen vieraalleen, kuinka mielissään hän oli kunnianosoituksesta, tyhjensi sen yhdellä siemauksella. Jauhe vaikutti heti kun hän oli nielaissut nesteen, ja hän vaipui sikeään uneen. Kalifi käski mukanaan tuomansa orjan nostaa Abu Hassanin hartioilleen ja seuraamaan, mutta sitä ennen varmasti panemaan merkille talon, jotta tuntisi sen jälleen. Tällä tavoin kalifi, nukkuvaa taakkaa kantavan orjansa seuraamana, lähti talosta, mutta sulkematta ovea jälkeensä, kuten isäntä oli toivonut, ja kulki suoraan palatsiinsa, astuen siellä salaovesta omaan huoneeseensa jossa hänen kamaripalvelijansa odottivat. Hän käski heidän riisua Abu Hassanin ja panna hänet kalifin vuoteeseen, minkä he heti tekivät.

Kalifi kutsutti kaikki palatsin virkailijat ja naiset puheilleen lausuen heille: -- Tahdon, että kaikki ne joiden velvollisuutena on saapua luokseni aamutervehdykselle osoittavat vuoteessani lepäävälle miehelle samaa kunnioitusta kuin osoittaisivat minulle ja tottelevat joka ainoata hänen antamaansa käskyä. Älköön häneltä kiellettäkö mitään ja puhuteltakoon häntä ja vastattakoon hänen kysymyksiinsä kuin jos hän olisi oikeauskoisten hallitsija. Sanalla sanoen toivon että kunnioitatte häntä oikeana kalifina, minusta välittämättä, ja tottelette hänen pienintäkin viittaustaan.

Virkailijat ja hovin naiset jotka käsittivät että kalifi mieli huvitella, vastasivat syvillä kumarruksilla ja poistuivat. Jokainen valmistautui parhaansa mukaan noudattamaan käskyä ja esittämään taitavasti osaansa.

Kalifi käski kutsua suurvisiirinsä. -- Giafar, hän sanoi, olen kutsuttanut sinut antaakseni sinulle ohjeita ja jotta et hämmästyisi huomenna, kun tulet vastaanottoon ja näet tämän miehen valtaistuimella kuninkaallisessa puvussa. Tervehdi häntä samalla kumarruksella ja osoita hänelle samaa kunnioitusta kuin minulle itselleni. Muista suorittaa täsmällisesti mitä ikinä hän käskee, aivan kuin jos itse antaisin sinulle määräyksiäni. Hän osoittaa kaiketi suurta anteliaisuutta ja antaa lahjojensa jakamisen sinun huoleksesi. Tee kaikki mitä hän vaatii, vaikkapa hän anteliaisuudessaan menisi niin pitkälle että tyhjentäisi rahaston kaikki kirstut. Älä myöskään unohda ilmoittaa kaikille emiireilleni ja palatsin ulkopuolella oleville virkailijoille, että he osoittavat hänelle vastaanotossa samaa kunnioitusta kuin minulle itselleni ja suorittavat kaikki niin hyvin kuin mahdollista. Älköön hän havaitko tässä järjestelyssä vikaa, jotta suunnittelemani huvi ei häiriintyisi.

Kun visiiri oli poistunut, kalifi meni nukkumaan toiseen huoneeseen ja antoi eunukkiensa päällikölle Mesrurille tarpeelliset määräykset, jotta kaikki kävisi niin kuin hän oli suunnitellut ja hän näkisi, kuinka Abu Hassan käyttäisi valtaansa kalifina sinä lyhyenä aikana joksi oli toivonut sitä itselleen. Ennen kaikkea hän muistutti Mesruria herättämään hänet itsensä tavallisella hetkellä ennen kuin herättäisi Abu Hassanin, koska hän halusi olla saapuvilla tämän noustessa. Mesrur ei laiminlyönyt tehdä niin kuin kalifi oli käskenyt. Mentyään kammioon jossa Abu Hassan nukkui kalifi piiloutui pieneen korotettuun sivukomeroon, josta voi nähdä kaikki mitä tapahtui. Kaikki virkailijat ja naiset, joiden oli oltava saapuvilla Abu Hassanin noustessa, tulivat samaan aikaan huoneeseen sijoittuen järjestyksessä arvonsa mukaisesti, ollakseen valmiit suorittamaan kukin velvollisuutensa aivan kuin jos kalifi itse nousisi vuoteestaan.

Koska päivä juuri alkoi sarastaa ja oli ennen auringonnousua valmistauduttava aamurukouksiin, lähinnä vuoteen pääpuolessa seisova hovimies hipaisi etikkaan kastetulla sienellä Abu Hassanin nenää, jolloin nukkuja heti havahtui. Hän oli kovin ihmeissään nähdessään itsensä isossa upeasti sisustetussa huoneessa, jonka katto oli koristettu hienoilla arabeskeilla, jossa oli kulta- ja hopeamaljakkoja ja jonka lattiaa verhosi kallisarvoinen silkkimatto. Vilkaistuaan vuodepeittoon hän havaitsi sen olevan helmillä ja timanteilla kirjailtua kultakangasta. Vuoteen vieressä patjalla oli jalokivillä koristettu kultakuteinen puku ynnä kalifin turbaani.

Kiiltävät esineet nähdessään Abu Hassan hämmästyi sanomattomasti ja piti kaikkea unena. Kuitenkin hän toivoi ettei se olisi ollut unta.

Olen siis kalifi, hän ajatteli, mutta muistaen entisyytensä lisäsi: Tämä on vain unta, vierastani huvittaakseni eilenillalla lausumani toivomuksen vaikutusta.

Ja sitten hän käänsi kylkeään ja sulki silmänsä nukkuakseen.

Mutta samassa virkkoi orja hyvin kunnioittavasti: -- Oikeauskoisten hallitsija, teidän majesteettinne on aika nousta rukouksiin, aamu valkenee.

Äänen kuullessaan Abu Hassan nousi istualleen ja tuumi, ettei se sentään voinut ollakaan unta. Hän hieroi silmiään varmistuakseen että oli valveilla, ja kun hän avasi ne, päivä paistoi suoraan makuuhuoneen ikkunasta sisään. Samassa Mesrur astui sisään, lankesi kasvoilleen Abu Hassanin eteen ja sanoi: -- Oikeauskoisten valtias, teidän majesteettinne suonee minulle anteeksi, mutta näin kauanhan ei ole ollut tapanne nukkua, ja rukoushetki on jo ohi. Jos teidän majesteettinne ei ole viettänyt yötä huonosti, olisi aika nousta valtaistuimellenne ja aloittaa asiain käsittely. Kaikki kenraalinne, maaherranne ja muut valtion virkamiehet odottavat teitä neuvostosaliin.

Tämän puheen kuullessaan Abu Hassan varmistui siitä, että ei nukkunut eikä nähnyt untakaan, mutta samalla hän oli kovin hämillään ja hölmistynyt, kun ei tiennyt mitä tekisi. Vihdoin hän katsoi vakavasti Mesruriin ja sanoi hänelle ankarasti: -- Ketä sinä puhuttelet ja nimität oikeauskoisten hallitsijaksi? En tunne sinua, ja varmaankin sinä luulet minua joksikuksi toiseksi.

Jokainen muu henkilö kuin Mesrur olisi ällistynyt Abu Hassanin kysymyksistä, mutta kalifi oli antanut hänelle niin hyvät ohjeet että hän esitti osansa oivallisesti. -- Korkea herrani ja sulttaanini, hän sanoi, -- puhuu noin vain koetellakseen minua. Eikö teidän majesteettinne ole oikeauskoisten hallitsija, idän ja lännen itsevaltias, Allahin lähettämän profeetan sijainen maan päällä? Viheliäinen orjanne Mesrur ei ole unohtanut teitä niiden monien vuosien jälkeen, joina hänellä on ollut kunnia ja onni palvella teidän majesteettianne nöyrästi. Hän pitäisi itseään onnettomimpana ihmisenä jos sattuisi vihoittamaan teidän majesteettianne ja pyytää mitä hartaimmin että poistaisitte hänen pelkonsa. Mutta kaiketi onkin vain kiusallinen uni teitä häirinnyt?

Abu Hassan purskahti nauramaan ja vaipui takaisin patjalle. Se huvitti kalifia niin suuresti, että hän olisi itse nauranut yhtä äänekkäästi, jollei olisi pelännyt lopettavansa liian nopeasti hauskan näytelmän jonka oli itselleen luvannut.

Kun Abu Hassan oli väsynyt nauramiseen, hän nousi jälleen istualleen ja virkkoi vieressään seisovalle pienelle neekeripojalle: -- Kuulehan, sano minulle kuka minä olen?

-- Armollinen sulttaani, pieni poika vastasi kainosti, teidän majesteettinne on uskovaisten hallitsija ja Allahin käskynhaltija maan päällä.

-- Se ei ole totta, senkin mustakuono, Abu Hassan tiuskaisi.

Hän kutsui lähimpänä seisovaa neitosta. -- Tule tänne, kaunokainen, hän kehotti ojentaen kättään, -- ja puraise sormeni päästä, jota tunnen nukunko vai olenko hereillä.

Neitonen, joka tiesi kalifin katselevan kaikkea mitä tapahtui, oli ylen iloinen saadessaan tilaisuuden osoittaa kykyään hänen huvikseen, astui vakavin kasvoin vuoteen luo ja napaten Abu Hassanin sormen hampaittensa väliin puraisi siihen aika kipeästi. Abu Hassan vetäisi kätensä nopeasti takaisin ja sanoi: -- Huomaan olevani valveilla, enkä näe unta. Mutta miten ihmeessä olen yhdessä yössä muuttunut kalifiksi? Tämä on varmaan maailman kummallisin ja hämmästyttävin tapaus! Hän kääntyi saman neitosen puoleen ja virkkoi: -- Vannotan sinua, niin totta kuin Allah, johon luotat yhtä hyvin kuin minäkin, sinua suojelee, että et salaa minulta totuutta. Olenko todellakin uskovaisten hallitsija?

-- Se on niin totta, neitonen vastasi, -- että me, jotka olemme teidän majesteettinne orjia, hämmästymme nähdessämme teidän itsenne epäilevän sitä.

-- Sinä olet valehtelija, Abu Hassan vastasi. -- Tiedän varsin hyvin kuka olen.

Yhä enemmän ällistyneenä Abu Hassan salli Mesrurin auttaa hänet nousemaan ja antautui vastustelematta orjain puettavaksi. Kun puuha oli suoritettu, suurvisiiri opasti hänet kaksinkertaisen uudinrivin välitse neuvostosaliin, jossa hänet saatettiin kaikella kuninkaallisella loistolla muhkean valtaistuimen juurelle. Kun hän oli päässyt valtaistuimen luo, Mesrur tuki häntä käsivarrellaan, toisen virkailijan avustaessa toiselta puolen. Heidän avullaan Abu Hassan nousi askelmia pitkin ja istahti korokkeelleen, virkamiesten toivottaessa riemuhuudoin hänelle onnea ja menestystä.

Kalifi oli sillä välin seurannut ja sijoittunut paikkaan josta saattoi itse näkymättömänä pysyen katsella näytelmää. Hän tunsi erikoista mielihyvää huomatessaan Abu Hassanin täyttävän hänen paikkansa valtaistuimella melkein yhtä arvokkaasti kuin hän itsekin.

Heti kun Abu Hassan oli asettunut valtaistuimelle, suurvisiiri astui esille ja lausui syvään kumartaen: -- Oikeauskoisten hallitsija, antakoon Allah siunauksiensa sataa teidän majesteettinne ylitse tässä elämässä, ottakoon teidät paratiisiinsa tulevaisessa maailmassa ja tuhotkoon vihollisenne!

Abu Hassan, joka vähitellen alkoi uskoa todella olevansa kalifi, kysyi suurvisiiriltä mitä asioita oli käsiteltävinä. -- Oikeauskoisten valtias, suurvisiiri vastasi, -- neuvostonne virkamiehet odottavat ulkona, kunnes teidän majesteettinne suvaitsee antaa heille luvan, tavanmukaiseen alamaisuuden tunnustukseen. Abu Hassan käski heti avata oven, jotta virkamiehet voisivat astua saliin. Ja hän kumarsi heille kuninkaallisesti, kun he lankesivat maahan ennen kuin sijoittuivat paikoilleen.

Tämän juhlallisuuden jälkeen käsiteltiin päivän asiat, suurvisiiri seisoi valtaistuimen edessä lukien selostuksensa, ja kalifi, joka tarkkasi kaikkea, ihmetteli Abu Hassanin älyä. Tämä kutsutti kadin ja sanoi: -- Mene siihen ja siihen moskeijaan, jossa on vanha imaami, sidota hänet ja neljä vanhusta, jotka houkuttelevat häntä pahuuteen, ja käske piestä heidät. Annettakoon imaamille neljäsataa raipan iskua ja muille sata. Sitten nostettakoot kaikki viisi rääsyihin puettuina kamelien selkään, kasvot eläimen häntään päin käännettyinä, ja kuljetettakoot kautta kaupungin, huutajan juostessa edellä ja julistaessa isoon ääneen: "Näin rangaistaan kaikki jotka panettelevat lähimmäisiään!" Käske heidän sitten ainaiseksi poistua siitä kaupunginosasta.