Part 16

Juutalaisnainen vahvisti arveluni osoittautumalla perin innokkaaksi tekemään kaupan ja kohottamaan tarjouksensa asteittain viiteenkymmeneentuhanteen kultarahaan, jotka kuitenkin hylkäsin. -- En rohkene puolisoni suostumuksetta tarjota sinulle enempää, vaimo sanoi. -- Hän tulee tänä iltana kotiin. Pyydän sinua ystävällisesti näyttämään kiven hänelle.

Lupasin tehdä niin.

Kun juutalainen tuli kotiin illalla, pysyin lujana vaatimuksessani. Vaikka hän tinki, kieltäydyin hyväksymästä vähempää kuin mitä olin pyytänyt. Lopuksi hän suostui suorittamaan summan ja antoi käsirahaksi kaksi pussia joissa kummassakin oli tuhat kultarahaa, luvaten maksaa loput huomenna.

Hän tekikin sopimuksemme mukaan, ja annoin hänelle timantin.

Vaikka vaimoni halusi ostaa uhkeita vaatteita, vannoin etten tuhlaisi varallisuuttani, vaan perustaisin suuren liikkeen. Kulutin sitten koko sen ja seuraavan päivän käyden ammattiveljieni luona, jotka ahersivat yhtä ankarasti päivät pitkät leipänsä eteen kuin olin itsekin ahertanut, annoin heille rahaa etukäteen, otin heidät työhön punomaan eri köysilajeja, kunkin kyvyn ja taidon mukaan, ja vakuutin etten antaisi heidän odottaa kauan maksua, vaan suorittaisin heille sen heti kun työ oli valmis.

Siten sain yksinäni haltuuni koko Bagdadin köydenpunonta-ammatin, ja minun täytyi pian vuokrata laajoja varastohuoneita. Myöhemmin, kun halusin saada avarammat ja mukavammat tilat, rakennutin talon, jonka teidän majesteettinne eilen näki ja joka kaikesta ulkonaisesta kauneudestaan huolimatta sisältää enimmäkseen liikkeeni varastohuoneita ja ainoastaan välttämättömän tarpeelliset asuinsuojat perheelleni.

Jonkin aikaa sen jälkeen, kun olin jättänyt entisen matalan majani ja muuttanut nykyiseen asuntooni, Saad ja Saadi tulivat katsomaan kuinka olin menestynyt ja kuulivat ihmeekseen, että minusta oli tullut iso tehtailija, jota ei enää nimitetty pelkäksi Hassaniksi, vaan Hodsha Hassan Alhabbaliksi, ja että olin rakennuttanut palatsimaisen talon.

He tahtoivat onnitella minua menestyksestäni, ja koska satuin näkemään heidän tulonsa, kykenin ottamaan heidät vastaan kiitollisuuteni osoittamiseen sopivalla tavalla. Istuuduttuamme Saadi virkkoi: -- Kerrohan meille, Hodsha Hassan, millä keinoin olet muuttanut sinulle antamani neljäsataa kultarahaa näin suureksi omaisuudeksi. Saad puuttui puheeseen sanoen: -- Miksi yhä epäilet ystävämme totuudenrakkautta? Anna hänen itse kertoa kumpaa meistä hän saa kiittää varallisuudestaan.

Ystävysten näin puheltua kerroin jokaisen seikan jonka teidän majesteettinne on kuullut, unohtamatta pienintäkään yksityiskohtaa.

Siitä huolimatta Saadi ei uskonut sanojani, vaan vaati yhä itselleen kunniaa että oli tehnyt minut rikkaaksi. Ja koska ilta oli jo käynyt myöhäiseksi keskustelun päätyttyä, he valmistautuivat lähtemään.

Mutta pidätin heitä sanoen: -- Hyvät herrat, pyytäisin teiltä yhtä suosiota: älkää kieltäytykö kunnioittamasta minua illastamalla kanssani ja yöpymällä luokseni. Ja huomenna vien teidät vesitse pieneen maahuvilaan, jonka ostin levätäkseni toisinaan raittiissa luonnossa. Palaamme samana päivänä ratsain hevosillani.

He ottivat kutsuni kohteliaasti vastaan. Illallista valmistettaessa näyttelin heille taloani ja puutarhaani joita he ihailivat. Mutta heidän ylistyksensä kohosi korkeimmilleen, kun saavuimme ruokasaliin, johon oli varattu kaikkea heidän kestitsemistään ja huvittamistaan varten.

Seuraavana aamuna lähdimme sopimuksen mukaan varhain hengittämään raitista ilmaa, tulimme auringon noustessa virran rantaan ja astuimme meitä odottavaan, pehmeillä matoilla varustettuun huvialukseen. Vähemmässä kuin puolessatoista tunnissa kuusi rivakkaa soutajaa meloi meidät myötävirtaan huvilalleni.

Opastelin vieraita talossani ja vein heidät viimein puutarhaan jonka takana oli kauniita puita kasvava metsikkö.

Katsellessani siellä ympärillemme kaksi pojistani, jotka olin lähettänyt maalle opettajansa kera, juoksi metsään ja nähtyään korkean puun oksien haaraumaan rakennetun linnunpesän he käskivät orjan mennä noutamaan sitä. Kun orja pääsi pesään käsiksi, hän kummastui kovin nähdessään että se oli tehty turbaanista. Ja maahan tultuaan hän kehotti poikia tuomaan sen minulle, jotta näkisin moisen ihmeen. Tarkasteltuani päähinettä joka puolelta ja käänneltyäni sitä käsissäni sanoin vieraille: -- Hyvät herrat, onko teillä kyllin hyvä muisti vielä muistaaksenne turbaanin, joka minulla oli päässäni sinä päivänä jolloin ensi kertaa kunnioititte minua käynnillänne?

-- En luule, Saad virkkoi, -- että ystäväni enempää kuin minäkään kiinnitimme siihen huomiota. Mutta jos siitä löytyy ne satayhdeksänkymmentä kultarahaa, emme voi epäillä asiaa.

-- Olen varma että kulta on täällä, sanoin, -- koska kapine tuntuu hyvin raskaalta. Mutta ennen kuin avaan sen, pyydän teitä kuitenkin tarkkaamaan, kuinka se on ilman vaikutuksesta haalistunut ja käynyt laikulliseksi, mikä osoittaa että se on ollut kauan puussa.

Sitten riuhtaisin pois turbaanin kuvun ympärille kierretyn palttinakaistaleen ja otin esille kukkaron jonka Saadi tunsi minulle antamakseen. Tyhjensin sen matolle heidän eteensä ja sanoin: -- Tuossa, hyvät herrat, tuossa ovat rahat. Lasken ne nähdäkseni onko summa oikea. Huomasin siinä olevan satayhdeksänkymmentä kultarahaa. Silloin Saadi, joka ei voinut kieltää niin ilmeistä totuutta, kääntyi minun puoleeni sanoen: -- Myönnän, Hodsha Hassan, että nämä rahat eivät voineet tehdä sinua rikkaaksi. Varallisuutesi perustana saattavat kuitenkin olla ne toiset satayhdeksänkymmentä kolikkoa jotka uskottelet kätkeneesi leseruukkuun. Vakuutin että niin ei ollut laita, eikä asiasta enää sen jälkeen puheltu. Astuimme huoneisiin ja söimme päivällisen. Illan viiletessä ratsastimme kuutamossa takaisin Bagdadiin.

Palvelijoitteni käsittämättömän huolimattomuuden tähden sattui niin, että hevosemme jäivät ilman jyviä, ja kaikki varastohuoneet olivat suljettuina. Eräs orjistani etsi niille naapuristosta rehua ja löysi jostakin puodista ruukullisen leseitä, osti ne ja toi ruukunkin mukanaan, luvaten palauttaa sen seuraavana päivänä. Orja tyhjensi leseet ja jakaessaan niitä käsillään hevosille kosketti nyytiksi sidottua liinaa, joka oli hyvin raskas. Hän toi käärön minulle sellaisena kuin oli löytänyt sen.

Tunsin sen heti ja rientäen vieraitteni luo sanoin: -- Katsokaa, tässä ovat toiset satayhdeksänkymmentä kultarahaa! Paremmaksi vakuudeksi lähetin ruukun vaimolleni, ja hän tunsi sen heti samaksi jonka oli vaihtanut hiekkaan.

Saadi myönsi vitkastelematta että olin puhunut totta ja että hän oli aiheetta epäillyt minua. Hän sanoi ystävälleen: -- Myönnän voiton sinulle, Saad, ja tunnustan, että rahat eivät aina ole rikastumisen edellytys.

Saadi ei tahtonut kuullakaan rahojen takaisin ottamisesta, joten päätimme lahjoittaa ne hyväntekeväisyystarkoituksiin. Ja kun ystävykset Saadi ja Saad seuraavana päivänä lähtivät luotani, olimme vannoneet ikuista ystävyyttä, joka onkin alati kestänyt.

Kalifi ilmaisi tyytyväisyytensä tarinaan ja sanoi, että timantti oli nyt hänen aarreaitassaan ja että hän piti sitä kaikkia muita jalokiviään arvokkaampana. -- Ja, hän lisäsi, tuo ne ystäväsi tänne, jotta hekin saavat nähdä sen.

Näin sanottuaan kalifi salli Hodsha Hassanin, Seid Numanin ja Baba Abdullahin lähteä kiitettyään heitä kuulemistaan kertomuksista.

Bagdadilaisen kauppiaan Ali Hodshan tarina

Kalifi Harun-al-Rashidin hallitessa eli Bagdadissa kauppias nimeltä Ali Hodsha, keskinkertaisen varakas mies.

Hän asui isältään perimässään talossa, kaikista riippumattomana ja tyytyväisenä liikkeestä saamaansa voittoon. Sattuipa kerran, että hän näki kolmena yönä perätysten merkillisen unen. Kunnianarvoisa ukko saapui hänen luokseen nuhdellen häntä ankaraan sävyyn siitä ettei hän ollut tehnyt pyhiinvaellusretkeä Mekkaan. Se säikytti hänet kovin, sillä hän tiesi uskontonsa vaativan että hän kävisi kunnioittamassa pyhää kaupunkia. Ilmestyksen jälkeen hän ei enää rohjennut vitkastella velvollisuutensa täyttämisessä. Sen vuoksi hän myi talouskapineensa, puotinsa ja samalla suurimman osan kauppatavaroitaankin säilyttäen vain muutamia esineitä, jotka hän arveli voivansa myydä edullisemmin Mekassa.

Vuokrattuaan talonsakin hän otti pienet säästönsä, kaikkiaan tuhat kultarahaa, pani ne oliiveilla täytettyyn ruukkuun ja antoi sen erään ystävänsä huostaan. Tietämättä mitä öljymarjojen alle oli kätkettynä ystävä lupasi pitää huolta ruukusta kunnes toivioretkeläinen palaisi. Kauppias liittyi matkalle valmistautuvaan karavaaniin ja lähti pyhiinvaellukselleen.

Ali Hodsha saapui turvallisesti Mekkaan ja käytyään rukoilemassa sen pyhissä moskeijoissa hän ajatteli mukanaan tuomiensa tavaroiden myymistä. Sen vuoksi hän asetti ne basaariin kaupan.

Kaksi kauppiasta kulki ohitse ja huomattuaan Ali Hodshan tavarat he pitivät niitä niin oivallisina, että pysähtyivät hetkiseksi katselemaan niitä, vaikkeivät itse niitä tarvinneet. Ja kun he olivat tyydyttäneet uteliaisuutensa ja alkaneet kävellä poispäin, toinen kauppias sanoi toverilleen: -- Jos tuo kauppias tietäisi, millä voitolla saattaisi myydä tavaransa Kairossa, hän ei kauppaisi niitä täällä, vaikka täkäläisetkin markkinat ovat hyvät.

Ali Hodsha kuuli sanat, ja koska hänelle oli usein kerrottu Egyptin ihanuuksista, hän päätti käyttää tilaisuutta tehdäkseen matkan sinne. Käärittyään tavaransa jälleen kokoon hän ei palannutkaan Bagdadiin, vaan lähti Kairon karavaanin mukana Egyptiin, jossa pian myi tavaransa suurella voitolla. Rahoilla hän osti toisia, aikoen käydä Damaskoksessa. Karavaani lähti vasta jonkin ajan kuluttua, ja sillä välin hän kävi kaikissa kiintoisissa paikoissa Kairon ympäristössä ja Niilin rannoilla. Kun karavaani oli valmis, Ali Hodsha liittyi siihen ja pistäydyttyään Jerusalemissa saapui menestyksellisen matkan jälkeen Damaskokseen.

Ali Hodshasta Damaskos oli niin ihana seutu, viheriöivien niittyjen ympäröimä, vilpoisten lähteiden kostuttama ja tuoksuvien puutarhojen siimestämä, että se voitti kaikki matkustajien päiväkirjoissa esitetyt kuvaukset. Hän oleskeli siellä pitkään, mutta ei kuitenkaan unohtanut synnyinkaupunkiaan Bagdadia, jonne hän vihdoin lähti pyrkimään, ja saapui Aleppoon jossa viivähti vähäsen. Mentyään Eufratin yli hän suuntasi kulkunsa Mosuliin, aikoen palatessaan käyttää suorempaa tietä Tigris-virtaa alaspäin. Ali Hodshan saapuessa Mosuliin jotkut persialaiset kauppiaat, joiden kanssa hän oli matkustanut Alepposta ja joiden hyväksi ystäväksi oli tullut, kehottivat häntä olemaan jättämättä heitä, kunnes olisi käynyt Shirazissa, josta voisi edullisia kauppoja tehtyään helposti palata Bagdadiin. Siihen hän kernaasti suostuikin, ja he opastelivat hänet Sultanian, Rein, Koamin, Kasanin ja Ispahanin kaupunkien kautta Shiraziin, mistä hän suostui seuraamaan heitä Hindustaniin asti, ja sitten hän palasi heidän kanssaan Shiraziin. Matkoihin ja oleskeluihin eri kaupungeissa kului seitsemän vuotta, jonka ajan kuluttua hän vihdoin päätti palata Bagdadiin.

Ystävä, jonka huostaan hän oli jättänyt oliiviruukkunsa, ei ollut sen koommin ajatellut häntä eikä sitä. Mutta siihen aikaan, kun toivioretkeläinen oli matkalla karavaanin mukana Shirazista, sattui kerran, kauppiaan syödessä illallista perheensä kanssa, keskustelu kohdistumaan oliiveihin ja hänen vaimonsa sanoi haluavansa syödä muutamia, koska ei ollut moneen aikaan maistanut niitä.

-- Nyt kun mainitset oliiveista, kauppias sanoi, -- muistuu mieleeni ruukku, jonka Ali Hodsha jätti seitsemän vuotta sitten huostaani lähtiessään toivioretkelle Mekkaan ja itse sijoitti varastohuoneeseeni säilytettäväksi siellä siksi kunnes palaisi. En tiedä kuinka hänelle on käynyt. Karavaanin palattua minulle kerrottiin että hän oli matkustanut Egyptiin. Varmaan hän on kuollut, koska ei ole vielä palannut, ja voimme syödä öljymarjat, jos ne ovat pysyneet hyvinä. Anna minulle kulho ja kynttilä, menen noutamaan niitä, ja maistamme kelpaavatko ne nautittaviksi.

Vaimo koetti varoittaa häntä koskemasta toisen omaisuuteen, mutta hän ei välittänyt, vaan lähti noutamaan hedelmiä.

Varastohuoneeseen tultuaan hän avasi ruukun ja havaitsi että öljymarjat olivat homeessa. Nähdäkseen olivatko ne kaikki pilaantuneita astian pohjaan asti hän kaatoi muutamia kulhoon ja hänen ravistaessaan ruukkua jokunen kultaraha vierähti ulos.

Kullan nähdessään kauppias, joka oli luonnostaan ahne, katsahti ruukkuun ja huomasi että oli kaatanut pois melkein kaikki öljymarjat ja että loppu oli kultarahoja. Hän pani heti hedelmät takaisin ruukkuun, peitti sen, palasi vaimonsa luo ja virkkoi: -- Olit tosiaan oikeassa, eukkoseni, sanoessasi että öljymarjat olivat kauttaaltaan homeessa. Sillä homeessa ne olivat, ja panin ruukun samaan kuntoon jossa se oli Ali Hodshan jättäessä sen tänne. Näin ollen hän ei huomaa että niihin on kajottu, jos vielä palaisikin.

-- Sinun olisi pitänyt seurata neuvoani ja olla kajoamatta niihin, vaimo vastasi. -- Suokoon Allah ettei tästä koidu ikävyyksiä!

Kauppias ei piitannut vaimonsa viime sanoista enempää kuin hänen edellisestä varoituksestaankaan, vaan kulutti melkein koko yön miettimällä kuinka voisi anastaa Ali Hodshan kullan itselleen ja pitää sen hallussaan siinä tapauksessa, että matkailija palaisi etsimään ruukkuaan. Seuraavana aamuna hän meni ostamaan senvuotisia öljymarjoja, kaatoi vanhat astiasta kullan kera, täytti ruukun uusilla, peitti sen ja pani sen samaan paikkaan mihin Ali Hodsha oli sen jättänyt.

Noin kuukausi sen jälkeen, kun kauppias oli tehnyt halpamaisen teon, Ali Hodsha saapui Bagdadiin. Ja koska hän oli vuokrannut talonsa, hän majoittui vieraskotiin ja päätti asua siellä, kunnes oli ilmoittanut vuokralaiselle tulostaan ja varannut hänelle aikaa hankkia itselleen toisen asunnon.

Seuraavana aamuna Ali Hodsha meni tervehtimään kauppiasta, joka otti hänet vastaan mitä herttaisimmin. Kauppias lausui suuren ilonsa hänen palaamisestaan monivuotisen poissaolon jälkeen ja sanoi, että oli jo alkanut menettää kaiken toivon hänen jälleennäkemisestään. Sellaisessa kohtauksessa tavallisten molemminpuolisten kohteliaisuuksien jälkeen Ali Hodsha pyysi kauppiasta antamaan hänelle takaisin oliiviruukun jonka oli jättänyt hänen huostaansa sekä suomaan anteeksi että oli rohjennut vaivata häntä niin paljon.

-- Rakas ystävä, kauppias vastasi, -- teet väärin esittäessäsi moisia anteeksipyyntöjä. Astiasi ei ole ollut tiellä aitassani. Olisin vastaavassa tilanteessa käyttänyt hyväkseni sinun avuliaisuuttasi. Tässä on varastohuoneeni avain, mene noutamaan ruukkusi. Löydät sen samasta paikasta mihin jätit sen.

Ali Hodsha meni kauppiaan aittaan, otti saviastian ja vietyään takaisin avaimen ja kiitettyään hänelle tehdystä palveluksesta palasi yömajaan jossa asui. Mutta avattuaan ruukun ja pistettyään kätensä niin syvälle kuin oli kultarahat kätkenyt hän hämmästyi suuresti, kun ei löytänyt ainoaakaan. Ällistyksestä hän seisoi jonkin aikaa liikkumattomana, kohotti sitten kätensä ja silmänsä taivasta kohti ja huudahti: -- Onko mahdollista, että mies jota pidin ystävänäni on tehnyt itsensä syypääksi moiseen halpamaisuuteen?

Hätääntyneenä tuntuvasta tappiosta Ali Hodsha palasi heti kauppiaan luo. -- Hyvä ystävä, hän sanoi, -- älä ihmettele että palaan näin pian. Myönnän ruukun samaksi jonka panin aittaasi, mutta öljymarjojen mukana piilotin tuhat kultarahaa joita en löydä. Kenties olet tarvinnut niitä ja käyttänyt niitä liikkeessäsi. Jos asia on niin, voit kernaasti pitää ne, kunnes saat tilaisuuden niiden palauttamiseen. Vapauta minut vain pelostani ja anna minulle tunnuste, minkä jälkeen voit maksaa velkasi milloin sinulle itsellesi sopii.

Kauppias, joka oli edellyttänyt että Ali Hodsha tulisi esittämään tällaisen valituksen, oli miettinyt vastauksen.

-- Ali Hodsha, hän sanoi, -- myönnät jättäneesi huostaani ruukullisen öljymarjoja, ja nyt kun olet vienyt astian pois, tulet pyytämään minulta tuhatta kultarahaa. Mainitsitko minulle koskaan että ruukussa oli sellainen rahasumma? En edes tiennyt että siinä oli öljymarjoja, sillä ethän sinä näyttänyt niitä minulle. Kas kun et kullan asemesta vaadi timantteja ja helmiä. Mene tiehesi äläkä keräännytä väkeä varastohuoneeni edustalle.

Muutamia henkilöitä oli näet jo saapunut kuuntelemaan. Ja nuo sanat kauppias lausui niin kiihkeästi ja vihaisesti, etteivät he ainoastaan viivähtäneet kauemmin ja houkutelleet vielä enemmän rahvasta kokoon, vaan naapurikauppiaatkin pistäytyivät ulos myymälöistään tiedustaakseen mistä Ali Hodsha ja kauppias riitelivät ja yrittääkseen rakentaa sovintoa heidän välilleen. Ali Hodshan ilmoitettua heille syytöksensä he kysyivät kauppiaalta mitä tällä oli sanottavana.

Kauppias myönsi säilyttäneensä Ali Hodshan ruukkua aitassaan, mutta kielsi koskeneensa siihen. Hän vannoi luulleensa että siinä oli vain öljymarjoja koska Ali Hodsha oli hänelle sanonut niin ja pyysi heitä kaikkia häneen kohdistetun loukkauksen ja häväistyksen todistajiksi.

-- Syytä itseäsi seurauksista, Ali Hodsha sanoi tarttuen häntä käsivarresta, -- mutta koska käyttäydyt minua kohtaan niin hävyttömästi, vetoan asiassani Allahin lakiin. Saamme nähdä oletko kyllin röyhkeä väittääksesi samaa kadin edessä. Lähtekäämme hänen puheilleen!

-- Hyvin kernaasti, kauppias vastasi, -- pian saadaan nähdä kuka on väärässä.

Ali Hodsha vei kauppiaan tuomiosaliin, syyttäen häntä että hän oli kavalasti anastanut tuhat kultarahaa jotka olivat jätetyt hänen huostaansa. Kadi kysyi, oliko syyttäjällä todistajia, mihin tämä vastasi, ettei hän ollut ryhtynyt sellaiseen varokeinoon, koska oli pitänyt henkilöä jonka huostaan rahansa talletti ystävänään ja aina uskonut hänet rehelliseksi mieheksi. Kauppias puolustautui samaan tapaan kuin oli puolustautunut ammattitoveriensa kuullen ja tarjoutui vannomaan ettei ollut kajonnut rahoihin joiden varastamisesta häntä syytettiin ja ettei edes tiennyt niitä ruukussa olleenkaan. Tuomari käski hänen tehdä valan ja vapautti hänet todistajien puutteessa syytteestä.

Kovin äkäisenä siitä että täytyi kärsiä tällainen melkoinen tappio Ali Hodsha pani vastalauseensa tuomiota vastaan. Hän selitti kadille että hän vetoaisi kalifiin oikeutta saadakseen. Tuomari piti julistusta vain juttuna hävinneen tavallisen närkästyksen vaikutuksena ja ajatteli täyttäneensä velvollisuutensa vapauttaessaan henkilön jonka syyllisyyttä ei voitu todistaa.

Sillä välin kun kauppias käveli kotiinsa riemuiten voitostaan ja ylen iloisena hyvästä onnestaan Ali Hodsha laati anomuksen. Ja seuraavana päivänä hän ottaen vaarin ajasta jolloin kalifi palasi keskipäivärukouksiltaan asettui kadulle, jota hallitsijan oli kuljettava. Hän kurotti kätensä tarjoten anomusta ja asianomainen virkailija, joka aina käy kalifin edellä, otti sen herralleen annettavaksi.

Ali Hodsha tiesi, että kalifilla oli tapana palatsiin palattuaan lukea anomukset, joten hän meni hoviin ja odotti, kunnes kyhäyksen vastaanottanut virkailija tuli kalifin huoneesta ja ilmoitti hänelle, että itsevaltias oli seuraavaksi päiväksi määrännyt tunnin hänen asiansa kuulemista varten. Ja kysyttyään missä kauppias asui virkailija lähetti ilmoittamaan että tämän oli saavuttava samaan aikaan.

Illalla kalifi lähti suurvisiirinsä Giafarin ja henkivartiostonsa päällikön Messurin kanssa valepuvussa kaupungille, kuten hän usein teki. Kalifi kuuli eräältä kadulta melua ja astui nopeampaan, saapui pienelle pihalle vievään porttikäytävään ja havaitsi pihalla kymmenen tai kaksitoista kuutamossa leikkivää lasta.

Uteliaana tietämään mitä lapset leikkivät kalifi istahti läheiselle kivipenkille ja kuuli erään vilkkaimmista lausuvan: Leikitään tuomioistuinta. Minä olen kadina. Tuokaa eteeni Ali Hodsha ja kauppias joka petollisesti anasti häneltä tuhat kultarahaa.

Koska Ali Hodshan ja kauppiaan välinen juttu oli tuottanut paljon puheenaihetta Bagdadissa, se oli tullut lastenkin korviin. Kaikki mielistyivät ehdotukseen, ja kullekin määrättiin osansa. Kukaan ei vastustanut poikaa joka ehdottautui kadiksi. Kun hän oli asettunut istuimelleen noudattaen kaikkea tuomarin arvolle sopivaa vakavuutta, toinen muka hovin virkailijana toi kaksi poikaa hänen eteensä: Ali Hodshan ja kauppiaan jota vastaan tämä oli nostanut kanteen.

Kadin osan esittäjä kääntyi sitten Ali Hodshana esiintyvän puoleen kysyen häneltä mitä syytöksiä hänellä oli kauppiasta vastaan. Syvään kumarrettuaan kertoi Ali Hodsha nuorelle kadille asian pienempiä yksityiskohtia myöten ja pyysi tätä käyttämään tuomiovaltaansa, jotta hän ei joutuisi menettämään niin isoa rahasummaa. Sen jälkeen kadi kääntyi kauppiaan puoleen kysyen, miksi hän ei palauttanut Ali Hodshan häneltä vaatimia rahoja. Leikkikauppias esitti samat syyt kuin todellinenkin kauppias oli esittänyt oikean kadin edessä ja tarjoutui valallaan vahvistamaan sanojensa totuuden.

-- Älähän hosu, kadin osan esittäjä vastasi. -- Ennen kuin teet valasi, tahtoisin nähdä oliiviruukun. Ali Hodsha, hän lisäsi kääntyen toivioretkeläisen osaa esittävän pojan puoleen, oletko tuonut ruukun tänne?

-- En, poika vastasi.

-- Mene heti noutamaan se, toinen käski.

Ali Hodshana esiintyvä poistui heti ja palattuaan oli asettavinaan ruukun kadin eteen sanoen hänelle että se oli sama jonka hän oli jättänyt syytetylle ja tältä jälleen saanut. Mutta jottei laiminlöisi mitään muodollisuutta, pieni kadi kysyi kauppiaaltakin oliko se sama astia ja kun tämä äänettömyydestään päätellen ei kieltänyt sitä, hän käski avata ruukun. Ali Hodsha oli kohottavinaan kantta ja leikkikadi oli kurkistavinaan ruukkuun. -- Ne ovat kauniita öljymarjoja, hän sanoi, -- annahan kun maistan. Sitten hän muka söi muutamia ja lisäsi: -- Ne ovat oivallisia. Mutta, hän jatkoi, -- en usko että öljymarjat pysyvät hyvinä seitsemän vuotta. Lähettäkää kutsumaan oliivikauppiaita kuullakseni heidän mielipiteensä.

Kaksi muuta poikaa astui esille muka oliivikauppiaina.

-- Oletteko oliivikauppiaita? leikkikadi kysyi. -- Sanokaahan kuinka kauan öljymarjat säilyvät syötäviksi kelpaavina?

-- Herra tuomari, kauppiaat vastasivat. -- Pidettäköön niistä kuinka hyvää huolta tahansa, kolmantena vuonna ne tuskin kelpaavat mihinkään. Silloin niissä ei enää ole makua eikä väriä.

-- Jos niin on, kadi virkkoi, -- katsahtakaahan tuohon ruukkuun ja ilmoittakaa, kuinka pitkä aika on kulunut siitä kun öljymarjat pantiin sinne.

Molemmat kauppiaat olivat tarkastavinaan ja maistelevinaan öljymarjoja ja sanoivat kadille että ne olivat tuoreita ja hyviä. -- Erehdytte, nuori tuomari virkkoi, -- Ali Hodsha sanoo panneensa ne ruukkuun seitsemän vuotta sitten.

-- Arvoisa herra, kauppiaat vastasivat, -- voimme vakuuttaa niiden olevan tämän vuoden satoa ja rohkenemmepa väittää, ettei Bagdadissa ole ainoaakaan kauppiasta joka ei vahvistaisi sanojamme.

Syytetty kauppias olisi tahtonut tehdä vastaväitteitä asiantuntijoiden todistusta vastaan, mutta nuori kadi tukki hänen suunsa. -- Vaikene, hän sanoi, -- sinä olet lurjus. Vietäköön hänet keihästettäväksi.

Lapset päättivät leikkinsä paukuttaen riemastuneina käsiään ja tarttuivat rikolliseen muka laahatakseen hänet mestauspaikalle.

Sanoin ei voi kuvailla kuinka suuresti Harun-al-Rashid ihaili pojan teräväpäisyyttä ja järkevyyttä näin oikean tuomion langettamisessa asiasta joka seuraavana päivänä joutuisi hänen itsensä ratkaistavaksi. Hän nousi penkiltä, siirtyi vaivihkaa pois ja kysyi suurvisiiriltä, joka oli kuullut kaiken, mitä tämä asiasta ajatteli. -- Oikeauskoisten hallitsija, suurvisiiri vastasi, -- minua kummastuttaa todellakin tavatessani sellaista terävä-älyisyyttä niin nuoressa pojassa.

-- Mutta tiedätkö mitä, kalifi virkkoi. -- Juuri sama asia tulee huomenna minun ratkaistavakseni. Oikea Ali Hodsha jätti minulle tänään anomuksensa. Luuletko, hän jatkoi, -- että voisin langettaa paremman tuomion?

-- Sitä en usko, visiiri vastasi, -- jos asia on niin kuin lapset esittivät.