Chapter 7

"Mutta äkkiä ilma pimeni ja aurinko katosi, vaikka oli keskipäivä. Paksut pilvet olivat vetäytyneet auringon eteen ja kun tarkastelimme taivasta, niin huomasimmekin pilvet suuriksi Rok lintujen siiviksi. Ne leijailivat ilmassa munan yläpuolella. Kapteeni kutsui meidät kiireesti laivaan, jotta linnut eivät tappaisi meitä. Me hyökkäsimme rantaan ja laskimme nopeasti ulapalle. Sillä välin linnut etsivät munaansa ja päästivät kauhean parakan, kun ne huomasivat sen rikotuksi. Ne hyökkäsivät meidän jälkeemme hirveällä vauhdilla ja ennättivät pian meidän tasallemme. Huomasimme, että kummallakin oli suuri kalliolohkare kynsissänsä. Uroslintu pudotti lohkareen alas, mutta perämies sai ajoissa laivan käännetyksi, niin että se putosikin mereen. Mutta siitäpä meri alkoi vyörytä hirveästi ja heitteli laivaa sinne tänne, milloin korkealle ilmaan, milloin syvälle aaltoihin, jotta olimme aivan kuoleman kielissä. Kun meri hiukan tyyntyi ja me jo toivoimme pelastuvamme, heittikin emälintu lohkareensa keskelle laivaamme, jotta se särkyi tuhansiin pirstaleihin. Laivamiehet ja matkustajat hukkuivat. Itse jouduin veden alle, mutta päästyäni jälleen pinnalle sain kiinni laivankappaleesta ja sen varassa uiskentelin kolme päivää. Vihdoin suotuisa tuuli ajoi minut saaren rantaan.

"Nälästä, väsymyksestä ja harmista olin voimaton kuin kuollut ja pahoittelin mielessäni, että olin lähtenyt matkaan ja hyljännyt rauhallisen elämäni. Hetken rannalla levättyäni aloin kulkea pitkin saarta ja näin siellä paljon lintuja ja hedelmiä ja kirkkaita lähteitä. Söin ja join vatsani täydeltä ja paneusin illalla maata suuren pelon vallassa, sillä en ollut tavannut jälkeäkään ihmisistä.

"Seuraavana aamuna, tunkeutuessani puiden ja pensaikkojen läpi, näin miehen, joka istui puron reunalla. Hän oli aivan paljas. Luulin, että hän oli vieras tällä saarella samoinkuin minäkin, ja lähestyin häntä tervehtien. Hän vastasi ystävällisesti tervehdykseeni. Minä kysyin, kuka hän oli ja mistä hän oli kotoisin. Mutta hän ei vastannut mitään, osoitti vain käsien liikkeillä, että hän halusi päästä puron yli.

"Mies näytti hyvin vanhalta ja heikolta, ja arvelin siis, että hän todellakin oli avun tarpeessa. Otin hänet selkääni ja kaahlasin hänen kanssaan puron poikki. Tultuani toiselle rannalle käskin hänen irrottaa kätensä kaulastani ja aioin asettaa hänet maahan. Mutta tämäpä ei liikahtanut paikoiltaan. Hän oli kietonut jalkansa hartioitteni ympärille ja painoi ja puristi voimainsa takaa. Hän oli raskas kuin vuori.

"Kun huomasin joutuneeni uuteen onnettomuuteen, niin aloin taas valittaa järjettömyyttäni ja kovaa kohtaloani. Minä heittäydyin maahan, ja koetin irtaantua taakastani, mutta kaikki oli turhaa. Hän pysytteli lujasti olkapäilläni ja oli hangannut ihoni jo aivan helläksi, ikäänkuin sitä olisi ruoskalla lyöty.

"Aloin juosta ja hyppiä hurjasti pitkin metsää, sillä epätoivoissani en tiennyt enää mitä tehdä, mutta se ei ollut miehelle mieleen. Hän käski minua astumaan tasaisesti, milloin kiirehdytti minua nopeampaan kulkuun, milloin hiljensi vauhtiani. Ja jollen heti seurannut hänen käskyjänsä, niin hän rummutti jaloillaan hartioitani, jotta luulin kylkiluuni katkeavan.

"'Hopp, hopp, poikaseni', huusi hän vähä väliä minulle ja nauroi ilkeää nauruaan. 'Nyt olen saanut hevosen itselleni.'

"Minulla ei ollut muuta neuvoa kuin alistua kohtalooni, niin kurjalta kuin se tuntuikin. Olin kuin vanki, joka ei voi astua askeltakaan tuntematta raskasta rautakahletta jalassansa. Hän ei jättänyt minua yölläkään rauhaan, vaan nukkui selässäni ja unissaankin puristi vain jalkansa kovemmin kaulaani, jos koetin niitä irrotella. Elämäni oli niin kurja, että toivoin vain kuolemaa. Ja lujasti päätin, että jos tästä onnettomuudesta pelastuisin, en koskaan enää lähestyisi ketään ihmistä enkä kellekään antaisi apuani.

"Siten kului useita päiviä. Eräänä aamuna huomasin maassa kuivuneita kurpitsoja. Otin yhden käteeni ja koversin siitä sisuksen ulos. Sitten pusersin siihen viinirypäleistä mehua ja kun kurpitsa oli täynnä, tukkesin aukon ja asetin sen auringonpaahteeseen. Parin päivän kuluttua oli neste muuttunut viiniksi. Maistelin sitä ja se oli hyvin voimakasta sekä vahvisti minua suuresti. Join pari aimo kulausta sillä seurauksella, että viini nousi päähäni ja tulin kovin iloiselle mielelle. Aloin hyppiä ja laulaa ja käsiäni liikutella.

"Vanhus ihmetteli tätä äkillistä muutosta minussa ja osoitti merkeillä haluavansa myös juoda tuota nestettä. Minä ojensin hänelle kurpitsan, ja hän tyhjensi sen viime pisaraa myöten. Heti paikalla hän juopui, taputti käsiään, hyppeli olkapäilläni ja lauloi minkä kurkusta sai lähtemään. Lopulta hän alkoi vapista koko ruumiissaan ja jalat heltyivät kaulastani. Minä laskin hänet maahan ja hän kellahti kyljelleen aivan tiedottomana. Minä hain ilossani suuren kiven ja iskin sillä häntä päähän, jotta hän heitti henkensä.

"Minä palasin jälleen rantaan päästyäni vapaaksi tuosta hirviöstä ja tähystelin alati merelle. Söin hedelmiä, jotta pysyisin hengissä ja toivoin alati pelastusta.

"Eräänä päivänä näinkin suureksi ilokseni laivan ulapalta lähestyvän saartani. Se laski rantaan, ja minä menin miehistön luo ja tervehdin heitä. He ihmettelivät suuresti nähdessään elävän olennon tällä saarella ja kuuntelivat hartaasti kertomustani. Kun olin lopettanut, sanoi laivan kapteeni:

"'Tuo vanhus, jonka tapoit, oli meren kuvainen. Ei kukaan ole päässyt vielä elävänä hänen käsistänsä.'

"Laivamiehet iloitsivat pelastuksestani ja antoivat minulle vaatteita ja ruokaa, ja ottivat minut mukanansa laivaan.

"Pari päivää purjehdittuamme jouduimme suuren kaupungin rantaan. Siellä oli vahva linna, jonka muurissa oli raudoitettu ovi. Iltasin kaupungin asukkaat astuivat tuosta portista veneisiinsä ja viettivät koko yön meren selällä, sillä he pelkäsivät apinoita. Kun minä kuulin sen, niin mieleeni muistuivat omat kokemukseni apinoiden parissa, ja ajattelin myös ystäviäni, jotka sillä matkalla olin kadottanut. Mutta kuljeskellessani mietteitteni vallassa pitkin kaupungin katuja, oli laiva lähtenytkin liikkeelle. Olin pahoillani siitä, mutta pahaa onneani ei mikään voinut enää auttaa.

"Eräs mies näki minut kadulla täten kuljeskelevan, ja sanoi minulle:

"'Sinä näytät olevan vieras tällä paikkakunnalla.'

"Minä kerroin miten minun oli käynyt, ja miten olin jäänyt yksin ventovieraaseen kaupunkiin.

"Mies vastasi:

"'Ole huoleti ja tule minun veneeseeni yöksi, sillä jos jäät tänne, niin olet kuoleman oma.'

"Minä seurasin hänen mukanansa ja me läksimme hänen veneessänsä noin peninkulman päähän rannasta. Aamulla palasimme jälleen kaupunkiin, joka sijaitsi neekerien maan rajalla.

"Mies, jonka veneessä olin yöni viettänyt, kysyi minulta:

"'Osaatko mitään ammattia?'

"Minä vastasin hänelle, että olin ollut rikas kauppias, mutta haaksirikossa olin kadottanut kaikki tavarani. Kerroin hänelle sitten kaikki kärsimykseni. Hän kuunteli ihmeissään kertomustani ja ojensi sitten minulle pienen pussin, jonka hän oli täyttänyt kivillä.

"'Ota tämä pussi ja seuraa minua!' sanoi hän minulle.

"Sitten hän vei minut muutamien miesten luokse, jotka juuri olivat menossa työhönsä.

"'Tässä on muukalainen', sanoi hän heille, 'joka on joutunut haaksirikkoon ja kadottanut kaikki tavaransa. Ottakaa hänet mukananne ja opettakaa hänelle ammattianne, ehkäpä hän ansaitsee niin paljon, että voi palata omaan maahansa.'

"Miehet lupasivat ottaa minut mukanansa, ja hyväntekijäni sanoi minulle:

"'Tee nyt mitä hekin tekevät, ja tule sitten takaisin minun luokseni.'

"Me läksimme matkaan ja kuljimme jonkun aikaa kunnes saavuimme metsään, jossa kasvoi korkeita puita. Niiden rungot olivat hyvin sileät ja liukkaat, jotta ihmisten oli aivan mahdoton kiivetä ylös niitä myöten. Puun juurella oli joukko apinoita. Kun he näkivät meidät, niin ne kiipesivät ylös latvaan. Miehet alkoivat viskellä niitä kivillä, ja apinat heittelivät heitä hedelmillä, joita he noukkivat puun oksilta. Nuo hedelmät olivat kookospähkinöitä, joita ei muulla tavalla voinut saada alas puusta.

"Minäkin otin kiviä pussistani ja viskelin niillä apinoita, jotka vuorossaan pommittivat minua pähkinöillä. Keräsin niitä suuren joukon ja illalla palasimme takaisin kaupunkiin. Minä vein pähkinät hyväntekijälleni ja hän sanoi hyvillänsä:

"'Mene joka päivä noiden miesten kanssa metsään, ehkä vähitellen saat niin paljon kokoon, että pääset kotiisi matkustamaan.'

"Minä kiitin häntä ja keräsin yhä edelleen pähkinöitä, joista osan sain myödyksikin. Eräänä päivänä saapui laiva rantaan. Minä menin hyväntekijäni luo ja sanoin aikovani lähteä tuossa laivassa kotiini. Hän antoi minulle lahjoja jäähyväisiksi ja saattoi minut laivaan. Otin mukanani kaikki jäljellä olevat pähkinäni, ja sainpa niitä tovereiltanikin lahjaksi, ja läksin sitten matkaan.

"Me kuljimme monessa eri paikassa, ja tultuamme erään suuren kaupungin satamaan, vaihdoin osan pähkinöistäni pippureihin. Kävinpä siellä pippuripuutakin katselemassa. Pippurit kasvoivat suurissa tertuissa ja joka tertun vieressä oli suuri suunnaton lehti. Sadeilmalla se levitti itsensä täyteen kokoonsa ja sen alla saattoi ihminenkin saada suojaa. Mutta heti kun sade lakkasi, käpertyi sekin kokoon.

"Tulimmepa tällä matkalla erääseen saareenkin, jossa helmien kokoojia asui. Annoin heille pähkinöitä ja pippureja, ja he sukelsivat veteen ja toivat minulle paljon helmiä. Siten tulin rikkaammaksi kuin mitä koskaan ennen olin ollut.

"Vihdoin saavuimme kotimaahani. Tapasin jälleen perheeni ja ystäväni, joita en ollut enää toivonut näkevänikään.

"Minä elin taas entiseen tapaani iloisena ja tyytyväisenä ja unohdin kaikki matkan vaivat.

"Nyt olet kuullut kertomuksen viidennestä matkastani", sanoi Sindbad kuormankantajalle ja antoi hänelle jälleen sata dinaria. Sitten hän pyysi häntä palaamaan takaisin seuraavana päivänä kuuntelemaan kertomusta hänen kuudennesta matkastansa.

Kuudes matka.

Seuraavana päivänä alkoi Sindbad jälleen kertoa:

"Elettyäni pitemmän aikaa onnellisena ja tyytyväisenä ja käytyäni päivä päivältä rikkaammaksi, tapasin kerran muutamia kauppiaita, jotka kertoivat minulle matkoistansa ja suurista voitoistansa. Silloin heräsi minussa jälleen matkahalu. Ostin kallisarvoisia tavaroita ja hankin itselleni tarpeellisia ruokavaroja. Bassrahissa nousin suureen laivaan ja läksin matkaan useiden muiden kauppiaiden kanssa. Me kuljimme maasta maahan, kaupungista kaupunkiin ja matkani oli hyvin hupaisa ja edullinen.

"Mutta eräänä päivänä kapteenimme alkoi itkeä ja valittaa:

"'Minun taloni jää autioksi!' huusi hän vaatteitaan raastaen. 'Lapseni jäävät orvoiksi!'

"Me kauhistuimme kaikki ja kiirehdimme hänen luoksensa saadaksemme kuulla mitä oli tapahtunut. Hän vastasi:

"'Me emme voi päästä tuon kallion ohi', sanoi hän osoittaen korkeaa kallioseinää jonkun matkan päässä. 'Tämä on vaarallisin paikka koko meressä, sillä tässä kulkee voimakas virta, joka auttamattomasti heittää laivan tuota kalliota vastaan. Laivamme ei kestä sellaista kolausta, vaan särkyy heti tuhansiksi sirpaleiksi.'

"Eipä kestänytkään kauan ennenkuin tunsimme joutuneemme pyörteeseen. Laiva ei totellut enää peräsintä, vaan pyörähteli ympäri kuin sukkula. Me laskeuduimme kaikki polvillemme laivan kannelle ja rukoilimme Jumalalta apua. Mutta rukouksemme olivat turhat. Kauhealla ryskeellä laiva viskautui vasten kalliota ja me jouduimme kaikki aaltoihin.

"Me yritimme kiivetä kalliota ylös, toisten onnistuikin päästä kuivalle maalle, mutta toiset hukkuivat mereen. Kallion harjalta näimme joutuneemme autiolle saarelle. Siellä kasvoi paljon suuria puita, ja rannoilla siellä täällä oli ihmisten luita ja pääkalloja sekä tuulen ajamia kaikenlaisia laivan jätteitä.

"Me kuljeskelimme kaikki ympäri saarta ja mietimme surullista tilaamme. Vihdoin me löysimme ihmeellisen puron, jonka vesi virtasi syvään kalliorotkoon. Se oli kirkasta ja hyvän makuista ja me joimme siitä pahimpaan janoomme ja söimme sitten kasvien juuria. Mutta päivä päivältä meidän voimamme yhä heikontuivat ja toinen toisensa jälkeen tovereistamme kuoli. Lopulta olin yksin enää hengissä.

"Oloni tuntui varsin tukalalta. En yhtään iloinnut siitä, että olin jäänyt viimeiseksi eloon, sillä jos olisin ennemmin kuollut, niin olisivathan edes toverini haudanneet minut, niinkuin kaikille muille olimme tehneet. Mutta nyt minun piti kuolla aivan yksin ja joutua petolintujen saaliiksi. Siksipä aloin kaivaa itselleni hautaa ja päätin paneutua siihen lepäämään, kun tunsin viimeisen hetkeni lähestyvän.

"Saatuani haudan valmiiksi läksin taas kävelylle ja satuin tulemaan jälleen tuon samaisen puron luo. Mutta tällä välin vesi oli siitä suuresti vähentynyt. Se ei täyttänyt enää koko vuorenrotkoa, jotta saatoin katsoa sinne sisään. Sytytin päreen ja valaisin rotkoa niin kauaksi kuin saatoin. Se näytti ihmeelliseltä holvilta, jota jatkui kauaksi vuoren sisään ja kun heitin puunpalasen veteen, niin vesi kuljetti sitä hiljalleen ja tasaisesti eteenpäin.

"Silloin heräsi aivoissani uusi ajatus. Jos minulla olisi alus, niin voisin varmaan tätä tietä pelastua, sillä jossakin paikassa kai puro taas ilmestyisi maan pintaan. Ja jos hukkuisinkin tuolla matkalla, niin olisihan sekin parempi kuin nälkäkuolema.

"Aloin siis heti rakentaa lauttaa laivanjätteistä, joita sidoin yhteen kaisloilla ja nuoranpätkillä. Kun se oli valmis, keräilin rannoilta kaikenlaista tavaraa, jota vesi oli sinne ajanut, löysinpä sieltä helmiäkin ja muita kalleuksia. Sitten hain kasveja ruuakseni ja sidoin kaikki vahvasti veneeseeni kiinni. Veistettyäni kaksi airoa, istahdin alukseeni ja heittäydyin puron kuljetettavaksi.

"Hyvällä vauhdilla veneeni soljui rotkon aukosta holviin, jossa oli pilkkosen pimeä. Useita päiviä kuljin täten eteenpäin näkemättä ainoatakaan valonsädettä. Joskus holvi oli niin matala, että minun täytyi kyyristyä, sillä muutan olisin lyönyt pääni kattoon. Paikottain oli puro myös niin kapea, etten voinut airojani yhtään käyttää.

"Tässä pimeydessä oloni tuntui niin kamalalta, että unohdin sekä nälän että janon. Milloin nukahdin veneeseeni, milloin taas heräsin. Mutta vene kulki lakkaamatta eteenpäin ja yhä eteenpäin. En tiedä kauanko tuota kulkua kesti, sillä en voinut erottaa yötä päivästä, ja lopulta vaivuin tunnottomana veneeni pohjalle.

"Herätessäni oli valoisa päivä. Silmäni sattuivat viheriöivään niittyyn, joka ulottui joen rantaan saakka, mihin veneeni oli kiinnitetty. Ympärilläni seisoi suuri joukko intiaaneja ja neekereitä. He puhuttelivat minua, mutta en ymmärtänyt sanaakaan heidän kieltänsä.

"Tunsin suurta iloa ja kiitollisuutta kun jälleen olin päässyt ihmisten ilmoille, ja polvistuin maahan kiittääkseni luojaani. Kun olin lopettanut kiitosrukoukseni, puhutteli eräs neekereistä minua omalla kielelläni.

"'Minä ymmärrän sinun kieltäsi', sanoi hän minulle, 'ja olisin hyvin halukas kuulemaan mistä tulet. Aamulla, kun tulimme työhömme, näimme veneesi soljuvan esiin tuon korkean vuoren rotkosta. Sinä makasit tunnottomana pohjassa. Siksi toimme sinut tänne ja odotimme kunnes heräisit.'

"Minä lupasin kertoa hänelle koko seikkailuni, jos saisin ensin hiukan ruokaa, sillä olin nälkään menehtymäisilläni. He toivatkin minulle kaikenlaista syötävää, ja vahvistuttuani hiukan, kerroin heille kaikki kokemukseni. He olivat kovin ihmeissänsä ja sanoivat, etteivät he koskaan olleet senkaltaista kertomusta kuulleet. Ja he pyysivät, että seuraisin heidän mukanansa Serendybin kaupunkiin heidän kuninkaansa luo, jotta hänkin saisi itse kuulla minun seikkailuni, sillä muuten hän ei sitä uskoisi todeksi.

"Läksin siis miesten mukana Serendybin kuninkaan linnaan. Se oli komea rakennus suuren kauniin puutarhan keskellä. Kuningas itse istui valtaistuimellaan kultakruunu päässä. Hän oli varmaan suuren valtakunnan hallitsija.

"Astuin hänen eteensä ja kumarsin hänelle maahan asti. Kun hän kuuli, että olin muukalainen, kehotti hän minua kertomaan hänelle matkani vaiheista. Hän oli hyvin mielistynyt kertomukseeni ja väitti, ettei hän koskaan ollut kuullut sen ihmeellisempiä seikkailuja. Hän pyysi minut linnaansa vieraaksensa ja kestitsi minua suurenmoisesti.

"Jonkun aikaa elettyäni tässä vieraassa maassa, heräsi koti-ikävä minussa. Eräs laiva oli juuri lähdössä kotimaahani, ja minä sanoin jäähyväiset kuninkaalle ja läksin matkaan. Hän lähetti minun mukanani kallisarvoisia lahjoja kalifilleni, Harun Arrashidille, jonka maine oli levinnyt tänne saakka, ja käski minun viedä perille hänen terveisensä. Onnellisesti saavuinkin kotiin omaisteni suureksi iloksi, sillä he olivat jo luulleet minun aikoja sitten heittäneen henkeni.

"Ensi työkseni kotiin tuloni jälkeen menin kalifi Harun Arrashidin luo ja vein hänelle Serendybin kuninkaan lahjat ja terveiset. Hän ihastui suuresti ja pyysi minua kertomaan, mitenkä olin joutunut hänen valtakuntaansa. Hän ihmetteli kummallista kertomustani ja halusi kuulla toisistakin matkoistani. Kertomukseni miellyttivät häntä siinä määrin, että hän kirjoitutti ne muistiin, jotta ne säilyisivät tulevillekin polville.

"Olin hyvin tyytyväinen ja iloinen, kun jälleen olin kotonani omaisteni parissa, ja lupasin pyhästi, etten koskaan enää lähtisi millekään matkalle. Olin saanut kärsiä jo ihan kyllikseni ja aloin käydä jo vanhaksi. Mutta ei kukaan saata ohjata omaa kohtaloansa. Minun täytyi vieläkin kerran lähteä matkalle ja joutua uusiin vaaroihin ja onnettomuuksiin. Mutta se olikin viimeinen matkani. Jos haluat", sanoi Sindbad kääntyen kuormankantajan puoleen ja antaen hänelle jälleen sata dinaaria, "kuulla kertomusta seitsemännestä ja viimeisestä matkastani, niin palaa huomenna takaisin tavalliseen aikaan."

Seitsemäs ja viimeinen matka.

Seuraavana päivänä, aterian jälkeen, alkoi Sindbad jälleen kertoa kokoontuneelle kuulijakunnalleen:

"Eräänä päivänä istuin kotonani ystävieni parissa, kun Harun Arrashidin suurvisiiri äkkiä astui sisään ja tuoden terveiset herraltansa käski minun heti saapua hänen luoksensa.

"Olin juhlapuvussani, mitäpäs siis muuta kuin lähteä heti paikalla. Aavistin kuitenkin, ettei tuo käsky merkinnyt mitään hyvää.

"Heti kun tulin linnaan kalifin luo, heittäydyin maahan hänen eteensä ja kysyin mitä hän käski.

"'Rakas Sindbad', sanoi oikeauskoisten hallitsija käskien minun nousta ylös, 'olen kutsuttanut sinut tänne pyytääkseni sinulta palvelusta. Olen aikonut lähettää vastalahjoja Serendybin kuninkaalle ja olen valinnut sinut viemään nuo lahjat minun nimessäni perille. Sen kunnian olet täydellisesti ansainnut.'

"Seisoin siinä ikäänkuin salama olisi iskenyt minuun. En olisi tahtonut lähteä uudelle matkalle, sillä olin varma siitä, etten vaaroitta siitä suoriutuisi. Sanoin kalifille, että olin halukas tekemään mitä muuta hyvänsä hänen puolestansa, mutta matkalle läksin vain hyvin vastenmielisesti, sillä olin varma siitä, että onnettomuudet minua erityisesti vainosivat. Vihdoin sanoin tehneeni pyhän lupauksenkin, etten koskaan enää jalallani astuisi laivaan.

"Mutta kalifi hymyili vain minulle ja sanoi vapauttavansa minut pyhästä lupauksestani. Hän vakuutti sitä paitsi, ettei matka Serendybiin ollut yhtä vaarallinen kuin pitkät kauppamatkat, ja kun hän nyt kerran oli valinnut minut lähettilääkseen, niin hän ei tahtonut päätöksestänsä luopua.

"Turhaa oli minun siis vastustella. Järjestin asiani, ja jo seuraavana päivänä lähetti kalifi minulle kirjeen Serendybin kuningasta varten. Minä läksin siis kamelieni keralla Bassrahiin. Siellä nousin laivaan haikealla mielellä, sillä merimatka tuntui minusta varsin vastenmieliseltä.

"Menomatka oli kuitenkin hyvin suotuisa. Ei sattunut myrskyjä eikä muitakaan onnettomuuksia, ja hyvin lyhyessä ajassa me saavuimme Serendybin satamaan. Seuralaiseni veivät kalifin lahjat linnaan, ja minä läksin suoraan valtaistuinsaliin kuninkaan puheille.

"'Armollinen herra ja kuningas!' sanoin heittäytyen maahan valtaistuimen eteen. 'Minun herrani, Bagdadin kalifi, lähettää sinulle terveisensä ja kiitoksensa, ja pyytää sinua vastaanottamaan häneltä ystävyydenmerkiksi nämä lahjat.'

"Minä annoin kuninkaalle kalifin lahjat, ja hän oli niistä hyvin mielissänsä. Hän antoi minulle vastalahjoja ja käski panna toimeen huveja ja juhlia kunniakseni. Kun vihdoin läksin paluumatkalle, saattoi hän itse minut laivaan.

"Lähtiessä en ollut laisinkaan levoton. Ilma oli edelleen suotuisa. Mutta eräänä päivänä, jolloin juuri olin laskenut, että viikon kuluttua saapuisimme Bassrahiin, huusikin tähystelijä äkkiä maston huipusta:

"'Lännessä purje!'

"Kapteeni tarkasteli mainittuun suuntaan ja rypisti kulmakarvojansa.

"'Se on rosvolaiva', sanoi hän. 'Meidän on pakko puolustautua.'

"Hetken kuluttua tulikin laiva näkyviin, sillä se purjehti nopeammin kuin meidän aluksemme. Sillä oli veripunainen lippu maston päässä ja siitä kapteeni sen heti oli tuntenutkin. Tunnin kuluttua rosvot hyökkäsivät laivamme kannelle. Siitäpä syttyi tuima tappelu. Me puolustauduimme rohkeasti ja usea vihollisistamme punasi verellään laivamme kantta. Mutta vihollistemme joukko oli paljoa suurempi kuin meidän, ja lopulta meidän täytyi antautua.

"Aluksi luulimme, että he aikoivat tappaa meidät, mutta sitten huomasimmekin, että heillä oli toiset tuumat. Pari päivää purjehdittuamme jouduimme satamaan, jossa en ollut koskaan ennen käynyt. Anastettuaan meiltä kaikki tavaramme he kuljettivat meidät joukolla maalle ja aikoivat myödä meidät orjiksi.

"Ihmiset tunkeilivat meidän ympärillämme, koettelivat käsivarsiamme ja jalkojamme ikäänkuin olisimme olleet elukoita ja tarkastelivat hampaitamme. He antoivat meidän hyppiä ja juosta nähdäksensä, mihin me kelpaisimme. Sitten he alkoivat tarjota meistä rahaa, toinen toistaan enemmän. Kaikki toverini myötiin ennen minua, sillä he olivat minua nuoremmat, ja siis kelpasivat paremmin kaupaksi.

"Vihdoin eräs norsukauppias osti minut halvasta hinnasta ja vei minut kotiinsa. Hän antoi minulle orjan vaatteet ja kohteli minua ystävällisesti, jotta vähitellen toinnuin kärsimistäni vaivoista.

"Kun isäntäni huomasi, että olin entisellään, kutsui hän minut luokseen ja kysyi osasinko jotakin ammattia. Vastasin, että olin kauppias. Hän rupesi miettimään mitä hän minulla tekisi ja kysyi vihdoin:

"'Osaatko käyttää jousta ja nuolta?'

"'Osaan', vastasin minä.

"Silloin hän tuli jälleen iloiseksi, toi minulle jousen, ja käski seurata itseänsä. Me menimme pihalle, nousimme kesyn norsun selkään ja ratsastimme metsään, joka oli usean peninkulman päässä kaupungista. Jouduttuamme syvälle metsään, pysäytti kauppias norsun korkean puun juureen ja käski minun kiivetä siihen.

"'Istu sinä tuossa ja vahdi!' sanoi hän. 'Iltahämärissä ja aamun sarastaessa kulkevat norsut tästä ohi mennessään vettä juomaan puron reunalle. Koeta niitä ampua silloin ja jos saat jonkun tapetuksi, niin kiiruhda kotiin ilmoittamaan minulle.'

"Sitten hän antoi minulle eväspussin ja palasi takaisin kaupunkiin kesyn norsunsa selässä.

"Minä jäin kauniisti puuhun istumaan. Niinkauankuin oli valoisaa, sain olla aivan rauhassa. Vähitellen iltakin pimeni yöksi, mutta ei sittenkään mikään hiljaisuutta häirinnyt. Nukahdin hetkeksi, mutta niinpiankuin päivä alkoi sarastaa, olin minäkin täysin valveilla. Heti kuuluikin kovaa kopinaa metsästä.

"Olin nyt aivan varma, että norsut pian tulisivat näkyviin, ja jännitin jo jouseni. Hetken kuluttua näin niiden lähestyvänkin pitkässä jonossa. Ne olivat komean ja juhlallisen näköisiä. Heiluttivat pitkiä kärsiänsä ja päästivät vähä väliä kovan äänen, ikäänkuin torvea olisivat puhaltaneet. Ne astuivat aivan puuni alitse, mutta minä en rohjennut heti ensimäistä ampua, vaan päästin pari kolme ohitse kulkemaan.

"Vihdoin annoin kuitenkin nuoleni lentää, ja se osuikin elukkaan, mutta sen nahka oli niin paksu, ettei se ollut siitä millänsäkään. Ammuin toista ja vielä kolmattakin, mutta yhtä huonolla menestyksellä. Silloin suutuin ja päätin tähdätä arempiin kohtiin, ja kun norsu jälleen kulki ohitseni, niin tähtäsin sitä silmään.